Hyvä loma

Olipa hyvä joulu. Vaikka vettä tuli taivaan täydeltä, jouluvalmistelut jäivät todella ohuiksi ja sain itse kaikkien aikojen nuhan, loma tuntui lomalta. Ehkä siksi, että emme varsinaisesti tehneet yhtään mitään. Lepuutimme Maslow'n tarvehierarkian alimmalla portaalla: nukuimme, söimme ja olimme keskenämme - ja suureksi osaksi viihdyimme.

Lomalla tajuaa, kuinka paljon huomiota normaalien arkirutiinien pyörittäminen vaatii. Keskittyminen on erilaisissa siirtymissä ja pelkkä logistiikka nielaisee yhdessäoloaikaa. Lomalla yhteistä luppoaikaa on 12 h päivässä. Ohjelmanumerot kuten ruokailut, ulkoilu, lautapelit, leffat ja puuhat tehdään ilman aikatauluja.

Lomalla pääsee myös kartalle siitä, keitä himassa oikein asuu. Pikkulapsiperheessä puoli vuotta voi tuoda suuria muutoksia.

Snadi, 2,5, on kehittänyt jossain välissä hyvin erikoisen huumorintajun, innostuksen roolileikkeihin ja alustavan itsehillinnän. Kuivaksi opetteleminen, josta kesällä ei tullut yhtään mitään, on nyt hyvässä vauhdissa. Lisäksi pitkään mykkänä ollut tyyppi haastaa vahvasti isosiskoa Perheen Pahimman Pälättäjän tittelissä.

Skidi, 6.5, taas on kunnostautunut liikunnan saralla. Uskallusta, itsevarmuutta ja kestävyyttä on tullut lisää. Parin tunnin vauhdikas kävelylenkki on lastenleikkiä (no pun intended). Minulle tuli hiki.

Loma ja arki erottuvat koko ajan paremmin toisistaan. Kun lapset kasvavat, palvelun tarve ja rutiinien merkitys vähenee. Lomalle ja arjelle tulee kontrastia. Me saimme aattona syödä ihan rauhassa, kun ketään ei enää tarvinnut imettää, syöttää, viihdyttää tai nukuttaa.

Jouluruokia ei sentään kumpikaan ipana suostunut maistamaan, mutta viis siitä. Jätetään jotain ensi jouluun.

Joulutoimisto

Joulu lähestyy uhkaavasti. En ole tehnyt mitään sen eteen. Paitsi laittanut duunissa lomavastaajan päälle.

Olen ollut huomaavinani, että suhteeni jouluun on muuttumassa. Haluaisin olla jouluihminen. Haluaisin tehdä aktiivisesti jouluvalmisteluja -- laittaa pihalle lyhtyjä, askarrella joulukortteja, leipoa piparkakkutalon ja vaihtaa jouluverhot. Motivaatio on kasvanut, kun kakarat ovat konseptista niin innoissaan.

Mutta kun ei lähde. En ehdi enkä osaa. Jouluihmiseksi on vaikea muuttua. Rutiini puuttuu. Sitäpaitsi en oikeastaan kaipaa vaivannäköä, kaipaan vain tunnelmaa, avaimet käteen -joulua!

Olisiko tässä jollekin oikealle jouluihmiselle markkinarako? Joulu - ja miksei kaikki muutkin sesongit - olisi nimittäin kiva ulkoistaa joulutoimistolle.

Täyden palvelun joulutoimisto ottaisi joulun projektipäällikkyyden. Toimisto laatisi räätälöidyn joulun projektisuunnitelman - selvittäisi korttipäivämäärät, keräisi osoitteet, auttaisi lahjatoiveiden selvittämisessä sekä lahjojen ostamisessa ja paketoimisessa, vinkkaisi hyviä ohjelmatärppejä joulukuulle, siivoaisi ja koristelisi kämpän ja lataisi pyhiksi jääkaapin täyteen ruokaa. Ei stressiä, ei to do -listoja - pelkkä joulu!

Ja jos joulusta ei halua koko kuukauden festivaalia, tuotteena voisi olla myös ns. "viimeisen viikon tunnelmannostatus".

Kun joulu olisi ohi, joulutoimisto palauttaisi kämpän ennalleen ja lähettäisi laskun.

Joulutoimisto "Pelastava enkeli" alkaa kuulostaa ihan varteenotettavalta liiketoiminnalta. Saa pölliä. Pitää pölliä. Asiakas odottaa.

Karkkien TOP 10

Facebookissa kiertää vihdoin haaste, johon voin osallistua! Minuun Eniten Vaikuttaneet Kirjat -listaus oli hyvin kiusallinen (onneksi kukaan ei haastanut), mutta Minuun Eniten Vaikuttaneet Karkit lähtee helposti. In memoriam -puheelle on hyvä syykin nyt kun juurihoitopotilaana lupasin lopettaa karkin syönnin ostamisen kokonaan.

Kuva ei liity. M&M'sit, lakritsipatukat, englanninlakut, ranskanpastillit, toffeet
ja vaahtokarkit ovat aina olleet ei-listallani.

Siispä TOP 10 mässyt, ei välttämättä tärkeysjärjestyksessä.

1. Tervapirut. Maistoin näitä ekaa kertaa vasta parikymppisenä ja tunsin suurta tuskaa -- niin monta hukattua vuotta! Näitä sai alkuun vain leffateattereista ja jos deitti ei pitänyt näistä, luokittelin hänet epäilyttävien kategoriaan. 
2. Fruit drops - kovat hedelmäkarkit peltipurkissa. Sitruuna, mansikka, rypäle, päärynä ja olisko ollut appelsiini. Rypäle oli paha ja vaikea syödä.
3. Mansikkaufot. Pinkki-musta karkki on aivan liian iso ja aivan liian hapan - sekä suutuntuma että väyläysindeksi ovat pielessä. Silti ostan niitä aina, kun näen. Kitalaki hankautuu rakoille heti tokan jälkeen, viidestä joutunee ensiapuun. Myös salmiakkiufo on hyvä tuote.
4. Pätkis. Minttusuklaa on eittämättä yksi maailman hienoimpia makuyhdistelmiä. Tämä tuote on jo lapsuudesta tuttu. (Ymmärrän muuten nykyään erittäin hyvin, miksi mutsilla oli lapsuuteni automatkoja varten kassissa aina muutama pätkis, jim tai suffeli.) Pätkistä parempi on vain pätkispussi. Muistan kiljahtaneeni ääneen, kun näin pussin kaupassa ekaa kertaa.
5. Turkinpippurit. Siis se klassikko, ei mitkään hedelmäjutut. Ostin kerran laivalta puolen kilon pakkauksen. Koira söi sen ja yrjösi satsin valkoiselle puuvillamatolle.
6. Mansikkaluut. Näillä selvisin yläasteen. Pehmeät metsämansikan makuiset pintasokeroitdut luut maksoivat kiskalla 10 penniä kappale. Kiska meni konkkaan kun siirryin lukioon. Nuff said.
7. Vihreät kuulat. Sain näitä Mutsilta joka juuttaan vuosi joululahjaksi, noin 25 vuoden ajan. En erityisemmin pidä niistä (enkä muustakaan marmeladista), mutta olen ehdollistunut täysin siihen, että jouluaattona aukeaa kuulapakkaus. Makuun yhdistyy myös lahjaksi saadun kirjan sivujen haju. Nämä on syötävä puolikas kerrallaan.
8. Dark shots on uusimpia suosikkejani, joita en ole nähnyt kaupoissa aikoihin. Pallero on mäyheä syöntikokemus ja pussi miellyttävän pieni. Tiesittekö, että se on voittanut salmiakkifinlandian?!
9. Brunbergin riisisuklaa. Söin tätä sohvalla molemmilla kerroilla, kun olin paksuna. Todella voimakkaat fläshbäkit n. +20 kg olemukseen. Sen jälkeen en ole tätä pussia ostanut.
10. Pantteripussi (sekoitus) ja sirkusaakkoset jakavat viimeisen sijan. Nämä turvalliset automatka-, lentokone- ja äitiyslomaklassikot löytyvät jokaisesta marketista ja huoltamosta ja ovat perusvarma valinta myös tuliaisena. On olennaista saada suuhun salmiakkia ja hedelmää yhtäaikaa. 

Kuten aina pitkissä kiitospuheissa, on tunne, että unohdin jonkun merkityksellisen. Varaan oikeuden täydentää tarvittaessa. Haastan nyt teidät jakamaan omat muistonne!

Ja jos ette syö karkkia, niin voitte tehdä myös ton kirjahommelin.

Kaiken takana on hampaat

Olen ollut todella laiska hammaslääkärin asiakas. Siis todella. Lapset ovat kuitenkin lyhentäneet käyntivälejäni alle kymmeneen vuoteen kun samalla voi varata omankin ajan.

Sain kimmokkeen käydä pitkästä aikaa tarkistamassa legojen tilanteen muutaman syksyn aikana lukemani artikkelin takia. Hampaiden kunto nimittäin saattaa vaikuttaa koko yleisterveyteen:

"Jo tehtyjen tutkimusten mukaan suun tulehdukset lisäävät muun muassa ennenaikaisten synnytysten riskiä ja saattavat vaikuttaa sydän- ja verisuonitautien puhkeamiseen. Myös osa tekonivelinfektioista saattaa olla hammasinfektioperäisiä." -Yle

Aivoverenvuotojen lisäksi myös hampaiden ja dementian yhteyttä tutkitaan.

Koska verenperintönäni on ihan kaikkea edellämainittua, ajattelin ryhdistäytyä. Kolmen (... tai neljän) vuoden takaisessa tarkastuksessa purukalustosta ei löytynyt mitään huomautettavaa, mutta voihan sitä käydä kysymässä, miksi yhtä takahammasta vihloo niin kylmä kuin kuumakin.

Tuomio tuli: vanhassa paikassa oli hiuksenhieno murtuma, paikan alle oli päässyt pöpöjä ja tulehdus jylläsi. Lääkäri ihmetteli, että eikö tämä ole todellakaan tätä aikaisemmin haitannut?

No öh. Kyllähän sitä joskus on vähän jomotellut. Ja jos ihan rehellisiä ollaan niin ei sillä puolella ole voinut mitään kovaa purra vähään aikaan. Olin vain opetellut pyytämään juomani ilman jäitä, jäähdyttämään kahvin maidolla ja pureskelemaan toispuoleisesti. Kaikki hyvin hei!

Verenperintönä on siis myös luupäisyyttä. Lääkäriin ei mennä kuin testamenttia laatimaan. Faijan vatsakipu oli haimasyöpää. Mutsin päänsärky oli se aivoverenvuoto.

Juuri kun pääsin sanomasta, että pikkujutusta voi tulla ajan mittaan iso juttu. Olkaa te fiksumpia. Minä kärsin rangaistukseni aatonaattona juurihoidossa.

Synttärit ilman vieraita

Norjassa tapahtunut lapsen synttärikatastrofi puhuttaa. Lapsen juhliin ei tullut kukaan. Äiti otti kuvia täysistä karkkikulhoista ja pisti facebookiin.

Tarjoan toisen mielipiteen. Minusta kyseinen äiti on vähän pihalla. Sydämettömänä julmurina en ole myöskään varma, onko tämä nyt ihan näin raskas aihe, etenkin kun kiusaamistarkoitus jäi epäselväksi.

1. Jos vieraat eivät tulleet, koska kaikki olivat kipeinä tai muuten estyneitä, se on paskaa tuuria. Joskus voi synttärisankarikin olla kipeänä, jolloin vieraat pettyvät. Hemmetin ikävää. Asia ratkeaa lähtemällä vaikka Hoploppiin ja siirtämällä synttärit seuraavaan viikonloppuun.

2.  Jos vierailta ei ole varmistettu, ovatko he saaneet kutsun ja pääsevätkö he paikalle, on kyseessä vanhempien typeryys. Meillä molempien kersojen synttärit ovat kesällä, joten on pakko valita päivä sen mukaan, että avainhenkilöt pääsevät paikalle. Tämä ongelma siis korjautuu paremmalla kommunikoinnilla ja järjestämällä synttärit uutena ajankohtana, joka kaikille sopii.

3. Jos vieraat vain jättivät tulematta, vaikka olivat ilmoittautuneet, he eivät taida olla kovin hyviä kavereita. Miksi tällaisia tyyppejä edes kutsutaan synttäreille? Eivät he rupea sankarin kanssa hengaamaan, vaikka kakku olisi kuinka hyvää. Asia ratkeaa kutsumalla vain ne parhaat kaverit, jotka käyvät muutenkin. Ellei kyse ole synttäreitä suuremmasta ongelmasta: onko lapsella ollenkaan niitä ystäviä, jotka käyvät muutenkin?

Kyllä, kaikkien käy sääliksi lasta, joka turhaan odottaa vieraita merirovohattu päässä. Kyllä, minuakin itkettää, jos bileet jäävät syystä tai toisesta väliin. Kyse on myös siitä, miten iso numero asiasta kannattaa tehdä.

Joskus käy niin, että kaikki menee päin persettä, mutta peruuntuneet synttärit ovat peruuntuneet synttärit -- asia on lapselle selitettävissä ja uusi aikakin varmasti löytyy. Jos vanhemmat tekevät asiasta mediasirkuksen, eikö ongelmassa ole mittakaavavirheen vaara?

Ensi kerralla parempi tuuri tai fiksummat järjestelyt.

Viimeinen periaate vessasta alas

Muistan lapsuudestani yhden ison epäkohdan. Pikkuveljen lellimisen. Isosiskon roolissa minua vitutti suunnattomasti se, että pikkuveli pääsi aina ja kaikessa paljon helpommalla. Vanhempana minun piti aina joustaa, veli sai paljon helpommin kalliita hankintoja eikä joutunut tappelemaan luontoiseduista kuten kotiintuloajoista.

Olinkin pyhästi vannonut, että minä en aio tehdä samaa virhettä. Pikkusisko ei saa erityisasemaa. Skidi ja Snadi saavat samaa kohtelua ja ovat samalla viivalla kaikessa.

No, viikonloppuna Koti-insinööri sanoi ääneen sen, minkä jo tiesinkin.

"Kohtelet kuopusta ihan eri tavalla kuin esikoista, paljon lempeämmin."

Äh. Yritin puolustella, että niin tapahtuu ihan väkisinkin.

Neljän vuoden ikäero asettaa alle kouluikäiset täysin eri pelilaudoille. Toinen lukee sujuvasti tv:n tekstityksiä ja soittaa kanteletta, toinen pissii housuun, syö herneet palkoineen päivineen ja väittää, että hevoset kuowiutuvat munasta.

Ja ovathan ipanat kaksi kohtuullisen erilaista ihmistäkin. Toinen on rauhallinen ja vähän nörtti, toinen määrätietoinen riehupetteri. Toinen ei koskaan purrut ketään. Toinen on kehittänyt kaikenlaisesta venkoilusta, kivien syömisestä ja sohvalta putoilemisesta taiteenlajin. Ei niitä voi kohdella samoilla säännöillä.

Sitäpaitsi olen itsekin ihan eri tyyppi kuin kuusi vuotta sitten. Olen huomattavasti kärsivällisempi. Ymmärrän paljon paremmin lasten mielenliikkeitä. En enää seuraa sääntöjä hampaat irvessä, kun pienellä taktikoinnilla on saavutettavissa rauhanomainen ratkaisu. Huutaminen ei juurikaan auta (paitsi itseä), syli on paljon tehokkaampi keino, vaikka kuinka leukaperiä kiristelisi.

Onko perheen lasten tasa-arvoinen kohtelu ylipäätään harhaa? Oliko periaatteeni alusta pitäen tuhoon tuomittu?

Laitan toivoni siihen, että ehkä esikoista ei haittaa. Hän on lempeä ihminen. Hän on liittolainen, jonka kanssa voin nauraa ja pyöritellä silmiäni kaksivuotiaan sekoilulle, ja jonka valitsen kahvilaseuraksi. Sitäpaitsi esikoisesta on n. kolmetuhatta digikuvaa ja kuopuksesta yksi per synttärit.

Että sinne meni se viimeinenkin periaate. Onpa kevyt olo. Taidan soittaa broidille, että se saa anteeksi.

Osta kirja

Näsäviisastelija minussa herää, kun näen älyttömiä mainoksia. Kuten tämä (anteeksi paska kuvanlaatu):

Mitä helvettiä? Teki mieli tuhria tähän bussipysäkkimainokseen muutama sarkastinen kommentti. Että ai ihanko totta tämä -- kuten kaikki muutkin lahjat -- kannattaa ostaa sukulaisille ja ystäville? Kun vissiin aika harva panostaa tuntemattomiin ja vihollisiin.

Ja että helppo paketoida. Ei ehkä kaikkein ylevin peruste lahjojen ostoon, mutta kiitos nyt tästäkin vinkistä. Ymmärrän kyllä, että tämä on joillekin ihmisille tärkeää, mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, ässäarpa on vielä helpompi.

Ja jos nämä ovat tosiaan ainoat myyntiargumentit, mitä se kertoo itse kirjasta tai kirjailijasta? Tai ehkä tämä pitää tulkita kirjallisuuden nykytilan manifestiksi.

Eniveis, onpa hyvä, että tämänkin mainoksen tehtailleelle työryhmälle koittaa joululoma.

Luona In: Lapset linnunpönttöön

Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi sopii tarjoilla hiukan suomalaista yrittäjyyttä!

SBM:n kautta tullut yhteistyötiedustelu alavieskalaisen arkidesignia tuottavan Luonan kanssa alkoi vähän hapuillen, kun en tuntenut yritystä entuudestaan. Luona in mallistossa on hyllyjä, sänkyjä ja lasten kalusteita, Luona out taas keskittyy viljelylaatikoihin, ulkokalusteisiin ja saunoihin. Kalusteiden materiaalit ovat käsittelemätöntä vaneria ja kuusilautaa, muotoilu minimalistista, kikkailu on nollissa. 

Tyyli näytti meidän himaamme vähän turhan modernilta. Normaalisti hujan hajan leviävät lelut, vaipat ja vaatteet eivät oikein sovi kuvaan. Sitäpaitsi elämme jo muutenkin industrial-meiningeissä sitä putkiremonttia odotellessa.

Hauska sisäleikkimökki (yläkuva) kuitenkin pisti silmään. Mikä juuttaan linnunpönttö tämä on? Puuhunko se laitetaan? Sisältyykö talipallo hintaan?

Kun näytin kuvan kersoille, tärykalvoni meinasivat haljeta. Kestomaja oli välitön hitti. Diili oli sillä taputeltu. On olemassa suomalainen design-firma, joka osaa ajatella kuin lapset!

Ja loistava ideahan se on. Luola, jossa peitto ei putoa päähän kesken teenjuonnin ja kauppa, jota ei tarvitse purkaa. Maja, jonka saa sisustettua ja jossa voi ottaa vaikka päiväunet, lukea rauhassa Viisikkoa tai supattaa kaverin kanssa salaisuuksia. Teini tietenkin nikkaroi koppiinsa ikkunaluukut, äänieristeet ja lukot.


Parhaassa tapauksessa tämän yksiön voi sitten siirtää kamojen kanssa takapihalle hienovaraisena vihjeenä, kun ipanan olisi aika kokeilla omien siipien kantamista.

Myös muiden moduulien yhdistely- ja pintakäsittelymahdollisuudet alkoivat kiinnostaa. Teki mieli kasata vanerikehistä sohvapöytä. Ja kiinnittää seisomatyöpiste seinälle. Pienestä laatikkosängystä saisi Skidin huoneeseen sohvan, joka muuttuisi varavuoteeksi lyhyille yökyläilijöille. Lelulaatikoista taas saisi törkeän hienon kierrätyspisteen (ja voi niitä käyttää ihan lelulaatikkonakin).

Aloitan nyt kuitenkin tutustumisen kestomajalla, joka saapuu sopivasti jouluksi. Jos en saa vihreitä kuulia, sulkeudun pyhiksi sinne.

Huom. Kaikille ennen joulua ennen tehdyille tilauksille saa ilmaisen kotiinkuljetuksen!

Ps. Koska en pääse pönttöajatuksesta eroon, taidan maalata mökin valkoiseksi ja pyytää erästä taitavaa kuvittajaa piirtämään pintaan muutaman tipun. Toimisiko?

Vaarallinen vauvakuume

Edelliseen postaukseen tuli niin monella tapaa kiinnostavia kommentteja, että jatkan vielä vähän. Jäin nimittäin spekuloiman vauvakuumeisen naisen elämää.

Olin pitänyt vauvakuumetta harmittomana vimmana, joka vaivaa hoivaviettisiä naisia. Mutta harmitonhan se ei välttämättä ole. Kyseinen mielentila voi vaihdella intensiteetiltään. Kyseessä voi olla vain vakaa tahtotila äidiksi tai stressaava pakkomielle, joka tekee suorastaan onnettomaksi.

Yksi kommentoija totesi näin:

"Miehistä tuppaa paljastumaan ihan uusi puoli, kun perheeseen tulee vauva. Mukava mies osoittautuukin keskenkasvuiseksi, mukavuudenhaluiseksi, itsekeskeiseksi nulkiksi, joka vanuu iltaisin mieluummin töissä kuin hoitaa vauvaa tai kotia. Ja sitten valittaa, kun vaimo on flegmaattinen. Myös ystävien miehistä löytynyt näitä piirteitä. Tässäkin olisi dokumentin paikka, illuusio tasa-arvosta ja jaetusta vanhemmuudesta. Naisille tuntuu jäävän se viimeinen vastuu jälkikasvusta ja kodista, miespoika leikkii perheensä kanssa silloin kun se on siitä itsestään mukavaa. Kakkapyykit, uhmakohtaukset ja korvatulehdukset jäävät äidin hoidettavaksi. Elämä on..."

Mistä muutos mukavasta miehestä hotelliasukkaaksi oikein johtuu? Voiko vauvakuumeella olla osansa tässä vyyhdessä? Ovatko kaikkein pettyneimpiä miehiinsä ne naiset, joilla on ollut kova vauvakuume?

Meillä asetelma oli helppo. Koska en potenut vauvakuumetta, en ollut lapsiasiassa aloitteellinen. Neuvottelut käytiin hyvin käytännönläheiseltä pohjalta. Minun lasteni isä joutuisi töihin. Hänen olisi pidettävä hoitovapaata, hoidettava sairasta lasta ja pestävä pyllyä. Ja niin hän tekikin (vaikka Koti-insinööri oli ja on edelleen se pahamaineinen yrittäjämies, joka ei kuulemma voi jäädä kotiin), koska halusi.

Väitänkin, että isän rooli pitää aktiivisesti haluta ottaa. Suomi on perhearvoissa aika konservatiivinen maa. Vanhempainvapaiden asetelma korostaa näitä perinteisiä malleja: kun heti alusta lähtien koko show sysätään äidille, kumppanin tasaveroisesta panoksesta saa myöhemmin tapella ihan tosissaan. Tämä näkyi viimeksi syksyn kotihoidontukikeskustelussa: moni keskustelija piti itsestäänselvänä, että kyseessä on leikkaus, koska eiväthän nyt miehet hyvänen aika kotiin jää. Eivätkä jääkään. Koko isäkuukauden piti vain 27% miehistä.

Siinä missä äidin tie on viitoitettu valmiiksi etukäteen, isä on aika tyhjän päällä. Isän roolin ottaminen vaatii myös vauvakuumetta, tahtoa ja kanttia, etenkin jos esimerkkiä ja vertaistukea ei lähipiiristä löydy.

Jos tahto on isyyden olennainen rakennuspalikka, yksipuoleinen vauvakuume johtaa parisuhteessa totaaliseen umpikujaan.

Nainen saattaa menettää objektiivisuutensa. Hän ei välttämättä huomaa, että mies ei ole lapsihankkeessa mukana samalla innolla. Ja jos naisen vauvan kaipuu on voimakas, kumppanin voi myös olla vaikea kieltäytyä perheenlisäyksestä, vaikka ei sitä itse kovasti haluaisikaan.

Ja kun lapsi syntyy ja naisen unelma toteutuu, mies taas voi kokea jäävänsä ulkopuoliseksi. Isyys näyttää äitiyden rinnalla sekundaariselta. Nainen pettyy kun huomaa, että mies karkaa tilanteesta. Lisätään soppaan vielä väsymys niin avot.

Voi olla että olen pohdinnoissani ihan hakoteillä - väittäkää vastaan, kertokaa oma kokemuksenne ja/tai esittäkää parempia teorioita!

Mutta jotenkin näkisin, että miesten pitäisi ottaa keskustelu isyydestä haltuun. Ehkä siinä selkiytyisi sekin, miltä äitiys näyttää.

Docventures: tekisitkö lapsen yksin?

Kuten jo aiemmin syksyllä kerroin, teen duunia Ylen huippusuositun Docventures-sarjan kanssa. Sarja sai loppuvuodeksi vielä jatkoa kuuden jakson verran. Näissä jaksoissa käsitellään naista eri näkökulmista ja tällä viikolla suurennuslasin alla on myyttinen äiti.

Ohjelman idea on katsoa ensin teemaan liittyvä dokkari ja käydä sitten syvemmin aiheen kimppuun Rikun, Tunna ja studiovieraan kanssa. Tämän keskiviikon lähetyksessä on mukana palkollisena yhteistyökumppanina myös yours truly. Puin äitiyttä dokkarin jälkeen chatissa muutaman valikoidun vieraan kanssa -- ja sinä voit olla yksi!

Dokkarina nähdään tänä vuonna julkaistu First Comes Love, jossa manhattanilainen nelikymppinen sinkkunainen Nina Davenport päättää lääkitä myöhäissyntyistä vauvakuumettaan ja hankkiutua raskaaksi yksin. Davenport dokumentoi ystäviensä ja ympäristönsä reaktiota missioonsa.



En pysty samaistumaan pääosan esittäjään. Vauvakuume on mielentila, jota en ole ikinä kokenut, joskin uskon toki, että se on ihan todellinen ilmiö. Pakottava biologinen tarve saada lapsi onkin sinkulle erityisen vaikea pala. Jos ei uskalla odottaa eikä jaksa luottaa siihen, että kyllä se lasta haluava mies löytyy, on ryhdyttävä äidiksi yksin.

"Ninan matka raskaudesta synnytykseen ja ensiaskeliin äitiydessä on koskettava, hauska ja ennen kaikkea raatorehellinen. Vanhemmuus ei ole koskaan itsestäänselvyys, mutta vielä sitäkin harvemmin se on sitä, mitä odotetaan."

Asetelmasta on löydettävissä monta kiinnostavaa keskustelulähtöä. Pitääkö lapsen haluamista perustella? Miten dokumentissa käsitellään hedelmöityshoitojen lopputulosta, vanhemmuutta: onko äitiys Davenportin mielestä kaiken vaivan arvoista? Tutkimusten mukaanhan lapsi ei tuo onnea, päinvastoin. Entä millainen suhde luovuttajaan, lapsen biologiseen isään, muodostuu? Ja mitä perhe oikeastaan tarkoittaa?

Tyhjentäviä vastauksia näihin kysymyksiin siis ke 4.11. netissä Docventuresin sivulla klo 21:00 alkaen. Jos jaksat valvoa leffan loppuun asti ja haluat mukaan chattaamaan, jätä ilmoittautuminen kommenttilootaan! Jos et, voit kommentoida tänne nyt ja tsekata leffan myöhemmin.

Kalenterista tuli perinne

Lähtölaskenta jouluun alkoi tänään. Anopin duunaama kestokalenteri on nyt käytössä jo neljäntenä jouluna putkeen. Tänä vuonna ipana jo osasi kysyä, milloin taskusysteemi ilmestyy seinälle. Hitto. Tajusin, että meidän perheellähän on oma jouluperinne!

Samalla tavalla kuin koira pakottaa ulkoilemaan, lapset pakottavat joulunviettoon. En ole koskaan ollut erityisen jouluihminen, mutta kalenterin myötä joulun odotus on saanyt luontevan muodon. Vaikka en ole kummoinen leipuri tai askartelija, tonttuna osaan esiintyä. Tontun kirjoittamista kirjeista putkahtaa kaikenlaisia juttuja ja tehtäviä, joista joulu hiljalleen tekeytyy.

Koska luukut ovat yhtä paljon minulle kuin skideille, ekasta luukusta putkahti Lovi-kuusi. Kokosimme sen ja koristelimme pienillä peltitähdillä.

Jos itse olet lähinnä katatonisessa tilassa tästä pimeydestä johtuen, tsekkaa parin vuoden takaiset vinkit joulufiiliksen luomiseen. Ja lohduttaudu sillä, että muutaman viikon päästä voi jo aloittaa kevään odottamisen.