Kylmän lihapullan ongelma

On ilmeisesti jotenkin muodikasta syyttää vanhempia uusavuttomiksi. Viimeksi näin kävi kun OAJ: puhiksen mielestä kunnon perheessä ei syödä kylmiä lihapullia. Hänen tarkoituksensa oli kaiketi sanoa, että joillain vanhemmilla on kasvatusongelmia, jotka näkyvät opettajille, mutta jostain syystä hän esitti ruokailutottumukset jonkinlaisena porttiteoriana kouluihäiriköintiin.

Noh. Yritin olla provosoitumatta, mutta ei onnistunut. Olen ihan älyttömän kyllästynyt erityisesti poliittisten vaikuttajien typeryyteen. Lisäksi olen syönyt kersana kylmiä nakkeja.*

Vanhemmuusongelmien kova ydin ei ole eineksissä, ei kylmissä eikä lämpimissä. Eikä edes perheen yhteisissä ruokahetkissä. Väitän lonkalta, että päihteiden väärinkäyttö on pahempi riski kuin einesmutsi.

Toiseksi. Avun pyytäminen vanhemmuuteen on ihan saatanan vaikeaa. Ei ole mitenkään helppo paikka tunnustaa, että homma ei ole hallinnassa. Tällaisten kommenttien jälkeen se on vielä vaikeampaa. Mikä muu avuntarve on tätä luonnotonta uusavuttomuutta? Ehkä synnytyksen jälkeinen masennus? Kotisiivous? Lastenhoitoapu? Ehkä uusavuttomuutta on koko ajattelutapa, että ei yritä tehdä kaikkea itse, kuten suomalaisen kuuluu? Näppärä tyyppihän tekee itse niin lihapullat kuin huonekalutkin.

On ihan totta, että opettajien pitäisi pystyä keskittymään opettamiseen ja perhetyölle pitäisi olla resursseja, mutta niin kauan kun vessan vetämättä jättäminen tai kylmien lihapullien syöminen paketista ei ole rikos, on turha viedä keskustelua sivuraiteelle omien standardiensa kautta. Sen sijaan olisin mielelläni kuullut jonkinlaisen ratkaisuehdotuksen, miten opettajat voisivat ohjata apua tarvitsevia perheitä eteenpäin.

Niin. Ja sekin vituttaa, että kukaan ei koskaan sano, että suurimmalla osalla vanhempia menee ihan hyvin, lihapullista riippumatta.

Tai ehkä juuri tällainen keskustelu on sen hyvinvoinnin vahvin merkki.

* ...koska ne olivat hyviä!

Älä kuuntele itseäsi

Tuijotin eilen marketin kassajonossa yhtä akkainlehteä, jossa vinkattiin, että lukijoiden tulisi tänä vuonna kuunnella itseään.

Tiedätte. Ihmisen pitäisi herkistyä ottamaan vastaan koko psyko-fyysis-sosiaalisen kehonsa viestit, tehdä niin kuin sydän sanoo ja hyvältä tuntuu.

No tehdäänpä!

Ei, kyllä minä tilasin oikeasti salaatin.

Ihan ensimmäiseksi aivoni ehdottavat, että menisin seuraavan kerran töihin joskus maaliskuun loppupuolella. Koska aamulla klo 7:30 on edelleen yö. Sydänkin kehottaa nukkumaan paljon ja välttämään ulko-oven avaamista muille kuin pizzalähetille. Ja kyllä, muu ruumis komppaa ja yliminä hyrisee tyytyväisyydestä.

Väitän, että itsensä kuunteleminen on pelkkä karhunpalvelus. Aivothan yrittävät lähinnä johtaa minua harhaan! Käsi sydämelle: kuinka monen tekee oikeasti mieli syödä lounaaksi vihersmoothie tai kasvissosekeitto? Itseään kuuntelevat ihmiset valitsevat lounasravintolaksi sen, jonka listalla rasvaisin mahdollinen hampurilainen. Ja kuka haluaa duunipäivän jälkeen lähteä pirteässä räntäsateessa lenkille ja vielä venytellä sen jälkeen? Ihan parastahan olisi köllähtää sohvalle ja korkata netflix, suklaalevy ja viinipullo.

Itsensä hiljentäminen sen sijaan on ihan älyttömän tärkeä taito. Omia vaikuttimiaan ja mielihalujaan pitäisi pikemminkin epäillä paljon useammin. Emme me ole kovin fiksuja ja mitä itseanalyysiin tulee, olemme vielä törkeän subjektiivisiakin.

Nähdäkseni itsensä hiljentämisen opettelu aloitetaan noin kaksivuotiaana, jolloin tekee mieli kumauttaa lääkärilaukulla päähän kaikkia, jotka ovat telkkarin edessä. Vähän myöhemmin tätä tärkeää taitoa harjaannutetaan joukkuelajeissa, taloyhtiön pihatalkoissa ja hiekkalaatikolla.

Joo, joo. Tiedän. Hyväähän ne lehdet vain tarkoittavat. Minä sanon silti itselleni, että käy nyt hyvä velliperse ostamassa se salikortti, kun siitä talvipyöräilystä ei ole tullut juuri mitään. Mutta aloita vasta helmikuussa, kun kaikki ovat alkaneet kuunnella itseään ja salilla on mukavan tyhjää.

Naakat ja eliitti

By Richard Crossley (The Crossley ID Guide
Britain and Ireland) via Wikimedia Commons

Luin eräänä päivänä Skidille Reijo Ikävalkon ja Mauri Kunnaksen Hullunkurista lintukirjaa. Kirjassa esitellään Suomen yleisimpiä lintulajeja hauskojen yksityiskohtien kautta. Yksi luku käsitteli naakkoja. Kirjassa kerrottiin, että naakoilla on tarkka lauman sisäinen arvojärjestys, joka määrittää mm. sen, milloin kukin syö ja missä kohtaa katolla saa istua: vanhimmat ja arvokkaimmat yksilöt istuivat ylimpänä.

Skidi osoitti kuvassa suurinpiirtein keskellä kattoa istuvaa lintupariskuntaa ja totesi spontaanisti, että jos olisimme naakkoja, istuisimme tuossa.

Olen siitä lähtien pohtinut yhteiskuntaluokkien olemassaoloa ja näkymistä arjessamme. Teinkin Hesarin luokkakoneen, jolla voi selvittää, mihin yhteiskuntaluokkaan kuuluu.

Tulos oli vähän hämmentävä.

"Luokkasi on asiantuntija
Akateemisen tai vastaavan koulutuksen omaavia ihmisiä, joilla on hyvät tulot ja runsaasti hyvin menestyviä ystäviä. Ammatteina esimerkiksi opettaja, lääkäri, insinööri. Heille tärkeitä asioita ovat usein turvallinen elämä, mukava koti ja lasten kouluttaminen. Harrastuksina esim. musiikki-instrumentin soittaminen, jooga ja salibandy, Medioina Facebook ja sanomalehti.

Kulttuurinen luokkasi on eliitti
Eliitti matkustaa paljon, seuraa maailman asioita ja harrastaa monipuolisesti kulttuuria. Eliitin jäsenet tuntevat paljon muita eliittiin kuuluvia. Varsinkin miehet harrastavat paljon. Lajeina esim. golf, hiihto, metsästys ja sisustus. Medioina kotimaiset ja ulkomaiset paperi- ja verkkolehdet."

Asiantuntijaluokka olisi joten kuten hyväksyttävissä (lähinnä ystävien perusteella), mutta en tunnistanut itseäni ollenkaan eliitistä. Hyvänen aika. Tunnen kyllä eliittiä juuri sen verran, että tiedän etten kuulu heihin. Olen kuitenkin yliopisto drop-out ja pätkätyöläinen (ja kolmen viikon päästä työtön). Toki seuraan mediaa - varsinkin kun olen toistaiseksi mediatalossa töissä, mutta matkustan kerran vuodessa Kanarialle enkä harrasta kulttuuria yhtään. Ja mistä lähtien hiihto on eliittilaji? Minun harrastamanani se on viereisen pururadan tamppaamista räkä poskella ja laihduttamistarkoituksessa, ei laskettelua Alpeilla. Suksetkin ovat yli 10 vuotta vanhat.

Nähdäkseni tulos todistaa vain kaksi asiaa.

Yhteiskuntaluokka on käsitteenä vähän vanhentunut. Miellän itse eliitin muuksi kuin pelkäksi varakkuudeksi. Eliittiin ei siis voi nousta muuten kuin naimakaupoilla. Eliitin ulkopuolella rajat ovat hämärtyneet ja luokat kerrostuneet myös horisontaalisesti. Luokasta toiseen voi pudota helpostikin työttömyyden tai sairauden seurauksena.

Sitten on vielä mittakaavaerot. Ipana teki keskiluokkaiset johtopäätöksensä telkkarin perusteella. Hän oli nähnyt telkkarista sekä prinsessahäät että resupaitaiset intialaislapset. Meidän häissämme ei ajeltu hevosvankkureilla tuhansien ihmisten hurratessa kadunvarsilla, mutta vaatteemme ovat ehjät.

Toinen huomio on se, että tällainen testi on hirveän vaikea tehdä. Emme ole noin helposti luokiteltavissa. Lisäksi ihmiset eivät osaa täyttää testiä oikein.

Teinkin testin uudestaan, tällä kertaa harrastusten osalta rehellisemmin. En minä oikeasti harrasta matkustelua, lukemista ja juoksemista. Haluaisin toki, ja teen mitä ehdin. Ihan oikeasti harrastan vain kirjoittamista, mutta sitä ei ollut vaihtoehdoissa.

Olin toisella kertaa kipuaja.

Siitä jäinkin miettimään sitä, että jos yhteiskuntaluokka määräytyy enemmän harrastuksilla, silloin mitataan elämäntilannetta.

Menee vaikeaksi. Olen mielelläni kipuaja. Olkoonkin, että todellisuudessa kyse on enemmän tarrautumisesta.

Kertokaa ihmeessä, jos teillä on hyviä keskustelunavauksia aiheesta lasten kanssa!

Lehtikaalisipsit

Tämä ei varsinaisesti ole mikään laihdutusohje, vaikka onkin dieettisesonki. Kaalifanin oli pakko todentaa monessa blogissa vastaantulleet lehtikaalisipsit, kun lähimarketin kauppias oli päättänyt jossain mielenhäiriössä jotain tuorettakin vihanneshyllyynsä sijoittaa. En ollut tunnistaa violettia pehkoa lehtikaaliksi, sillä luulin sen olevan tummanvihreää. Mutta oli se.

Olin sipsejä kohtaan vähän epäluuloinen. Kokeilin lehtikaalia pastassa pari vuotta sitten. Siitä tuli kerrassaan hirveää. Kovat ja sitkeät kaalinsuikaleet eivät olleet yhdenkään perheenjäsenen makuun - piti ihan pyytää anteeksi. En oikein tiedä, mikä meni vikaan vai menikö mikään, mutta en ole sen jälkeen lehtikaalia kokeillut.

Nyt meni paremmin. Sipsit olivat ihan yllättävän hyviä - ja älyttömän helppo tehdä. Maussa on kaalia, mutta mietona.

Sipsit tehdään Kempparin ohjeen mukaan näin.

1. Revi kaalin lehdistä suupalan kokoisia paloja paksujen ruotien ympäriltä.
2. Kierittele lehdet öljyssä, suolassa ja haluamissasi mausteissa. Minä käytin herbamarea ja rouhin päälle vielä kuivattua valkosipulia myllystä.
3. Heitä lehdet pellillä uuniin 150 C ja pidä siellä n. 20 min. Varo etteivät lehdet kärähdä!
4. Ta-daa: sipsit ovat valmiita. Koita saada omaankin suuhun yksi.

Valmis sipsi.

Löytötavara nimeltä onni

Onnea! Sitä on tapana toivottaa melkein joka käänteessä, oli kyseessä sitten työhaastattelu, viisikymppiset tai uusi vuosi. Toivotus on geneerinen eikä ota kantaa onnen saavuttamisen keinoihin. Mikä aiheuttaa onnen ailahduksen hyväosaiselle vellihousulle, jolla on jo kaikkea?

Vaihtelu.

Pohdimme tätä onnen ulottuvuutta kerran Rooman lentokentällä. Mies huomasi lennon jälkeen matkatavarahallissa jättäneensä puhelimensa lentokoneen lehtitaskuun. Alkoi raivoisa suunnistus tiskiltä toiselle ja, ihme kyllä, puhelin palautui omistajalleen. Koti-insinööri totesi olevansa äärimmäisen onnellinen - kuin nyt vain ensimmäisen maailman ongelman selättänyt ihminen voi olla. Vaikka hän säästyi vain kohtuuullisen pieneltä vaivannnäöltä, rahanmenolta ja epämukavuudelta.

Miksi puhelimesta osaa olla onnellinen vasta, kun sen saa takaisin?  Löytötavaraonneen liittyy status quo: kaikkeen tottuu. Puhelimen takaisinsaaminen oli iloinen yllätys. Samalla tavalla onnea tuntee vesirokon voittamisesta (terveys tuli takaisin) ja kevään auringosta (kesä tulee takaisin).

Onnellisuus edellyttää kontrastia, epäonnea. Vastoinkäymisten ja takaiskujen kautta kyky tuntea onnen sävyjä, iloa, riemua, tyytyväisyyttä ja helpotusta, terävöityy.

Jos siis  haluaa ihmisen tuntevan itsensä onnelliseksi, hänelle pitäisi oikeastaan toivottaa kokonaista tunteiden vuoristorataa. Sillä helpoin tapa saavuttaa onnen tunne on menettää se.

Vaihtelevaa uutta vuotta siis, hyvä lukija! Toivottavasti saat takaisin jotain, minkä kadotit.