Tietoa mainostajalle ›

1.1.2014

Löytötavara nimeltä onni

Onnea! Sitä on tapana toivottaa melkein joka käänteessä, oli kyseessä sitten työhaastattelu, viisikymppiset tai uusi vuosi. Toivotus on geneerinen eikä ota kantaa onnen saavuttamisen keinoihin. Mikä aiheuttaa onnen ailahduksen hyväosaiselle vellihousulle, jolla on jo kaikkea?

Vaihtelu.

Pohdimme tätä onnen ulottuvuutta kerran Rooman lentokentällä. Mies huomasi lennon jälkeen matkatavarahallissa jättäneensä puhelimensa lentokoneen lehtitaskuun. Alkoi raivoisa suunnistus tiskiltä toiselle ja, ihme kyllä, puhelin palautui omistajalleen. Koti-insinööri totesi olevansa äärimmäisen onnellinen - kuin nyt vain ensimmäisen maailman ongelman selättänyt ihminen voi olla. Vaikka hän säästyi vain kohtuuullisen pieneltä vaivannnäöltä, rahanmenolta ja epämukavuudelta.

Miksi puhelimesta osaa olla onnellinen vasta, kun sen saa takaisin?  Löytötavaraonneen liittyy status quo: kaikkeen tottuu. Puhelimen takaisinsaaminen oli iloinen yllätys. Samalla tavalla onnea tuntee vesirokon voittamisesta (terveys tuli takaisin) ja kevään auringosta (kesä tulee takaisin).

Onnellisuus edellyttää kontrastia, epäonnea. Vastoinkäymisten ja takaiskujen kautta kyky tuntea onnen sävyjä, iloa, riemua, tyytyväisyyttä ja helpotusta, terävöityy.

Jos siis  haluaa ihmisen tuntevan itsensä onnelliseksi, hänelle pitäisi oikeastaan toivottaa kokonaista tunteiden vuoristorataa. Sillä helpoin tapa saavuttaa onnen tunne on menettää se.

Vaihtelevaa uutta vuotta siis, hyvä lukija! Toivottavasti saat takaisin jotain, minkä kadotit.

17 kommenttia:

  1. Kiitos! Miten osuva kirjoitus - sillä mitään muuta en toivokaan.

    VastaaPoista
  2. Kylläpä hyvään saumaan osui tämä! Mä just vastoin tapojani kuulutin blogissani olevani hyvin onnellinen - ja juurikin sen takia, että viimeisten vuosien vastoinkäymiset ja surut on vihdoin selätetty. Niin se vaan menee. Vuoristoradan jälkeen arvostan tätä tyyntä, mikä nyt vallitsee. Koskaan ei toki tiedä, kuinka kauan.

    VastaaPoista
  3. I like this. Again.

    VastaaPoista
  4. Pitkähkön tauon jälkeen löysin takaisin blogiisi ja tulipa taas hyvä olo! Olen viime päivinä ollut hukkua äitiyden ongelmiin mutta blogisi toi mut taas back to reality. Mitä lapset on, mitä äitiys on. Ei tarvi olla täydellinen, kaukana siitä. Kiitos!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla - juuri tätä varten täällä kirjoitellaan! :)

      Poista
  5. Nyt täytyy sanoa, että olen osittain eri mieltä. Anun kommentissa siitä, että vuoristoradan jälkeen arvostaa tyyntä, on perää, mutta tuntemukseni ovat kuitenkin erilaiset sen suhteen, että "helpoin tapa saavuttaa onnen tunne on menettää se". Suuren menetyksen ja surun jälkeen onnen tunteen saavuttaminen ei tosiaankaan ole helppoa. Helppo on kaukana siitä. Eikä sitä menetystä voi koskaan saada takaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olt ihan oikeassa siinä, että pelkkä onnettomuus itsessään ei tietenkään lisää onnea. Juttu käsitteleekin sitä, että saa takaisin jotain, mitä menetti. Kun suuren surun jälkeen tuntee taas olevansa työkykyinen / järjissään, arvostaa sitä, että asiat ovat *normaalisti*. Kun äitini kuoli, olin todella iloinen siitä hetkestä, kun en enää purskahtanut itkuun asian muistaessani. Musertava suru oli vaihtunut kaipaukseen, ja se ei tietenkään ikinä lähde pois.

      Poista
  6. Tuo on osittain totta. Mutta toisaalta olen sitä mieltä, että on hyvä, jos osaa olla onnellinen "ihan muuten vaan". Ei asioita tarvitse menettää ja sitten saada takaisin osatakseen olla niistä onnellinen. Onnellisuuden ja kiitollisuuden tunnetta voi ja kannattaakin opetella, jottei käy niin, että arvostaa asioita vasta menetettyään ne.

    Yhdyn myös anonyymin kommenttiin siitä, että suuren menetyksen kautta ei ainakaan helppoa ole onnea löytää, päinvastoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä se. Aika harva - itseni mukaanlukien - osaa iloita siitä mitä on. Minä usein huomaan odottavani jotakin.

      Poista
    2. Mä olen aina osannut olla kiitollinen ja onnellinen ihan muuten vaan. Ihan vaan perusasioista. Mutta tässä viime vuosien aikana multa (meiltä, mieheni perheestä) kuoli kaksi rakasta ja läheistä ihmistä. Suru on ollut musertava ja välillä oikeasti tuntui, etten enää koskaan osaa olla kokonaan ja vain onnellinen. Nyt juuri huomasin, että osaankin taas. Mulle tämä oli elämäni ensimmäinen kokemus siitä, miltä tuntuu kun on näin romuna. Koko ajan silti olin kiitollinen miehestä, meidän lapsista ja meidän uskomattoman lojaaleista ystävistä. Ja onnellinen heidän olemassaolostaan. Mut nyt just on hyvä, kun sivu on vihdoin kääntynyt.

      Poista
  7. Mun pitää nyt sanoa joidenkin mielestä hirveä klisee, mutta minä saan päivittäin onnen hetkiä, kun katson ihanaa maisemaa ikkunasta tai jotakin ihmistä. Ne ovat pieniä, hetkittäisiä tunteita ja erilaisia kuin vaikka se, että saa työpaikan tai on lentokentällä lähdössä matkalle. Ne taitavat olla enemmän Tuulan mainitsemia kiitollisuutta, tyytyväisyyttä ja syvää onnea eikä sellainen voimakas ajatus "olen niin onnellinen!!!".

    Itse asiassa en ajattele ollenkaan menetystä miettiessäni onnellisuutta, mutta onhan se toki noinkin. Jos vaikka meidän kissa katoaisi ja löytyisi niin toki sen olemassaoloa arvostaisi vielä enemmän jonkin aikaa, mutta kyllä minä ihan päivittäin olen onnellinen, että hain sen meille löytöeläintalosta. Riippuu varmaan paljon myös menetyksen suuruudesta voiko sen jälkeen löytää helposti onnea vai ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Klisheet ovat yleensä ihan oikeassa - ja on tosi hienoa, jos onni syntyy "ilmaisista" asioista. :) Suuren menetyksen hetkellä tuntuukin toki siltä, että kyky olla onnellinen katosi iäksi. Onneksi surut ja menetyksetkin voivat muuttaa olomuotoaan, jopa vahvuudeksi. Melkein kaikesta toipuu ja kyky olla onnellinen palaa. Esim. juuri siitä, että ikkunasta näkyy kaunis maisema.

      Poista
  8. Onnellista uutta vuotta!

    Ja piti nyt tulla kertomaan että niin vain se kuuden vuoden hammaslääkäritauko kostaantui ja takaviisuri kiskottiin maanantaina irti ikenestään varsin karussa kunnossa. Lupasin hammaslääkärille pyhästi tulla heti vuoden alussa perustarkastukseen. Ovelana naisena unohdin mainita, minkä vuoden... Kaipa sinne on oikeasti pakko mennä...

    http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2013/12/30/viholliseni-viisaudenhammas/

    VastaaPoista
  9. Onnea alkaneeseen vuoteen! Hyvä kirjoitus!

    Itselleni rakkaan äkillinen menehtyminen reilu 12 vuotta sitten "aiheutti" sen, ettei arjen pienistä epäkohdista jaksanut ärsyyntyä. Sen sijaan aloin nimenomaan arvostaa elämän pieniä isoja hetkiä, ja nauttimaan esim. luonnosta "kuin viimeistä päivää". Kun tiskivuori alkoi taas v*tuttaa, oli se surun pahin kuristuskin hellittänyt :) Nykyään voin usein todeta itselleni, että kunhan Kitisen tyytyväisyyttäni. Minulla on hurjasti onnen aiheita, ja se suuri suru taustalla, mutta silti lapsiperheen (2v tyttö ja 3kk poika) arki meinaa välillä jyrätä ne alleen, ja tarvitsen noita Katjan mainitsemia muikkareita osatakseni taas nauttia onnen aiheista!
    -Susanna

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...