Miten lastenvaatteet pitäisi kierrättää?

Olen tänään ollut taas lastenvaateproikkarina. Koska uusia kakaroita ei tule, alan vihdoin päästä vaatenyssäköistä eroon.

Kävin nakuttamassa Huutikseen setin pieneksi menneitä kenkiä ja nyt kerään voimia isompaan ponnistukseen. Lajittelua, kuvaamista ja naputtelua odottavat tällä hetkellä koot 62-86. Vähintään päivän proggis.

Miksi oi miksi, lastenvaatteiden kierrätykseen ei ole olemassa mitään helppoa tapaa? Jokainen lapsiperhe joutuu tätä kuitenkin miettimään.

Kirppikselle ei ehdi - itsepalvelukirppikselle ei senkään vertaa. Nettiin voi toki laittaa. Kuvaaminen vielä menee (jos talvella sattuu olemaan himassa sen sekunnin kun aurinko paistaa) ja pakkaaminenkin jotenkuten (= muovipussi ja jeesusteippi), mutta postiin pääseminen on työn ja tuskan takana. Lisäksi en todellakaan tiedä, mitä maksaa lähettää nahkakengät Jyväskylään. Miten kukaan voi tietää?

Jos kärsisin liiasta vapaa-ajasta, laittaisin pystyyn kierrätyssysteemin, jossa käytetään hyväksi jotain valmista myynti- ja kuljetusverkostoa, vaikka nettiruokakauppaa kuten Kauppahalli 24:ää.

Kun erä lastenvaatteita on valmis kierrätykseen, firmalta tilataan tunnistetarrat, jotka läimitään vaatteisiin. Kun ruokatoimitus tulee, kujettajalle annetaan mukaan vaatesäkki.

Perillä vaatteet lajitellaan käyttökelpoisiin ja lumppuun. Käyttökelpoiset kuvataan, hinnoitellaan ja laitetaan nettiin, josta saman firman asiakkaat voisivat niitä ostaa. Toimitus tulee seuraavan ruokasatsin kanssa. Hinnan (miinus provikka) saisi suoraan hyvityksenä ruokalaskuun. Jos kama ei ole puoleen vuoteen mennyt kaupaksi, se lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen.

Puuvillalumpusta tehtäisiin uutta kangasta, muusta saadaan energiajätettä.

Olisko hyvä?

Puolapuut putkiremontista

Yleensä ihmiset eivät odota putkiremonttia. Minä odotan. Olen odottanut jo kahdeksan vuotta.

Tämä seinä on Salon Design Hillin vessasta. Rakastan sitä, mutta en tiedä minne sen laittaisin.

Kun muutimme nykyiseen kämppäämme vuonna 2005, isännöitsijä varoitteli, että putkiremontti on tulossa pian. Olen siitä outo ihminen, että olin tiedosta hyvilläni. Saisipahan ainakin laittaa kaikki kylppärit ja vessat oman maun mukaisiksi. Sisäänmuuttoremontti pidettiinkin minimissä. Keittiö, seinät ja lattiat laitettiin minimibudjetilla, sellaisiksi välttäviksi -- laitetaan sitten kunnolla kun kämppä revitään muutenkin auki.

Muutosta on nyt kahdeksan vuotta. Ja tämänhetkisten tietojen mukaan putket ehkä tehdään vuonna 2015.

Tiedättekö tunteen? Sen, että ei kestä enää hetkeäkään keskeneräisyyksiä ja väliaikaisratkaisuja?

En pidä itseäni mitenkään erityisen sisustushulluna. Haluan miettiä ratkaisuja niin, että ne kantavat pitemmälle kuin seuraavaan kevääseen, mutta vuosikymmenen venailu on vähän liikaa. Vuosien varrella on myös tullut sisustuskohtauksia, joiden aikana Koti-insinööri on joutunut kahlehtimaan minut sohvaan, etten olisi soittanut remppaporukkaa paikalle h-e-t-i. Nyt on taas sellainen hetki.

Olen oppinut lääkitsemään kohtauksia tekemällä jotain pienempää uudistusta (ja yhden isomman). Tällä kertaa näennäispuuhasteluksi valikoituivat lastenhuoneen puolapuut.

Dinoxin puolapuuvalikoimassa oli ainakin iloisen värisiä malleja, joihin saa myös renkaat.

Suomen oloissa on kaikkien hermoja säästävä ratkaisu, jos kotona on olemassa jonkinlainen lasten sisäliikuntapaikka. Sadun kiipeilyseinä hävisi puolapuille täpärästi. En ollut ihan varma, olisiko kiipeilyreitistä saanut hyvän sekä kaksi- että kuusivuotiaalle. Lisäksi puolapuita varten tarvitsee porata vähemmän reikiä. Ja roikkuminen tekisi omallekin selälle hyvää.

Ehkä tällä jaksaisi pinnistellä seuraavan vuoden.

Kun tee ei jäänyt kesken

Eräänä iltana hammaspesulla mieleeni putkahti ajatus, että mitä jos nukkuisi meikit päällä. Siinähän säästäisi a) sekä meikinpoistoajan että b) uudelleenmeikkausajan. Eli ainakin viisi minuuttia.

Vuorokaudessa on 1440 minuuttia. Viisi minuuttia on tästä potista 0,3%. Ei mikään valtava säästö.

Kun nauroin ideaani työkaverille, hän totesi, että niin sinulla on vielä tuo vaihe. Hänen lapsensa ovat kouluikäiset. Hän ei ramppaa päiväkotiin, pue kurahaalaria ja pese pyllyä. Elämän leppoistaminen ei ole enää paska vitsi.

Ruuhkavuosien kiire on jonkinlainen tehdasasetus, jota ei saa pois päältä silloinkaan, kun ei ole kiire. Se on mielentila.

Pöntöllä tulee välittömästi toimeton olo. Siispä teen kalenterimuistiinpanoja ja vastaan päivällä saapuneisiin tekstiviesteihin. Olen myös tottunut huutelemaan neuvomaan ja ohjeistamaan muita perheenjäseniä oven läpi, elleivät ne ole jo löytäneet tietään vessaan.

Kävelen kuin Kononen. Suomen kävelymaajoukkue bongaa kykyni ihan minä päivänä tahansa. Vauhtini pysyy loistavana myös läppärilaukun, kahden päiväkotikassin ja kärryjen kanssa.

Olen optimoinnin mestari. Tiedän, mihin metrovaunuun kannattaa sijoittua, jotta poistuessa pääsee aivan rullaportaiden juurelle ja välttää jonossa seisomisen. Ja koska hanaveden vaihtuminen lämpimäksi kestää kymmenisen sekuntia - eli ikuisuuden - siinä ehtii hyvin pyyhkäistä lavuaarin.

Kylppärin kaapissa on käyttämätön kasvonaamio. Sen täytyy antaa vaikuttaa kymmenen minuuttia. Kuka nyt suihkussa niin kauan lutraa? (Ja juu, on siellä pari muutakin purkkia, joiden käyttöä ei ole hetkeen priorisoitu vaikka syytä olisi.)

Pikku Kakkonen määrittelee ruoanlaittoon käytettävän ajan. Kaikki ruokalajit, joiden valmistaminen vie yli sen, on jollain tavalla perusteltava.

Katkot. Asiat jäävät kesken. Lauseet, ajatukset, askareet. Kämppä on täynnä tavaroita, jotka ovat matkalla jonnekin.

Aistitkaan eivät lepää. Erotan helposti pyykkikoneen takaa äänen, mikä syntyy siitä kun korulipas napsahtaa auki yläkerrassa. Tai jalkalampun katkaisija kilinän, kun joku käyttää sitä tankotanssiin. Toisaalta kuulen myös sen, mitä ei kuulu: jos eteisessä olevasta esikoisesta ei lähde aktiivista vaatteiden pukemisen kahinaa, on ryhdytty vatuloimaan.

No, te ehkä tiedätte.

Kun tässä mielentilassa sitten yhtäkkiä löytää itsensä istumassa rauhassa nojatuolista, teekuppi kädessä, on hämmentynyt olo. Kukaan ei vaadi mitään: päivällinen on syöty, lapset leikkivät keskenään, kolumnilla ei ole deadline huomenna.

Se on tärkeä fiilis. Asiat ovat ehkä kesken, mutta juuri tämän teen saan juotua lämpimänä loppuun. Enkä kommentoi.

Kuumepotilaan seuraneidin hajanaisia ajatuksia

Arki on nyt reilun viikon ajan ollut vähän työlästä. Molemmat lapset ovat olleet kipeitä, joten työpäivät ovat menneet sumussa, lääkärillä jonottaessa ja seuraavan päivän hoitovuoroja sumpliessa. Ennätyspitkä kuumekierre on laittanut molempien aikuisten aivosolut ja allakat uusiksi.

Kirjoittamisesta ei tule väsyneenä mitään, joten tältä viikolta on tarjolla vain hajanaisia ajatuksia. Kuten sellaisia, että

... se fiilis, kun kuumemittarissa vilkkuu lukema 39.9, herättää minussakin hoivavietin. Tein mannapuuroa. Koska koen sen hemmotteluksi. En tiedä miksi.

... yskän kuunteleminen yöllä on jännitysnäytelmä helvetistä. Juuri kun uskot, että se loppuu, se alkaa taas. Nukkuminen on mahdotonta toivon ja epätoivon välillä poukkoilun takia.

... kauhein korvamato ei olekaan Pepe Willbergin Aamu kuten 35 vuotta luulin, vaan Oktonauttien tunnari. Sairastuvalla kun kailotetaan samaa biisiä joka päivä useita kertoja.

... 39 C asteen kuumeessakin voi treenata päälläseisontaa, jos on kaksivuotias,

... miten järjettömän huonosti nukkuneena voi mennä töihin ja suoriutua töistään vähintäänkin tyydyttävästi. Toki naaman värisävystä näkee todellisen tilanteen.

... kuinka tärkeää parisuhteessa on paitsi puhua myös vaieta. Joitain viikon valvomisputken jälkeen aamuneljältä mieleen tulleita ajatuksia ei kannata sanoa ääneen, vaikka mieli tekisi.

Iltavirkku jaksaa paasata

Pohdiskelin Hesarin kolumnissani viime viikolla parisuhdetta ja vuorokausirytmejä. Kuten tiedättekin, sisäinen kello määrää, mihin aikaan alkaa silmä luppaista. Ihmiset voidaan jakaa suunnilleen samankokoisiin ryhmiin: aamuvirkkuihin, iltavirkkuihin ja niihin, joille käy kaikki.

Idea juttuun lähti siitä, että kehitin taannoin teorian: iltavirkut tunnistaa siitä, että he puhuvat nukkumisesta. Tähän on tietenkin ihan luonnollinen syy. Iltavirkut ovat epäsynkassa virastojen aukioloaikojen, aamupalavereiden ja vauvauinnin kanssa. Se pännii. Lisäksi toisen iltavirkun kanssa on ihanaa jaaritella siitä, miten yötunnit hiljaisessa talossa ovat ihmisen parasta aikaa.

Tämä havaintoni kuitenkin johti toiseen havaintoon. Olin pitänyt koko perhettämme aamu-unisena, mutta tajusin, että en ole koskaan kuullut Koti-insinöörin valittavan aikaisista aamuista. Perhana. Hän voi ihan hyvin nousta kuudelta, käydä lenkillä ja lähteä töihin, myös marrashorroskuussa. Tyyppi menee totaalisen sekaisin vain, jos ei saa ruokaa kolmen tunnin välein.

Suhteemme ei kuitenkaan kärsi erilaisista rytmeistä (kaikesta muusta sitten voikin kinastella), koska hyväksymme molemmat toistemme fysiologiset reunaehdot. Minä tarvitsen uneni ja Koti-insinööri välipalansa. Tämä on ollut pakko hyväksyä, koska kodin ilmapiiri on näistä jutuista kiinni.

Vastaa suureen unitutkimukseen: jaatteko te neliöt samanlaisten vai erilaisten unityyppien kanssa? Oletteko saaneet käännettyä erilaisuuden hyödyksi? Missä vaiheessa perheen lapset ovat osoittaneet taipumuksia johonkin suuntaan?

Ps. Daily Mailissa (!) oli vastikään pitkä artikkeli unirytmityypeistä ja terveydestä. Se, mihin ryhmään kuulut, vaikuttaa muihinkin asioihin kuin aamupalan ajankohtaan.