Säästöt, jotka eivät ole säästöjä

Puuh puuh, meneillään on kuntapolitiikan hikisin kuukausi. Budjetti. Koska taloustilanne on mikä on, käsittelyssä on taas vaihteeksi leikkauksia.

Lisämaustetta antaa hallitus. Kuten jo keväällä ranttasin, hallitus todella on rajaamassa päivähoito-oikeutta ja suurentamassa ryhmäkokoja. En kannata kumpaakaan, edelleenkään, mutta nyt enää ymmärrä, miksi näitä on ylipäätään lähdetty ehdottamaan.

Nimittäin perustavanlaatuinen ongelma on se, että hallituksen laskemat säästöt jäävät käytännössä vaatimattomiksi. 

Miksi?

Koska tilat. Espoossa päiväkotitilat eivät suurimmaksi osaksi yksinkertaisesti jousta suurentuvien lapsiryhmien mukaan. Toisin sanoen päiväkodit ovat täynnä. Paloturvallisuusmääräykset, huoltotilat ja ilmastointi on mitoitettu tietylle jengimäärälle, tilaan ei saa tunkea enempää ihmisiä kuin on suunniteltu.

Toiseksi, päivähoidon rajauksen kustannuksia ja vaikutuksia eivät Espoon (eivätkä ilmeisesti minkään muunkaan kaupungin) varhaiskasvatuksen virkamiehet ole kyenneet laskemaan. Kaikkia toteuttamiseen vaikuttavia tekijöitä ei ole tarkkaan tiedossa, sillä keskeneräinen laki on yksinkertaisesti nykymuodossaan aivan liian epäselvä. Rajaukset 20 tuntiin viikossa eivät lisää päivähoitopaikkoja tai merkittävästi muuta hoitajatarvetta.

Oma kysymyksensä on vielä rajaamisesta johtuva hallinnollisen työn lisääntyminen. Työelämä voi olla hyvinkin pirstaleista. Tarvitaan valvontaa, muutoksenhakujen käsittelyä ja oikaisuja. Kuinka paljon?

Säästöä saataisiin oikeastaan vain siitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus vietäisiin kokonaan tietyiltä perheiltä, mutta se olisi äärimmäisen hölmöä. Paremmin tässä toimiikin porkkana: Espoo on tällä valtuustokaudella lisännyt päivähoitoa kevyempää kerhotoimintaa ja avoimia päiväkoteja sekä niistä viestimistä hyvällä menestyksellä.

TL;DR-versio: Konsulttien tekemissä laskelmissa on ongelmana se, että paperilla joku voi näyttää hyvältä, mutta käytännössä homma sitten vesittyy, joko osittain tai täysin. Laki onneksi asettaa vain minimitason, joten kunnissa voidaan tehdä valintoja* - ole siis yhteydessä n-y-t sekä virkamiehiin että puolueesi puhikseen.

Helsinki teki jo päätöksen, että nykyisellä mallilla jatketaan ja tavoitteena on ajaa Espoossa samaa. Varhaiskasvatusjaostossa nykyisen ryhmäkoon säilyttämisen takana olivat jo kaikki ryhmät. Jee!

Hemmetti. Jos tämä onnistuu, koko keikka on sittenkin ollut vaivan arvoinen.

*En erityisemmin pidä tällaisesta kunnallisesta vapaaehtoisuudesta, koska tykkään kovasti tasa-arvosta (varsinkin lasten mahdollisuuksissa) ihan ideologisista syistä. Mutta nyt tehdään mikä voidaan.

Uhma revisited

Sain itseni taas kiinni siitä ajatuksesta, jota pohdin jo pari vuotta sitten.

Pitääkö tuo lapsi kiikuttaa johonkin mielenterveyspolille? Miten voi yhtäkkiä kaikki normaalirutiinit olla näin vaikeita? Huomiohakuisuus on tapissa ja omaa vuoroa ei pysty mitenkään odottamaan. Miksi se on vetänyt vessasta jokaisen jo opitun asian? Paitsi kakkajutut.

Eipä hätää! On vissiin vain se aika kehityskaaresta. Uhmis on tullut kylään, ja ihan uusin eväin. Nyt kuuminta hottia on joka asiasta pillittäminen. Nelivuotias uhmailija ei enää pure ja mäiski, vaan ulvoo. 

Kylvyssä (n. 40 minuutin jälkeen).

"Byääääää! Minä en tule täältä pois! Minä haluan kylpeä! Mua ei väsytä yhtäääään, mä aion valvoa koko yön ja jos laitatte minut nukkumaan niin pomppaan sieltä ylös! Buaaa... *haukotus* ...aaaahh!"

Ruokapöydässä.

"Byääääh! Tämä on väärää kastiketta! En halunnut maitoa! Miksi minä en saanut ensin?!"

Eteisessä.

"Byääääh! Haluan ruusutakin! En laita hanskoja! Inhoan tuota pipoa! Nämä haalarit ei mene jalkaan! Eipäs ole kengät väärissä jaloissa!"

Kuoleva joutsen nousee estradille monta kertaa päivässä. Tappioksi riittää se, että hänen uuteen isompaan peittoonsa ei saa samaa pussilakanaa kuin juniorikokoiseen.

Tiettyyn rajaan asti sitä jaksaa ymmärtää, asettua välikohtauksen yläpuolelle ja pyytää syliin rauhoittumaan. Olen oppinut sanoittamaan tunteita ja ennakoimaan tapahtumia, väistelemään pahimpia karikoita - ja sietämään huutoa.

Vaikeinta on olla vajoamatta samalle tasolle tai heittäytyä sarkastiseksi. Varsinkin kun en voi karkkilakkoni takia enää lääkitä verenpainetta turkinpippureilla.

Yksi asia ei muutu. Tämä kasvamiseksi kutsuttu mielipuolinen sekoilu jaksaa vituttaa edelleen.

Karkki ja kepponen!

Moni ystäväni teki tänä vuonna ensimmäistä kertaa kurpitsalyhdyn (ja sen seurauksena jonkun kurpitsaruokalajin!) järjesti juhlat, pukeutui ja meikkasi. Suomenlinnan kekrijuhlakin veti väkeä.



Vaikuttaa siltä, että tämä kekrin ja halloweenin fuusio on ihan tosissaan ottamassa paikkansa suomalaisessa juhlaperinteessä. Ja se on minusta hauska juttu!

Ajankohta on juhlinnalle ainakin mitä mainioin. Joulua ei tee vielä mieli ajatella, mutta joku juhla piristäisi. Siirtymäriitti talveen on ihan tarpeellinen, mutta järjestelyissä pääsee halutessaan hyvinkin helpolla.

Halloweenia voi halveksia amerikkalaisena hapatuksena ja krääsäjuhlana, mutta ei kannattaisi: suomalainen kekrisesonki oli ruokajuhla, joka kesti koko lokakuun. Vainajien muisteluun tarkoitettua pyhäinpäivää taas on juhlittu maltillisemmin. Kurpitsajuhlastakin voi poimia ne perinteet, jotka omaan makuun sopivat. Naamiaiset ja koristeet voi tuoda mukaan jos huvittaa.

Lapset äänestivät nämä bileet heti joulun jälkeen kivoimmiksi - ja olen itse ihan samaa mieltä.

Hämppismuffinssien kanssa karkasi vähän mopo: piti kuoruttaa muffinssit vielä kinuskikastikkeella ja suklaaströsselillä karvaisen vaikutelman aikaansaamiseksi. Ja englanninlakut vaihtuivat tavallisiin sitruunatäytelakuihin.

Lakritsakastikkeen kanssa suttaaminen on ihan oma taiteenlajinsa. Banskuhaamut saivat lopuksi silmät jäisistä mustikoista muutaman testinaaman jälkeen. Hämähäkkikuvioiden tekoa treenasin karnevaalikeksien kanssa.

Mandariinien sekaan ujutin suklaaluurankoja ja -silmiä.

Sormihodarit odottavat sämpylää. Snadi kieltäytyi jyrkästi syömästä näitä.

Taaperoikäiset eivät näytä kovin pelottavilta missään asuissa, mutta tiikeriasussa ei ainakaan.

Jäätelökauha toimi kaivertamisessa kohtuuhyvin mutta jännetuppitulehdus siitä tulee.

Innostuin tekemään paahdettuja kurpitsansiemeniä! Hävisivät vartissa suoraan leivinpaperilta.

Meillä kävi myös ensimmäistä kertaa keppostelijoita!  "Uskallettiin tulla kun teillä oli tuo lyhtykin."

Olin niin yllättynyt, että unohdin täysin tiedustella, mikä kepponen olisi ollut.

Aivan. Ensi kerralla valmistaudun omaan kepposeen. Tarjoan koko pussin, jos istuttavat tulppaanisipulit puolestani.

Laiskan äidin Halloween-juhla

Tämä viime kesänä alkanut elämänvaihe, jossa eletään aikaa, jolloin lapset ovat jo vähän isompia, on johtanut uhkarohkeisiin edesottamuksiin. Lupasin heikkona hetkenä pitää kersoille Halloween-juhlat.

Tähän asuun vaihdetaan vain pisamat hämähäkinseitiksi.

Kun aloin etsiä internetistä inspiraatiota, pelkäsin, että leivontarajoitteisen ja ensimmäistä kertaa kurpitsan kanssa operoivan henkilön suusta tämä oli liikaa luvattu. Mutta ei. Tämä kekrihän on nimenomaan laiskan mutsin juhlaa!

Vai mitä sanotte tästä ruokatarjoilusta:

Hodarit, joissa on täytteenä katkennut sormi
- hodarisämpylä, nakkeja, kynneksi mantelilastuja, ketsuppia.

Hämähäkkimuffinssit
- valmissuklaamuffinsseja, joihin tökätään englanninlakut silmiksi ja lakritsanarut jaloiksi.
 
Haamubanaanit 
- puolitetaan banaaneja, joille tehdään karkeista / lakritsakastikkeesta naama.

Jack O'Lantern mandariinit
- mandariineja, joiden kuoriin piirretään mustalla kuulakärkikynällä kurpitsanaama.

Matopopparit
- Poppareita ja sekaan karkkimatoja.

Kauhubooli
- jaffaa, johon laitetaan killumaan jääpalaksi käsi. Käsi tehdään niin, että kumikäsineeseen laitetaan mustaviinimarjamehua ja laitetaan pakkaseen.

Ja sitten vähän mustia ilmapalloja ja pääsiäisen noitareleet, joista vaihdetaan vain meikit astetta pelottavammiksi. Lopuksi pitää enää muotoilla kurpitsa. Siihenkin internet tarjosi valtavasti ideoita.

Kuvakaappaus google-hausta sanalla "Jack O'Lantern".

Tämä oli voittoarpa. Kohta varmaan muutun jouluihmiseksi.

Ruuhkavuosivajeita

Viime viikonloppu oli omistettu ystäville, pitkästä aikaa.

Metsälammesta katsoo takaisin joku tyyppi.

 
Ruuhkavuosikaistalla kaasuttaessa tuntuu, että ystävistä on kaikkein vaikein pitää kiinni. Kaikki aika uppoaa helposti työn, perheen ja parisuhteen kolmioon. Ystäväaika vaatii toteutuakseen erityistä suunnittelua.

Tätäkin reissua oli odotettu jo puoli vuotta. Varasimme tämän Virkistysviikonlopun mökin Vierumäeltä jo viime keväänä. Kotiin jäi odottamaan yhteensä viisi puolisoa ja seitsemän lasta.

Olin huomaavinani, että meillä kaikilla tuntui olevan vajausta samoista asioista.

Oli liikuntavajetta.

Siinä missä parikymppisenä lähdettiin viikonloppureissuille lähinnä tutustumaan paikkakunnan baaritarjontaan, näin keski-ikäisenä oli molemmille päiville etukäteen suunniteltuna vähintään kahden lajin setti. (Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että nyt on vajetta lihaksista, joita ei särje.) Tennistä, ratsastusta, luontopolkuja, jumppaa - kaikkea sitä, mitä ei arjessa ehdi tai joka täytyy mitoittaa metriheikkien jaksamisen mukaan.

Luonnollisesti oli univajetta.

Jokainen arvosti unta. Vähintään yhtä ihanaa kuin tavata hyviä ystäviä ja päästä liikkumaan oli saada nukkua koko yö rau-has-sa. Mökissä oli jokaiselle omat huoneet ja oven sai kiinni - täydellistä. Aikatauluun mahtui myös päiväunet.

Oli ehdottomasti tilitysvajetta.

Näemme säännöllisesti erilaisissa kekkereissä, mutta ei parissa tunnissa ehdi puhua kaikesta, mistä pitää. Viikonlopussa sen sijaan ehtii jo käydä läpi niitäkin juttuja, joita ei oikein viitsi kesken kolmevuotissynttäreiden onginnan kertoa, yhdessä ja erikseen.

Ehkä on ollut vähän nauruvajettakin.

Vaikka perhearki olisikin ihan sujuvaa ja ilontäyteistä, ystävien kanssa nauraminen on jotenkin eri asia. Tunnemme toisemme parhaimmillaan 20 vuoden takaa, joten sisäpiirivitsejä ja mustaa huumoria riittää. Ei kotona samaa päätöntä repeilyä ole.

Ystävien seura palauttaa kerroksia minä-vajeeseen: olen paitsi tuottaja, äiti ja vaimo myös näiden hauskojen ja fiksujen ihmisten ystävä. Se sama, mikä silloin opiskeluaikoinakin, vaikka vähän löysemmällä vatsanahalla varustettuna. Se on jotenkin lohduttavaa. En ole kadonnut minnekään.

Oppia ikä kaikki

Tiedättekö sen tunteen, kun kesken vasukeskustelun huomaa, että kohteena voisit olla sinä itse?

Että kun lastenhoitaja kysyy, että puhuuko Snadi kotonakin kaikkien päälle, niin aloittaa siihen kesken lauseen, että joo kyllä puhuu päälle, mitään ei kuuntele loppuun, eikö olekin kamalaa.  Ja sitten tulee sellainen hiljainen hetki.

Ja sitten muutenkin.

"Jääkö hommat vähän kesken, jos jotain kivempaa on näköpiirissä?"
Jep. Myönnetään. Koti on täynnä kamaa, joka on matkalla jonnekin, koska siinä matkan varrella olen sitten huomannut jonkun muun kesken olevan asian ja ryhtynyt tekemään sitä.

"Menevätkö tavarat paikoilleen leikin jälkeen?"
No ei aina, mutta esimerkiksi työkalujen takaisinvieminen on henkisesti raskas prosessi, kun pitäisi vain keskittyä ihailemaan kätten jälkeä kun vihdoinkin sai jotain aikaan (kts. edellinen kohta). Voihan olla, että yksi poranterä on ollut yöpöydälläni siitä lähtien kun kiinnitin verhotangon elokuussa.

"Miten suhtautuu kritiikkiin?"
Huonosti. Vaikka on neljäkymmentä. On kehittynyt tässä kyllä! Ei enää paisko ovia (paljoa) eikä pidä kahden viikon mykkäkoulua vaan on oppinut jopa pyytämään anteeksi.

"Yhteisleikkien sujumisesta on sellainen havainto, että jos leikki ei suju mielen mukaan niin leikki jätetään kesken ja lähdetään tekemään jotain muuta."
Ai sellainen my way or highway? Kuulostaa kyllä ihan tuntemattomalta, seuraava kysymys.

"Laulaa mielellään, vaikka ei tiedä sanoja."
Toki! Tärkeintähän on vain mölistä mukana. Lukutaidossa on onneksi se hyvä puoli, että karaokessa näkee sanat ruudulta.

"Ei näytä tykkäävän palapeleistä tai kärsivällisyyttä vaativista tehtävistä."
Ei tod. Kuka nyt nysväämisestä tykkää??? Voin tähän väliin kertoa suhteestani krokettiin, shakkiin, tikanheittoon tai minigolfiin. Ja siitä kun maitopurkki ei auennut. Mieluummin voimalla ja tuurilla kuin taidolla ja tiedolla, hehe.

"Pystyykö istumaan pöydässä pelleilemättä?"
Harvemmin. Mutta olen oppinut tekemään sen niin, että maitolasi ei kaadu. Ja tässä iässä on se hyvä puoli, että vain puolet porukasta lähtee mukaan.

Auts. Lupaan jutella näistä kotona.

Mitä ne muistavat tästä?

Näin tämän kuvan syysloman jälkeisenä maanantaiaamuna. Se kuvasi täydellisesti kyseistä aamua.

Herätyskello soi, mutta en nouse. Kersat kömpivät viereen, katselemme Eläinvideokerhon materiaalia ja hihittelemme. Sitten havaitsen, että nyt tästä lonnimisesta tulee tupenrapinat, joten loppuaamu menee pikakelauksella. Puuro syödään hotkimalla, päiväkotikassiin survotaan hyvin sekalainen kasa vaatteita ja töissä huomaan, että valkoisen paidan kanssa meni mustat rintsikat.

Tiedän, ettei aamujen pitäisi näin mennä, mutta ei varsinaisesti kadutakaan.

Fillaroin taannoin Skidin kanssa ohi rintamamiestalon, jossa vietin suurimman osan lapsuudestani. On jännää antaa muistojen tulla - ei ikinä tiedä, mitä tajuntaan napsahtaa.

Mummo ja Pappa. Mansikkamaa. Kellarin hajuinen kellari. Munakokkeli. Laitoin papiljotteja, kävin kaupassa, syötin kania ja aurasin perunamaata.

Sitten oli toinen koti. Hirsitalo metsän keskellä. Kerrossänky. Pikkuveli. Se, että aina oli limua. Viikonloppuaamujen lastenohjelmat.

Jäin miettimään, että mitähän minun vanhempani halusivat minun muistavan lapsuudestani? Mitä he kuvittelivat, että muistaisin? En voi enää tarkistaa, mutta ehkä heitä lohduttaisi tieto, että muistan yksityiskohtien lisäksi pääsääntöisesti onnellisen arjen. Kaikesta huolimatta.

70-luvun vanhemmat ovat nykypäivän mittareilla lähinnä sosiaalitapauksia, mutta ihan kohtuullisesti he selvisivät, oman aikansa tuotteina. Vaikka olen halunnut tehdä melkein kaikki käytännön asiat eri tavalla kuin vanhempani, yritän lähinnä toistaa perusvirettä: Mutsini oli parhaimmillaan tosi hauska ja epäsovinnainen.

Näen vaivaa sen eteen, että mukelot olisivat onnellisia, mutta mikä on merkityksellistä? Yksityiskohdilla tuskin on loppuviimeksi merkitystä. Todennäköisesti tärkeintä on se, että yritän pitää arjen paitsi turvallisena myös ei-ärsyttävänä. Aamulla voi olla kiire, mutta sen vastapainona pitää olla pötköttelyä, naureskelua ja eläinvideoita.

Se yksi Facebookissa kiertänyt kuvaviisaus on nimittäin ihan oikeassa. "Sun rasittava arkes on sun lapsiesi lapsuus."

Miten se syysloma meni?

Olen helvetin hyvä yhdessä asiassa: suurissa suunnitelmissa.

Mittari näytti sumussakin yhtätoista. Kyllähän sinne pulahti.

Erityisesti olen erikoistunut grandiööseihin lomasuunnitelmiin. Syysloma! Ehdimme pidennetyssä viikonlopussa mainiosti kiertää maailman soutuveneellä yhdistettynä päiväretkeen kuuhun ja takaisin.

Kun siis taannoin pohdin, että minne kaikkialle lähtisimme syyslomalla, en ollenkaan ottanut huomioon ajankohtaa.

Tämä koululaisten syysloma on nimittäin todella vittumaiseen aikaan työssäkäyvän vanhemman kannalta. Media-alalla kaikki tuotannot ovat täysillä päällä (sekä työntekijänä että yrittäjänä) eikä päällimmäisin tunne mielessä ole lomamoodi. Käytännön järjestelyt ovat aamuyön tuntien hommaa. Sitten havaitsemme, että loma alkaa huomenna ja suunnitelmat ovat edelleen levällään.

Joten. Päädyimme sopeuttamaan suunnitelmat henkisiin voimavarantoihin sopiviksi: mökkireissu, josta tehdään päiväretki Kurjenrahkan kansallispuistoon. (Kyllä, uhkasin itkuraivareilla, jos emme tee MITÄÄN.)

Ja toimihan se. Ei saaristo ikinä petä.

Puutarhassa oli marjasatoa.

Värit luonnossa olivat tajunnanräjäyttäviä.

Lokakuu tarjosi parastaan.

Kurjenrahkan kansallispuistosta saimme hienon maistiaisen. Kuvaan ei saanut mukaan tuoksua.

Perhe eteni pitkospuilla marisematta. Kylle me sinne tunturiin vielä päästään.

Järvi oli kuin kahvia.

Lisäksi tiedän mitä pyydän joulupukilta: kameran, jossa on zoomi.
Tuo valkoinen roska kuvassa ei ole verkonmerkki vaan joutsen.

Miten teillä meni?

Valoa ja viileyttä unettomille

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka pitää unta samanarvoisena (ellei tärkeämpänä) terveyden peruspilarina kuin ruokaa ja liikuntaa. Luenkin aina kaikki unitutkimukset innolla.

Tämä viimeisin käsitteli keinovalon merkitystä unen laadulle ja pituudelle (alkuperäinen englanninkielinen artikkeli täällä). Monissa tutkimuksissa on todettu erityisesti viihde-elektroniikan sinisen valon vähentävän mm. lasten yöunia.

(Minua on näissä kummastuttanut se, että jos ruudun tuijottaminen todella piristäisi, mihin tarvitaan kirkasvalolamppuja. Eikö aamulla facebookin selaaminen riittäisi? Vertailun vuoksi tabletista lähtee 5-50 luksia, sisätilojen normaalivalaistuksesta noin 100 luksia, kirkasvalolampusta 10 000 luksia  ja auringosta kirkkaana päivänä jopa yli 50 000 luksia.)

Noh, nyt tätä ns. luonnollista unirytmiä on selvitetty päiväntasaajan tienoilla elävien luonnonkansojen avulla, joilla ei ole käytössään sähkövaloa eikä älypuhelimia.

Kuinka kävi?

Tutkimuksessa tehtiin monia kiinnostavia havaintoja. Unirytmit olivat hämmästyttävän yhdenmukaisia. Tutkitut
1) eivät menneet nukkumaan heti auringon laskettua vaan tunteja sen jälkeen,
2) eivät nukkuneet länsimaista ihmistä pitempään vaan vähemmän,
3) eivät nukkuneet päiväunia,
4) nukkuivat talvella tunnin pitempään ja
5) heräsivät kun lämpötila oli tippunut matalimmilleen. 

Erityisen kiinnostavaa oli se, että tutkituilla ei esiintynyt juurikaan unettomuutta tai univaikeuksia. Näillä kansoilla ei ole edes sanaa unettomuudelle. Miksi he nukkuvat niin hyvin?

Tutkijat jäivät pohtimaan kahta asiaa.

Mikä on aamuvalon puutteen merkitys länsimaisten univaikeuksien taustalla. Päiväntasaajalla valossa oleskellaan nimenomaan aamulla, koska iltapäivällä on siihen liian kuuma. Aamun valo nimittäin ehkäisee myös masennusta.

Toiseksi: miten tärkeä lämpötila on unen säätelyssä? Onko länsimaisten makuuhuoneiden tasainen lämpö huono juttu?

Olen nukkunut koko aikuisen elämäni hyvin: pitkään ja sikeästi. Lapsiperheistyminen on verottanut nukkumiseen käytettävää aikaa ja laatua eri tavoin ja iän myötä sekä kaamosmasennus että iltavirkkuoireet tuntuvat pahenevan. Hyvän unen reseptini löysin jo opiskeluaikoina - ja se pätee edelleen.

Nukun (aina kun voin) ikkuna rakosellaan - ehkä tuosta lämpötilasyystä. Asunnon ostossa yksi kriteeri on se, että makuuhuoneen ikkuna on voitava pitää yöllä auki. (Muistelen kauhulla edelleen kesää, jolloin asuin kerrostalossa Mannerheimintien varrella ja ikkuna piti pitää kiinni metelin takia.)

Optimaaliset heräämisolosuhteet taas pitävät sisällään tuon aamuvalon. Olen huomannut, että saan pidettyä yökyöpelitaipumukseni kurissa, kun hyppään aamulla melkein tunniksi fillarin selkään. Lisäksi olen täysin hereillä kun pääsen töihin.

Uneen vaikuttaa moni asia ja paljon on vielä selvittämättä. Ehkäpä näillä tutkimuksilla päästään kuitenkin pikkuhiljaa eroon siitä menisit vain aikaisemmin nukkumaan -läpästä.

Kärsitkö kaamosoireista? Millaiset ovat optimaaliset nukkumajärjestelysi?

Pyöräilijän talvikyynel

Olen taas tässä samassa tilanteessa. Pohdin aina lokakuussa semitoiveikkaana, että josko tänä vuonna pyöräilisi läpi talven.

Tarvitsisin pyöräilyä päänsisäisen kaamoksen torjuntaan, mutta kun kroppani on eri mieltä. Se kertoo kaikin tavoin, että oven avaaminen ulkomaailmaan on huono idea.

Viime viikolla se sitten tapahtui ensimmäistä kertaa: ekassa alamäessä poskelle vierähti kyynel. Vasen silmäni ei erehdy. Se osaa kertoa, että nyt on talvi. Se ilmeisesti loukkaantuu alle viiden asteen viimasta niin, että alkaa itkeä. Laskettelulasit kuulemma auttaisivat.

Myös iho alkaa myös reagoida: kutista ja hilseillä. Kasvoille ja kaulaan nousee punaisia näppyjä, oletettavasti kuivumisen takia, kädet ovat pergamenttia. Rasvaustahti pitäisi tuplata. Niiden laskettelulasien sijaan tarvitsisin ilmeisesti hitsaajan kypärän.

Ja luonnollisesti koko ajan palelee. Olen jo saanut itseni kiinni ajatuksesta, josko firman saunaan riittäisi wifi. Pilkkihaalari olisi se rehellisin vaate.

Ihminen on trooppinen laji, jonka kylmään tottuminen kestää kuulemma reilun viikon. Olen ennemminkin trooppinen puulaji. En tunnu tottuvan kylmään ollenkaan. Ja sitten kun on liian kylmää, ei ole elämää. Marraskuussa pyöräily jää.

Voin bussissa istuessani ehkä kehitellä talvipyöräilyyn kannustavia innovaatioita. Nastarenkaat eivät nimittäin riitä. Tarvitaan ainakin naaman suojaava pyöräilykaapu, kunnon suuntavilkut, lämmitetty satula, hohtava runko ja heijastimettomien ihmisten tutka.

Oma glögitynnyrikin olisi kiva. Ja joululaulut kypärän transistoriradioon.

Lastenvaatteet kiertoon

Roudasin elokuun lopussa kaksi hehtokassillista kamaa lastenvaatekirppikselle. Mukana oli useamman vuoden sedimentit kenkiä, vaatteita ja muuta vauvakamaa, laidasta laitaan. Miten kävi?

Kirpparin valinta oli helppoa. Kaltaiselleni vapaa-aikarajoitteiselle henkilölle oli olennaista täysihoito. Kirpparin pitää hoitaa hinnoittelu ja esillepano sekä huolehtia myymättä jääneet kamat hyväntekeväisyyteen. Tiedän tällä hetkellä kaksi liikettä, jotka tällaista palvelua tarjoavat: Nella&Nuttu Espoossa ja Ipanainen Helsingissä. (Kertokaa, jos tiedätte lisää!)

Päädyin Ipanaiseen, koska halusin ensisijaisesti päästä kamasta eroon. Tästä vakuuttivat a) hinnoittelupolitiikka sekä b) myyntirekkien kokojärjestys.

Lähden siitä, että kirpparikonseptiin kuuluvat huokeat hinnat. Tämä ei ole tärkein tulonlähteeni, joten viivan alle jäävä summa ei ole pääasia. Ja on hiukan ärsyttävää löytää nukkainen mekko, josta pyydetään parikymppiä.

Toiseksi kaltaiseni hätäisen ostajan näkökulmasta itsepalvelukirppiksillä aika kuluu turhaan haahuiluun enkä välttämättä huomaa pöytää, jossa olisi sopivankokoista vaatetta. Koko myymälän perkaamiseen ei ole aikaa.

Lopputulos: melkein kaikki meni ja tienestiä tuli yli kolmesataa euroa! Myymättä jäi vauvan peitto ja muutama hassu vaatekappale, jotka saivat mennä hyväntekeväisyyteen. Summa oli paljon isompi kuin odotin.

Kokosinkin Ipanaisen yrittäjien kanssa käytyjen kirpparifilosofisten jutustelujen pohjalta kirpparimyyjän nyrkkisäännöt.

1. Tuo myyntiin vain uudehkoa, puhdasta ja ehjää.

Nyrkkisääntö on se, että vanhemmilla malleilla ei ole juurikaan kysyntää edes todella alhaisilla hinnoilla, vaan ostajat haluavat suht uusia ja ehjiä vaatteita.

Merkkivaatteet, etenkin kotimaiset, menevät kuumille kiville ja niistä saa myös hyvän hinnan. Näiden lisäksi erittäin hyvin menevät kaupaksi aina Popin vaatteet sekä 1-2 vuotta vanhat, trendikkäät ketjuvaatteet.

Huonoiten kaupaksi menevät muodista pois menneet lastenvaatteet, varsinkin jos ne ovat yhtään huonokuntoisia tai tahraisia. Muodikkaat merkkivaatteet saattavat mennä kaupaksi tahraisinakin.

(Huom. Tässä voi olla alueellista eroja. Kalliossa ostajakunta on keskimääräistä trenditietoisempaa ja arvostaa graafisia vaatteita, skandinaavista designia, selkeitä perusvärejä ja sukupuolineutraaleja vaatteita. Pinkit glitterit, hempeät vaaleanpunaiset ja ”poikamaiset” vaatteet voivat liikkua paremmin muilla kirppareilla.)

2. Myy muutakin kuin lastenvaatteita.

Lastenkirjat, siistit lelut ja pelit kelpaavat kierrätykseen. Kengät menevät kaupaksi lähes kaikki, jos ovat hyvässä kunnossa. Myös imetysvaatteet menevät kuin kuumille kiville.

3. Hyödynnä sesonki.

Kirpparilta metsästetään juuri ajankohtaista vaatetta. Kuravaatteet menevät ihan kaikki, mitä myyntiin tulee, samoin tunnettujen merkkien ulkovaatteet (Pop, Reima, Molo, Ticket jne.). Myös hanskat myydään kaikki.

4. Eri koot myyvät eri tavalla.

Yllätyin siitä, että kokojen puolesta Ipanaisella on eniten kysyntää 86-98 koon vaatteilla - kouluikäisten lasten vaatteet eivät oikein liiku. Tähän voi olla monta syytä. Ipanaisen asiakaskunta koostuu suurelta osin pikkulasten vanhemmista, joten kysyntää ei ole. Toisaalta voi olla vaikea löytää hyväkuntoista käyttövaatetta isommassa koossa. Isommat lapset saattavat myös olla jo valikoivampia omien vaatteiden suhteen ja kirpparikama ei käy (meillä kyllä käy).

Vauvakamaa myydään paljon, mutta ostajat ovat aika tarkkoja ja ostavat lähinnä uudenveroisia vaatteita. Hintataso vauvojen vaatteissa on myös selvästi alhaisempi. Vauvoille saadaan paljon vaatteita lahjaksi tutuilta ja sukulaisilta, joten kirpparilla satsataan ihanuuksiin.

5. Hinnoittele fiksusti.

Jos haluat päästä vaatteista eroon, hyvä nyrkkisääntö on karsia tunnearvo pois: merkki, kunto ja kysyntä ratkaisevat. Ylihinnoitellut tuotteet jäävät hyllyyn. Myyjäkin saa paremman tuoton, koska tuotteita menee määrällisesti enemmän kaupaksi. Kannattaakin kysellä kirpparin omistajilta hintatasoa: onko kyseessä heräte- vai täsmäostospaikka?

Kirpparihinnassa hyvä sääntö on, että hinta on yleensä korkeintaan kolmanneksen uuden vastaavan hinnasta huomioiden myös ale-hinnat. Jos itse on ostanut vaatteen esim. 20 eurolla, hinta ei voi kirpparilla olla enää 10 euroa, jos samaa vaatetta on myyty alessa uutena 12 eurolla. Jotkut vaatteet ja tuotteet ovat niin kysyttyjä, että niillä vaan on kirpparilla sen takia enemmän hintaa. Esim. Mini Rodinin vaatteet menevät lähes poikkeuksetta kaupaksi aika korkeillakin hinnoilla.

Kertokaapa kirpparikokemuksianne - mitä ostatte, mistä maksatte? Ja mistä hankitte koululaisten vaatteita?

Hyvästi, salmiakkiufot

Tiedättekö, tämä karkkihiiri on ollut ilman päihteitään kohta kuukauden päivät.

Seuraavaksi jäävät ehkä jälkkärit.
Mutta se kuulostaa niin pahalta näin ääneen sanottuna, että sen aika ei ole ihan vielä.

Kun aloitin syyskuussa uuden elämäni, en rehellisesti sanottuna ollut ihan varma, pystynkö. Koska en varsinaisesti halunnut. Erään lievän leffakarkkiällötyksen jälkiseurauksena tuli kuitenkin tarve päästä pantteripussin herraksi. Ja koska olen ailahtelevainen luonne, päätin että carpe diem. Hetki on nyt.

Monet kysyivät, miksi aloitin juuri karkittoman elämän - eikö kokonaan herkuton olisi ollut parempi? Tämä oli syvästi harkittu päätös, johon vei neljä syytä.

1. Irtokarkeissa ei ole mitään, ei yhtään mitään nimeksikään hyödyllistä. Teollisen värikkäissä palleroissa ei ole muuta kuin glukoosi-fruktoosisiirappia, väri-, maku- ja koostumusaineita erilaisista labrassa duunatuista lähteistä. En ole vegaani, mutta elimistöni ei tarvitse majavan anaalirauhasista saatavaa vaniljaa tai kirvasta prässättyä punaista. Ja hitto vie, pussin ilmastovaikutukset ovat samaa luokkaa kuin lihalla. Voin oikeasti olla ilman.

2. Karkit olivat ovat minulle se mieleisin sokerimuoto. Kaikkia muita sokerimuotoja pystyn kohtuullisen helposti vastustamaan: kekseistä en ole koskaan välittänyt, leivonnaiset ovat ihan ok silloin tällöin, mutta koska en itse leivo enkä kovin usein käy kahviloissa, en juurikaan ehdi upottaa itseeni kakkua ja pullaa. Suklaata, jäätelöä tai sokerilimuja taas en hirveästi himoitse, joten niistä on kohtuullisen helppo kieltäytyä. Mutta aijai, kun se kello kahden uuvahdus toimistossa iskee, miten ihanaa olisikaan lampsia kahvioon hakemaan rapiseva pussillinen aivokemiallista onnea.

3. Oli pakko aloittaa yhdestä osatekijästä. Sokerin hylkääminen laakista kokonaan olisi ollut liian radikaalia. Jolloin siitä olisi tullut myös raskasta.

4. Hampaat. Kertaalleen juurihoidettu poskihampaani ei ole edelleenkään kondiksessa ja se ärsyyntyy nimenomaan sokerista. Ja jotta olisin yhtään linjakas itseni kanssa on myönnettävä että ihan kaikenikäisten ihmisten hampaat menevät karkista pilalle, ei ainoastaan lasten.

Vaikka karkiton elämä on tähän asti sujunut vakaasti ja rauhanomaisesti, balanssin löytäminen vie aikansa. Sokerihimon kompensointia pitää opetella. Kun himo iskee, saan paikattua himon jogurtilla, pähkinöillä tai palalla suklaata. Ongelma on siinä, että korvikkeet ovat usein paljon kaloripitoisempia kuin kourallinen sirkusaakkosia. En ole laihtunut.

Olen kuitenkin havainnut saman kuin aikaisemman sokerilakkoni aikana: alan hiljalleen tottua vähempään. Ja päiviä, jolloin olen valmis syömään apiloita tienposkesta, koska ne saattavat sisältää vähän mettä, ei ole enää 7/7. Ehkä himo vähän laantuu jossain vaiheessa. Sain eilen jopa sanottua ei pätkisjäätelölle. Aika hyvin.

Markkinoille tarvittaisiin kyllä joku sokerihiiren nikotiinilaastari. Salmiakkiufoa suoraan olkavarteen. Aaah.

Miksi minä olen outo?

Koululaisella oli ollut raskas päivä. Oli ollut kaikenlaista ikävää ja mieli oli maassa. Illalla käytiin pitkä keskustelu elämästä.

Sanoitko "normaali"? Ei ole näkynyt.

- Äiti, miks mä olen niin outo?
- Voi rakas, et sä oo mitenkään erityisen outo!
- Oon mä, ihan omituinen.
- No hei, kato mua. Oonks mä susta jotenkin normaali?
- ... no et. (hihitystä)
- Onko isi sitten?
- No ei kyllä ole.
- No sanopa ykskin normaali ihminen. Mummi? Sisko? Ransu-eno? Anna-täti?
- (Hihitystä) Ehkä Iidan äiti on normaali. Ja ehkä opettaja.
- Johtuisko se siitä, et sä et tunne niitä kovin hyvin?
- Ehkä.
- No siinäs näet, nekin voi olla oikeesti outoja. Ja kuule sille oudolle on toinenkin sana ja se on ainutlaatuinen. Sellainen et ei oo toista samanlaista maailmassa. Ellei oo identtinen kaksonen mut nekin on kuitenkin ainutlaatuisia.
- Mut jos kaikki on ihan outoja niin miks sellainen sana on ku normaali?

Sanopa se. Jätetään se matematiikan harrastajille.

Sukupuolineutraali peruskoulu?

Sukupuoli nousi taas puheenaiheeksi pitkästä aikaa. Hesarin Vieraskynässä syytettiin poikien huonommasta koulumenestyksestä peruskoulun liiallista sukupuolineutraaliutta.

Kirjoittajat olivat mm. pahoillaan siitä, että tyttöjä ja poikia pyritään kohtelemaan tasapuolisesti jolloin heitä "ryhdytään epähuomiossa kohtelemaan jonkinlaisina sukupuolettomina perusihmisinä". Heidän mukaansa näennäisesti neutraali suhtautuminen sukupuoleen peittää ja jättää huomiotta monia tyttöjen ja poikien eroja, mikä johtaa poikien huonoon koulumenestykseen. Kirjoituksessa myös kritisoitiin, että sukupuolesta ei saa nykyään puhua.

Mistähän aloittaisin? Siis että suomalainen peruskoulu olisi liian sukupuolineutraali? Ihan vakavissaan? Minun nuoruudessani, jolloin kaikki ehkä oli vielä hyvin, ei peruskoulussa sukupuolesta puhuttu kuin kertaalleen bilsan tunnilla, jossa hihitettiin ihmisen lisääntymistä.

Kirjoitus henkiikin täydellistä ymmärtämättömyyttä koko aiheesta. Ottaen huomioon, että sukupuolen jatkumosta on Suomessa alettu ylipäätään puhua julkisesti vasta muutama vuosi sitten, en usko, että sukupuolen häivyttäminen olisi mitenkään ehtinyt päätyä käytännön toimenpiteiksi opetusohjelmassa. Voi toki olla, että epäuskoni peruskoulun ketteryyttä kohtaan on aiheetonta, mutta kirjoituskin tavallaan todistaa, että jämähtäneisyyttä ja väärinkäsityksiä esiintyy yleisesti, myös kasvatustieteiden ammattilaisilla.

Hyvin vaikea tätä väitettä on uskoa myös siksi, että sukupuolisensitiivisyyttä ei näy varhaiskasvatuksessakaan yrityksistä huolimatta. Ja jos päiväkodeissa on näissä tasa-arvoasioissa vähän petrattavaa, miten ihmeessä peruskoulussa oltaisiin jotenkin kiritty unohtamaan sukupuoli kokonaan? Minun nähdäkseni jo eskarissa tytöt ja pojat leikkivät täysin erikseen.

On myös fakta, että poikien ja tyttöjen aivot kehittyvät eri tahtiin, mutta koska ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, kuulostaa biologiaselitys vähän turhan helpolta. 

Vaikka poikien huonompi koulumenestys ei näy työelämässä, on ongelma tietenkin todellinen ja poikien syrjäytysmisriski kannattaa minimoida. Mikä koulussa mättää? Miten poikia pitäisi huomioida? Mitä ovat todelliset syyt poikien huonompaan koulumenestykseen? Miksi suuri osa pojistahan menestyy koulussa edelleen ihan hyvin?

Aina kannattaa tarkistaa tilanne Ruotsissa. Heillä nimittäin näkyy sama trendi: tytöt menestyvät koulussa poikia paremmin. Ratkaisuksi tarjotaan kuitenkin ihan päinvastaista lähestymistä. He näkevät, että ongelma on juuri poikien lokeroiminen pojiksi.

"– Om pojkar tidigt får lära sig att det inte är riktigt manligt att plugga och anstränga sig i skolan utan det är någonting som flickorna gör är det väldigt svårt att bryta det mönstret."

Ratkaisuiksi tarjotaan normikriittistä pedagogiikkaa, joka pyrkii yhdenvertaisuuteen, sekä investointeja ensimmäisiin kouluvuosiin.

Ihan yhtä lailla normikriittisyyden nimissä pitäisi selvittää, miten poikien ja tyttöjen kotikasvatus eroaa toisistaan. Millainen käytös on pojille sallittua? Millaisiin ja miten monipuolisiin harrastuksiin poikia kannustetaan? Miten poikien vastahakoisuuteen koulua kohtaan suhtaudutaan? Vanhemmat ovat ihan yhtä lailla tässä palapelissä mukana.

Voi myös olla niin, että tyttöjen kokeman syrjinnän kanssa on tehty töitä jo pitempään. Siksi vähättelevät kommentit herättävät jo huomiota ja niitä joutuu oikomaan jälkikäteen. Pärjääminen on sallittua.

Poikiin kannattaa siis ehdottomasti kiinnittää huomiota monestakin näkökulmasta, mutta ei edelleenkään kromosomitasolla. Siitä voisi aloittaa että nuoren ihmisen kohtaamiseen investoidaan lisää aikaa.

Kulttuurit törmäävät kaapeissa

Anoppini vierailee meillä säännöllisesti. Hän hoitaa lapsia iltaisin ja vie heitä harrastuksiin. Tämä edellyttää, että hän välillä etsii kaapeistamme kamoja kuten harrastusvälineitä, vaatteita ja välipaloja.

Eräänä iltana hän oli tekemässä ipanoille iltapalaa ja availi keittiön kaappeja sattumanvaraisesti. Samalla hän puhisi, ettei löydä kaapeistamme mitään.

Yllätyin kommentista. Miten niin ei löydä?

Naurettava väite. Hänen sekavista kaapeistaan ei löydä mitään. Hänhän se täyttää astianpesukoneen ja kuivauskaapin väärin, laittaa juustohöylän kummalliseen paikkaan ja viikkaa vaatteet ihan miten sattuu.

Kalikka kalahti, koska olen perheemme kaappivastaava. Pidän siitä, että kaappien sisältö ei räjähdä silmille, kun oven avaa, ja että kaikelle on oma paikkansa. Luonnollisesti mielestäni perheemme ruoka-, eteis- ja vaatekaapeissa vallitsee täydellisen looginen järjestys.

Nimittäin se sama, mikä meillä oli lapsuuden kodissani. Ja se järjestys on selkäytimessä. Osasin äitini kodissa kattaa joulupöydän ihan intuitiivisesti, vaikka keittiö ei ollut enää se lapsuuden kodista tuttu.

Kulttuurien törmäämisestä puhutaan yleensä perheissä, joissa toinen vanhempi ei ole suomalainen, mutta ehkäpä ilmiö näkyy jossain määrin ihan kaikissa perheissä. Kahta samanlaista kotia ei ole, vaikka kansallisuus (sosio-ekonomiset tekijät mukaanlukien) olisikin sama. Näkemyseroja voi olla sekä puolison että puolison vanhempien kanssa.

Erot eivät tietenkään rajoitu vain kaappeihin. Paitsi kaappilogiikan myös muiden perinteiden ja tapojen yhteensovittaminen on opettelu-, asenne- ja neuvottelukysymys. Harvemmin on olemassa mitään oikeaa vaihtoehtoa, vaan tarvitaan kompromisseja - saneleminen ei ole vaihtoehto, jos ilmapiiri merkitsee mitään. 

Nyt kun olemme tunteneet toisemme yli kymmenen vuotta, alan jo osata etsiä lautasliinoja olohuoneen puoleisen piirongin laatikosta ja muistan, että talouspaperia heillä ei ole. Ymmärrän että kun he puhuvat piikeistä, he tarkoittavat ruotoja. Ja on itse asiaa ihan kätevää, että heillä käytetään veitsen sijaan saksia lasten spagettien pilkkomiseen. Olen myös ottanut käyttöön anopin nyssäkkästrategian mökkipakkaamisessa. Kaikki käy, kunhan joulupöydässä on herneitä ja lanttulaatikkoa.

Kertokaapa, oletteko törmänneet tällaisiin perhekulttuurieroihin? Löytyikö ratkaisu?

Gaala-ajatuksia

Gaala suoritettu!

Ihana Eiffel-torni ja mä.

Ilta oli superhauska, kiitos Miss Maailmalta näyttäneen avecini sekä muiden perhebloggaajien (kuten Mamma rimpuilee -blogin, Puutalobabyn ja Oi mutsi mutsin), joita oli koolla ilahduttava määrä. Vähän pysäytti se ajatus, kuinka paljon tekstiä tuo jengi kirjoittaa viikoittain. Rehellistä arkikuvausta, tilitystä, vinkkejä, huumoria. Vertaistukea ja jokaiselle jotain.

Siinä mammabloggajien juttuja kuunnellessa tuli pohdittua myös sitä, miksi minä tätä blogia edelleen kirjoitan. Meillä metamorfoosi lapsiperheeksi on jo tapahtunut: arki on jo hakenut uudet uomat ja uhmaikäni on talttunut. Vertaistuen tarve on paljon suurempi ihan pienten lasten kanssa.

Mutta kun asiaa vain tuntuu riittävän! Olen edelleen uuden edessä säännöllisesti, vaikka en enää niin kuistilla olekaan kuin alkuun. Lisäksi on kestoaiheita, joista näkökulmat eivät varmaan lopu ikinä. Vaikka lapsista kirjoittaminen on vähentynyt paljon, ruuhkavuosista, yhteiskunnasta ja elämästä ei ole vaikea keksiä sanottavaa. Aika on lähinnä se ainoa kirjoittamista rajoittava tekijä.

Lisäksi olen vähän koukussa keskusteluun. Siihen, että saan puhuttua jostain mieltä kuohuttaneesta, kummallisesta tai kiinnostavasta asiasta sekä samanlaisessa elämäntilanteessa olevien että aivan eri maailmaa edustavien tyyppien kanssa. Väitän, että olen paljon fiksumpi kuin olisin ilman tätä ajatustenvaihtoa.

Minulta kysytään myös usein, enkö kyllästy tähän. Totta kai välillä kyllästyn - mutta niin kyllästyn avokadoihin ja jumppaankin. Sitten into ja motivaatio taas löytyy, ihan yrittämättä. Kun on kiire, vastuu säännöllisestä bloggaamisesta on yllättävän raskas, vaikka mikään ei siihen pakota. Silloin täytyy vain hidastaa tahtia vaikka kuinka olisi juttuja käsiteltäväksi.

Nyt nostan nämä särkevät jalat rahille, hörppään lasin viiniä ja tuijotan telkkaria ilman ajatuksen häivää.

Muotinurkka: paniikkinappula sanoo bling

Gaalaa pukkaa! Olen ehdolla Blog Awards Finlandin perhekategoriassa (muotinurkasta huolimatta!) ja palkintojenjakojuhlallisuudet pidetään perjantaina.

Tässä vessassa oli myös bling-blingiä. Turisti näytti hyvin ankealta siellä.

Järjestäjätaholta tulleessa viestissä luvattiin ihan sivulauseessa "blogimaailman glamouria" ja "ennenäkemätöntä säihkettä".

Que?

Ja iik. Sormeni hakeutui välittömästi paniikkinappulalle.

Kutsussa luki jotain tummasta puvusta, mutta tosiaan: eihän siellä ole taatusti yhtä ainutta tummaa pukua tai peruskolttua. Kiitos muotibloggaajien blogigaalassa on asuvalinnat ihan nextillä levelillä - eli jengi to-del-la panostaa.

Koska tästä ei uusilla korviksilla selvitä, tein nopean kartoituksen siitä, mitä säkenöimisvaihtoehtoja on likinäköisellä tyylisilmällä ja keskivartalo-ongelmilla varustetulla mutsibloggaajalla, jonka ainoat väriläiskät ovat mustikkatahrat hupparissa.

Kersat osaa nää hommat.
Myös naamaan piirtäminen sujuu.

1. "Lapsi stailaa"
Ennakkoluulottoman edelläkävijän valinta on antaa kersan valita bilevaatteet. Päälle saattaa näet löytyä mitä tahansa Frozen-tossuista, hamahelmistä ja pääsiäisen trulliasuista - ja värien sinfonia sattuu taatusti verkkokalvoihin. Kaulaan vielä ruokalappu ja avot!

2. Pilailupuoti-look
En usko, että tässä voisi epäonnistua. Perinteisessä naamiais- ym. asuja ja asusteita kauppaavasta hassutteluliikkeestä saattaisi löytyä kivaa blingiä kuten Morticia-peruukki, Supermiehen satiiniviitta ja Ronald Reagan -naamari - what not! Kaiken kruunaa kaulaan ripustettu pierutyyny ja kutreille keikkumaan aseteltu tekoyrjö. Voilá!

3. Anttilan verho-osasto
Loihditaanpa kohtalokas, geometrinen look: neljä ja puoli metriä Vallilan uutuuskuosia ja muutama hakaneula. Liikkumisessa täytyy toki olla varovainen ettei käy vanhanaiksesti ja koko tooga purkaudu, kun joku vahingossa astuu laahukselle.

4. Gagan jalanjäljillä
Liidelistä sata pakettia pekonia ja pikaliimaa. Hiffaatte pointin. Loppuillasta voi olla vähän nihkeä tunnelma ja tarvitsen spriitä riisuutumiseen, mutta olen varmasti juhlien keskipiste.

5. Niksi-Pirkka-staili
Luovan kierrätyshenkinen ihminen löytää gaala-asun ainekset tietenkin kotoaan. Vessapaperi, vhs-kasetit, rikkinäiset sateenvarjot ja sukkahousut - juo pari geeteetä alle ja anna materiaalin viedä. Kukapa ei olisi joskus loihtinut lambista jotain päällepantavaa. Mutta sitten ei saa suihkuttaa shampanjaa tai tulee pikainen exit.

Valitsin kuitenkin nk. perunahämäyksen. Pyysin nimittäin bileisiin aveciksi Valeäidin, joka lupasi laittaa 180 senttisen vartensa jatkopaloiksi nutturan ja korkkarit. Ja hei: voin mennä sisään kenenkään huomamatta, koska kaikki huomio kiinnittyy ulkoiluttamaani Eiffel-torniin.

Bling-bling!

Tiesitkö tämän sijaisperheistä?

*Yhteistyössä Pelastakaa Lapset ry:n kanssa.

En varmaankaan ole ainut vanhempi, joka on herkistynyt lasten ahdingosta kertoville uutisille. Tuntuu, että omien lasten myötä kaikenlainen lapsiperheiden hätä on alkanut aiheuttaa erityistä huolta - ja tarvetta toimia. Olenkin löytänyt itseni pohtimasta, voisimmeko me tarjota kodin ipanalle, jonka vanhemmat eivät osaa olla vanhempia, syystä tai toisesta. Varsinkin kun sijaisperheistä on huutava pula erityisesti pääkaupunkiseudulla.

Sijaisperheeksi ryhtyminen on iso päätös - ja niin pitääkin olla. Vanhemmuus on aina hyppy tuntemattomattomaan, mutta sijaisvanhemmuus pelottaa vielä kertaluokkaa enemmän: vastuu ihmisestä, jonka alku ei ole ollut paras mahdollinen, on valtava.

Toisaalta, kun lueskelin tämän yhteistyön tiimoilta läpi sijaisperheistä koottua materiaalia, kokemuksia ja tutkimuksia, huomasin, että osa ennakkoluuloistani on turhia. Tavoitteena on tarjota sijoitettavalle lapselle normaalia arkea eikä siihen tarvita superihmistä. Kokemus voi olla valtavan palkitseva, positiivinen ja merkityksellinen molemmille osapuolille.

Kuka siis sopii sijaisvanhemmaksi? Tein pienen testin sijaisperheenä toimimisesta - testaa tietämyksesi!



Heräsikö kiinnostus? Kysy rohkeasti kommenttiboksissa, mikäli mieltäsi jäi askarruttamaan joku asia. Pelastakaa Lapset ry:n ammattilaiset vastaavat!

Ja jos rohkeus ei riitä sijaisperheeksi, voisiko ajoittainen tukiperheenä toimiminen olla mahdollisuuksien rajoissa? Tukiperheessä käyvät lapset asuvat pääsääntöisesti omien vanhempiensa luona ja vierailevat tukiperheissään esim. kerran kuukaudessa. Näin ollen tukiperheiltä ei vaadita ihan yhtä täysipainoista ja –aikaista sitoutumista kuin sijaisperheiltä. Kurssillehan voi aina mennä.

Lisätietoja:

• Pelastakaa lapset ry:n perhehoitoinfo
• Perhehoitoliiton sivut: minustako sijaisvanhempi?
• Perhehoitolaki

Lasten kanssa tunturiin

Syysloma lähestyy. Lokakuun puolivälissä kouluissa on pidennetty viikonloppu, johon pitäisi keksiä ohjelmaa. Koska rypistys on verrattain lyhyt, olen pohdiskellut hyvää kotimaan kohdetta.

Olen nyt viime kesästä innostuneena ottanut aivan uuden vaihteen vapaa-ajan viettoon.

Olemme perheenä paljon mobiilimpia kuin aikaisemmin. Neljä- ja kahdeksanvuotiaiden pienin yhteinen nimittäjä on jo aika suuri. Meidän ei tarvitse enää jakautua vauvojen ja isojen tyttöjen juttuihin, vaan voimme tehdä kaikkien mielestä kivoja juttuja perheenä. Tänäkin viikonloppuna teimme pari pyöräretkeä (Snadi on vielä vapaamatkustaja) lähimaastoihin. Tämänpäiväinen lenkki venyi 20 kilometriin.

Nyt onkin auennut uusi mahdollisuuksien ikkuna. Retket Nuuksioon ovat olleet kaikkien mielestä kivoja. Ja jos lasten kanssa pystyy helposti suoriutumaan muutaman kilometrin reiteistä Nuuksiossa, miksipä ei tekisi niitä tunturissa. Varsinkin kun syksy on siedettävimmillään metsässä.

Olen tehnyt ennen perheellistymistä superhienoja vaelluksia ja melontareissuja, joita olen jäänyt kaipaamaan. En ole ihan tietoisesti halunnut tehdä sitä pikkulasten kanssa, koska arvostan sielun lepuutusta, mutta nyt valitusindeksi (myös minun) on laskenut reippaasti. Pitkospuilla ei tarvitse enää vaihtaa vaippaa eikä reppuun pakata sosetta. Uskaltaisiko sitä jo kokeilla pienimuotoista vaellusretkeilyä perheenä?

Ostin jopa Lapsiperheen retkeilyoppaan, jossa listataan hyviä lapsiystävällisiä kohteita ympäri Suomen. Oppaassa esitellään Suomen parhaat päiväretkikohteet niin suurimpien kaupunkien ympäristöistä kuin syrjäisemmistä kansallispuistoistakin. Näistä on vaan vaikea valita!

Oletteko retkeilijöitä? Mitä suosittelette? Nyt saa kehua kotipaikkakunnan luontokohteita ja laittaa varustesuosituksia! Saa vinkata myös kivoista hotelleista, sillä Lähiömutsin kokema telttailuhurahdus antaa vielä odottaa itseään.

Pieni palaute, iso ilo

Sähköposti kilahti: wilma-viesti. Luokanvalvojalta. Iik.

Olin aivan varma, että nyt likka oli myöhästynyt ekaa kertaa tai reppu oli unohtunut. Mutta ei.

Tuli mieleen se viimekeväinen Wilma-keskustelu. Opettajilla on viestinnässään suuri merkitys siinä, minkälainen kuva koulusta ja opetuksesta vanhemmille välittyy. On tärkeää tietää, jos asiat eivät suju, jotta niihin voi sitten etsiä ratkaisua, mutta yhtä tärkeää on kuulla, että ne sujuvat. Siitä voi sitten kotona vaikka palkita.

Lisäksi tämä muistutti miten helppoja me ihmiset olemme. Pienikin positiivinen palaute aiheuttaa valtavan hyvän mielen. Sitä voisi jakaa enemmänkin.

Nimi paperiin

Pistin kuun vaihteessa nimeni paperiin, jota en ole muutamaan vuoteen nähnyt. Kyseessä oli vakituinen työsopimus.

Jotkut naureskelivat, että no nyt voitkin rentoutua.

Itse asiassa kävi juuri päinvastoin. Muutos oli isompi kuin odotin, sillä luottamus on minulle bensaa! Olen myös sitoutujatyyppi. Se, että työpanostani arvostetaan näin paljon, vahvistaa työmotivaatiotani. Olen aina hoitanut hommani työaikoihin katsomatta, mutta nyt on mahdollista kehittää niin työtapoja, organisaatiota kuin toimintakulttuuriakin pitkäjänteisesti ja täysipainoisesti. Työn kunnianhimo vain kasvaa kun päämäärä on yhteinen.

Tuli mieleen, että kuinkahan moni määräaikainen ajattelee tietämättään tai tietoisesti samoin? Että ei tätä organisaatiota ja työprosesseja kannata kehittää, kun on kuitenkin lähdössä. Miksi puuttuisin tarmokkaasti epäkohtiin, kun en ole parin kuukauden päästä enää kyselemässä edistymisen perään? Kun firman kohtalo ei ole minun kohtaloni, katse on sopimuksen deadlinessa.

Miksi tällä on merkitystä? Jos tekee työnsä kiitettävästi niin sehän riittää?

No varmasti, mutta kun sitoutuneesta jengistä voi saada irti paljon enemmän kuin sen perussuorituksen. Ja nähdäkseni työntekijöistä kumpuavia kehitysideoita ja joukkoälyä suomalaisyritykset juuri nyt kipeästi tarvitsisivat.

Ymmärrän hyvin, että määräaikaisuus on usein olosuhteiden pakko ja moni työnantaja mielellään palkkaisi vakituisia. Sille ei voi mitään. Mutta yrittäjähenkisyyttä saa ihmisestä esiin paljon helpommallakin kuin osakeannilla. Joskus siihen riittää vain työntekijän arvostaminen ja sen osoittaminen. Ja se on ihan ilmaista.

Monet ovat myös kysyneet, luovunko nyt firmastani. No en. Vaikka en olekaan mikään klassinen yrittäjätyyppi, on hyödyllistä pysyä jyvällä mainosmedian pelisäännöistä.

Lisäksi olen jotenkin tykästynyt tähän kummalliseen työelämäkomboon, jossa on paljon liikkuvia palasia. Pitää vireänä sekin.

Mitä ruuhkavuosibarometrisi näyttää?

Lapseton ystävä kyseli Facebookissa, mitkä kaikki lapsiperhestereotypiat pitävät paikkansa. Vastaus on helppo: kaikki ja eivät mitkään. Täysin tapauskohtaista.

Kysymystä seuranneesta keskustelusta tuli kuitenkin mieleen, että ehkä lapsiperheisiin liittyvistä ennakkoluuloista voisi puhua enemmänkin. Mielikuvat eivät ole ihan tuulesta temmattuja, mutta toisaalta ei elämä lasten kanssa ole ihan niin mustavalkoistakaan.

Kokeillaanpa tällaista ruuhkavuosibarometriä, johon voi osallistua aivan anonyymisti.

Valikoin mielivaltaisesti kymmenen lapsiperheisiin yleisesti yhdistettyä väitettä, joiden paikkansapitävyyttä arvioidaan asteikolla 0-2 pistettä jossa 0 = ei pidä paikkaansa ja 2 = pitää täysin paikkansa. Kliksuttele vaihtoehdoista se, jonka tunnistat omaksesi.

Laihduttamisen psykologiaa

Jatkoa rapakunto-postaukseen.

Ongelma on tiedostettu ja nyt on aika aloittaa uusi elämä. Olenkin siirtynyt sitkuttelemaan, pitäisi-moodiin. Siirrän aloituksen deadlinea koko ajan eteenpäin.

Oikein naurattaa tämä etukäteen lannistunut olo. Usko onnistumiseen puuttuu eikä mitenkään jaksaisi. Olisi niin paljon mukavampaa ja helpompaa olla tekemättä mitään.

Entäs jos ei tekisi? Keksin tekosyitä ryhtiliikkeen lykkäämiselle vaikka kuinka paljon.

En stressaannu kovin helposti, mutta syyskuu on sille otollista aikaa. Vähenevän valon (josta muuten kärsivät erityisesti iltavirkut) lisäksi syyskuu on minulle vuoden kiireisin kuukausi, mikä aiheuttaa paitsi keskimääräistä pahempaa kalenterisäätöä myös huonoja yöunia.

Ryhdistäytyminen sopii todella huonosti väsymykseen, koska siihen pitää motivoitua ja keskittyä - viiskakkosellakin pitää muistaa rytmi ja suunnitella paastopäivän eväät.

On selvää, että huonoista yöunista johtuva väsymys on ihan oikea fysiologinen tila, joka ei katoa kahvilla tai positiivisella ajattelulla. Jos ei jaksa, ei jaksa. Silloin on laitettava kaikki paukut siihen, että tunnelin päässä näkyisi valoa.

Mutta sitten on epämääräistä energiattomuutta, aloitekyvyn puutetta ja epäonnistumisen pelkoa - sellaista psykologista vellontaa. Jos motivaatio puuttuu, ei mitään tapahdu. Vaikka tiedän ihan hyvin, että kun saan sen ensimmäisen askeleen otettua, alan taas uskoa pystymiseen, mikä motivoi.

Mutta mikä on se tapa, jolla saa sen ensimmäisen askeleen otettua?

Minulle toimii itseni yllättäminen.

Pääsin jumppaan, kun pinkaisin hetken mielijohteesta aamutunnille.

Toiseksi päätin viime viikolla, että viimeinen irtispussini on nyt ostettu. En kieltäydy sokerista kokonaan, mutta karkkien syömislakko saa nyt jäädä toistaiseksi voimassaolevaksi tilaksi. Aika paha, mutta näillä mennään.

Mádara: Nokkonen on ykkönen

*Yhteistyössä Mádaran kanssa.*

Syyskuun alussa markkinoille pukkasi uutta Mádaraa, jonka tehoaineena on äksyksi mielletty nokkonen. Koska tykkäsin kovasti Nooran ja Mádaran edellisestäkin yhteistyön tuloksesta, pihlajavoiteesta, osasin odottaa kiinnostavaa tuotetta.

Pihlajavoide jäi käyttööni pysyvästi, mutta olen kaivannut rinnalle vähän kevyempää versiota kesäksi, jolloin ilman kosteus yleensä riittää pitämään huolen ihon hyvinvoinnista. Ja tämän toiveen nokkosvoide täyttää!

Tämän herkkäihoisten monitoimivoiteen koostumus on pihlajaa ohuempi, mutta silti kermainen. Voide imeytyy nopeasti ja tuoksu on hyvin mieto ja sukupuolineutraali. Tuoksusta tulee mieleen hapekas ilma sateen jälkeen.

Voiteesta on olemassa myös superkevyt suihke, jota Satu suihki naamaansa matkalla synnyttämään! Suihke saattaisi sopia pikakosteuttajaksi rasvaiselle iholle, mutta minulle se oli liian kevyt.

Nokkonen on perinteinen rohdoskasvi, jota on käytetty hauteina mm. ihoa rauhoittavien ominaisuuksiensa takia (ja siitä olisikin moneksi bioteollisuuden raaka-aineeksi). Nokkosen ominaisuuksia on tutkittu myös allergioiden hoidossa.

Koska purkissa lukee, että tämä on koko perheen versio, testasin tätä myös perheen iho-ongelmaiseen. Allerginen (ja nimenomaan iholla reagoiva), atooppinen ja taiveihottumainen Snadi saa helposti näppylöitä liian paksusta ja lisä-ärsytystä liian vahvoista voiteista.

En ole käyttänyt juurikaan lapsilla luonnonkosmetiikkaa. Toinen ei kestä tuoksuja ja toiselle taas ei löydy sopivaa. Testaamani voiteet ovat järjestään olleet liian paksuja ja huonosti levittyviä. En jaksa käyttää rasvaamiseen varttia ja lapset taas eivät jaksa odottaa imeytymistä minuuttia kauempaa. Kersathan a) jäätyvät ilman yökkäriä ja b) pyyhkivät liiat kodintekstiileihin ja/tai paitaani.

Kokeilimme nokkosta Snadin kestokutiseviin hartioihin ja karheisiin polvitaipeisiin iltarasvauksen yhteydessä. Levitys ei kirvellyt eikä kutissut ja voide imeytyi nopeasti. Aamulla iho oli vielä vähän punainen, mutta ei enää karhea. Parin päivän (=yön) käytön jälkeen polvitaipeet näyttivät oikein hyviltä! Saas nähdä, riittääkö teho talvi- tai allergiakaudella.

Perheen toiseltakin atoopikolta, Koti-insinööriltä, tuli voiteelle hyväksynnän hylje: neutraali, valkoinen voide sopii myös miesten iholle, nenälle ja psyykelle.

Tykkään tästä yhteistyöstä. Näyttää tulevan pätevää kosmetiikkaa joka kerta. Seuraavaksi sitten se putsari, jooko?

Huom! Mádara päivystää Helsingin Stockmannin kosmetiikkaosastolla tällä viikolla (14.-20.9), ja tuotteet ovat 10 % alessa. Yli 25 € ostoksista saa lahjaksi Mádaran kasvosaippuan. Jos haluatte kysellä lisää, Noora on tavattavissa osastolla keskiviikkona 16.9. kello 15–18.