Synnytä itse

Ilmeeni, kun kuulin TAAS synnytystalkoista.

Säännöllisin väliajoin aina joku havahtuu siihen, että syntyvyys on laskenut jo useamman vuoden putkeen. Hyvin usein lääkkeeksi keksitään sama asia: synnytystalkoot. Viimeksi tätä ehdotti Rinteen Antsa. Olen tähän ehdotukseen aina yhtä kypsä, sananvalinnasta (joka oli ilmeisesti provokaatioksi tarkoitettu) viis.

Syntyvyysasioistahan on tarjolla ihan tutkittuakin tietoa.

Vauvakadon aloittivat jo omat vanhempamme. Väestöliiton perhebarometri kertoi jo pari vuotta sitten, että toteutunut lapsiluku on laskenut koko ajan ja sama trendi näkyy toiveissakin: ihanteellisena pidetty lapsiluku on alentunut hieman alle kahden. 

"Entistä harvempi haaveilee suuresta perheestä, kolmea ja sitä runsaampaa lapsimäärää toivoi 30 prosenttia barometriin vastanneista, kun 2000-luvun alussa suurta perhettä toivoi jopa 40 prosenttia. 20-34-vuotiasta vastaajista lapsettomiksi halusi jäädä 14 prosenttia ja vain yhtä lasta toivoi runsas kymmenes." -Väestöliitto

Syitä on monia. Huono taloustilanne. Lapsettomuus. Kumppanin löytäminen. Elämänkulkuajattelu. Ihmislajin tulevaisuus noin ylipäätään. Lapsikielteisyys. Varhaiskasvatuksen palvelujen säilymisen puolestakaan en laittaisi rahojani likoon. 

Toki joka kolmas mutsi on sitä mieltä, että työn ja perheen yhteensovittamisen ongelmat, lastenhoidon järjestämisen ongelmat tai perhevapaasta aiheutuva katkos työssä on syy siirtää lastenhankintaa. Perhevapaiden tasaisempi jako ja työelämän joustot pikkulapsivaiheessa on jo tunnistettu ongelmakohdiksi, mutta ne ovat vain osa tästä vyyhdistä. 

Ei tämä ole mikään perkeleen talkooväen laiskuusongelma, joka ratkeaa kun isänmaa kutsuu. Ansiosidonnaiset vapaat eivät muuta mitään, jos nuoret eivät ole toiveikkaita tulevaisuutensa suhteen. Arvatkaapa, ovatko ne? Mitäs sille tehtäisiin?

Tuohon toiveikkuuteen liittyvät myös turvaverkot. Pelottaahan se, kun ei ikinä tiedä, millaiseksi arki muodostuu, eikä ole ketään jolta kehtaisi pyytää apua. Ja auta armias, jos menet sanomaan ääneen, että on vähän raskasta. Eiköhän joku epäsosiaalisen median suurvisiiri jo kommentoi, että mitäs läksit, kyllä aina on lapset yksin hoidettu ja hyvä on tullut. Ehdottelin itse taannoin, että laskettaisiin turvaverkkoindeksi - ja tutkittaisiin, miten se vaikuttaa lisääntymisrohkeuteen. 

Ei siis niin, että jokaiselle kaksi, vaan niin, että ne, jotka haluaisivat lapsen (tai toisen tai kolmannen), uskaltaisivat siihen lähteä.

Ja sitten vielä viimeinen vinkki: minulla on sellainen ohjenuora, jota pyrin noudattamaan aina kun muistan, että jos ei ole mitään asiaa niin ole hiljaa. Voidaanko sopia, että tämä oli nyt viimeinen talkookutsu tästä aiheesta? 

Kuinka minusta tuli ryijynhalaaja

Ostin ryijyn. Kun kyselin Facebookissa ryijytangon perään, syntyi pieni ryijykohu.

Lokki, Kehrä, Ikea, Muurame, 60-luvun tiikkikaappi sulassa sovussa.

Ryijytankoa oli hirveän vaikea löytää. Kehitin Fidasta hätäratkaisun,
mutta jospa sille vielä maalia ja rautasahaa vähän näyttäisi.

Osa oli ostoksestani aivan mehuissaan ja halusi välittömästi perustaa ryijykerhon, osa taas piti minua mielenvikaisena. Siinä missä 50- ja 60-luvun kalusteet ovat jo päässeet takaisin suomalaisten sisustukseen, 70-luku on vielä sijoitettu henkiseen hirvitysosastoon.

Kun ostimme tämän asunnon, täällä oli muutama asia, jonka olin valmis repimään heti pois. Tummanruskea kankainen seinä ruokailutilan päädysä, samaa tummanruskean sävyä oleva eteisen laattalattia sekä keltainen lasiovi. En tehnyt niille mitään. Tuli nimittäin sellainen fiilis, että ne kuuluivat tähän taloon samalla tavalla kuin luomi keskellä otsaani kuuluu siihen. Että teen peruuttamattoman virheen, jos poistan ne.

Olen nykyisin tykästynyt tähän kangasseinäänkin. 

Tämä talo ei ole mikään viimeisen muodin mukainen Avotakka-koti vaan 60-luvun tuotos, sieltä täältä vähän rempallaan. Mutta jos kangasseinän edessä on Muuramen moderni kirjoituspöytä, niin ehkä siihen tulee hauska kontrasti. Ja jos meillä on keltainen ovi niin laitetaan sitten kämppään jotain muutakin keltaista. Jos seinät maalaa valkoiseksi, ruskea klinkkeri näyttää aika dramaattiselta.

Sama tunne tuli ryijyn kanssa. Ryijy voisi hyvinkin kuulua tähän taloon. On tietenkin jokaisen omassa silmässä, miltä ryijy seinällä näyttää. Huonokuntoinen, ei-huollettu mökkiryijy, joka repeilee liitoksistaan ja haisee tupakalle on tietenkin aivan hirveä. Ryijy vaatii ympärilleen tilaa ja valoa, se on kuin valtava taulu. Ja koska Koti-insinööri pitää kiinni minimalismin vaatimuksesta, sille löytyi tila. Ja rakastan sitä!

Joku arvostaa seinätekstiileitä ehkä akustiikkasyistä, mutta minulle ryijyn arvo on siinä, että niitä ei tehdä kaakkois-Aasiassa tuhatta kappaletta minuutissa. Ja siinä, että tuijotin kakarana yläpetistäni juuri samaa kuviota ja haistelin villan tuoksua.

Neljänkympin nostalgiakohtaus, sanoisi joku. Ja saattaa osua ihan oikeaan.

Miten valita lapselle hyvä harrastus?

Snadi sai synttärilahjaksi hartaasti toivomansa asian: liikuntaharrastuksen.

Tässä esimerkiksi yksi kehittävä harrastus nuorelle ihmiselle.

Skidiä roudattiin niin muskariin, uimahallille kuin tanssisaleille mutta Snadin kanssa olemme olleet laiskempia. Hänellä ei ole tähän asti ollut muita harrastuksia kuin muskari, ja se on riittänyt aivan mainiosti. Mutta tyyppi on jo jonkin aikaa kysellyt liikuntaharrastuksen perään, veikkaan että siskon päheiden treenikuteiden takia. Päädyimme yleisurheiluun, tuttuuden takia.

Olen harrastuskeskusteluissa vähän heikoilla. En itse harrastanut alle kouluikäisenä mitään muuta kuin pikkuveljen uunottamista. Kouluikäisenä käytin kaiken aikani kirjojen parissa, ratsastamassa kävin kerran viikossa kunnes tuli lama ja rahat loppuivat. Yleisurheilu alkoi koulun joukkueessa vasta yläasteikäisenä mutta se oli ilmaista. Tämä nykyinen tuhansien eurojen ja roudaustuntien satsaaminen lasten harrastuksiin tuntuukin vähän vieraalta.

Voi olla, että olen vain auttamattoman vanhanaikainen ja itsekäs, mutta kantani pikkulasten harrastuksiin on vuosien mittaan vain vahvistunut: vähemmän on enemmän. Alle kouluikäiset ovat tuuliviirejä, joita kiinnostaa tällä viikolla yksi ja seuraavalla toinen, ihan kaiken kokeilemiseen eivät rahkeet riitä. Liikunnaksi riittää aivan mainiosti kaverit, majan rakennus, metsässä juoksentelu ja puissa kiipeily - ja eteisvatulointi. Harrastusten täytyy antaa enemmän kuin ottaa, vanhempien mieliksi ei kannata harrastaa ollenkaan, se nähtiin Skidin tanssitreeneissä. Ei napannut.

Tavoitteellistakaan ei ole pakko olla. On aivan tyypistä kiinni, nauttiiko kilpailemisesta vai ei.

Ja sitten on vielä se kokonaisuus: miltä viikko näyttää kun iltaan lisätään uusi ohjelmanumero? Harrastuksen valinta ja aloittaminen vaikuttaa koko perheeseen, budjettiin ja aikatauluihin. Jos joka päivälle on jotain, syntyy itse aiheutettua kiirettä, stressiä ja hoputtamista, joka ei ainakaan paranna kodin ilmapiiriä. Enkä itse halua uutta harrastusta roudaamisesta. Mikä tahansa laji ei käy.

Mutta olen myös nähnyt sen, että kun kiva laji löytyy niin se voi olla kersalle älyttömän tärkeä ja elämää tasapainottava tekijä. Hyvässä harrastuksessa kasvaa taitojen lisäksi itseluottamus, siinä oppii samalla oppimista, sosiaalisia taitoja, yhdessä tekemistä ja itsenäisyyttä. Menköön siis siskon kanssa juoksemaan ja hyppimään hiekkakasaan, katsotaan sitten vuoden päästä, kiinnostaako jatkaa.

Yhtä juttua kyllä toivoisin: kokeilumahdollisuuksia. Elokuuhun mahtuisivat hyvin harrastusmessut, jossa olisi esillä myös niitä taitolajeja. Kivoja lajeja kun olisi vaikka kuinka, joogaa, kepparointia, parkouria, tanssia, uimahyppyjä, sirkuskoulua ja telinevoimistelua, mutta en tiedä niistä mitään.

Nyt tyydyimme kyttäämään yleisurheilukisoja. Snadi halusikin naisten satasen jälkeen tietää, onko hänelle hankittu shortsien lisäksi kaikki muu tarpeellinen: irtoletit ja kynsilakkaa. Löimme kättä päälle, että tämä hoituu heti kun kyseinen matka menee alle 12 sekunnin.

Elämäni sisustustrendit

Nyt kun elämässä on taas enemmän aikaa, huomaan katselevani kämppää uusin silmin. Vähän sillä tavalla, että mitähän täällä on oikein 10 vuoden aikana tapahtunut. Kämpässä näyttäisi olevan kerrostumia eri sisustusvaiheiden ajalta.

Tämä on vaiheesta neljä.

1. TUPARIT/JATKOT/ETKOT!!!!! -vaihe on se kun muuttaa ensimmäiseen omaan kotiin eikä ole oikeastaan varaa ostaa mitään muuta kuin välttämättömin eli siideriä ja vessapaperia. Tärkein huonekalu on jääkaappi. Kaikki huonekalut ja tavarat saadaan lahjoituksina kotoa tai sukulaisilta tai dyykataan jätelavalta. Baarista pöllitään muovituoppi kaikkien niiden parittomien mukien seuraksi. Haarukoita on kaksi, pikkulusikoita yksi. Seinillä ei ole mitään koska 80-luvulta peräisin olevaa James Deanin julistetta ei saanut enää irti lapsuudenkodin seinään kivettyneestä sinitarrasta. Äidin antama kaktus kuolee.

2. Lipasto sun kalsareille -vaihe on se kun muutetaan yhteen jonkun kanssa. Mennään Ikeaan, ostetaan henkareita ja lipasto, erotaan kokoamisen aikana ja heitetään henkarit parvekkeelta alas, palataan kuitenkin aamulla yhteen ja päätetään, ettei mennä Ikeaan enää vaan kirppikselle. Paitsi seuraavana viikonloppuna kun pitäisi saada se paistinpannukin ja uusi viherkasvi.

3. Liivinsuojavaihe. Mahtuuko vaunut eteiseen, mihin laitetaan vaipat, saako pesukoneen päälle kuivausrummun ja onko pyllynpesupiste keittiössä vai kylppärissä? Tätä ajanjaksoa leimaa akuutti paniikki, lievä piimän tuoksu ja ympäri kämppää lumihiutalemaisesti ripotellut tissiläpät. Missään välissä ei ehdi erityisemmin ajatella, miltä hima näyttää, saati että ehtisi johonkin sisustuskauppaan, joten koti on täynnä kummallisia hätäratkaisuja ja väliaikaisvirityksiä. Verkkokalvoja särkee riemunkirjava vauvakama sitteristä imetystyynyyn. Viherkasvit kuolevat taas, mutta tällä kertaa kukaan ei huomaa.

4. Armageddon-vaihe. (Tähän vaiheeseen mahdollisesti yhdistyy uusi liivinsuojavaihe.) Mitään kallista tai laadukasta ei voi ostaa, koska kersat tuhoavat sen kuitenkin. Vaiheelle on ominaista erilaisten tahranpoisto- ja entisöintimenetelmien opettelu, porttien virittäminen, ylähyllyjen kuormittuminen, kulmien pehmustaminen ja lattialle syntyvät polut. Varastoon roudataan verhot ja kaikki arat tekstiilit, perintökalleudet, lasiesineet sekä kurkkuun mahtuvat pikkutavarat kuten sohvatyynyt. Luojan kiitos ei ole niitä viherkasveja syötäväksi.

5. Sedimenttivaihe. Kersoja ei enää himassa näy, joten nyt voisi vähän panostaa kotiinkin! Mutta kuka helvetti tämän sisustussinfonian oikein on suunnitellut? Ai niin, ei kukaan. Kodinlaittamisen (tai -laittamattomuuden) evoluution kaikista vaiheista löytyy muistoja, samoin kuin taaperon piilottamat autonavaimet, pädi ja sakset. Ruokapöytä näyttää siltä kuin joku olisi kuollut sen päälle, ja pöydän alla olleen maton voi viedä suoraan kaatopaikalle. Tämä vaihe alkaa arkeologisilla kaivauksilla ja päättyy siihen, että suurin osa kamasta lähtee eteenpäin, kotoaan muuttavalle kummitytölle. Päällimmäiseksi jää toivo: jos nyt sitten joku kasvi tai ylipäätään kaunis esine, jonka oikeasti haluaisi?

Mistähän sitä aloittaisi. Ehkä sieltä varastosta.

Onko aina pakko neuvoa? (Ei paitsi joskus)

Tapahtuipa kesällä: Snadi mökötti uima-altaalla. Hän olisi halunnut treenata uimista, mutta en jaksanut enää seistä vedessä ja halusin aurinkotuoliin lukemaan. Isi tulee vaihteeksi, yritin tarjota.

Ei käynyt.

- Isi sanoo vain, että hienosti menee, eikä koskaan neuvo!

Niin, jos haluaa oikeasti oppia paremmin uimaan se ei tietenkään onnistu pelkällä päänsilityksellä vaan niin, että joku neuvoo. Mutta kun olen maailman paskin opettaja! En ole ikinä osannut neuvoa Skidillekään mitään ilman että keskustelumme kuuluu Vantaalle asti. Vain rohkaisemisessa osaan auttaa.

Kun kelasin tätä keskustelua jälkeenpäin, tajusin pari asiaa. Varon neuvomista ihan turhaan.

Pitää erottaa se, milloin ipana haluaa vain kannustusta ja huomiota. Silloin kun sinua vaaditaan katsomaan piirustusta, näytelmää, tramppavolttia, uimahyppyä, legolinnaa tai nokkahuilumusiikkia, niin pitää mennä, tietenkin. Ja sen jälkeen kuuluu taputtaa ja todeta että hienosti meni. Joskus se riittää, että annat huomiota, katsot ja kuuntelet, otat performanssin vastaan. Ei sinulta kaivata mitään muuta.

Mutta sitten voi vähän kuulostella: haluaako tyyppi hioa osaamistaa tai oppia lisää? Joskus eivät halua. Joskus ne taas haluavat että se kannustus tulee ensin ja neuvot vasta sitten, ettei vaan synny sitä tuhoisaa väärinkäsitystä, että vain täydellinen kelpaa. Oppimiseen tarvitaan yrittämisen iloa ja se katoaa jos palaute tulee väärällä tavalla. Olen hemmetin tyytyväinen, että en käynyt taannoin neuvomaan Skidiä liikuntanäkemyksensä kanssa.

Ehkä se aikuisenkin neuvomisärsyynnys juontaa juurensa siihen, että aina ei ole oppimassa jotain vaan jo sairaan tyytyväinen senhetkisen aikaansaannokseen, iloitsee siitä mitä on jo saanut aikaan. Kaikki tietävät, että palautteen kohdalla everything before the "but" is bullshit.

Jostain syystä osaan myös opettaa Snadia paremmin. Me ollaankin ihan hyvä duo opettelemaan yhdessä asioita. Snadi arvostaa sitä, että häntä ei kohdella vauvana ja rima laitetaan riittävän korkealle mutta kuitenkin mahdollisuuksien rajoihin; minä taas sitä, että hän kuuntelee ohjeita, yrittää aina tosissaan eikä kaihda mustelmia.

Siinä vaiheessa kun on saanut pari lasta läpi uinti/pyöräily/hiihto/luisteluputkesta voi olla jo ihan tyytyväinen omiin pedagogisiin taitoihinsa ja ihminen ansaitsisi jonkinlaisen tunnustuksen.

Toki on listalla on asioita, joista minulle ei ole aavistustakaan, kuten miten opetellaan sanomaan ärrä, saadaan persilja itämään, koulukirjat päällystettyä tai violetti luomiväri laitettua niin ettei näytä oveen törmänneeltä.

Onneksi on tämä kasvatustiimi, jolle voi sälyttää osan vastuusta. Kiitän isovanhempia, kavereita, ammattimaista varhaiskasvatusta sekä YouTubea kaikesta tuesta.

Entäs jos se oma laji ei ole liikunta ollenkaan?

Kun aloitin pt:n kanssa treenaamisen keväällä, yksi tavoite oli löytää minulle oma laji. Sellainen, joka pysyisi elämässä ilman pitämistä.

Kuva Annukka Palmén

Pt totesi, että oman lajin löytyminen ratkaisee kaikki aikahaasteet: mielekäs harrastus antaa enemmän kuin ottaa, joten sille löytyy aina aikaa.

Olenkin yrittänyt epätoivoisesti miettiä, mikä se olisi. Mikä olisi sellainen ei-lopahtavainen liikuntamuoto, jota haluaisin harrastaa säännöllisesti ja joka ei tuntuisi pakkopullalta. Samanlainen intohimolaji kuin juokseminen on Koti-insinöörille. Pyöräily on mukavaa, mutta minulle enemmän liikkumista kuin liikuntaa, en ole pätkääkään tanssillinen ja lenkkeilyni näyttää säälittävältä.

Lamppu syttyi. Hitto vie, lajini ei ole liikunta ollenkaan. On vain yksi asia, mitä teen todella mielelläni. Ja se on kirjoittaminen. Minulla on tämän blogin lisäksi tulilla ystävän kanssa kirjoitettu Novelliblogi, rohkeudesta kertova lastenkirja (kuvittaja painaa sitä kasaan öisin oman lajinsa nimissä), romaanikäsikirjoitusta valmiina 250 sivua ja tietokirja.

Minulta kysytään usein, että miten ehdin tehdä tätä kaikkea päivätyön lisäksi. No enhän minä tavallaan ehdikään, mutta olen harjaantunut sairaan tehokkaaksi. Kirjoitan aina kun voin. Teen muistiinpanoja ja vuorottelen, jos jään yhdessä projektissa jumiin, vaihdan toiseen. Teen kirjoittamiselle aikaa tunkemalla sitä väleihin, joihin sen saa sujahtamaan vain kilolla margariinia. Käyn lenkillä ilman kuulokkeita, koska haluan työstää ideoita. Ja kun kersat käyvät nukkumaan alkaa kolmen tunnin työaika, melkein joka ilta.

On pakko myöntää, että liikunnasta en samanlaista hinkua ja palkintoa löydä, mutta jaksan liikkua ihan perustasolla, koska se ylläpitää mielenterveyttä ja sitä kautta päälajia. Lähimmäksi omaa liikuntalajia pääsee metsässä kävely ja ihan tavallinen jumppa. Näistä kahdesta en edes vauvavuonna luopunut täysin.

Mitäs jos oma laji -ajattelun kääntäisi toisin päin? Jos jokaisella pitäisi olla joku oma liikuntalaji, miksei sama päde luovuuteen? Entä jos ihmisiltä tivattaisiin, että mitä muuta harrastat kuin kuntosalia? Että et kai nyt pelkkää punttia nosta ja pyykkilautaa treenaa? Miksei kukaan vaadi, että ihmisellä pitäisi olla harrastuspakassaan myös harrastus kuvataiteen, kirjoittamisen, musiikin tai näyttelemisen saralla?

Tiedän, tiedän.

Fyysinen hyvinvointi on jo tieteessä linkattu vahvasti liikuntaan. Lihaskunnon ja hapenottokyvyn merkitystä terveyteen on tutkittu valtavasti, mutta tutkimuksia löytyy myös taideaineiden tukeen: taidetta käytetään jo mielenterveyskuntoutuksessa, musiikki kehittää matemaattisia taitoja ja aivot ylipäätään nauttivat kulttuurista. Taide oli luolamiesaikaan sosiaalistamisen väline, ei mikään valikoidun sisäpiirin juttu.

En oikein usko siihen, että jotkut ihmiset eivät vain ole luovia, pitää vain löytää se oma laji. En koe olevani superluova. Mutta kirjoitan niin perkeleesti, että oppiihan tässä väkisinkin jotain tehdessä. Itseilmaisulle löytyy monia eri muotoja: valokuvaus ja lyhytvideot ovat jo lastenkin ulottuvilla. Ehkä tästä syystä moni pitää tanssimisesta. Suoritusta ei mitata ja jokainen tekee koreografian omalla tavallaan, mutta samalla saa liikuntaa.

Luovuuttakin voi treenata, ja lapset tekevät sitä jatkuvasti. Jo kolmevuotiailla on koko ajan menossa joku mielikuvitusleikki, jossa on hämmästyttäviä juonenkäänteitä. Lopettavatko aikuiset vain treenaamisen?

Luovassa lajissa saa nimittäin haastaa itsensä ihan samalla tavalla kuin puolimaratonilla. En ole ikinä tehnyt mitään vaikeampaa kuin pitkän tarinan kirjoittaminen, voin kuvitella, että fiilis on yhtä epätoivoinen kuin ensimmäistä kertaa uudessa jooga-asanassa. Ja vielä tätäkin vaikeampaa olisi näytteleminen.

Enemmän kyse on siitä ajasta. Ei ole mikään ihme, että olen innostunut kirjoittamisesta parin viime vuoden sisään kun pahin ruuhka on helpottanut. Luovuus pääsee irti kun perusasiat ovat kunnossa, mutta isoihin ponnistuksiin vaaditaan muutakin, tukea ja kannustusta. Ihan kuten siellä maratonillakin.

Kuulisin mielelläni kommentteja: mitä luovia harrastuksia mutseilla on? Virkkaatteko, johdatteko apinakuoroa vai keskityttekö lähinnä poistamaan kersojen luovuuden jälkiä asunnosta?