Elämäni sisustustrendit

Nyt kun elämässä on taas enemmän aikaa, huomaan katselevani kämppää uusin silmin. Vähän sillä tavalla, että mitähän täällä on oikein 10 vuoden aikana tapahtunut. Kämpässä näyttäisi olevan kerrostumia eri sisustusvaiheiden ajalta.

Tämä on vaiheesta neljä.

1. TUPARIT/JATKOT/ETKOT!!!!! -vaihe on se kun muuttaa ensimmäiseen omaan kotiin eikä ole oikeastaan varaa ostaa mitään muuta kuin välttämättömin eli siideriä ja vessapaperia. Tärkein huonekalu on jääkaappi. Kaikki huonekalut ja tavarat saadaan lahjoituksina kotoa tai sukulaisilta tai dyykataan jätelavalta. Baarista pöllitään muovituoppi kaikkien niiden parittomien mukien seuraksi. Haarukoita on kaksi, pikkulusikoita yksi. Seinillä ei ole mitään koska 80-luvulta peräisin olevaa James Deanin julistetta ei saanut enää irti lapsuudenkodin seinään kivettyneestä sinitarrasta. Äidin antama kaktus kuolee.

2. Lipasto sun kalsareille -vaihe on se kun muutetaan yhteen jonkun kanssa. Mennään Ikeaan, ostetaan henkareita ja lipasto, erotaan kokoamisen aikana ja heitetään henkarit parvekkeelta alas, palataan kuitenkin aamulla yhteen ja päätetään, ettei mennä Ikeaan enää vaan kirppikselle. Paitsi seuraavana viikonloppuna kun pitäisi saada se paistinpannukin ja uusi viherkasvi.

3. Liivinsuojavaihe. Mahtuuko vaunut eteiseen, mihin laitetaan vaipat, saako pesukoneen päälle kuivausrummun ja onko pyllynpesupiste keittiössä vai kylppärissä? Tätä ajanjaksoa leimaa akuutti paniikki, lievä piimän tuoksu ja ympäri kämppää lumihiutalemaisesti ripotellut tissiläpät. Missään välissä ei ehdi erityisemmin ajatella, miltä hima näyttää, saati että ehtisi johonkin sisustuskauppaan, joten koti on täynnä kummallisia hätäratkaisuja ja väliaikaisvirityksiä. Verkkokalvoja särkee riemunkirjava vauvakama sitteristä imetystyynyyn. Viherkasvit kuolevat taas, mutta tällä kertaa kukaan ei huomaa.

4. Armageddon-vaihe. (Tähän vaiheeseen mahdollisesti yhdistyy uusi liivinsuojavaihe.) Mitään kallista tai laadukasta ei voi ostaa, koska kersat tuhoavat sen kuitenkin. Vaiheelle on ominaista erilaisten tahranpoisto- ja entisöintimenetelmien opettelu, porttien virittäminen, ylähyllyjen kuormittuminen, kulmien pehmustaminen ja lattialle syntyvät polut. Varastoon roudataan verhot ja kaikki arat tekstiilit, perintökalleudet, lasiesineet sekä kurkkuun mahtuvat pikkutavarat kuten sohvatyynyt. Luojan kiitos ei ole niitä viherkasveja syötäväksi.

5. Sedimenttivaihe. Kersoja ei enää himassa näy, joten nyt voisi vähän panostaa kotiinkin! Mutta kuka helvetti tämän sisustussinfonian oikein on suunnitellut? Ai niin, ei kukaan. Kodinlaittamisen (tai -laittamattomuuden) evoluution kaikista vaiheista löytyy muistoja, samoin kuin taaperon piilottamat autonavaimet, pädi ja sakset. Ruokapöytä näyttää siltä kuin joku olisi kuollut sen päälle, ja pöydän alla olleen maton voi viedä suoraan kaatopaikalle. Tämä vaihe alkaa arkeologisilla kaivauksilla ja päättyy siihen, että suurin osa kamasta lähtee eteenpäin, kotoaan muuttavalle kummitytölle. Päällimmäiseksi jää toivo: jos nyt sitten joku kasvi tai ylipäätään kaunis esine, jonka oikeasti haluaisi?

Mistähän sitä aloittaisi. Ehkä sieltä varastosta.

Onko aina pakko neuvoa? (Ei paitsi joskus)

Tapahtuipa kesällä: Snadi mökötti uima-altaalla. Hän olisi halunnut treenata uimista, mutta en jaksanut enää seistä vedessä ja halusin aurinkotuoliin lukemaan. Isi tulee vaihteeksi, yritin tarjota.

Ei käynyt.

- Isi sanoo vain, että hienosti menee, eikä koskaan neuvo!

Niin, jos haluaa oikeasti oppia paremmin uimaan se ei tietenkään onnistu pelkällä päänsilityksellä vaan niin, että joku neuvoo. Mutta kun olen maailman paskin opettaja! En ole ikinä osannut neuvoa Skidillekään mitään ilman että keskustelumme kuuluu Vantaalle asti. Vain rohkaisemisessa osaan auttaa.

Kun kelasin tätä keskustelua jälkeenpäin, tajusin pari asiaa. Varon neuvomista ihan turhaan.

Pitää erottaa se, milloin ipana haluaa vain kannustusta ja huomiota. Silloin kun sinua vaaditaan katsomaan piirustusta, näytelmää, tramppavolttia, uimahyppyä, legolinnaa tai nokkahuilumusiikkia, niin pitää mennä, tietenkin. Ja sen jälkeen kuuluu taputtaa ja todeta että hienosti meni. Joskus se riittää, että annat huomiota, katsot ja kuuntelet, otat performanssin vastaan. Ei sinulta kaivata mitään muuta.

Mutta sitten voi vähän kuulostella: haluaako tyyppi hioa osaamistaa tai oppia lisää? Joskus eivät halua. Joskus ne taas haluavat että se kannustus tulee ensin ja neuvot vasta sitten, ettei vaan synny sitä tuhoisaa väärinkäsitystä, että vain täydellinen kelpaa. Oppimiseen tarvitaan yrittämisen iloa ja se katoaa jos palaute tulee väärällä tavalla. Olen hemmetin tyytyväinen, että en käynyt taannoin neuvomaan Skidiä liikuntanäkemyksensä kanssa.

Ehkä se aikuisenkin neuvomisärsyynnys juontaa juurensa siihen, että aina ei ole oppimassa jotain vaan jo sairaan tyytyväinen senhetkisen aikaansaannokseen, iloitsee siitä mitä on jo saanut aikaan. Kaikki tietävät, että palautteen kohdalla everything before the "but" is bullshit.

Jostain syystä osaan myös opettaa Snadia paremmin. Me ollaankin ihan hyvä duo opettelemaan yhdessä asioita. Snadi arvostaa sitä, että häntä ei kohdella vauvana ja rima laitetaan riittävän korkealle mutta kuitenkin mahdollisuuksien rajoihin; minä taas sitä, että hän kuuntelee ohjeita, yrittää aina tosissaan eikä kaihda mustelmia.

Siinä vaiheessa kun on saanut pari lasta läpi uinti/pyöräily/hiihto/luisteluputkesta voi olla jo ihan tyytyväinen omiin pedagogisiin taitoihinsa ja ihminen ansaitsisi jonkinlaisen tunnustuksen.

Toki on listalla on asioita, joista minulle ei ole aavistustakaan, kuten miten opetellaan sanomaan ärrä, saadaan persilja itämään, koulukirjat päällystettyä tai violetti luomiväri laitettua niin ettei näytä oveen törmänneeltä.

Onneksi on tämä kasvatustiimi, jolle voi sälyttää osan vastuusta. Kiitän isovanhempia, kavereita, ammattimaista varhaiskasvatusta sekä YouTubea kaikesta tuesta.

Entäs jos se oma laji ei ole liikunta ollenkaan?

Kun aloitin pt:n kanssa treenaamisen keväällä, yksi tavoite oli löytää minulle oma laji. Sellainen, joka pysyisi elämässä ilman pitämistä.

Kuva Annukka Palmén

Pt totesi, että oman lajin löytyminen ratkaisee kaikki aikahaasteet: mielekäs harrastus antaa enemmän kuin ottaa, joten sille löytyy aina aikaa.

Olenkin yrittänyt epätoivoisesti miettiä, mikä se olisi. Mikä olisi sellainen ei-lopahtavainen liikuntamuoto, jota haluaisin harrastaa säännöllisesti ja joka ei tuntuisi pakkopullalta. Samanlainen intohimolaji kuin juokseminen on Koti-insinöörille. Pyöräily on mukavaa, mutta minulle enemmän liikkumista kuin liikuntaa, en ole pätkääkään tanssillinen ja lenkkeilyni näyttää säälittävältä.

Lamppu syttyi. Hitto vie, lajini ei ole liikunta ollenkaan. On vain yksi asia, mitä teen todella mielelläni. Ja se on kirjoittaminen. Minulla on tämän blogin lisäksi tulilla ystävän kanssa kirjoitettu Novelliblogi, rohkeudesta kertova lastenkirja (kuvittaja painaa sitä kasaan öisin oman lajinsa nimissä), romaanikäsikirjoitusta valmiina 250 sivua ja tietokirja.

Minulta kysytään usein, että miten ehdin tehdä tätä kaikkea päivätyön lisäksi. No enhän minä tavallaan ehdikään, mutta olen harjaantunut sairaan tehokkaaksi. Kirjoitan aina kun voin. Teen muistiinpanoja ja vuorottelen, jos jään yhdessä projektissa jumiin, vaihdan toiseen. Teen kirjoittamiselle aikaa tunkemalla sitä väleihin, joihin sen saa sujahtamaan vain kilolla margariinia. Käyn lenkillä ilman kuulokkeita, koska haluan työstää ideoita. Ja kun kersat käyvät nukkumaan alkaa kolmen tunnin työaika, melkein joka ilta.

On pakko myöntää, että liikunnasta en samanlaista hinkua ja palkintoa löydä, mutta jaksan liikkua ihan perustasolla, koska se ylläpitää mielenterveyttä ja sitä kautta päälajia. Lähimmäksi omaa liikuntalajia pääsee metsässä kävely ja ihan tavallinen jumppa. Näistä kahdesta en edes vauvavuonna luopunut täysin.

Mitäs jos oma laji -ajattelun kääntäisi toisin päin? Jos jokaisella pitäisi olla joku oma liikuntalaji, miksei sama päde luovuuteen? Entä jos ihmisiltä tivattaisiin, että mitä muuta harrastat kuin kuntosalia? Että et kai nyt pelkkää punttia nosta ja pyykkilautaa treenaa? Miksei kukaan vaadi, että ihmisellä pitäisi olla harrastuspakassaan myös harrastus kuvataiteen, kirjoittamisen, musiikin tai näyttelemisen saralla?

Tiedän, tiedän.

Fyysinen hyvinvointi on jo tieteessä linkattu vahvasti liikuntaan. Lihaskunnon ja hapenottokyvyn merkitystä terveyteen on tutkittu valtavasti, mutta tutkimuksia löytyy myös taideaineiden tukeen: taidetta käytetään jo mielenterveyskuntoutuksessa, musiikki kehittää matemaattisia taitoja ja aivot ylipäätään nauttivat kulttuurista. Taide oli luolamiesaikaan sosiaalistamisen väline, ei mikään valikoidun sisäpiirin juttu.

En oikein usko siihen, että jotkut ihmiset eivät vain ole luovia, pitää vain löytää se oma laji. En koe olevani superluova. Mutta kirjoitan niin perkeleesti, että oppiihan tässä väkisinkin jotain tehdessä. Itseilmaisulle löytyy monia eri muotoja: valokuvaus ja lyhytvideot ovat jo lastenkin ulottuvilla. Ehkä tästä syystä moni pitää tanssimisesta. Suoritusta ei mitata ja jokainen tekee koreografian omalla tavallaan, mutta samalla saa liikuntaa.

Luovuuttakin voi treenata, ja lapset tekevät sitä jatkuvasti. Jo kolmevuotiailla on koko ajan menossa joku mielikuvitusleikki, jossa on hämmästyttäviä juonenkäänteitä. Lopettavatko aikuiset vain treenaamisen?

Luovassa lajissa saa nimittäin haastaa itsensä ihan samalla tavalla kuin puolimaratonilla. En ole ikinä tehnyt mitään vaikeampaa kuin pitkän tarinan kirjoittaminen, voin kuvitella, että fiilis on yhtä epätoivoinen kuin ensimmäistä kertaa uudessa jooga-asanassa. Ja vielä tätäkin vaikeampaa olisi näytteleminen.

Enemmän kyse on siitä ajasta. Ei ole mikään ihme, että olen innostunut kirjoittamisesta parin viime vuoden sisään kun pahin ruuhka on helpottanut. Luovuus pääsee irti kun perusasiat ovat kunnossa, mutta isoihin ponnistuksiin vaaditaan muutakin, tukea ja kannustusta. Ihan kuten siellä maratonillakin.

Kuulisin mielelläni kommentteja: mitä luovia harrastuksia mutseilla on? Virkkaatteko, johdatteko apinakuoroa vai keskityttekö lähinnä poistamaan kersojen luovuuden jälkiä asunnosta?

"Pikkulapset eivät kuulu lentokoneeseen"

Satu kohtasi lentokoneessa hieman turbulenssia kaksivuotiaan kanssa.

Meillä on ollut tällainen tilanne jo muutaman kerran ja kyllä tätä onkin treenattu.

Luonnollisesti häntä neuvottiin kommenttiboksissa mm. pitämään kaksivuotiaalle taaperolle tiukka puhuttelu ja ohjaamaan hänet piirtämään. Mikä on tavallaan sympaattista. Mutta sitten tuli myös neuvo olemaan lentämättä huonosti käyttäytyvien pikkulasten kanssa. Puutun nyt siihen, en muuhun.

Kirjoitin joku aika sitten oikeutuksen tunteesta (sense of entitlement), joka on päässäsi asuva, suht tiedostamaton ääni, joka vahtii etujasi. Se kertoo vaihtelevalla intensiteetillä, mikä sinulle kuuluu ja mikä on sinulta pois. Ylikorostuneena tämä taipumus tekee elämästä pelkkää muiden paheksuntaa.

Satun lentomatkaa voi hyvin tarkastella tästä näkökulmasta.

Lentokoneessa tämä oikeutuksen tunne nimittäin joutuu happotestiin: joudut turhan lähelle muita ihmisiä eikä tilanteesta pääse pakoon. En minäkään halua, että tuoliani potkitaan, sehän on aivan perseestä. Mutta mistä anonyymi on saanut sellaisen kuvan, että kaikki menisi aina juuri omalla kohdalla sujuvasti? Mutsi takana ymmärtää oikeutesi silloin kun hän tekee kaikkensa, että lapsi pysyisi aisoissa. On ihan ok, jos et itse halua matkustaa tai elää lasten kanssa, mutta et voi olettaa muiden toimivan samoin.

Tämä matkustusrajoituksilla läiskiminen on läheistä sukua ajattelulle, että lapset eivät sovi hiihtoladulle, ravintolaan tai minnekään missä he saattaisivat olla häiriöksi. Toki aikuisetkin voivat olla häiriöksi, mutta se tuntuu olevan helpompi hyväksyä.

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että ihmisen oikeus istua rauhassa on painavampi kuin lapsiperheen oikeus näkyä ja kuulua.

Minäkin uskoin siihen. Pysyin kiltisti vauvan kanssa kotona, jätin menemättä ulos. Se oli paljon helpompaa niin. Joskus tietenkin oli pakko mennä jonnekin, kauppaan tai apteekkiin, mutta yritin välttää niitä tilanteita viimeiseen asti. Jos lapsi alkoi huutaa bussissa, nousin välittömästi pois, viis siitä oliko kotiin viisi kilometriä ja lumisade. Ja herraisä, jos joutui julkisesti imettämään, vihasin sitä muutenkin. En tavannut juuri ketään, koska lapsi saattaisi alkaa huutaa tai käyttäytyä huonosti ja treffit menisivät pilalle.

Mitä tästä seurasi? Pidin vanhemmuutta lapsettomia vastaan kehitettynä salaliittona tosi pitkään, kaduin päätöstäni ylipäätään tehdä lapsia ja itsetuntoni romahti. En suosittele kenellekään. Näin jälkikäteen ajateltuna ehkä vähemmälläkin kärsimyksellä olisi pärjännyt.

Toisen lapsen kanssa päätin, että minun on pakko lopettaa näkymättömän leikkiminen, ihan oman hyvinvointini takia. Tajusin, että minun on pakko tehdä muutakin kuin nysvätä neljän seinän sisällä, vaikka se olikin riskipeliä. Ja kas en ollut ollenkaan niin elämääni pettynyt, yksinäinen ja masentunut. Jännä juttu.

Oikeutuksen tunteen rajoja etsitään hiekkalaatikolla, pyörän satulassa, lentokoneessa ja toimiston kierrätyspisteellä. Saanko viedä tuolta lapion, voinko potkia penkkiä ja saanko heittää muovimukin biojätteeseen. Tästä kannattaa olla tietoinen.

Minulla onkin terveisiä sille anonyymille kommentaattorille. Pyydän vilkaisemaan, mitä peilistä näkyy. Mistä tuo oikeutuksen tunteesi johtuu? Häpeästä, hylkäämisestä, vähättelystä? Oletko yhtä ankara itseäsi kuin pikkulapsia kohtaan? Ei sinusta tee itsenäistä ja pärjäävää se, että olet mahdollisimman kylmä ja kova itsellesi ja kaikille, jotka eivät sovi raameihisi. Sinulla on oikeus tulla hyväksytyksi ja niin on muillakin, erityisesti pikkulapsilla.

Armollisuutta voi myös treenata, sekin onnistuu hienosti juuri lentokoneessa.

Kun me lensimme kesällä iltalennolla kotiin, kuulin kuinka pieni poika oli riviä taaempana aivan viulunkielenä. Viimeinen pisara oli kun Snadi tilasi koneen viimeisen puuron ja pojalle myytiin eioota. Kun sotahuuto alkoi, Snadi katsoi minua ja sanoi että voi ihan hyvin lahjoittaa puuron pojalle, hän oli jo sen verran iso tyttö, että voisi syödä jonkun sämpylän. Lentoemäntä vei ehdotuksemme eteenpäin ja Äiti kiitti tarjouksesta, mutta sanoi, että tässä vaiheessa kyse ei ole enää puurosta. Ymmärsin hyvin, kilarit voi vetää myös siitä, että saisi sen puuron. Perillä perhe päästettiin suosiolla kiilaamaan passintarkastusjonossa. Koska siitä tuli kaikille hyvä mieli.

Viisi syytä rakastaa ARKEA

Useampi viikko yhteistä aikaa jälkikasvun kanssa jättää jälkensä. Kun tänään tulin toimistolle, sanoimme kollegan kanssa huomenta yhtä aikaa. Välitön reaktioni oli huutaa "Smurffi! Oma lukko, noiduttu." Ja hykerrellä tyytyväisenä omasta näpsäkkyydestäni.

Ei näin. On aika silittää kauluspaidat, laittaa kelloon herätys puoli kahdeksalta aamuyöstä ja syleillä arkea, sillä se tarkoittaa monia hienoja asioita ja elämänlaadun parantumista, monella tavalla.

1. Ruokahuolto helpottuu.

Neljä ateriaa päivässä. Neljä erikois-hiton-ateriaa päivässä. Yhdellä läjä allergioita, yksi haluaa annoksensa ilman värejä ja makuja, yksi yrittää noudattaa jonkinlaista FODMAPia ja yksi huutaa kasvisruokaa. Söimmekin todella paljon ulkona, joten olemme konkurssissa.  Arvostan ihan valtavasti sivistystoimen kasaamia lounaita ja välipaloja, tuntuu lomalta.

2. Liika vapaa-aika poistuu.

- Mihin mä voisin tänään mennä?
- Mene kouluun.

- Mulla ei oo mitään tekemistä.
- Tee läksyt.

3. Reissut on reissattu.

Koti vaihtuu taas basecampista kodiksi, jossa on tarjolla muutakin kuin homeista paahtoleipää. Lisäksi oma vapaa-aika ei tarkoita enää maanista pakpak-purkpurk-pyykpyyk-treeniä. Saa ihan hyvällä omatunnolla katsoa sohvalla yleisurheilua ja nauttia siitä, että hanasta tulee lämmintä vettä.

4. Unirytmi normalisoituu.

Perheen unirytmi keikahtaa viimeistään viimeisellä lomaviikolla kahdella tunnilla eteenpäin. Paluu normaaliin on tavallaan helpottavaa, sillä tuntuu hyvin erikoiselta vaatia kersaa menemään nukkumaan heti paikalla, koska minua väsyttää jo ihan perhanasti.

5. Rakkaus lisääntyy.

Perheenjäsenet ovat paljon rakkaampia, kun niitä ei tuijota joka sekunti. Ja jos kesälomasta selviää eroamatta, parisuhdekin on vakaalla pohjalla.

Eläköön arki, olen valmis!

Koululainen ja älypuhelin - mitä kolmessa vuodessa on opittu?

Kersan ja älypuhelimen kanssa on nyt karttunut kokemusta kolmelta vuodelta.

Meille, hoitoverkoston aktiivikäyttäjinä, Skidin omasta puhelimesta on ollut paljon hyötyä, mutta toki myös haittaa.

1. Millainen puhelin? 

Ei haittaa, jos ei omista viimeisintä iPhonea - kaikki kuulemma tietävät, että puhelin on vanhempien ostos, johon vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset. Osta siis se, johon on varaa ja jonka käyttämisessä osaat kersaa opastaa.

Lähinnä kiinnittäisin huomion muistiin. Skidin ensiluuri oli vankka ja säänkestävä, mutta siinä oli yksi ongelma: muisti oli täysin riittämätön. Ipanat tykkäävät ottaa kuvia, tehdä elokuvia, pelata ja chattailla. Toinen puhelin maksoi reilun satasen, mutta siinä oli hyvä kamera ja kunnon muisti. Sillä on pärjätty hyvin, vaikka lasi luonnollisesti meni päreiksi ensimmäisen vartin aikana. Kannattaa siis ostaa myös se suojalasi ihan suosiolla ja asentaa h e t i.

2. Mitä jos se katoaa? 

Peruspuhelin ei varkaita kiinnosta, mutta kylväminen on ollut ja on edelleen ihan relevantti huoli. Skidin luurin perässä on juostu niityillä, asukaspuistossa, koulun pihalla ja elokuvateatterissa, mutta aina tähän asti se on löytynyt.

Katoamiseen voi kuitenkin valmistautua.

a) Hanki puhelimelle mahdollisimman kirkkaat kuoret tai mahdollisimman kirjava puhelinpussi, jossa on nimi. Räikeä väritys auttaa kun sitä lähdetään metsästämään lumihangesta eikä omistaja juurikaan muista, missä sen on nähnyt viimeksi.

b) Opetelkaa käyttämään Find my phone -toimintoa ja etälukitsemaan puhelin. Kätevää myös aikuisille.

3. Sovellukset lataa vanhempi. 

Tämä on ollut ihan hyvä sääntö. Kun aikuinen tsekkaa ikärajat ja mistä sovelluksessa tai pelissä on kyse (millaiset grafiikat ja pelin idea) ja millaiset luvat, profiili- ja yksityisyysasetukset tarvitaan, säästytään esimerkiksi puhelinlaskun yllätyksiltä. Joskus maksullinen versio on ilmaista turvallisempi. Maksan ihan mielelläni pari euroa sovelluksesta, jossa ei ole peniksenpidennysmainoksia.

Tällä hetkellä Skidi pelaa mm. shakkia, Subway Surferia, Sling Kongia ja Crossy Roadsia sekä käyttää erilaisia piirtosovelluksia.

4. Mikä internet?

Ipanoille pitää selittää, mitä eroa on Wifillä ja mobiilidatayhteydellä, erityisesti jos reissaatte ulkomailla (roaming-maksut ovat EU-alueella edulliset mutta muualla maailmassa saattaa ylläreitä tulla edelleen) ja lapsi käyttää paljon ilmaisia wifi-verkkoja. Joitain pelejä voi pelata offline-tilassa, mikä on kätevää lentokoneessa.

5. Pelisäännöt. 

Meillä ei ole käytössä ruutuaikaa, koska paikallinen sopiminen on toistaiseksi onnistunut helposti, esimerkiksi sadepäivinä saa pelata enemmän. Niin kauan kun pelaaminen lopetetaan pyydettäessä ja kitinöittä, puhelin pysyy käytössä. Sama pätee liikenteessä liikkumiseen: kuulokkeita käytettäessä äänenvoimakkuuden pitää olla sellainen, että muu liikenne kuuluu ja jos saan kiinni siitä, että ipana pelaa ja kävelee samaan aikaan, puhelin vaihtuu luolamiesmalliin alta aikayksikön.

6. WhatsAppin käyttö vaatii ohjausta. 

Ainoa oikeaa mielipahaa aiheuttanut sovellus on ollut WhatsApp. Pikaviestisovellus edellyttää viestintätaitoja ja vaatii valvontaa siinä määrin että olin viime vuoden jäsenenä Skidin luokan ryhmässä. Päänvaivaa ovat aiheuttaneet mm. yhdessä sovittujen sääntöjen noudattaminen, väärinkäsitykset, ajattelemattomuus, kiusanteko ja luvatta ryhmiin liittäminen. Alakoululaiset kun eivät joissain asioissa eroa päiväkotilapsista juuri lainkaan.

7. Puhelimessa puhuminen on taito

On ollut hauska seurata, miten puhelimessa puhuminen kehittää abstraktia ajattelukykyä ja toisen huomioonottamista esim. aloittamalla puhelut tervehtimällä. Myös treffien sopiminen on hyvää harjoitusta, sillä se edellyttää vahvaa ajantajua (milloin pääset lähtemään ja paljonko matkaan pitää varata aikaa) ja prosessiymmärrystä (et voi jättää paikkaa sopimatta). Nykyään alkaa jo sujua.

Summa summarum: kyllä tässä töihin joutuu, mutta edut sentään ylittävät haitat ja samalla tulee käytyä hyviä keskusteluja mainoksista, laeista, yksityisyydestä ja ihmisyydestä yleensä. Ja siitä, miten hieno HayDay farmi minulla on.