Tietoa mainostajalle ›

10.8.2017

"Pikkulapset eivät kuulu lentokoneeseen"

Satu kohtasi lentokoneessa hieman turbulenssia kaksivuotiaan kanssa.

Meillä on ollut tällainen tilanne jo muutaman kerran ja kyllä tätä onkin treenattu.

Luonnollisesti häntä neuvottiin kommenttiboksissa mm. pitämään kaksivuotiaalle taaperolle tiukka puhuttelu ja ohjaamaan hänet piirtämään. Mikä on tavallaan sympaattista. Mutta sitten tuli myös neuvo olemaan lentämättä huonosti käyttäytyvien pikkulasten kanssa. Puutun nyt siihen, en muuhun.

Kirjoitin joku aika sitten oikeutuksen tunteesta (sense of entitlement), joka on päässäsi asuva, suht tiedostamaton ääni, joka vahtii etujasi. Se kertoo vaihtelevalla intensiteetillä, mikä sinulle kuuluu ja mikä on sinulta pois. Ylikorostuneena tämä taipumus tekee elämästä pelkkää muiden paheksuntaa.

Satun lentomatkaa voi hyvin tarkastella tästä näkökulmasta.

Lentokoneessa tämä oikeutuksen tunne nimittäin joutuu happotestiin: joudut turhan lähelle muita ihmisiä eikä tilanteesta pääse pakoon. En minäkään halua, että tuoliani potkitaan, sehän on aivan perseestä. Mutta mistä anonyymi on saanut sellaisen kuvan, että kaikki menisi aina juuri omalla kohdalla sujuvasti? Mutsi takana ymmärtää oikeutesi silloin kun hän tekee kaikkensa, että lapsi pysyisi aisoissa. On ihan ok, jos et itse halua matkustaa tai elää lasten kanssa, mutta et voi olettaa muiden toimivan samoin.



Tämä matkustusrajoituksilla läiskiminen on läheistä sukua ajattelulle, että lapset eivät sovi hiihtoladulle, ravintolaan tai minnekään missä he saattaisivat olla häiriöksi. Toki aikuisetkin voivat olla häiriöksi, mutta se tuntuu olevan helpompi hyväksyä.

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että ihmisen oikeus istua rauhassa on painavampi kuin lapsiperheen oikeus näkyä ja kuulua.

Minäkin uskoin siihen. Pysyin kiltisti vauvan kanssa kotona, jätin menemättä ulos. Se oli paljon helpompaa niin. Joskus tietenkin oli pakko mennä jonnekin, kauppaan tai apteekkiin, mutta yritin välttää niitä tilanteita viimeiseen asti. Jos lapsi alkoi huutaa bussissa, nousin välittömästi pois, viis siitä oliko kotiin viisi kilometriä ja lumisade. Ja herraisä, jos joutui julkisesti imettämään, vihasin sitä muutenkin. En tavannut juuri ketään, koska lapsi saattaisi alkaa huutaa tai käyttäytyä huonosti ja treffit menisivät pilalle.

Mitä tästä seurasi? Pidin vanhemmuutta lapsettomia vastaan kehitettynä salaliittona tosi pitkään, kaduin päätöstäni ylipäätään tehdä lapsia ja itsetuntoni romahti. En suosittele kenellekään. Näin jälkikäteen ajateltuna ehkä vähemmälläkin kärsimyksellä olisi pärjännyt.

Toisen lapsen kanssa päätin, että minun on pakko lopettaa näkymättömän leikkiminen, ihan oman hyvinvointini takia. Tajusin, että minun on pakko tehdä muutakin kuin nysvätä neljän seinän sisällä, vaikka se olikin riskipeliä. Ja kas en ollut ollenkaan niin elämääni pettynyt, yksinäinen ja masentunut. Jännä juttu.



Oikeutuksen tunteen rajoja etsitään hiekkalaatikolla, pyörän satulassa, lentokoneessa ja toimiston kierrätyspisteellä. Saanko viedä tuolta lapion, voinko potkia penkkiä ja saanko heittää muovimukin biojätteeseen. Tästä kannattaa olla tietoinen.

Minulla onkin terveisiä sille anonyymille kommentaattorille. Pyydän vilkaisemaan, mitä peilistä näkyy. Mistä tuo oikeutuksen tunteesi johtuu? Häpeästä, hylkäämisestä, vähättelystä? Oletko yhtä ankara itseäsi kuin pikkulapsia kohtaan? Ei sinusta tee itsenäistä ja pärjäävää se, että olet mahdollisimman kylmä ja kova itsellesi ja kaikille, jotka eivät sovi raameihisi. Sinulla on oikeus tulla hyväksytyksi ja niin on muillakin, erityisesti pikkulapsilla.

Armollisuutta voi myös treenata, sekin onnistuu hienosti juuri lentokoneessa.

Kun me lensimme kesällä iltalennolla kotiin, kuulin kuinka pieni poika oli riviä taaempana aivan viulunkielenä. Viimeinen pisara oli kun Snadi tilasi koneen viimeisen puuron ja pojalle myytiin eioota. Kun sotahuuto alkoi, Snadi katsoi minua ja sanoi että voi ihan hyvin lahjoittaa puuron pojalle, hän oli jo sen verran iso tyttö, että voisi syödä jonkun sämpylän. Lentoemäntä vei ehdotuksemme eteenpäin ja Äiti kiitti tarjouksesta, mutta sanoi, että tässä vaiheessa kyse ei ole enää puurosta. Ymmärsin hyvin, kilarit voi vetää myös siitä, että saisi sen puuron. Perillä perhe päästettiin suosiolla kiilaamaan passintarkastusjonossa. Koska siitä tuli kaikille hyvä mieli.


24 kommenttia:

  1. Kiitos Katja, juuri näin ❤️

    VastaaPoista
  2. Osuvasti sanottu, että Suomessa ihmisen, eikun lapsettoman aikuisen, oikeus olla ilman häiriötekijöitä on huomattavasti painavampi kuin lapsiperheen oikeus olla edes näkyvillä. Tähän kiteytyy mm. turkulaisen gastropub Aunen imetysgate viikko-pari sitten. Kun se on epämukavaa, jos joku viereisessä pöydässä imettää. Mikä kaikki saa olla epämukavaa? Harvoin ihmiset (kehtaa?) jos naapuripöydässä istuva aikuinen vaikka maiskuttelee äänekkäästi. Mutta kun lapsi, niin mielensäpahoittajia riittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Tämä toisen luokan kansalaiseksi putoaminen heti kun saa lapsia on tosi kummallinen ilmiö. En tiedä käykö muualla maailmassa näin.

      Poista
  3. Mä olen paininut oman seitsemän -vuotiaana kanssa potkurikoneessa matkalla Tukholmaan. Korvahan siinä puhkesi ja huuto oli sen mukainen ja koko kone, lentoemäntää myöten neuvoi miten se seisomaan pyrkivä pidetään paikallaan. Mutta olisko mahdollista ostaa kalliimpi lippu, missä taataan ettei nyrkillä tapettavia ole kuuloetäisyydellä?

    VastaaPoista
  4. Lapsi on helppo arvostelun kohde. Lapsi kun vasta opettelee asioita ja ei osaa käyttäytyä niinkuin aikuisten odotetaan tekevän, aina. Lapsi ei osaa puolustaa itseään ja kun äiti puolustaa omaansa, on se lähes poikkeuksetta ylireagointia ja hernettä nenässä. Vähemmän sitä ryppyotsaista omaan napaan tuijottelua ja elämän realismia olisi lapsettomille (ja lapsia vihaaville) aikuisille paikallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo näinpä. Mä yritin löytää yhtä kuvaa, jossa Skidi istuu pienenä bussissa: penkit ovat sille tietenkin liian isot ja asento täysin epäergonominen, sen jalat sojottaa suorana, koska muuten ei yllä selkänojaan. Selkänojan ristiselkätuki osuu sitä lapaluihin, joka työntää jalat vielä edemmäs niin että ne osuvat seuraavaan penkkiin. Siinä saa olla tosi tarkkana että ei potki. Ehkä lentoyhtiötkin voisi miettiä voisiko jotkut penkit olla vaikka vaihdettavissa lapsiystävällisiksi tai jotain.

      Poista
  5. Loistava teksti ja täysin samat mietteet (myös tunnistan neljän seinän sisään lukkiutumisen vauva-aikoina, ettei nyt vaan joudu itkevän naperon kanssa ikäviin tilanteisiin).

    Fakta kuitenkin on, että 3 v. aivot ovat kehitystasoltaan vielä hyvin vajavaiset verrattuna esim. 43 v. Enemmän olisin huolissani lapsista, jotka eivät ikinä näytä tunteitaan, menetä hermojaan, itke ja raivoa, kuin niistä jotka käyttäytyvät kuten normaalit lapset käyttäytyvät. Opettelua ja kasvamista koko lapsuushan on - välillä tätä vääntöä valitettavasti pitää käydä julkisilla paikoillakin.

    Välillä mietin, jos näihin keskusteluihin lapsen tilalle laittaisi minkä tahansa muun vähemmistön edustajan - kehitysvammaisen, liikuntarajoitteisen jne. Voisivatko netissä päätä aukovat pokkana sanoa, että jos nyt olet kehitysvammainen ja käytökseltäsi arvaamaton, niin mitä tulet meidän kanssa samalle matkalle MINUA häiritsemään, ihan hyvin voisit pysyä kotonakin. Että kenelle julkiset tilat kuuluvat ja kuka saa näkyä ja miten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Muistaakseni ihmisen aivot ovat joskus parikymppisenä valmiit, hetki mennään vajaalla miehityksellä. Musta ainoa ratkaisu on siedätys, se että jo lapsesta lähtien opetellaan mihin missäkin iässä riittää kapasiteetti. Tätä hoidetaan onneksi päiväkodissa tehokkaasti.

      Poista
  6. Kummallista on se, että tämä kansakunta tuntuu sietävän (ja suorastaan ymmärtävän!) kännisiä aikuisia paljon paremmin kuin lapsia! Se on minusta surullista.

    Olen matkustanut lasteni kanssa paljon, ja olen vahvasti asennoitunut siten, että parhaani teen, mutta lapset ovat lapsia ja tällä mennään. Jos uskoni on joskus horjunut, olen palauttanut mieleeni ne (useat) lentomatkat, jolloin olen joutunut todistamaan juopuneiden aikuisten älämölöä/riitelyä/selkänojassani roikkumista ja muuta meuhkaamista. Pahimmillaan koko saatanallisen pitkän lentomatkan ajan. Muistaessani ne kerrat oman lapsen juuri ennen nukahtimasta purkautunut, ohimenevä itkuilu ei olekaan enää hermostuttanut minua yhtään. Ne ovat elämän ääniä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja lisään vielä, samasta syystä ei kenenkään pikkulapsen.

      Poista
    2. Mä jotenkin (toivon) ja luotan siihen, että tää ilmapiiri alkaa muuttua näiden iloisempien sukupolvien ja toisaalta lentoyhtiöiden kilpailun myötä. Täytyy muistaa että lasten kanssa matkustaminen on elintason nousun myötä myös lisääntynyt että parempaan suuntaan mennään!

      Poista
  7. Pakko aiheuttaa myrsky vesilasissa, arvaan jo etukäteen että tästä kommentista nousee p*skamyrsky mutta en voi vastustaa itseäni tästä mainitsematta koska tämä niin kovin usein unohtuu keskusteluissa mainita. Itse matkustan varsin paljon ja sitä myöten myös kohtaan useita lapsiperheitä matkanvarrella.
    Valtaosan kohdalla matka sujuu mukavasti, satunnaiset kitinät ja itkut kuuluvat asiaan totta kai. Mutta entäpä kun lapsi saa hirveät itkupotkuraivarit... niin, vanhempia on erilaisia ja jokainen kasvattaa lapsensa kuten haluavat mutta peräänkuuluttaisin yleisiä kohteliaisuus- ja käytöstapoja. Toisinaan voisi pohtia, voisiko vanhempana vaikka sanoa pienen pahoittelun sille lähellä istuvalle matkustajalle joka saa lapsen raivoista osansa (penkin potkintaa, pari kertaa olen syliini saanut mehulasin/pullon tms. jonka lapsi raivopäissään heittää jne.). Ymmärrän että vanhemmalla on pinna kireällä mutta kyllä se pinna on siinä vaiheessa kireällä vähän kaikilla. Lapsi kuitenkin kuuluu vanhemmalleen ja hänen tulisi myös näyttää esimerkkiä ja edes sanoa anteeksi. Myöskin tuntuu kovin muodikasta olevan nykyisin erilaiset kovaääniset kirkumiseen/huutamiset/iPadin volyymin huudattaminen lentokoneessa ihan ilman mitään raivareita, samoin kuin se "hyväntuulinen" nujakointi sisarusten kanssa samalla ohimennen vähän edessä istuvan penkkiä tönien/potkien. Tällöinkin toivoisin vanhemmilta edes yritystä suitsia lapsiaan ja tällöinkin voisi lasten puolesta sanoa sen anteeksi-sanan sen sijaan että mulkoilee kun kohteliaasti huomauttaa tästä ei niin mukavasta ohjelmanumerosta.
    Vanhempienkin siis kannattaa muistaa, että niiden omien oikeuksen penäämisen joukossa, on myös muilla oikeus yhtälailla matkustaa kohtuullisen mukavasti ja että lentokoneessa on usein kyydissä myös ihmisiä, jotka eivät ole sillä vuosittaisella lomamatkallaan vaan matkalla tekemään työpäiväänsä toisessa maassa. Eli se ah, niin väsynyt kommentti siitä, että pitäähän lasten nyt saada riehua/kiljua yms. kun ovat niin innoissaan lomasta, ei todellakaan pelasta tilannetta.
    Yritetään siis kaikki huomioida toisemme ja sallia kohtuudella paitsi oikeuttaa saada pikku raivarit, myös sallia oikeus matkustaa ilman toisten kullannuppujen ohjelmanumeroita lennon rattona. Eli long story short, se että lapsi on lapsi, ei oikeuta ihan mihin tahansa ja vanhempien on hyvä muistaa, että muiden ihmisten ei todellakaan tarvitse tykätä heidän lapsistaan ja ymmärtää mitään muuta kuin sitä kohtuudella odotettavaa hyvää käytöstä. Eipä niitä juoppojakaan siellä koneessa hyssytellä vaan pahimmilaan heidän poistetaan ylimääräisellä välilaskulla. Ja pakko vielä loppuärsytyskaneettina todeta, että ne juopot kyllä on todella harvinaisia muualla kuin lomalennoilla ja Helsinki-Bangkok lennoilla eli tähän vetoaminen on jokseenkin väsynyt ja epätoivoinen vertaus...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksi tästä nousisi paskamyrsky? Mehän ollaan aivan samaa mieltä - kaikkien matkustusmukavuus pitäisi voida huomioida, mutta aina se ei onnistu, jolloin pahoittelut ovat paikallaan. Näin Satu juuri toimikin.

      Siitä olen eri meiltä, että juoppoja kyllä siedetään muuallakin kuin lentokoneessa ja heitä löytyy mm. Kanarian lennoilta, veikkaanpa että enemmän kuin niitä vanhempia jotka antavat lastensa tehdä koneessa aivan mitä vain. Mutta tämä nyt on mutua, johon ei taida tilastoa löytyä.

      Poista
  8. Mä en voi ymmärtää. En vaan voi, enkä pysty ja kykene.

    Suomessa tuntuu asuvan ryhmä ihmisiä joiden mielestä lapset eivät kuulu yhteiskuntaan. Kännääjät kyllä kuuluu, mutta lapset ei. Lapset ei kuulu minnekään näitten mielestä, ehkä leikkipuistoon jos leikkivät nätisti ja hiljaa, mutta ei ainakaan ravintolaan-ruokakauppaan-julkisiinkulkuvälineisiin, sillä sellainenhan lentokonekin on.

    Vedotaan milloin lapsen etuun tai aikuisen oikeuteen olla näkemättä ja kuulematta - lapsia.

    VastaaPoista
  9. Tuli mieleen tuosta jonossa etuilusta - Dubain lentokentällä passintarkastusjonossa henkilökunta ohjasi lapsiperheet ja vanhukset jonoon etummaisiksi :) ja hyvä kirjoitus!

    VastaaPoista
  10. Meillä on yksi ihana kokemus kaksivuotiaan kanssa lentämisestä. Saimme viereen ihanan mummelin, joka oli matkassa jo vähän vanhempien lastenlasten kanssa. Kaksivee oli normaali vilkas itsensä, välillä toki kitisikin ja oli itsellä ihan hiki keksiessä ohjelmaa. Mummeli auttoi viihdyttämisessä koko matkan ja kommentoi välillä: enää kaksi tuntia, kyllä me selvitään tästä. Tyttö rauhottuikin selvästi, kun vieras jutteli ja matkasta selvittiin kunnialla ��

    VastaaPoista
  11. Ei onneksi Suomi ole läpikotaansa paha tässäkään asiassa (ja Katjan kirjoitus on siis ihan täyttä asiaa, itse vietin aivan liian paljon lapseni ekasta 18 kuukaudesta väkijoukkoja vältellen, kun mini vierasti jäätävästi ja karjui mielipiteensä varsin selväksi). Mutta siis kahden viimeisen päivän osalta kaksi positiivista kohtaamista:

    Eka oli kun olin työkaverin kanssa lounaalla lähi-italialaisessa (valkoiset pöytäliinat ja pieni paikka, eli vähän parempi sellainen, paikan pitäjät ovat etelä-eurooppalainen perhe). Samaan aikaan paikalla oli äiti vauvansa kanssa ja vauva tuli levottomaksi juuri kun äiti sai ruokansa. Siinä kun äiti koitti saada syötyä ja vauvalta alkoi mennä käämit, ei puhettakaan paheksunnasta, vaan paikan emäntä otti vauvan kainaloonsa ja esitteli sille katuvilinää ja ravintolasalia. Seurueessa totesimme, että palvelusta täysi kymppi.

    Tänään taas kun kuljin kotiin märisevän viisivuotiaan kanssa päiväkodilta (silleen että känkkäränkkä on iskenyt ja mä talutan sekä omaa että juniorin pyörää), niin vastaantullut koirantaluttajamummo katsoi sympaattisesti ja totesi mulle, että "tainnut olla pitkä päivä pienellä". Niin pieni juttu, ystävällinen katse ja kommentti ja kyllä tuntui hyvältä ja sai jaksamaan taas vähän pidempään lehmänhermoilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi mitä ihania esimerkkejä! Mä uskon vakaasti että esimerkin voima on suuri. Mä olen itsekin oppinut paremmin (totaalisesta nollatilasta) kommunikoimaan lasten kanssa ja opettelen mm. aina päiväkotiryhmäläisten nimet "luokkakuvasta" että voin tervehtiä nimeltä. On tosi kiva kun lapset moikkailee. :)

      Poista
  12. Reilut 9,5 vuotta sitten olin kauppajonossa kuopukseni kanssa. Olin ostamassa ruokaa esikoiselleni ja minulle (kuopus oli vielä rintaruokinnalla) esikoisen kerhon aikana. Oli mies työmatkalla, kaapit tyhjänä- tilanne. Kassajonossa alkoi kuopuksen ruokaa tänne ja heti- huuto, mutta siinä oli pirun vaikea imettää. Kassa tietenkin mateli (tai siltä tuntui). Edessäni seisoi mieshenkilö, jonka vaatetuksesta ja ostoksista jo saattoi päätellä, että hänellä saattaisi olla aika suoraviivainen lähestymistapa asioihin. Näin siinä samalla, kun tämän herran nyrkki alkoi avautua ja sulkeutua vauvani huudon mukana ja hartiat kohota jännityksestä kohti korvia. Sellaisia merkkejä jo selän puolelta luettua, että olin oikeasti peloissani. Ajattelin, että nyt vaikka otan turpaani, kuin jätän ostokset tähän, sillä kaapit ovat yhä tyhjät minulle ja esikoiselleni, vaikka vauvan saan ihan kohta ruokittua. Aika ei riittänyt lisäsäätämiseen imetyksen lisäksi. Oma stressitasoni taisi olla myös aika pilvissä, jonka lapseni saattoi kyllä samalla aistia.

    Kun edessäni oleva herra sai maksettua röökinsä ja oluensa ja juoksi kaupasta kiireesti ulos, huokasin helpotuksesta. Tajusin kyllä seuraava ongelman hien valumisen lisäksi. Sylissä huutava lapsi (sylissä huusi vähemmän), vaunut ja ostokset. Käytössä yksi käsi. Silloin rouva, joka oli ollut omia tavaroitaan pakkaamassa lähistöllä, koputti käteeni ja kysyi, että saanko pakata ostoksesi. Siinä vaiheessa melkein purskahdin itkuun helpotuksesta. Kiittelin tätä ihmistä vuolaasti ja hän hymyili ihanasti ja kertoi, että äitinä ja isoäitinä pakkaa ostokseni mielellään. Hän auttoi vielä ostokseni mukaan ja pääsin lasta imettämään. Tilanne rauhoittui myös vauvalla. Minulta taisi hiki virrata vielä pitkään tuon jälkeen.

    Samaan tilanteeseen mahtui kaksi ihan erilaista kokemusta ihmisistä. Lapsen huuto sai yhden ihmisen olemaan selvästi omien tunteiden hallinnan tai käyttäytymisensä kanssa äärirajoilla (siis minun ja vauvani lisäksi), ja toisen taas suhtautuvan asiaan hetkellisenä tilanteena, jossa sai auttaa. Enemmän minua auttoi äitinä tämä suora apu kuin pelko siitä, että toinen lyö. Tilanne kesti kokonaisuudessaan maksimissaan 5 minuuttia. Kroppani ja mieleni toipui tuosta tilanteesta useita tunteja.

    VastaaPoista
  13. Juuri tänään mietin taas tätä samaa ilmiötä, jonka joskus aikaisemmin niin osuvasti tiivistit, että Suomessa siedetään juoppoja enemmän kuin lapsia. Allekirjoitan tuon täysin. Olin just ison nimeltämainitsemattoman tavaratalon hississä kolmen lapsen kanssa. Ja kun kulkumme hissiin sisälle ja ulos ei sujunut aivan salamannopeasti, niin johan tuli eräältä hissin kanssamatkustajalta paheksuvia katseita ja ärsyyntynyttä mutinaa. Hetken pelkäsin joutuvani lasteni kuullen pahemmankin sanallisen ryöpytyksen kohteeksi, mutta onneksi vältyimme tällä kertaa siltä. En vaan voi olla ajattelematta, että joku juoppo tuossa samassa hississä olisi varmaan saanut osakseen vain hyväntahtoisen hymyn. Näissä tilanteissa ajattelen nykyään hiljaa mielessäni, että "tämä juttu kestää meiltä just niin kauan kuin kestää eikä siinä ole mitään ihmeellistä piste".
    Kiitos aivan mahtavasta blogista! Jatka samaan malliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulee mieleen, olisiko juoppojen kohdalla kyse pikemminkin oman turvallisuuden varmistamisesta: lapsille ja äideille voi marmattaa melko turvallisesti (heikompien kiusaaminen ja silleen), mutta juopolle on varmempi olla huomauttelematta, ettei joudu itse sanallisen tai fyysisen hyökkäyksen kohteeksi?

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...