Voiko saada sekä perheen ja työn?

Eteeni iskettiin taannoin arviointilomake, jossa kysyttiin, miten onnistun yhdistämään työn ja perhe-elämän. Ensin olin, että en mitenkään, sen verran sekavaa elämäni on. Mutta kun vähän mietin, niin oikeastaan vastaus on, että yllättävän hyvin. Työelämäni ei voisi olla nykyinen sekava kattaus kaikenlaista, jos yhdistäminen ei sujuisi. En edes tunne elämääni erityisen kiireiseksi.

Varsinkin loman jälkeen iskee hetkeksi epätoivo, kun kalenteriin alkaa pukata kaikenlaista: kersojen vasukeskusteluja, wilma-viestejä, vanhempainiltoja, harrastusilmoittautumisia ja muita tutustumistilaisuuksia, yleensä alkaen 15:30. Sitten ovat vielä kaikki metatyöt, koulukuvat, muskarikansiot, kisakalenterit ja laskujen eräpäivät.

Mutta tälle hyvälle tilanteelle on edellytyksensä. Kun vaatimukset lisääntyvät, priorisointikyky paranee ja elastaanin määrä elämässä lisääntyy.

Työnantaja joustaa.

Minulla on liukuva työaika ja teen nelipäiväistä työviikkoa. Monet ovat ihmetelleet, miten työnantajani taipuu tuollaiseen, mutta jostain syystä tämä ei ole ollut ongelma ei julkisella eikä yksityisellä puolella. Sitäpaitsi pikkukoululaisen kanssa saa pitää osittaista hoitovapaata (josta on mahdollista hakea hoitorahaa) ja omat kirjoitusprojektini (koulutukset, blogit ja kirjat) kasvattavat osaamistani, jota voin hyödyntää päätyössäni.

Minä joustan.

Moni olettaa, että en nuku ollenkaan, mutta vauvavuoden jälkeen aloin vaalia yöuniani. Nukun siis yöni mutta pidän työmatkat tehokkaina enkä katso telkkaria yhtään. Joskus blogi päivittyy tasaisemmin kuin joskus, käsikirjoitusten deadlinet lykkääntyvät ja unohdan vastata sähköposteihin. Luonnollisesti nelipäiväisyys myös tarkoittaa sitä, että voin käyttää osan perjantaipäivistä neuvolassa ja rokotuksissa, kampaajalla, sisätossuostoksilla ja askartelutuokioissa.

Lapset joustavat. 

Hekään eivät voi saada kaikkea. Käytössä on laaja hoitajaverkosto, itsenäinen kulkeminen opetellaan varhain ja harrastukset etsitään lähialueelta. Ja joskus päiväkodin äitienpäivätilaisuudessa on paikalla isi ja sisko, kun äiti ei ehdi.

Ja sitten on se joustamaton kivijalka: rutiinit. 

Olen oppinut rakastamaan rutiineja. Olemme riippuvaisia kotityöexcelistä ja päiväkotijaosta: toinen hakee ja toinen vie. Kaikkein tarkimmin vahditaan kersojen nukkumaanmenoaikoja, koska toinen työpäiväni (21-00) vaatii sitä.

Työn ja perhe-elämän yhteensovittamisessa on kyse juuri tästä: aikaa on rajallisesti, aina, täytyy vain päättää, mitä omaan valveillaoloaikaan mahtuu ja kuka joustaa. On ihan selvä, että kahdessa paikassa ei ole mahdollista olla yhtä aikaa, mutta pienellä sumplimisella kaikki saavat riittävästi. Ja jotkut asiat jäävät suosiolla odottamaan aikaa parempaa.

Tämän saman kysymyksen voisi tietenkin esittää ihan kaikille työssäkäyville. Työtä ja elämää saa olla sovittamassa yhteen ihan noh, koko elämänsä. Matkan varrelle mahtuu paljon muutakin ohjelmaa kuin pari taaperoa. On talonrakennusprojektia, raskauspahoinvointia, työmatkoja, bändikeikkoja, piharemppaa, sairaalajaksoja, lastenvaatteiden kierrätystä, avioeroja, lapsenlapsia, luottamustehtäviä ja hautajaisia. Joskus montaa asiaa yhtäaikaa.

Tiellä pysyminen vaatii välillä isompia ja välillä pienempiä korjausliikkeitä ja joskus istutaan ojassa itkemässä. Sekin on elämässä ihan normaalia, sekä perheessä että työssä.

Isojen tyttöjen juttuja

Olin pitkästä aikaa kotona kahdestaan isomman tytön kanssa. Oletin, että hän haluaa viettää illan kavereidensa kanssa tai lukemalla, mutta ei. Sainkin kysymyksen, että mitäs me tehdään kun ollaan kerrankin kahdestaan?

Teen kuulemma tämän toivottoman väärin.

Pyöräreitin varrella pysähdyimme kuuntelemaan pellolla esiintyvää kuoroa.

No, isojen tyttöjen juttuja tietenkin! Käytiin hakemassa pizzaa ja katsottiin jännää leffaa, pyöräiltiin luonnon päivän kunniaksi luontopolulle ja takaisin, yritettiin kuvata arkoja sudenkorentoja ja selvittää, mitä Despacito oikein tarkoittaa. Aamupala oli valmiina pöydässä kun nousin ylös.

Niin se on. Pyöreäposkinen, kädestä talutettava pikkulapsi on auttamatta poissa, ja tilalla on pitkäkinttuinen, itsenäinen esiteini, jonka kanssa syntyy loistavia keskusteluja maailman menosta. Toki tiukan palautteen se on aina osannut.

Luopuminen voi olla haikeaa, mutta ylpeys jälkikasvusta vain lisääntyy iän myötä. Kasvamisessa on kyse siirtymisestä eteenpäin, nahka on luotava, koska se jää pieneksi. Siinä missä henkivartijan (epäkiitollista) roolia on voinut vähentää, mukaan on tullut kumppanuutta, jossa kumpikin tietää roolinsa ja tonttinsa. Olemme luonteiltamme ihan erilaisia, mutta oppineet tulemaan toimeen toistemme kanssa ja nauramaan sille, että reagoimme asioihin niin eri tavalla.

Lapsesta irti päästäminen vaatii vanhemmalta paljon: rohkeutta luottaa tämän valintoihin ja toisaalta kunnioitusta silloin kun hän valitsee eri tavalla kuin itse valitsisi. Ja hyväksyntää, rakkautta ja rohkaisua silloin, kun hän on valinnut (omasta mielestäänkin) väärin.

Vastalahjaksi sitten saa sitä samaa. Ipana valitsee minut seuraksi, vaikka voisi tehdä muutakin. Otan kohteliaisuutena, vaikka ei pitäisi.

Maailman paras kuntokuuri

Minulla on uusi harrastus. Tai oikeastaan kaksi vanhaa uudessa paketissa.

Olen käytännössä lopettanut (saatanan) lenkkeilemisen kokonaan ja vaihtanut sen kävelemiseen. Kävelen reilun tunnin sellaisina päivinä, kun en pyöräile töihin, äänikirjan kanssa.

Kävelemään tulee lähdettyä, sillä pidän siitä. Ei siksi, että on pakko tai että laihtuisin. Aika uusi näkökulma liikuntaan, varsinkin kun kävely ei terveysnäkökulmasta juurikaan häviä juoksemiselle. Tässä on sama homma kuin sähköpyörässä: vaikka kalorinkulutus on alhaisempaa, pyöräilen paljon enemmän.

Käveleminen alkoi, kun havaitsin, että minun ei kannata enää jumittaa kotona tyhjän panttina. Ipanat leikkivät illat kavereidensa kanssa tai keskenään, päivystys on turhaa ja/tai siihen riittää toinen vanhempi.

Toinen olennainen havainto oli se, että päivän liikunta-annosta ei tarvitse suorittaa ohimosuoni tykyttäen, vaan voin hyvin ottaa itselleni ihan reilusti aikaa hyvinkin rennossa muodossa. Voin mennä rehkimään jumppaan, jos tuntuu että on tarpeen saada kaikki mittarit katosta läpi, mutta kellon ja sykemittarin kanssa suorittaminen loppuu nyt. En kertakaikkiaan ole mikään gaselli.

Ja koska minulla ei ole oikeasti kiire, voin lopettaa kaiken vastenmielisen, ajan säästämiseksi tehdyn liikunnan. Jos kaikki energia menee pelkkään motivaation keräämiseen suoritusta varten, johtopäätöksiä on vain yksi.

Erästä tunnetumpaa ajattelijaa lainaten: I'm too old for this shit.

Nykyään laitan päivällisen jälkeen äänikirjan korviin ja lähden puoleksitoista tunniksi sutimaan. Kävelen lenkin metsien läpi, puistojen halki ja merenrannan vartta. Missään kohtaa ei tule olo, että kuolisinpa pois täältä kärsimästä, ei pistä, ei hölsky, en tuijota kelloa ja mieti, voisinko jo lopettaa. Päinvastoin. Kun äänikirja jää kotiovella jännään kohtaan, tekee mieli lähteä uudelle kierrokselle.

Avain onneen on ollut myös äänikirjojen löytäminen. Kiinnostavia podcasteja löytyi kyllä mutta ne oli järjestään suunniteltu lyhyempiin aikaslotteihin, eikä uusien etsiminen kesken lenkin oikein sopinut flowhun. Hyvää kirjaa sen sijaan kuuntelee vaikka miten pitkään. Suurin ongelma tässä on se, että olen joutunut opettelemaan keskittymään korvillani. En ole ikinä kuunnellut musiikkia minkään sortin vehkeistä ja olen äärimmäisen lahjakas omiin ajatuksiini uppoutuja, joten tämä on hyvää harjoitusta.

Ja täytyy sanoa, että onpa hyvä fiilis! Jalat ovat lenkin jälkeen puhki, koska pidän vauhdin reippaana, mutta nälkä ei ole yhtä paha kuin juoksupaarustamisen jälkeen. Illalla uni tulee hyvin. Ja hei, farkut eivät kiristä! En ole vielä uskaltautunut vaa'alle, mutta ehkä minun ei tarvitse tehdä enää sitäkään.

Aloittaminen on helppoa. Tarvitset vain näpsäkästi suhisevan tuulipuvun, kunnon jalkineet (löysin miesten osaston alelaarista kerrankin lestiltään sopivat kengät!), korviin sopivat kuulokkeet (käytä ammattilaista) ja sen äänikirjan. Sitten vain hortoilemaan, minne nenä näyttää.

Synnytä itse

Ilmeeni, kun kuulin TAAS synnytystalkoista.

Säännöllisin väliajoin aina joku havahtuu siihen, että syntyvyys on laskenut jo useamman vuoden putkeen. Hyvin usein lääkkeeksi keksitään sama asia: synnytystalkoot. Viimeksi tätä ehdotti Rinteen Antsa. Olen tähän ehdotukseen aina yhtä kypsä, sananvalinnasta (joka oli ilmeisesti provokaatioksi tarkoitettu) viis.

Syntyvyysasioistahan on tarjolla ihan tutkittuakin tietoa.

Vauvakadon aloittivat jo omat vanhempamme. Väestöliiton perhebarometri kertoi jo pari vuotta sitten, että toteutunut lapsiluku on laskenut koko ajan ja sama trendi näkyy toiveissakin: ihanteellisena pidetty lapsiluku on alentunut hieman alle kahden. 

"Entistä harvempi haaveilee suuresta perheestä, kolmea ja sitä runsaampaa lapsimäärää toivoi 30 prosenttia barometriin vastanneista, kun 2000-luvun alussa suurta perhettä toivoi jopa 40 prosenttia. 20-34-vuotiasta vastaajista lapsettomiksi halusi jäädä 14 prosenttia ja vain yhtä lasta toivoi runsas kymmenes." -Väestöliitto

Syitä on monia. Huono taloustilanne. Lapsettomuus. Kumppanin löytäminen. Elämänkulkuajattelu. Ihmislajin tulevaisuus noin ylipäätään. Lapsikielteisyys. Varhaiskasvatuksen palvelujen säilymisen puolestakaan en laittaisi rahojani likoon. 

Toki joka kolmas mutsi on sitä mieltä, että työn ja perheen yhteensovittamisen ongelmat, lastenhoidon järjestämisen ongelmat tai perhevapaasta aiheutuva katkos työssä on syy siirtää lastenhankintaa. Perhevapaiden tasaisempi jako ja työelämän joustot pikkulapsivaiheessa on jo tunnistettu ongelmakohdiksi, mutta ne ovat vain osa tästä vyyhdistä. 

Ei tämä ole mikään perkeleen talkooväen laiskuusongelma, joka ratkeaa kun isänmaa kutsuu. Ansiosidonnaiset vapaat eivät muuta mitään, jos nuoret eivät ole toiveikkaita tulevaisuutensa suhteen. Arvatkaapa, ovatko ne? Mitäs sille tehtäisiin?

Tuohon toiveikkuuteen liittyvät myös turvaverkot. Pelottaahan se, kun ei ikinä tiedä, millaiseksi arki muodostuu, eikä ole ketään jolta kehtaisi pyytää apua. Ja auta armias, jos menet sanomaan ääneen, että on vähän raskasta. Eiköhän joku epäsosiaalisen median suurvisiiri jo kommentoi, että mitäs läksit, kyllä aina on lapset yksin hoidettu ja hyvä on tullut. Ehdottelin itse taannoin, että laskettaisiin turvaverkkoindeksi - ja tutkittaisiin, miten se vaikuttaa lisääntymisrohkeuteen. 

Ei siis niin, että jokaiselle kaksi, vaan niin, että ne, jotka haluaisivat lapsen (tai toisen tai kolmannen), uskaltaisivat siihen lähteä.

Ja sitten vielä viimeinen vinkki: minulla on sellainen ohjenuora, jota pyrin noudattamaan aina kun muistan, että jos ei ole mitään asiaa niin ole hiljaa. Voidaanko sopia, että tämä oli nyt viimeinen talkookutsu tästä aiheesta? 

Kuinka minusta tuli ryijynhalaaja

Ostin ryijyn. Kun kyselin Facebookissa ryijytangon perään, syntyi pieni ryijykohu.

Lokki, Kehrä, Ikea, Muurame, 60-luvun tiikkikaappi sulassa sovussa.

Ryijytankoa oli hirveän vaikea löytää. Kehitin Fidasta hätäratkaisun,
mutta jospa sille vielä maalia ja rautasahaa vähän näyttäisi.

Osa oli ostoksestani aivan mehuissaan ja halusi välittömästi perustaa ryijykerhon, osa taas piti minua mielenvikaisena. Siinä missä 50- ja 60-luvun kalusteet ovat jo päässeet takaisin suomalaisten sisustukseen, 70-luku on vielä sijoitettu henkiseen hirvitysosastoon.

Kun ostimme tämän asunnon, täällä oli muutama asia, jonka olin valmis repimään heti pois. Tummanruskea kankainen seinä ruokailutilan päädysä, samaa tummanruskean sävyä oleva eteisen laattalattia sekä keltainen lasiovi. En tehnyt niille mitään. Tuli nimittäin sellainen fiilis, että ne kuuluivat tähän taloon samalla tavalla kuin luomi keskellä otsaani kuuluu siihen. Että teen peruuttamattoman virheen, jos poistan ne.

Olen nykyisin tykästynyt tähän kangasseinäänkin. 

Tämä talo ei ole mikään viimeisen muodin mukainen Avotakka-koti vaan 60-luvun tuotos, sieltä täältä vähän rempallaan. Mutta jos kangasseinän edessä on Muuramen moderni kirjoituspöytä, niin ehkä siihen tulee hauska kontrasti. Ja jos meillä on keltainen ovi niin laitetaan sitten kämppään jotain muutakin keltaista. Jos seinät maalaa valkoiseksi, ruskea klinkkeri näyttää aika dramaattiselta.

Sama tunne tuli ryijyn kanssa. Ryijy voisi hyvinkin kuulua tähän taloon. On tietenkin jokaisen omassa silmässä, miltä ryijy seinällä näyttää. Huonokuntoinen, ei-huollettu mökkiryijy, joka repeilee liitoksistaan ja haisee tupakalle on tietenkin aivan hirveä. Ryijy vaatii ympärilleen tilaa ja valoa, se on kuin valtava taulu. Ja koska Koti-insinööri pitää kiinni minimalismin vaatimuksesta, sille löytyi tila. Ja rakastan sitä!

Joku arvostaa seinätekstiileitä ehkä akustiikkasyistä, mutta minulle ryijyn arvo on siinä, että niitä ei tehdä kaakkois-Aasiassa tuhatta kappaletta minuutissa. Ja siinä, että tuijotin kakarana yläpetistäni juuri samaa kuviota ja haistelin villan tuoksua.

Neljänkympin nostalgiakohtaus, sanoisi joku. Ja saattaa osua ihan oikeaan.

Miten valita lapselle hyvä harrastus?

Snadi sai synttärilahjaksi hartaasti toivomansa asian: liikuntaharrastuksen.

Tässä esimerkiksi yksi kehittävä harrastus nuorelle ihmiselle.

Skidiä roudattiin niin muskariin, uimahallille kuin tanssisaleille mutta Snadin kanssa olemme olleet laiskempia. Hänellä ei ole tähän asti ollut muita harrastuksia kuin muskari, ja se on riittänyt aivan mainiosti. Mutta tyyppi on jo jonkin aikaa kysellyt liikuntaharrastuksen perään, veikkaan että siskon päheiden treenikuteiden takia. Päädyimme yleisurheiluun, tuttuuden takia.

Olen harrastuskeskusteluissa vähän heikoilla. En itse harrastanut alle kouluikäisenä mitään muuta kuin pikkuveljen uunottamista. Kouluikäisenä käytin kaiken aikani kirjojen parissa, ratsastamassa kävin kerran viikossa kunnes tuli lama ja rahat loppuivat. Yleisurheilu alkoi koulun joukkueessa vasta yläasteikäisenä mutta se oli ilmaista. Tämä nykyinen tuhansien eurojen ja roudaustuntien satsaaminen lasten harrastuksiin tuntuukin vähän vieraalta.

Voi olla, että olen vain auttamattoman vanhanaikainen ja itsekäs, mutta kantani pikkulasten harrastuksiin on vuosien mittaan vain vahvistunut: vähemmän on enemmän. Alle kouluikäiset ovat tuuliviirejä, joita kiinnostaa tällä viikolla yksi ja seuraavalla toinen, ihan kaiken kokeilemiseen eivät rahkeet riitä. Liikunnaksi riittää aivan mainiosti kaverit, majan rakennus, metsässä juoksentelu ja puissa kiipeily - ja eteisvatulointi. Harrastusten täytyy antaa enemmän kuin ottaa, vanhempien mieliksi ei kannata harrastaa ollenkaan, se nähtiin Skidin tanssitreeneissä. Ei napannut.

Tavoitteellistakaan ei ole pakko olla. On aivan tyypistä kiinni, nauttiiko kilpailemisesta vai ei.

Ja sitten on vielä se kokonaisuus: miltä viikko näyttää kun iltaan lisätään uusi ohjelmanumero? Harrastuksen valinta ja aloittaminen vaikuttaa koko perheeseen, budjettiin ja aikatauluihin. Jos joka päivälle on jotain, syntyy itse aiheutettua kiirettä, stressiä ja hoputtamista, joka ei ainakaan paranna kodin ilmapiiriä. Enkä itse halua uutta harrastusta roudaamisesta. Mikä tahansa laji ei käy.

Mutta olen myös nähnyt sen, että kun kiva laji löytyy niin se voi olla kersalle älyttömän tärkeä ja elämää tasapainottava tekijä. Hyvässä harrastuksessa kasvaa taitojen lisäksi itseluottamus, siinä oppii samalla oppimista, sosiaalisia taitoja, yhdessä tekemistä ja itsenäisyyttä. Menköön siis siskon kanssa juoksemaan ja hyppimään hiekkakasaan, katsotaan sitten vuoden päästä, kiinnostaako jatkaa.

Yhtä juttua kyllä toivoisin: kokeilumahdollisuuksia. Elokuuhun mahtuisivat hyvin harrastusmessut, jossa olisi esillä myös niitä taitolajeja. Kivoja lajeja kun olisi vaikka kuinka, joogaa, kepparointia, parkouria, tanssia, uimahyppyjä, sirkuskoulua ja telinevoimistelua, mutta en tiedä niistä mitään.

Nyt tyydyimme kyttäämään yleisurheilukisoja. Snadi halusikin naisten satasen jälkeen tietää, onko hänelle hankittu shortsien lisäksi kaikki muu tarpeellinen: irtoletit ja kynsilakkaa. Löimme kättä päälle, että tämä hoituu heti kun kyseinen matka menee alle 12 sekunnin.