Kyllä, pikakahvi on nykyään ihan hyvää

Aloitin kahvinjuonnin aika myöhään (en laske hotshotteja), melkein nelikymppisenä. Kokeilin sitä ensimmäisen kerran raskausaikana, mutta ystäväksi pääsin vasta muutaman vuoden harjoittelun jälkeen.

Duunissa ei ole kahvikonetta, joten jos sumppia halajaa, täytyy kahvipaketit ostaa itse. Tiimissämme onkin vapaaehtoinen kahvikollektiivi, jonka jäsenet tuovat vuorollaan paketin yhteiskäyttöön.

Minä olen ainoa, joka tuo pikakahvia.

Juon ihan mielelläni myös suodatinkahvia ja espressopohjaisia juomia, mutten ole koskaan digannut maitovaahdosta. Eikä minun makusnystyröilleni ole niin justiinsa, ovatko pavut vastajauhettuja ja vesi arktisesta lähteestä. Hirveimmän kahvin, mitä olen ikinä juonut, olen ostanut Starbucksista. Kenialainen tumma paahto oli lähes yhtä kamalaa kuin opiskeluaikoina kesken jäänyt gruusialainen punaviini.

Join pitkään pikakahvia vain mökkiolosuhteissa eikä makuelämys ollut kaksinen - voi myös johtua siitä että talven yli seisseessä purkissa ei välttämättä ole aromit enää samalla tavalla tallella ja rautapitoinen kaivovesi ei parantanut kokemusta. Nykyään en muuta enää juokaan. Sen lisäksi että olen tottunut formaattiin myös valikoimat ovat parantuneet ihan älyttömästi. Tavallisista kaupoista löytyy niin lempeää kuin vahvaa, ja ainakin Clipperin ja Löfbergin purut ovat vielä reilua ja luomua.

Soisin pikakahville muutenkin arvonnousun. Paitsi että pikis nimensä mukaisesti pelastaa kiireiset aamut, se pesee suodatinkahvin monella muullakin tavalla.

1. Pikakahvi säästää pienessä keittiössä tilaa, sillä tarvitset vain vedenkeittimen.
2. Ajatelkaa, mikä määrä toimistoissa kaadetaan seissyttä kahvia viemäriin. Pikakahvia valmistetaan vain kupillinen, joten sitä ei mene hukkaan.
3. Pikakahvin vahvuutta voi itse säätää. Minun makuuni moni keittää liian vahvaa ja kitkerää kahvia.
4. Ei enää ikinä vääränkokoisia suodatinpusseja.
5. Herkkävatsaiselle pikis voi olla ainoa vaihtoehto.

Pikiksen ainoa miinus tulee siitä, että valmistusprosessissa tuhoutuu aina jonkin verran antioksidantteja, joten maksimaaliset terveyshyödyt saavuttaa vain vaaleapaahtoisella suodatinkahvilla. Kofeiinin toki saa täysimääräisenä.

Suomalaiset ovat kahvikansaa, mutta ehkä konventioissa on tapahtumassa pientä muutosta. Suodatinkahvia on pitkään pidetty standardina, mutta olen huomaavinani että samalla kun kahvihifistely on lisääntynyt myös "downshiftaus" on yleistynyt. Kun pahoittelen, että meillä on vain pikakahvia, yhä useammin saan vastaukseksi, että tuota meilläkin juodaan. Koska se on ihan hyvää.

 Millainen suhde teillä on pikakahviin?

Tarkista, oletko iltavirkku!

Vaihdoimme vuoden alusta Koti-insinöörin kanssa päiväkotirutiineja. Hän on hoitanut enemmän vientejä ja hakuja, joten olen yrittänyt kuukauden päivät mennä töihin aamulla aikaisin.

Olin aluksi innoissani. Jes! Pääsisin yhdeksältä palaveriin ilman taksia! Ehkä kävisin aamulla salilla! Olisin illalla väsynyt joten pääsisin aikaisin nukkumaan! Tästä lähtisi uusi hieno elämä.

Juu ei. Oloni on lähinnä bipolaarinen. Kehoni on yrityksistäni huolimatta pirteimmillään vuorokaudesta 21-00 välisen ajan. Yö on ihan parasta vapaa-aikaa.

Mediassa tarjoillaan usein erilaisia kronotyypin tunnistustestejä mutta ne ovat aika hassuja. Tämä kuukausi on muistuttanut, että kyllä sen tietää, onko iltavirkku. Seuraavista väittämistä voi tarkistaa tilanteensa.

1. Kun herätyskello soi, torkkunäppäin on aina ensimmäinen vaihtoehto.
2. On henkilökohtainen kriisi, jos herätys on vahingossa päällä viikonloppuaamuisin.
3. Olet supertehokas aamuisin. Koska siinä noin kahdessa ja puolessa minuutissa, jonka aamutoimiin olet budjetoinut, on pakkokin olla.
4. Olet jatkuvasti mustelmilla. Univajeen aiheuttama taittovirhe aiheuttaa sen, että huonekalut pääsevät yllättämään erityisesti aamuisin. (Parasta on vetää reisi samaan pöydänkulmaan kolme päivää putkeen.)
5. Aamun hampaidenpesun voi korvata ksylitolipurkalla.
6. Puuronkeitto = pikapuurohiutaleiden päälle kaadetaan vedenkeittimellä kiehutettua vettä. Jos siis ehtii syödä.
7. Et ole koskaan salil eka. Etkä tosin vikakaan, koska treenaaminen ei oikein maistu univajeessa. Sokeri ja rasva sen sijaan maistuvat.
8. Tiedät, että diginäytöllä kellonaika 01:10 näyttää siltä kuin joku ötökkä tuijottaisi sinua syyttävästi.
9. Olet testannut kaikki lailliset nukahtamislääkkeet.
10. Olet testannut kaikki lailliset heräämiskemikaalit.
11. Aamukahdeksalta alkava palaveri on käytännössä sama asia kuin rituaali-itsemurha.
12. Olet elävä todiste siitä, että mikään määrä kahvia ei kaunista.
13. Olet (ainakin joskus ollut) se, joka huutaa bileissä "jatkot!".
14. Et mielelläsi lähde viikonloppuna yökyläilemään, koska vihdoinkin saa nukkua. Ja koska oma sänky.
15. Saavut usein töihin vähän hiessä. Tai taksilla.
16. Et voi mitenkään muistaa, jos päiväkotiin pitää viedä aamulla jotain muutakin kuin kersa.
17. Kun käyt hakemassa duunipaikalla aamukahvia, ensimmäiset tulevat lounastarjottimen kanssa vastaan.
18. Olet törmännyt duunista lähtiessäsi vartijaan.
19. Iltalukeminen ei ole järkevä harrastus, koska hyvän kirjan kanssa kello on yhtäkkiä neljä.
20. Kun kelloja käännetään tunti taaksepäin, et huomaa mitään.

Töttöröö. Taidamme palata vanhaan järjestelyyn tuota pikaa. Äiti on vähän väsynyt.

Ole itse varovainen

Duunissa oli viime viikolla aika kuumottava erikoistilanne: käyttöveteen oli sujahtanut korroosionestokemikaalia. Käytännössä kaikki olivat ehtineet juoda sitä, minäkin.

Kun siinä sitten inventoin, että kuinkahan paljon olen juonut ja milloin, ja mitähän tämä aine elimistössä aiheuttaa, tajusin, että en juuri koskaan joudu tilanteisiin, jossa olisin oikeasti hengenvaarassa.

Pari ajatusta tästä.

1. Varoituksia on ihan liikaa.  Tuli mieleen tapaus viime kesältä. Hotellin palovaroitin alkoi ulvoa aamuyöllä. Ensin luulin sitä auton varashälyttimeksi. Sitten kun aloin epäillä että tämä kuuluukin käytävästä, mietin että ääääh, vahinkojahan ne aina ovat, savuakaan ei ollut. Koska lapset olivat mukana, puin päälle ja kävelin alakertaan respaan. Aula oli täynnä järkyttyneitä, puolialastomia ihmisiä, jotka olivat rynnänneet huoneistaan ulos. Kun kuulin, että joku pikkuipana oli vain nykäissyt mielenkiintoisen näköisestä kahvasta, huokasin helpotuksesta. Onneksi ei meidän kersa, ja lähdin takaisin nukkumaan.

Elämäni on kaikista varoituksista huolimatta niin turvallista, etten ota vaaraa tosissani edes silloin, kun siitä varoitetaan! Olen pyrkinyt olemaan varoittelematta kersoja liikaa, koska
a) siitä ei yleensä ole mitään hyötyä (jos aikoo juosta päin patteria tekee sen joka tapauksessa) ja
b) se menettää merkityksensä. Joskus sitä eitä sitten pitää kuunnella.

Miten saan ikinä istutettua kersoihin sen järkevän asenteen?

2. Mistä ja miten lapsia pitäisi varoitella? Lasten tapaturmat vaihtelevat eri ikävaiheissa eikä pelkkä varoittelu riitä mihinkään, ympäristön pitäisi olla lähtökohtaisesti turvallinen. Sitäpaitsi toisille sattuu enemmän kuin toisille. Lääkäriystäväni toivoisikin, että kaikki tapaturma-alttiit ihmiset vaihtaisivat minimissään villasukat jofaan. Ja meillä jäähdytetään teevesi juomakelpoiseksi yhden harhapompun jälkeen.

Onnettomuustutkintakeskuksen mukaan hukkumiset ja riskikäyttäytyminen liikenteessä (mopoilu erityisesti) aiheuttavat isoimmat kuolemanriskit. Koulumatkan turvallisuus on siis ihan aito huoli, samoin legitimoin käkeämiseni siitä, että maalla ei mennä rantaan ilman aikuista.

3. Erilaisten varoitusjärjestelmien olemassaolo ei riitä. Vaaran uhatessa pitäisi osata myös toimia, turrena myös ulkomailla. Osaan poistua duunista pihalle, mutta en ole koskaan treenannut tsunamin tai maanjäristyksen varalle. Varoittelun sijaan pitäisikin sisäistää toimintaohjeet. Jos palovaroitin pärähtää joskus jostain muusta kuin äidin leivontatuokiosta, tietävätkö kaikki, mitä pitää tehdä? Ja jos kielloista huolimatta menee jäälle ja putoaa mereen, miten sieltä pääsee pois?

Tässä olisi ehkä vähän petrattavaa.

Ainakaan ei pidä juoda vettä, jos se vaahtoaa hanasta tullessaan.

Project mama esiteini-iässä

Blogini ensimmäinen postaus kirjoitettiin kesäkuussa 2007. Tiedättekö, mitä se tarkoittaa? Tällä hengentuotoksella on tänä vuonna kymmenvuotisjuhlat! Esiteinari!

Se on aika pitkä aika, vuosikymmen. Ja aika paljon enemmän kuin ikinä kuvittelin kirjoittavani.

Alussa en käyttänyt kappalejakoja, saati kuvittanut tekstejä. Otsikointini oli vähintäänkin erikoista. Kirjoitin ajatuksiani työkavereilleni, joilta olin blogin saanut äitiyslomalahjaksi. Sitten kolmiosaisen, vanhemmuustilitystä parhaimmillaan edustavan "Epämiellyttävä totuus"-sarjan jälkeen täällä alkoi pyöriä muutakin porukkaa.

Tälle kirosanojen höystämälle, äitiysjärkytykseen perustuvalle, sivuduunina hoidetulle marginaaliblogille on kertynyt tarkalleen ottaen 8073456 sivulatausta, julkaistuja postauksia on 1667. Täällä ei haistella vauvoja, surautella superfood-smoothieita, esitellä haalariuutuuksia eikä ommella kestovaippoja, vaan puidaan meidän semiomituisen perheemme arkea: miten tulla toimeen kun olemme maksimierilaisia luonteita, kuinka monta kertaa viikossa voi syöttää nirsoille kersoille einespinaattilettuja, mitä tapahtuu jos yliarvioi uhmaikäisen, miten käy jos ei saa ikinä nukkua ja miksi jojolaihduttaminen on valitsemani tie. Ja tietenkin se totuudenmukainen raskausviikkopostaus.

Ihan trendiaiheet.

Keväällä 2010 päätin perustaa blogille sivun Facebookiin. Siellä on postausten lisäksi lähinnä kersojen lasautuksia. Eilen tuolla sivulla meni rikki 9000 tykkääjän raja.

Instan käytön aloitin reilu pari vuotta sitten. Jo kolmosluokkalainen tietää, että käytän sitä väärin: kuvani eivät ole järin kauniita (aloitin rikkimenneestä ikkunasta), en esiinny niissä itse kuin poikkeustilanteissa ja kännykkäni kamera vastaa laadultaan siemenperunaa. Niin vain sielläkin on 2500 seuraajaa, joka on noin 2500 enemmän kuin odotin.

Jos olisin joku laifkoutsi, sanoisin, että ihmisen kannatta asettaa tavoitteita ja pyrkiä tarmokkaasti niitä kohti, korkeammalle ja kovempaa. Mutta koska olen minä, sanon, että helvettiin kaikki tavoitteet ja pyrkimiset. Aivan yhtä onnellinen voi olla ajelehtimalla. En jaksa stressata siitä, olenko etujunassa, jälkijunassa vai laiturilla. Ihassama, sanoisi esiteini. Ja sanonkin.

En ole koskaan listannut unelmiani (paitsi sen, että jossain vaiheessa lopetan tämän jatkuvan palelemisen ja asun jossain lämpimämmässä maassa), koska kivoja asioita tapahtuu ilmankin.

Kaikesta tästä sekoilusta ja epätäydellisyydestä on nimittäin seurannut uusia mahtavia ystäviä, kustannussopimuksia, luottamustehtävä ja jopa työpaikka, telkkarijakso ja radio-ohjelma. Otan myös hieman kunniaa siitä, että sanasta mutsi on nähdäkseni tullut ihan normikieltä!

Väheksyä ei sovi myöskään henkistä kehitystä. Paitsi että olen oppinut ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla, kommenttilootan kautta olen tullut paljon paremmin tietoiseksi omasta kuplastani, jossa isät pitävät aina vanhempainvapaat ja lapsilla on äitinsä sukunimi. En tiedä, mistä muut näitä toisenlaisia tarinoita eteensä saavat. Kiitos, että osallistutte!

No mitä seuraavaksi? Mistäs sen tietää. Kirjoitan vielä tämän vuoden. Sitten luulen, että pitää tehdä jotain muuta.

Tarvitsemme melua musiikkiluokista (pun intended)

Kysyin jouluna Skidiltä, onko hän nyt puolen vuoden perusteella tyytyväinen päätökseen vaihtaa koulua. Vastaus oli selkeä kyllä. Skidi on viihtynyt loistavasti. Musiikkiluokalla on hyviä tyyppejä, hyvä yhteishenki, he esiintyvät paljon ja pääsevät myös konsertteihin yleisöksi. Orkesterissa soittaminen on kuulemma ihan parasta.



Tänään oli Hesarissa juttu, jonka mukaan musiikkiluokille ei enää haeta samaan malliin. Ja jos osallistujia on liian vähän, luokkia ei perusteta.

Missä mättää? Miksi luokille ei haeta? Jutussa esitettiin monta syytä, mutta yhden asian koin itse selkeäksi ongelmaksi: kaupungin viestinnän.

Olen asunut Espoossa samalla alueella koko ikäni, joten tiesin, missä kouluissa on musiikkiluokat. Mihinkään esittelyyn en koskaan törmännyt. Hakuajat ilmoitettiin Wilmassa, mutta viestissä oletettiin ihmisten jo tietävän, mitä oppilaat musiikkiluokalta saavat. Ei ihme, että opettajan pitämä yksi vanhempainilta oli tupaten täynnä. Eikö joku esittelyvideo voisi olla kaupungilla verkossa koko ajan?

Veikkaan, että vanhempi, joka on itse käynyt musiikkiluokan, valitsee sen poikkeuksetta lapselleen mikäli mahdollista. Mutta suurin osa on vanhempia, jotka eivät tiedä, mitä painotettu musiikinopetus tarkoittaa.

En minäkään tiennyt. Olen duunariperheestä, jossa kukaan ei osannut soittaa mitään. Minun musiikkikasvatuksestani ovat vastanneet lähinnä karaokebaarit.

Minä siis kuvittelin, että luokalle päästäkseen pitää olla valtavan lahjakas ja hallita vähintään viisi soitinta, mutta ei se niin mene. Soitinta ei tarvitse olla ollenkaan. Ihan pelkkä innostus ei riitä, mutta absoluuttista sävelkorvaa tai täydellistä rytmitajua ei vaadita. Lapsia ne ovat. Opetukseen kuuluu yhdessä soittaminen ja treenaaminen, kyllä siinä oppii.

Onkin todella sääli, jos musiikkiluokkia puutteellisten tietojen takia joudutaan perumaan. Sillä kun katsotaan tutkimustuloksia, musiikkiluokan edut ovat jokaisen vanhemman unelma: parempi kouluviihtyvyys (erityisesti pojilla!), hyvä yhteishenki, oma identiteetti ja vähemmän opettajien sairauspoissaoloja. Lisäksi musiikin ja matematiikan opiskelu vahvistavat toisiaan. Ei paskempaa.

Musiikkiluokkia (ja taideaineita) vastustetaan monesta syystä. Musiikki on itseisarvollisesti monen päättäjän mielestä turhaa luksusta, elitismiä, hörhöilyä ja turhaa rahanmenoa. Rahaa ei kuitenkaan pala yhtään sen enempää kuin muuhunkaan opetukseen, vaikka tutkimusnäkökulmasta pitäisi.

Musiikillisuutta pitäisi lisätä opetuksessa ihan ilman painotuksiakin. Jos kotona ei ole yhtään soitinta, mistäs se musikaalisuus ikinä selviäisi.

Tekisipä mieli pirauttaa jollekin tutkijalle ja kysyä, miten Pisa-tulokset korreloivat jutussa mainitun musiikinopetuksen tason laskun kanssa.

Hakekaa siis ihmeessä musiikkiluokalle, jos se suinkin perheen pirtaan sopii.

WhatsApp näyttää, että mikään ei ole vaikeampaa kuin keskustelu

Koulujen WhatsApp-draamat työllistävät opettajia. Alakouluille kohdistetussa kyselyssä somessa tapahtuvan kiusaamisen ja riitelyn selvittelystä koulussa kertoi moni vastaaja.

Tuttu aihe. WhatsApp-käyttäytymistä on setvitty myös Skidin kanssa syksyn mittaan. Luokan käytössä olevan sovelluksen pelisäännöistä ja käytöstä keskusteltiin opettajan kanssa ja oppilaat saivat tehtäväkseen pohtia, onko luokan omasta ryhmästä pelkkää haittaa ja toisaalta mitään hyötyä.

Se on erittäin hyvä kysymys. Ja vastaaminen kuuluu myös vanhemmille.

WhatsAppissa on 16-vuoden ikäraja, ja nuoremmat saavat käyttää sitä vanhempien valvonnassa.  Tämä valvonnan tarve menee monelta ohi, koska viestittelyyn tarkoitetussa sovelluksessa itsessään ei ole mitään ongelmallista kuten mainoksia tai mahdollisuutta vahinko-ostoksiin. Ongelma on siinä, että valvonnan tarve ei näy.

Vanhemmat siis ymmärtävät, että pyöräillessä pitää käyttää kypärää ja jalkapallossa pitää olla valmentaja, mutta kersat ja älypuhelin on harrastuksena epämääräinen.

Selkkauksen jälkeen ryhmää kuitenkin haluttiin jossain muodossa jatkaa. Ehdotin Skidille, että voisin liittyä ryhmään tarkkailijajäsenenä, joka puuttuu peliin vain, jos yhdessä sovitut pelisäännöt unohtuvat. Yllätyksekseni ehdotusta kannatettiin. Ehkä siksi, että tunsin suurimman osan ipanoista jo eskariajoilta.

Aika nopeasti huomasin, mikä on ongelma. 

Luku- ja kirjoitustaito ei vielä tarkoita sitä, että osaisi keskustella. Viestintä menee usein mönkään alan ammattilaisiltakin, saati alakoululaisilta. Hyvä keskustelutaito edellyttää valtavasti yleistietoa, kuuntelemista, tulkintaa, huumorin ja provosoinnin ymmärtämistä, argumentointitaitoja, logiikkaa, sosiaalista silmää, kontekstin lukemista, itsehillintää ja mikä tärkeintä empatiaa. Ryhmäkeskustelu on vielä astetta vaikeampaa.

Näitä taitoja harjoitellaan ihan koko elämä, myös viestisovelluksissa. Mitään diginatiiveja ei ole olemassakaan, äidinmaidossa ei siirry yhtään mitään taitoja. Kaikki opetellaan, niin tekniikka kuin etikettikin. Joku harjaantuu nopeammin kuin toinen.

Kouluiässä lapsi on jo aika iso, joten syntyy illuusio siitä, että hän selviää sosiaalisista tilanteista itsenäisesti. Mutta tilanne on vähän sama kuin taapero laitettaisiin auton rattiin. Itse en vieläkään päässyt tilaan, jossa en tarvitse apua ihmissuhteiden saralla.

Loppusyksy meni pääsääntöisesti hyvin. Olen puuttunut keskusteluun muutaman kerran: antanut vinkkejä, miten puhelin buutataan ja sovellus päivitetään, kieltänyt videoiden jakamisen ilman lupaa ja kertonut, miten asetuksista saa ryhmän hiljaiseksi. Ihan perusjuttuja. Ja kertaalleen olen ottanyt yhteyttä kuudesluokkalaiseen tyttöön, joka lisäili kolmasluokkaisia ryhmiin, joissa jaettiin lähinnä kirosanoja. Hänellekin piti selittää ihan perusteet.

Koska minua ei ole vielä poistettu ryhmästä, oletan, että virtuaaliläsnäoloni koetaan jos ei nyt hyödylliseksi niin ei haitaksikaan. Jää nähtäväksi olenko siellä vielä yläasteellakin.

Ps. Jos tuntuu, että omissa digitaidoissa on aukkoja, kannattaa tutustua Ylen Digitreenit sarjaan! Siellä vastataan kaikkiin atk-aiheisiin kysymyksiin, joita ei ehkä kehtaa kersoiltaan kysyä.