"Pitääkö soittaa ambulanssi?"

Snadi sai kylpyhuoneessa päähänsä peilin. Oletettavasti. Varmaa tietoa tapahtumien kulusta ei ole, mutta rämähdyksen jälkeen paikalta löytyi säpäleiksi mennyt peili ja karjuva Snadi, jolla oli valtavasti verta vuotava avohaava päässä.

Jokaisen vanhemman unelma. Kun lapsi kolhii itseään, pitää tehdä nopeasti päätös: onko tämä tilanne sellainen, jonka me osaamme hoitaa?

Puhelu hätäkeskukseen on aika korkean kynnyksen takana - ja ihan syystä. Aika harvoin sattuu mitään vakavaa, sillä lasten tapaturmat ovat yleensä "vain" kuhmuja ja mustelmia, mutta tällä kertaa olivat keinot vähissä: verta oli joka puolella eikä vammojen laajuutta heti pystynyt arvioimaan.

Tästä keissistä jäi mieleen kaksi asiaa.

1. Kannattaa selvittää itselleen, milloin ambulanssi pitää soittaa.

Tämä ajatus on hyvä ajatella etukäteen, koska siinä sirpaleiden keskellä on aika monta muutakin ajatusta päässä. Hätäkeskuslaitoksen sivuilla ohjeistetaan näin:

Hätänumeroon pitää soittaa aina kiireellisissä, todellisissa hätätilanteissa, kun oma tai toisen henki, terveys, omaisuus tai ympäristö on uhattuna tai vaarassa tai jos on syytä epäillä näin olevan. Soita hätänumeroon 112 esimerkiksi seuraavissa tilanteissa:
• Olet joutunut auto-onnettomuuteen tai olet todistamassa sellaista.
• Huomaat tulipalon syttyneen.
• Huomaat, että jonnekin on murtauduttu.
• Haluat ilmoittaa poliisille meneillään olevasta rikoksesta.
• Jos epäilet, onko kyseessä hätätilanne vai ei, on aina parempi soittaa hätänumeroon 112, kuin olla soittamatta.

Tuo viimeinen kohta on olennainen. Ei kukaan suutu, jos soitat kysyäksesi, miten tilanteessa pitäisi toimia. On järkevää arvioida avuntarve yhdessä ammattitaitoisen hätäkeskuksen päivystäjän kanssa kuin spekuloida kotona, että mitenkähän tässä nyt kävi.

2. Opettele antamaan ensi-apua.

Äitiyspakkauksessa pitäisi tulla kutsu jonkinlaiselle lapsiperheille suunnatulle ensiapukurssille, sen verran usein kaikenlaista sattuu. On nimittäin hemmetin hankalaa muistella aivotärähdyksen toimintaohjeita JA pitää kaksi lasta rauhallisena. Lupaan pyhästi mennä kurssille asap.

No, loppu hyvin, kaikki hyvin: Snadi pääsi tutustumaan ambulanssiin ja haava ommeltiin päivystyksessä. Kummitäti poistaa tikit ensi viikolla. Tulipahan todistettua, että kuopuksen pää todella on umpiluuta.

KonMari meni kaappiin

Yhteistyössä Orthex SmartStoren kanssa.

Oletteko jo kuulleet japanilaisesta siivousmetodista nimeltä KonMari. Kenties hurahtaneet siihen?

Ette? No ei ihme, itämainen metodisiivoaminen ja ruuhkavuodet harvemmin sopivat saumattomasti yhteen. Mutta lukekaa toki eteenpäin, siinä on tiettyä ajatusta.

KonMari on siis japanilainen siivousfilosofia, jonka mukaan kodin konkreettisen siivoamisen myötä järjestät samalla myös sielunelämäsi (as if). Tähän liittyy kaikenlaista keskivaikeaa läppää siitä, että tavaroille pitäisi olla läsnä etc. KonMari myös lupaa, että kun järjestys on kerran saatu aikaan, kaaosta ei synny enää koskaan. Noh, näistä voi olla montaa mieltä, mutta koska Satu diggaili perusideaa, perehdyin asiaan.

Havaitsin, että minähän olen konmarittanut arjessani jo monta vuotta. Tavallaan.

Voitteko kuvitella, että tarvitsin kynttilöille oman laatikon?!

Kun otin vastaan kuuden vaatteen haasteen, tajusin että vaatekaapistani on koko ajan käyttämättä 60%. Lisäksi Mutsin kuoleman jälkeistä kodintyhjennysoperaatiota tehdessäni päätin, että en voi enkä aio olla samanlainen hamsteri kuin hän. Minun on a) hillittävä kaman kantamista sisään ja b) luovuttava aktiivisesti tavarasta, jota en enää tarvitse.

Ja koska olen ideologisesti sitä mieltä, että kaikki tavara on kierrätettävä, sitä muistaa paremmin punnita ostosten tarpeellisuutta.

Totuuden paljastavat kaapit. Mahtuvatko ovet kiinni? Tiedätkö mitä niissä on? Milloin viimeksi olet avannut piirongin laatikot?

Olen kaappi-ihminen. Minun henkinen taakkani kevenee, kun kaapit ovat järjestyksessä ja tiedän missä tavarat ovat. Siinä se KonMarin vetovoima minun nähdäkseni on.

Parempi piirtäjä tekisi paremmat kyltit.

En osaa päättää kummassa silmä lepää enemmän: tässä vai auringonlaskussa mökillä.

Siispä: konmaritusohjeet Project Maman tapaan.

1. Merkkaa kalenteriin raivausviikonloppu. Miehen, lapset ja muut häiriötekijät lähetät jonnekin, koska kämppä tulee olemaan hyrskynmyrskyn hetken aikaa. Varaa viiniä tai muuta suosikkituotettasi, joka edistää päättäväisyyttä ja rauhallisuutta.

2. Valitse kohde. Vain yksi kohde per päivä: varasto, eteinen, vaatekaappi, keittiö, lastenhuone. Vaikka raivaamista onkin vaikea rajata yhteen huoneeseen, ei kannata rohmuta liian isoja paloja kerralla. Muuten syntyy vain pahempi sotku ja joudut epätoivon alhoon.

3. Osta hyviä säilytyslaatikoita ja nimilappuja. KonMarin henkeen sopivat loistavasti Orthexin uudistuneet säilytyslaatikot. Kauniita, kannellisia laatikoita saa kolmea kokoa ja kahta väriä. Nimikyltit ja bambukansi myydään erikseen. Näitä saa monista kaupoista kuten Anttila, Kodin1, Citymarket, Prisma, Bauhaus ja Minimani.

Hämppis ja muut rakkaudella askarrellut jutut.

Tietokonepiuhat ja kameratarvikkeet.

4. Katsele. Katso kaappeihin, avaa laatikoita - hahmota synkkä kokonaisuus. Nuku sitten yön yli: aamulla aivosi ovat prosessoineet asiaa ja sinulle on alustava idea, mitä kamalle pitäisi tehdä. (Tai sitten ei, mutta aina voi improvisoida).

5. Pura. Vedä kaikki kamat hyllyiltä alas kolmevuotiaiden tapaan ja ala järjestää niitä takaisin. Älä laita takaisin mitään, mihin et ole koskenut pariin vuoteen.

6. Järjestä. Huomaat, että ongelmana ei olekaan se, mitä heitetään pois vaan se mikä pitää säästää. Jäljelle jääneelle, tarpeelliselle tavaralle on oltava paikka. Oma paikka.

Ne laatikot tulevat käyttöön nyt. Jokaisesta perheestä löytyy sitä sekalaista tavaraa, jolle ei ole helppo keksiä kotia, mutta joita ei voi heittää pois. Useimmiten ne ovat
a) huoltotarvikkeita (kenkävahaa, sulakkeita, nippusiteitä, poranteriä, jatkojohtoja, polttimoita),
b) sesonkituotteita (ulkovalot, kynttilät, pyöräilykypärät, fikkarit) tai
c) yhden asian kamaa (paketointitarvikkeet, kertikset, kuulosuojaimet, vappuviuhkat ja joulukuusen jalka).

Fikkarit ja heijastimet, aurinkolasit ja retkeilykamat.

7. Nimikoi. Tavarat jaotellaan järkevästi laatikoihin, jotka nimikoidaan (joskus otsikko on helpompi piirtää kuin kirjoittaa) - muuten et enää seuraavana päivänä muista, mitä boksissa on. (Ja tämä tulikin tarpeeseen: eilen illalla piti nopeasti löytää kaapista ensiapukamat kun Snadi sai kolmen sentin avohaavan päähänsä.)

Joudut vaikeiden päätösten eteen, sillä asiat ovat päällekkäisiä ja liittyvät toisiinsa. Kuuluvatko lasten kakkukynttilät juhlatarvikkeisiin vai kynttilöihin?

Voimia.

8. Nauti. Sitten juuri ennen perheen paluuta katselet kaappeja, joissa vallitsee ihana järjestys ja kontrollifriikin silmä lepää. Tämän lähemmäs zeniä ei ruuhkavuosi-ihminen pääse.



Ps. Lahjoitin Snadillekin pari boksia, joihin hän sai konmarittaa lelunsa. Niihin menivät tärkeimmät: Frozen-asiat ja Siskon antamat askartelujutut, joita ei saa heittää pois.

Metsäretkipäivä joka päivä

Jos Snadilta kysyy viikonlopun ohjelmatoiveita, vastaus on metsäretki.

Lääkäri määrää uhmakohtauksiin puoli tuntia plätkytystä.

Eväät reppuun ja luontopolulle, jonka varrelta löytyy nuotiopaikka. Kelillä ei niin väliä, kunhan voi plätkyttää vettä kepillä, kiipeillä puissa ja hyppiä kalliolla.

Tänään olikin riemuisa aamu, kun päiväkodissa vietettiin Suomen lasten metsäretkipäivää ja koko ryhmä lähti retkelle eväiden kanssa.

Onhan siinä rupeaminen, ei voi kieltää. Eteinen on täynnä tenavia laittamassa kumppareita ja huomioliivejä, mutta varhaiskasvatusta se pukeminenkin on. Ja ai että oli ollut kivaa! Eväsleivän mussuttaminen ulkona auringonpaisteessa kavereiden kanssa oli Snadin mielestä aivan parasta.

Ymmärrän ihan täysin.

Maailma näyttää hassulta jäälevyn läpi.

Jos metsä laskee aikuisen stressihormonitasoja, verenpainetta ja sykettä, miksi se ei tekisi niin lapsella? Ja jos ulkoilmassa oleskelu auttaa melatoniinin ja vuorokausirytmin säätelyssä (niin että esim nukkuu yöllä paremmin), miksi tämä ei pätisi myös lapsiin? Puhumattakaan allergioiden lievittymisestä, hyötyliikunnasta, tasapainon kehittymisestä ja lajituntemuksesta.

Ja jos se tosiaan tekee saman lapselle, miksi tätä ihmelääkettä ei annostella reilummalla kädellä?

Metsä on ilmainen liikuntapuisto ja rentoutustuokio. Onneksi täällä kaupungissakin riittää kunnollisia viheralueita, niittyjä ja metsäplänttejä (ja olen aika lähellä saavuttamassa sen luontoaktiivin perustilan, jossa kahlitaan itsensä pihakuuseen ja syödään avain jos kaupunki yrittää sataa metriä lähemmäs moottorisahan kanssa). Ulkopäiväkodit ovat osoittaneet, että lasten kanssa ei välttämättä tarvita valtavia sisätiloja lainkaan.

Jääliukumäki!

Olen myös vahvasti sitä mieltä, että mitään "pitkää päivää" ei ole olemassakaan. Päivät ovat samanpituisia, vietti ne sitten kotona, päiväkodissa, töissä tai koulussa - pihvi on päivän ohjelmassa, miten päivä vietetään. Pitkät päivät ovat oikeastaan pitkästyttäviä, yksinäisiä, raskaita tai ahdistavia.

Minä tiedän, mikä niihin auttaisi. Eikä olisi ollenkaan hullumpaa, jos jo lapsesta saakka oppisi hakemaan metsästä mielenrauhaa.

Ulkoilusta pitäisikin tehdä normaalirutiinia - myös kouluissa ja työpaikoilla. Päiväkodin johtajalle voi pirauttaa jos tuntuu että sisällä nyyhöttämiseen käytetään liikaa aikaa.

Ehkä  lähimetsä pitäisi nähdä yhtenä päiväkodin osana kuten jumppasali. Ehkä se auttaisi ajatteluun, jossa metsäretket on kielletty vaarallisina.

Kertokaapa: pääsevätkö ipanat päiväkodissanne riittävästi metsään? Instassa käydyn keskustelun perusteella metsävisiittien määrä taitaa vaihdella aika paljon.

Muistoja ystävyydestä

Facebookin viestilaatikko kilahti keväällä. Se oli bestikseni vuodelta -82!

Ala-asteen tyttöporukka oli kokoontumassa ja hän kysyi, haluaisinko tulla mukaan. Totta kai halusin!

Kun edellisestä tapaamisesta on vierähtänyt 30 vuotta, puhuttavaa riittää. Nykyisyyden päivittämisessä ja menneiden muistelussa vierähti tunti jos toinenkin. Samalla tuli tarkistettua omien muistikuvien luotettavuus. Se, mitä minä muistan, on vain yksi näkökulma.

Ystäväni oli kyllä käynyt mielessäni usein viimeisen parin vuoden aikana. Skidin välillä takkuinen koulutaival on palauttanut mieleeni valtavan määrän muistoja omilta ala-asteajoiltani. Erityisesti siitä, miten monimutkaisia lasten väliset sosiaaliset suhteet ovat, miten isoja asioita ne siinä elämäntilanteessa ovat ja miten paljon tukea niihin tarvitsee.

Aloitin peruskoulun aivan pystymetsästä, ilman päiväkotia ja eskaria. Olin aivan kuistilla. Kummajainen, joka ei tuntenut ketään ja joka vielä asui toisella paikkakunnalla, metsän keskellä. Leikkikavereinani oli ollut kuuden vuoden ajan lähinnä veljiä.

Kun vihdoin sain ikäistäni tyttöseuraa, olin haltioissani. Vietin ystäväni kanssa joka ikisen koulupäivän ensimmäisen viiden vuoden ajan. Tunnen hänen vanhempansakin kuin omani, koska käytännössä asuin heillä iltapäivät.

Tietysti kuplamme meni aikanaan rikki, ja se oli valtava kriisi silloin. Loppuviimeksi se vain enteili tulevaa: jouduimme yläasteella eri luokille, lähdimme eri lukioihin ja jatko-opintoihin. Yhteydet katkesivat hiljalleen. Kasvoimme eri suuntiin mutta kuitenkin niin, että päällimmäinen muisto ystävyydestämme on lämmin.

Juttutuokiosta tajusin, miten säännönmukaisesti korjaan äitinä omia lapsuuden traumojani.

Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne (mikä johtuu osittain sosiaalisen silmäni puutteesta) oli ja on minun taakkani. Nyt omien lasten kohdalla haluan, että asumme kahden minuutin päässä palveluista; että ipanat pääsevät harrastuksiin, synttäreille ja yökylään; että heidän ympärillään on ihmisiä. Ja että heillä olisi vanhemmat, joiden kaikki huomio ei mene lamasta ja avioerosta selvitymiseen. Samasta syystä friikahdin Skidin kouluarvonnasta.

Toiseksi tajusin, miten 80-luvun lapsuudesta puhutaan aina nostalgisen ihannoivaan sävyyn: oli C-kasetteja, lankapuhelimia ja kaikki perheet katsoivat lauantaina Kymppitonnia. Mutta arki oli kuitenkin karua. Lasten ongelmat olivat ihan samoja kuin koululaisilla nykyäänkin. Köyhyys, vanhempien alkoholinkäyttö, kiusaaminen.

Nykyään on kuitenkin paremmin. Lasten oikeuksien vahvistumisen lisäksi meidän sukupolvemme on petrannut vanhempina. Tabuja, kuten sukupuolirooleja, on onnistuttu rikkomaan, lasten kanssa vietetään enemmän aikaa ja keskustelua ja tietoa esimerkiksi kiusaamiseen puuttumisesta on paljon enemmän.

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että nelikymppisenä on erinomainen hetki puntaroida kaikenlaista. Peruskoulun aikaisia ystävyyssuhteita ei kannata jättää käsittelemättä.

Täi - ja kuinka se häädetään

Goddammit. Päiväkodista tuli täitiedote. Lasten päät pitäisi tarkistaa, koska ryhmässä on useammalta löytynyt täitä.

Kun siinä haroin mököttävän Snadin hiuksia läpi, tajusin, että en tiedä yhtään mitä teen.
Minulla ei ole ikinä ollut täitä. En ole koskaan nähnyt koko ötökkää eikä kukaan ole opettanut miten niitä etsitään.

Vilistääkö ne? Karkaako ne, jos yrittää ottaa kiinni? Entäs jos päänahkaa ei kutita? (No jaa, pelkkä homman ajatteleminen saa kyllä päänahan kutiamaan.) Ja miten hitossa täältä mitään voi löytää?

Kokosin tähän täitietoutta itseäni (ja ehkä muita kaltaisiani) varten.

1. MITÄ ETSIN KUN ETSIN TÄITÄ?

Olisipa joku helppo diagnostiikka tähän. Purema ei aina kutita, joten näköhavainto minimaalisesta otuksesta on ainoa tapa varmistaa tartunta. Ja se ei todellakaan löydy tuolla kuvaamallani tavalla sormilla hiuksia haromalla.

Päätäi on ihmisen hiuksissa (ja vain hiuksissa) elävä 2-4 mm:n mittainen, väriltään läpikuultavan harmaa ötökkä - paitsi jos se on imenyt verta jolloin siitä tulee punertavan ruskea. Näitä ruskeita pisteitä päänahasta siis syynätään. Ne eivät lennä tai pompi vaan ryömivät. Lempipaikkoja ovat lämpimät paikat kuten niska ja korvien taus.

Täin munat eli saivareet ovat 1 mm pituisia, ovaalinmuotoisia, vaaleanharmaita nystyjä, joita löytyy läheltä päänahkaa hiukseen tiukasti kiinni liimattuna. Kuori jää kiinni hiuksiin kuoriutumisen jälkeen. Saivareita on vaikea erottaa hilseestä, mutta erotusdiagnoosina on tiukka kiinnitys.

Sihtaus on tehtävä tarkoitukseen suunnitellulla täikammalla (metallinen on kuulemma parempi, koska sen voi keittää), kunnon valaistuksessa ja rillit päässä.

Suurennuslasikaan ei ole haitaksi. Ystävän tartunta pääsi villiintymään, koska mies ei nähnyt vaimonsa päässä mitään vaikka epäily oli.

2. MITEN TÄIKAMPAA KÄYTETÄÄN?

Vaikka internetin ihmemaassa on videoita vaikka kuinka paljon, täikampauksesta ei ollut juuri mitään käytännön materiaalia.

Kosteista, hoitoaineella käsitellyistä hiuksista täiden tarkastus onnistuu kuulemma helpommin kuin kuivista.

Espoon kaupungin ohjeissa lapsi laitetaan istumaan pöydän ääreen kyynärvarsiinsa nojaten. Olkapäille laitetaan pyyhe ja pöydälle asetetaan valkoinen paperi. Hiukset selvitellään ensin tavallisella kammalla ja harjalla. Tarkistaminen aloitetaan täikammalla jommaltakummalta sivulta. Hiuksia kammataan niskasta otsalle hiusrajaan ja siitä alas suortuvan päähän saakka. Hyvässä valaistuksessa (päivänvalo on paras) tutkitaan, onko pöydällä olevan paperin päälle pudonnut päätäitä.

3. MILLOIN TARTUNTA TODETAAN?

Tartunta on saatu ja hoito pitää aloittaa, jos
- hiuksista löytyy yksikin elävä täi,
- hiuksissa on kiinni olevia päätäin munia,
- hiuksissa tiukasti kiinni olevia päätäin munia löydetään alle 1 cm:n etäisyydeltä hiuspohjasta sellaisista hiuksista, jotka yli kuukautta aiemmin on hoidettu päätäitartunnan vuoksi.

Sitten vain shampoo-ostoksille apteekkiin. Tehoaineita on monenlaisia: hyönteismyrkkyjä ja tukahduttamista. Paksuille, pitkille hiuksille kannattaa varata riittävästi ainetta.

4. MILLAINEN SIIVOUS KOTONA TARVITAAN?

Kotia ei tarvitse kokonaan keittää ja desinfioida. Täin pitäisi kuolla ilman ruokaa kahdessa päivässä, mutta hyönteistutkijat muistuttavat, että aina niin ei käy. Mökkiviikonloppu ei siis sataprosenttisesti takaa, että hyyryläiset ovat todella delanneet vaan hoitoa ja kampaamista pitää jatkaa ohjeen mukaan.

Tärkeintä on huolehtia hiusten kanssa kosketuksissa olevien tarvikkeiden puhdistamisesta ja puhtaudesta - ja niitä on paljon! Kylpypyyhkeet, kuulokkeet, korvaläpät, tyynyliinat, pyöräilykypärät, harjat, kammat, hiuspidikkeet ja päähineet poistetaan käytöstä muutaman vuorokauden ajaksi tai ne puhdistetaan käytön jälkeen päivittäin.

Puhdistus onkin aikamoinen operaatio: harjat, kammat (incl. täikampa), hiussoljet ym. puhdistetaan upottamalla ne kuumaan veteen (+ 60 ºC) 30 sekunnin ajaksi tai kiehuvaan veteen 10 sekunniksi.

Hoidon jälkeen vaihdetaan puhtaat liinavaatteet ja pyyhkeet. Tekstiileille riittää normaali konepesuohjelma (+ 40 ºC). Vaikka tekee tietenkin mieli keittää ne.

Tutkimusten mukaan pakastinkylmyys (noin -20ºC ) ja kuiva kuumuus ( + 80º C) tuhoavat päätäit parissa tunnissa.

5. MITEN ESTÄN UUDET TARTUNNAT?

Muistan lapsuudesta varoituksen että kaverin pipoa ei saanut lainata (ei olisi tullut mieleenkään), mutta pitkätukkaisille lapsille kannattaakin muistuttaa, että mitään hiusrekvisiittaakaan - pompuloita, pantoja ja pinnejä - ei saa lainata. Ja pitkät hiukset kannattaa pitää kiinni.

Tärkeintä tartuntojen ehkäisyssä on uskoa, että meillä voi todella olla täitä: tsekata päiväkodin ilmoitustaulu ja ottaa hoito tosissaan. Pitää hankkia täikampa, puhdistaa rillit, lukea shampoon ohjeet ja jaksaa kammata.

Täikampa äitiyspakkaukseen, sanon minä.

Lisätietoa saa jakaa kommenttiboksissa! Hyvät vinkit ovat tässä puuhassa tarpeen.

Positiivisen kautta uhmaa vastaan

Uutisia sarjassa maailma menee parempaan suuntaan.

Uhmaikäisen kanssa voi olla liukkailla jäillä.

Kuulin jokin aika sitten Huomaa hyvä -kirjasta, jonka pääviesti on, että tulemme vahvoiksi siinä, mitä teemme paljon ja heikennymme siinä, mitä teemme vähän. Jos harjoittelu parantaa banaanipotkua, miksi se ei pätisi muihinkin ominaisuuksiin? Kun kuulemma yksi toimivimmista keinoista kasvattaa hyvän luonteen taitoja on osoittaa lapsille heidän vahvuutensa sekä opettaa, miten niitä voidaan hyödyntää.

No, samaan positiivisuuden konseptiin perustuu myös suomalaisvoimin kehitetty (Espoossakin testissä ollut) Voimaperhe-hanke, jossa erityisen uhmakkaiden nelivuotiaiden vanhemmille annetaan valmennusta uhman kohtaamiseen. Uhma pitää hyväksyä vain tiettyyn rajaan asti.

Uhman kohtaaminen on aika pirun vaikeaa. Koska vain hyvin poikkeuksellinen ihminen jaksaa taistella samoista, rutiiniluonteisista asioista ja säännöistä päivästä toiseen asiallisesti. Joskus riitelystä tulee itseään vahvistava kierre.

Tämän kierteen katkaiseminen on lapsen itsensä kannalta äärimmäisen tarpeellista, sillä sen kautta voidaan ehkäistä myöhempää häiriökäyttäytymistä. Hesari tituleerasikin systeemiä mielenterveyden rokoteohjelmaksi.

"Lasten mielenterveyteen liittyvissä tutkimuksissa on osoitettu toistuvasti, että lapsuusiässä alkavat vaikeat käytösongelmat ovat yhteydessä aikuisiän sosiaalisiin ja mielenterveyden ongelmiin. Lapsuuden käytösongelmia voidaan ennaltaehkäistä ja hoitaa tarjoamalla vanhemmille keinoja omien kasvatustaitojensa kehittämiseen ja lasten ongelmien hallitsemiseen." -Utu.fi

Ja hyötyyhän siitä ihan koko perhe. Uhmaikäinen, joka on oppinut painamaan vanhemmilta kaikki nappulat pohjaan, voi pahimmillaan terrorisoida koko kodin ilmapiiriä.

Voimaperhe-malli on simppeli.

Osa lapsista on nelivuotiaina erityisen uhmakkaita (lue: täysin mahdottomia), mutta huomio kohdistetaan vanhempiin. Neuvolassa tarve kartoitetaan kyselyn avulla, perhevalmentaja pitää vanhemmille nettivastaanottoa ja sitten katsotaan tilannetta uudelleen.

Kokemusten mukaan huikeat 80% osallistujista saa apua. Ne lapset, joiden käytökseen vanhempainohjauksella ei saada muutosta, voidaan ohjata jatkohoitoon.

Mistä sitten tietää asuuko kotona tällainen erityisen haastava tyyppi? Sinkkonen tekee pesäeroa normaaliin uhmaamiseen kolmen erottavan tekijän kautta (ja huom. tämä koskee vain yli nelivuotiaita, sen alle naperot ovat ameeboja). Näitä ovat lapsen väkivaltaisuus, vahingonilo ja empatiakyvyttömyys. Aikamoisia tabuja hiekkalaatikolla. Puhumattakaan siitä, että voisi tunnustaa ettei tiedä mitä tehdä ja että tarvitsee jeesiä.

Parhaimmat ideat ovat edelleen yksinkertaisia.

Kaikki osallistuvat - paitsi jotkut

Hallituksen säästötalkoissa on peräänkuulutettu reilua yhteishenkeä. Kaikkien on kannettava kortensa kekoon, kaikki osallistuvat talkoisiin!

Olen talkoohenkinen ihminen ja osallistun mielelläni. Maksan auliisti veroja, koska heikoimmista huolehtiminen lisää turvallisuuttani. Konkreettisetkin projektit käyvät. Yhteistä asukaspuistoa on kiva olla korjaamassa, vien mielelläni kersat siivoamaan lähialueen luontoa ja jeesaan kotinsa menettänyttä perhettä, kun itsellä on muutenkin liikaa. Annan mielelläni roposia myös luokan retkirahastoon sekä puolelle tusinaa hyväntekeväisyysjärjestöjä.

Mutta siinä vaiheessa, kun hallitus pyytää mukaan lisätalkoisiin, haluan tietää mihin rahaa tarvitaan. Mihin nykyisiä rahojani käytetään ja mitä lomarahoillani ostetaan? Ei ainakaan uutta lastensairaalaa, joka rahoitetaan - kas - yksityisillä talkoilla.

No, tietenkin me tässä yhteistyössä nostamme Suomea taloudellisesta suosta, jonka ovat pyytämättä ja yllätyksenä aiheuttaneet eskarilaiset, digitalisaatio, rakennemuutos, taantuma ja AY-jäärät eli käytännössä kaikki muut paitsi dynaaminen elinkeinoelämä itse.

Ymmärrän sen, että jos päiväkodeissa lapsia hoidetaan vähän huonommin, julkisen sektorin ylläpitoon menee vähemmän rahaa. Mutta mistä minä tiedän, että helluntaityöskentelyllä tosiaan parannetaan sitä kilpailukykyä? Ja missä kohtaa tarkalleen ottaen yritykset ovat luvanneet laittaa ylimääräiset fyrkat kotimaisiin investointeihin ja työpaikkoihin?

Ei missään. Kaikki nimittäin eivät osallistu, koska lainsäätäjämme eivät sitä edellytä ja finanssisektori taas saa varojen piilottelusta kaviaarit leipänsä päälle.

Tutkivien toimittajien talkoot paljastivat moraalisesti arveluttavaa menoa Panamalla. Pankkisektori on suojellut ikäviltä veroilta niin yrityksiä, perheitä kuin presidenttejäkin. Täysin laillisesta veronkierrosta syntyvillä tappioilla on kuitenkin hintalappu.

Verohallinto on arvioinut, että yritysten harjoittama verosuunnittelu vie Suomessa vuosittain noin 320 miljoonan euron verotulot. Sellainen summa näkyy jo Suomen valtion budjetissa.

Kaiken huipuksi Nordean päämaskotti kertoo ihan pokalla, että julkisen sektorin leikkausten määrä pitäisi kaksinkertaistaa. Toki, jos on oman käden tietoa siitä, että verokertymä jää hippasen pienemmäksi kuin valtio on laskeskellut, niin neuvohan on hyvä. Ei ihme, että ei ole varaa koulukorjauksiin, etsivään nuorisotyöhön, varhaiskasvatuksen tavoitteisiin sopiviin päiväkotiryhmiin ja lastensairaalaan. Ei ihme, että loikat jäävät tekemättä. Eikä ihme että talkoot eivät kiinnosta.

Että niin kauan kun hallitus kurjistaa lapsiperheiden elämää ja samalla yrittää aktiivisesti rakentaa Suomesta uutta Panamaa sekä vapauttaa talkoista ne, joilla annettavaa riittää, voivat he minun puolestani talkoohengessä imeä faijansa kasseja pistää omat lomarahansa vaikka viiden euron pitsoihin.

Ps. Project Mama Oy maksoi juuri yhteisöveronsa verohallinnon tilille. Lukemalla tätä blogia ilman adblockereita tuet siis suomalaista sivutoimista yrittämistä, josta maksetaan verot Suomeen.

Ps2. Puolueiden kannoista lisää täällä. Eroja löytyy.

Mistä vaivasta pitää mennä lääkäriin?

Tämä juttu minun on pitänyt kirjoittaa jo pitkään. Sain juttuun hyvän kimmokkeen, kun liukastuin tänään pihanurmikolla. Nilkka muljahti ikävästi, ihan rusahduksen kanssa.

Kuva liittyy: itsediagnosoinnissa ollaan vähän heikoilla jäillä.

Siinä portailla puuskuttaessa alkoi tappioiden suuruuden arvonta: menivätkö nivelsiteet poikki, vai venähtikö vain? Voiko olla joku murtuma? Pitääkö lähteä röntgeniin vai luotetaanko vanhaan kunnon lääkkeeseen kylmää-kompressiota-koholle? Koska jalalle pystyi varaamaan hiukan eikä se turvonnut kovin paljon, päättelin, että ei tästä mihinkään tarvitse lähteä.

Olin samassa tilanteessa viime kesänä murtuneen varpaan kanssa: pitääkö mennä lääkäriin? Silloin piti, kipu oli liian paha.

Tässä tanakassa keski-iässä sitä alkaa lähestyä kivikauden ihmisen deadlinea. Ja sen kyllä huomaa. Vaikka nilkkani todennäköisesti tulee kuntoon viikon sisään, on muitakin juttuja, joita olen pannut merkille.

Tutustuin viimeksi fyssarilla termiin kipuväistö. Olen oppinut nousemaan lattialta ylös niin että selkää ei vihlaise. Tarkkasilmäinen fyssari tietysti huomasi sen ja neuvoi käyttämään syviä vatsalihaksia ennemmin kuin breakdance-muuveja. Aivan. Näitä väistöjä on enemmänkin.

Ja ihan nopealla otannalla tuttavapiirissä alkaa olla kaikenlaisia (kroonisia) kipuja ja vaivoja: urheiluvammoja, synnytyksen aiheuttamia vaurioita, selkäkipuja, uupumusta, erilaisia toimintahäiriöitä ja muita oireita, joista ei oikein tiedä, mitä ne ovat.

Nämä krempat eivät ole niin suuria, että ne merkittäväti haittaisivat elämää, joten niistä ei kehtaa käydä työterveydessä tai terkkarissa kyselemässä. Enkä edes muista ikinä puhelinaikaa - ja vaikka muistaisin en ehtisi. Luokittelevat vielä hysteeriseksi ja määräävät jotain pillereitä. En siis ole käynyt siellä kilpirauhastestissä, vaikka sitä ihan tosissani harkitsin.

Tämähän on tavallaan itsediagnosointia: ei minua mikään vaivaa. Lääkäristä ei käydä hakemassa second opinionia, vaikka ehkä pitäisi. Ei, vaikka oma edesmennyt isäni on erinomainen muistutus siitä, että vaikkapa pitkään jatkuneita vatsavaivoja pitäisi selvittää mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Otetaanpa nopea gallup: paljonko sinulla on sellaisia kroonisia vaivoja, joista olet tietoinen joka päivä mutta et ole koskaan käynyt lääkärillä? Tähän saa laskea mukaan myös mielen- ja hammasterveyden oireet. Valitse siis alta luku, joka parhaiten sopii kremppojen määrään.




Minun numeroni on viisi.

Tätä omaa lukuaan ihaillessa voi sitten miettiä, että onko meillä ongelmana terveyspalveluiden yli- vai alikäyttö.

Talvipyöräily: nastoilla vai ilman?

Pyöräilin viime vuonna ennätyskilometrit, kiitos sähköpyörän. Koska kelit säilyivät kesäisinä taitoin työmatkan fillarilla vielä joulukuussakin.

Tästä voimaantuneena vaihdoin vielä ennen joulua pyörään nastarenkaat alle, jotta pystyisin vihdoin pyöräilemään läpi talven. Mikä oli kokeilun lopputulos?

Tavallaan heikko.

Tammikuussa pyöräilykilometrejä tuli ehkä viisi. Positiivista on se, että Helkama ei ole moksiskaan pakkasesta (akku kuluu kyllä nopeammin jo valonkin takia eli täytyy ladata useammin) mutta minun fysiikkani raja menee -10 asteessa. Tämä siksi, että en ole löytänyt naaman suojaksi mitään pätevää systeemiä. Talvisilmäni alkaa vuotaa valtoimenaan kun lämpötila laskee lähelle nollaa ja iho rapisee irti, jos on vähänkin viimaa. Noh, reittini kulkee pitkin merenrantaa, joten sitä on aina.

Toisaalta sellaisina päivinä, jolloin oli vain muutama aste pakkasta, satoi lunta. Nastarenkaat pitävät kyllä hyvin lumessa, mutta ei niilläkään pääse puoleen sääreen ulottuvissa kinoksissa mihinkään. Joku kevyen liikenteen väylien kunnon kertova auraussovellus voisi olla kätevä.

Tällainen pohja, jossa sohjo ja jäärailot vaihtelevat, pistää taluttamaan. Matka on hidasta ja
fillari tärisee niin että hampaista irtoaa paikat.

Mutta mutta. Vaikka tammikuu jää näköjään polkematta tein mitä hyvänsä, pyöräilykauteni alkoi taas helmikuussa - jo kolmatta vuotta putkeen. Ei se nyt huonosti ole jos vain kuukauden verran on taukoa.

Ja yhtäkkiä nastat olivatkin supertärkeät! Vaikka kevät etenee jättiharppauksin ja tiet sulavat nopeasti, keliongelmia ja rospuuttoa jatkuu yllättävän pitkään.

Päivällä sulaa, yöllä jäätyy. Reitilläni on metsän siimeksessä olevia kohtia, joissa on edelleen lunta. Lumesta sulavia valtavia lätäköitä, jääsohjoröpelöä, veden kiillottamaa peilijäätä, suljunmuljua ja mustaa jäätä on maaliskuun loppuun asti.

Kun lunta ei ole, nastat tietenkin kuluvat nopeasti paljaalla asfaltilla. Nastarenkaat myös pitävät hassua rahisevaa ääntä, ovat mutkissa vähän jäykät (toki ihanan pitävät) ja hidastavat kyllä vauhtia. Kitkan lisääntyminen ei toisaalta ole sähköpyöräilijälle suuri ongelma, mutta voin kuvitella, että nastarenkailla on normifillaroitsijalla määränpäässä puna (ja räkä) poskilla.

Maanantaina suuntaan renkaidenvaihtoon. Kesäaika alkaa.

Kolme syytä, miksi vaikeneminen ei toimi

Bloggaajakollegat saivat öyhöttämisestä tarpeekseen ja perustivat liikkeen Vanhemmat rasismia vastaan. He halusivat myös jakaa kokemuksiaan rasismista.

En itse ole jaksanut osallistua maahanmuuttokeskusteluun missään mediassa. Miksi? Olenko se kuuluisa tolkun ihminen, vaikenija, joka katsoo muualle kohdatessaan rasismia tai vielä pahempaa hyväksyy sen?

Ei vaikeneminen tarkoita automaattisesti hyväksymistä. Suomalaisten enemmistö tuomitsee rasismin. Kuulun tähän enemmistöön eikä minulla ole siihen mitään lisättävää. Hyvänen aika, biologisia rotuja ei edes ole. Maahanmuutto ei aiheuta tunnekuohuja eikä minua edelleenkään uhkaa eikä pelota mikään. Turvapaikanhakijat siirtyvät kiltisti sivuun jos kävelevät pyörätiellä.

Ja mitä keskustelu hyödyttäisi?

En ole todistanut yhtä ainutta älyllistä maahanmuuttokeskustelua. Uskoni dialogiin on nolla. Rasistit eivät etsi ratkaisuja tai vastauksia kysymyksiinsä, öyhöttäminen on itsetarkoitus. Huonolla käytöksellä haetaan huomiota pikkulasten lailla. Minä en sitä heille aio suoda. Väsyneet twiitit ja facebook-päivitykset käsittelee Saku Timonen tyylipuhtaasti.

Sitäpaitsi kertaluokkaa tärkeämpiäkin asioita olisi puitavana. Vaikkapa ilmastonmuutos, joka on ihan todellinen uhka koko ihmislajin säilymiselle ja elämälle maapallolla.

Sitten katsoin Valtterin haastattelun ja käänsin takkini. Jotain on sanottava vaikka olisikin lopenkyllästynyt koko aiheeseen. Kolmesta syystä.

1. Maahanmuuttokeskustelua tarvitaan normaalien ihmisten takia.

On aivan yhdentekevää, mitä joku yksittäinen ryhmä tai ex-kansanedustaja somessa mölisee, mutta ei ole ollenkaan yhdentekevää, mitä Suomen politiikassa tapahtuu. Rasismin sanotaan kumpuavan tietämättömyydestä ja pelosta, mutta ei siltä vaikuta. Meillä näyttää olevan varaa hukata aikaa ihmisten uhkailuun, valheiden levittämiseen ja lapsille vittuiluun, vaikka kyse on loppupeleissä isoista globaaleista kysymyksistä, jopa maailmanrauhasta.

Tässä kohtaa katson hallituksen suuntaan. Miksi politiikassa ei käydä niitä keskusteluja, joita tilanteesta huolestuneiden pitäisi kaiken järjen mukaan käydä? Mitä Suomessa tehdään väärin, mitä oikein? Mitä voimme oppia maista, joilla on maahanmuutosta pitempi kokemus? Mitä EU:n tulisi tehdä?

2. Minun täytyy näyttää kenen puolella olen.

En aio pönkittää vähemmistön luomaa illuusiota, että tässä maassa on jokaisen syytä pelätä koko ajan jotain. Ei ole. Suomessa turvallisuus on edelleen huippuluokkaa ja siitä pidetään kiinni oikeudenmukaisella politiikalla.

Sen sijaan suomalaisella rasistilla ja ISISin fundamentalistilla on paljon samoja piirteitä. Sitä puolta kannattaisi vähän miettiä.

3. Sivistys on ainoa, mitä meillä on.

Maailmassa on aina voinut lyödä, pilkata, vainota, sortaa ja riistää heikompia, pienempiä ja avuttomia ihan vain koska voi. Jos on seurannut kaksivuotiaan sielunelämää ja kehitystä, huomaa miten pitkä tie on ameebasta ihmiseksi.

Olemme kuitenkin täällä pimeässä ja kylmässä Pohjolassa, ilman valtavia luonnonrikkauksia ja sotasaaliita, onnistuneet luomaan vakaan sivistysvaltion, joka perustuu tasa-arvoon, demokratiaan ja vapauteen. Ja juuri siksi suomalainen rasismi on niin naurettavaa: meillä on asiat todella hyvin. Toisin kuin täysin riekaleina olevista yhteiskunnista tulevilla ihmisillä.

Minulle tärkeitä perusarvoja eivät uhkaa turvapaikanhakijat vaan taitamattomat poliitikot. Minun turvallisuuden tunteeni syntyy siitä, että kaikille tarjotaan mahdollisuus koulutukseen, terveydenhoitoon ja heikoimmista pidetään huolta. Maksan mielelläni veroja, jotta ihmisillä menisi hyvin. Sen sijaan miljoonien syytäminen Talvivaaran pyörittämiseen ei ole ok.

Katse on pidettävä pallossa. Eriarvoisuuden lisääminen poliittisilla toimilla, kuten varhaiskasvatuksen laatuun kajoamalla, näkyy varmasti tulevien sukupolvien kokemassa oikeudenmukaisuudessa. Sitä minä en voi hiljaisesti seurata.

Lomariippuvaiset ry

Kun puhuimme pääsiäislomasta, Snadi totesi iloisesti, että "Sit sulla ei ole kiire!"

Tunsin keskisuuren pistoksen sielussa. Meidän perheessä molemmilla vanhemmilla on useampi rauta tulessa. Vaihdamme aika usein lastenvahtivuoroa läpsystä ja käytämme hoitoverkostoa viikoittain.

Lapset eivät ole syyllisiä kiireeseen, vaikka päiväkotirundi ja harrastukset lisäkiemuroita aiheuttavatkin. Olisimme jatkuvasti menossa ihan ilman lapsiakin. Kiire johtuu ihan omista valinnoista.

Koti-insinööri on yrittäjä. Lisäksi hänellä on toisena ammattina (se lakkasi olemasta harrastus jo vuosia sitten) musiikki, jonka tiimoilta on taas levyprojekti käynnissä. Kumpikaan edellämainituista ei pääty virka-aikaan, toinen vie vielä viikonloppujakin.

Minulle taas kiireinen työviikko tarkoittaa sitä, että päivätöissä on meneillään joku iso tuotanto, jolloin duunia riittää illallakin. Jos samalle viikolle osuu puolilleöin kestäviä kokouksia, useampia kirjoitus- tai koulutusjuttuja ja firman tilinpäätös, jäävät yöunet viiteen tuntiin.

Eikä ajan tarve tietenkään lopu tähän. Tarvitsemme aikaa myös yksin, kaksin, muiden aikuisten kanssa ja yhdessä perheenä.

Paperilla meidän pitäisi olla juuri se perhe, jonka lapset stressaantuvat kiireestä ja jäävät vanhempien ylisuorittamisen jalkoihin. Meidän vanhempien taas pitäisi taas olla täysiä hermokimppuja. Miksi asiat vaikuttavat kuitenkin olevan hallinnassa?

Noh, arki on suunniteltu aika tarkasti etukäteen. Rutiinit pelastavat. Vaikka yhteistä aikaa ei ole paljon, sitä kuitenkin on.

Toiseksi olemme lomariippuvaisia. Arjen vastapainoksi tarvitsemme sellaista ei-tehdä-yhtään-mitään -aikaa, jolloin voi katsella jäiden lähtöä ja syödä hiekkalaatikkoravintolassa. Joskus paras loma on sellainen, jonka ainoana tavoitteena on löhöily.

Näitä pieniä irtiottoja on oltava pitkin vuotta. Pitkä viikonloppukin riittää. Onneksi on saaristo. Mökki on hyvä pakopaikka silloin kun tavoitteena on kyllästyminen.

Oikeastaan Snadin oivallus ei ollut syytös vaan faktan toteaminen. Lapset ovat kuvioon aivan tottuneita. Äiti tulee monena iltana myöhään kotiin. Iskä puhuu puhelimessa paljon keskivertoa enemmän. Kersat haluavat vain tietää, pitääkö äidille sanoa hyvää yötä jo aamulla kun erotaan ovella ja lopettaako isi pälpättämisen puolen tunnin päästä vai kohta. Ja milloin seuraavan kerran pakataan auto kattoa myöten täyteen kampetta ja suunnataan heittelemään kiviä rantaan.

Halki, poikki ja pinoon

Mökkitontilta kaadettiin talvella puu. Nyt se piti laittaa paloiksi.

Tuli mieleen siinä kirveen kanssa heiluessa, että halkosavotasta voi löytää yhden jos toisenkin elämänviisauden.

Et ikinä tiedä, miten käy. Uuden pöllin kimpuun pitää käydä ennakkoluulottomasti, yli- tai aliarvioimatta. Paksukin pölli saattaa haljeta helposti kun taas pienestä mutta oksaisesta pätkästä lentää vain säleitä silmiin ja lopuksi joudut hakemaan sahan.

Kokemus on voimaa tärkeämpää. Tärkeintä operaatiossa ei ole raaka voima vaan tukeva jalansija, syvät vatsalihakset, kunnon vipuvarsi ja hyvä halkosilmä.

Sinnikyys kannattaa. Se puun juuren ensimmäinen pätkä vaikuttaa täysin mahdottomalta. Kun kymmeneskään isku ei tuota tulosta, on valmis siirtymään tikanheiton pariin. Ja sitten se halkeaa sillä 11. kerralla. Tuosta noin vain.

Yksin et onnistu. Yhtään halkoa et saa tehtyä ilman kunnon kirvestä. Kiila ja pikkumoukari jeesaavat vaikeissa tapauksissa.

Lepää välillä. Väsyneenä ote lipsuu. Tuijota pilviä taivaalla, kuuntele lintujen viserrystä ja haistele kostean puun tuoksua. Ja jos hermo meinaa mennä, kannattaa nukkua yön yli. Seuraavana päivänä onkin nimittäin lihakset niin kipeät, että on pakko antaa vuoro seuraavalle.

Huomenna haravointijoukkoihin.

Entä jos hammaslääkärillä ei pelottaisi?

Yhteistyössä Pepsodentin kanssa

On yksi asia, jossa satavarmasti tässä perheessä tytöstä polvi paranee. Hampaidenhoito.

Skidi on rampannut nyt keväällä hammaslääkärissä oikomisen takia. Kaikki ylähampaat eivät mahdu tulemaan, joten tilaa on tehtävä kuminauhojen ja muottien avulla. Oikomishoidon aikana hampaita täytyy hoitaa entistäkin huolellisemmin.

Vastaanotolla lääkäri kehui Skidin hyväkuntoisia hampaita ja arveli likan käyttävän sähköhammasharjaa. Ipana harjaa leegonsa ihan tavallisella pehmeällä hammasharjalla, mutta pitää tiukasti kiinni rutiinista: kaksi kertaa päivässä, kaksi minuuttia kerrallaan.

Tajusin siinä toimenpidehuoneessa desinfiointiaineen käryssä ja hoitolaitteiden karvoja nostattavassa äänimaailmassa, että tämä paikka ei pelota Skidiä lainkaan. Miksi pelottaisi? Hänen ei tarvitse täällä vältellä, valehdella, pelätä ja kärsiä. Hän hoitaa hampaitaan hyvin.

Köh. Toisin kuin minä. Hampaidenhoidon laiminlyöntihistoriani on kattava ja monipuolinen. Olen täydellinen varoittava esimerkki.

Välillä ihmettelen, miksi minulla on ylipäätään hampaita suussa.

Olen kasvanut lapsena kaakaolla, pillimehuilla ja sokerihuurretuilla muroilla, teininä irtiksillä ja kokiksella. Purkkana ei todellakaan ollut xylitoli-valmisteita vaan HubbaBubbaa ja JuicyFruitia - kolme levyä suuhun yhtä aikaa. Mutsi kyllä muistutti, että hampaat menevät pilalle karkista, mutta ei meillä aamuharjauksesta eikä piilosokerista ollut puhetta.

Nuorena aikuisena jatkoin kiilteen liuottamista makeaan siideriin, naposteluun ja hyvin epäsäännölliseen ruokailurytmiin.

Missä kohtaa meni pieleen? En voi syyttää yhteiskuntaa vaan ihan itseäni. En kertakaikkiaan ottanut hampaidenhoitoa tosissani. Omaan piikkiin menee myös se, että iltavirkun aamuista on aina budjetoitu jokainen minuutti nukkumisen maksimointiin. Aamuharjausta on hyvin vaikea opetella jälkikäteen.

Onneksi ajat ovat muuttuneet, eikö niin?

No ei. Lasten hampaiden reikiintymisen väheneminen on pysähtynyt ja reikiintyminen on jopa hieman lisääntynyt. Vähän yllätyksekseni kuulin, että lasten hampaiden harjaamiseen panostetaan edelleen huomattavasti alle hammaslääkäreiden suositusten. Suomalaislasten hampaat ovatkin tutkimusten mukaan Pohjoismaiden heikoimmassa kunnossa.

Juttelin hammashoidon historiasta Hannu Hausenin kanssa. Hausen on ehkäisevän hammaslääketieteen asiantuntija, jonka tutkimustyö on painottunut lasten ja nuorten suun terveyden edistämiseen paitsi lääketieteen niin myös käyttäytymis- ja sosiaalitieteen näkökulmasta.

Hausen kertoi, että Suomessa herättiin 60-luvulla suunterveyden surkeaan jamaan ja aloitettiin kansallinen terveysneuvonta. Tilanne alkoi parantua. Hiljalleen valistuskampanja kuitenkin hiipui ja 80-luvulla katsottiin, että hampaiden reikiintyminen korjataan parhaiten säännönmukaisten hammaslääkärikäyntien yhteydessä. Muistan hyvin alakouluajoilta vaaleanpunaisen ajanvarauslapun ja banaaninmakuisen fluorilakan.

Kun myönteinen kehitys pysähtyi, tajuttiin, että asiaa pitäisi edistää myös kodeissa. Maitohampaat kun voivat reikiintyä jo parissa kuukaudessa.

Työ alkaa jo ennen kahden vuoden ikää: jos lapsen suuhun ehtii muodostua normaali mikrofloora, karies-bakteerit joutuvat kilpailemaan elintilasta. Tällöin ne eivät voi mellastaa suussa miten tahtovat. Sen jälkeen karies pidetään ahtaalla ihan perusjutuilla. Vanhempiin yritetäänkin iskostaa avainsanat terveellisestä ruokavaliosta, ateriarytmistä, harjausrutiinista, fluorihammastahnasta ja ksylitoli-tuotteista.

Ja sitten on vielä se esimerkin näyttäminen. Sen kaksi x kaksi minuuttia -rutiinin oppii helpoiten vanhemmilta. Hausen kertoi, että sukupuolten välillä löytyy eroja: miehistä puolet harjaa hampaansa aamuin illoin, naisista kaksi kolmasosaa. Ero alkaa näkyä myös pojissa, jo 11-vuotiaista lähtien. Isien malli olisikin olennainen keino saada pojat huolehtimaan hampaistaan.

Minäkin ryhdistäydyin, viimein, ja otan nykyään hoitorutiinin tosissani, käytän hammaslankaa ja suuvettä ja käyn tarkastuksessa parin vuoden välein.

Suurin syy ryhtiliikkeeseen oli tieto suun terveyden liittymisestä yleisterveyteen. Minulla on jo muutenkin perinnöllinen alttius sydän- ja verisuonitauteihin, joihin suun terveydellä on selvä yhteys. Tuuria ei kannata testata.

Naula arkkuun tuli juurihoidosta. Sen ansiosta kypsyi ajatus jättää irtokarkit kokonaan. Something's got to give. Salmiakkiufofirma saisi kyllä maksaa tekarini.

Onneksi pikkusisko näyttää katsovan ennemmin mallia isosiskostaan kuin minusta. Minun roolikseni jää tehdä hampaidenpesusta hauskaa. Bravuurini on rikki menevä hampaidenpesukone, joka yleensä hoitaa iltaharjauksen viimeisen kierroksen. Kone nimittäin alkaa hetken harjattuaan nikotella, yskiä ja harjata täysin epärytmissä omituisesti poskia, huulia ja lopuksi tuikkaa tahnaa nenänpäähän.

Maailman suunhoidon päivän kunniaksi pukkaa arvontaa: Sekä Instagramissa että Facebook-sivullani on postauskuva, josta tykänneiden kesken arvotaan kaksi pakettia:
a) Linnamäki-rannekkeet (5 kpl) ja
b) vuoden suunhoidon tuotteet koko perheelle.
Käykäähän osallistumassa, vaikka molemmissa - mukaan ehtii ma 21.3. klo 12 asti!

Virpojien kilpailukyky huolettaa - allekirjoita paikallinen sopimus!

Vuoden tax-free oravannahkakauppojen päätapahtuma, palmusunnuntai, lähestyy.

Ala on aivan liian pitkään saanut rehottaa ilman sääntelyä. Nyt jos koskaan tarvitaan tuottavuusloikka, joka saadaan milläpä muulla kuin paikallisella sopimisella!

Jos sallitte, kauppakorkeakoulusta sivuaineen suorittanut humanisti kertoo nyt, millä reunaehdoilla kauppakello soi.

1. Ajoitus kuntoon. Ei ovikellon rimputtelua ennen kymmentä ilman erillissopimista.

2. Valitse paikka oikein. Nukkumalähiö on tuottavuusloikan nimissä paras valinta. Taksi sinne on investointi. Jos kuitenkin riskeeraat virpomalla opiskelijakampuksella niin palkkana saattaa olla tyhjiä pulloja. Ei huono sekään.

3. "Vitsa sulle, palkka mulle." Hei kukkuu, karkkia saa vain vitsaa vastaan. Pelkkä runonlausunta ei riitä.

4. Kohtuus. 10 hengen virpomisjengi ja 1 vitsa? Get real. Saatte sitten jakaa yhden Kinderin kristillisesti. Järkevämpää on muodostaa max kolmen hengen kerjuujengejä, jolloin säilyy ostajan ja myyjän balanssi. Eikä mitään naaman näyttöä siitä, että sitä nihkeetä vitsaa vastaan jokainen ei saa jättimegapussia mässyä. Pyytäkää faijalta lisää, jos ei riitä.

5. Panosta vitsaan. Se risu pitää koristella kunnolla. Hikipajameiningin pitää näkyä. Vessapaperi, sämpyläpussin sulkimet ja jesari ei käy.

6. Älä ole Elsa. Pukeutukaa nyt herran tähden kunnolla, teemana on noidat, velhot ja trullit ei tädit, prinsessat tai Salama McQueen. Hameet, viitat, essut, hatut, huivit, pisamat, luudat, pannut - myös kissan asu käy. Perinteet, eiks jeh?

7. Yksityiskohdat kuntoon. Palkat kerätään punottuun paju- tai pärekoriin, kahvipannuun tai mustaan nahkalaukkuun, ei Alepan muovariin. Ei oo mun ongelma, jos ei mahdu. Käykää himassa tyhjennyksellä.

8. Opettele se loru. "Öö.. pirjon varvon öö tuoreeks hirveks eiku..." Se on lyhyempi kuin uskontunnustus, että kyllä sen oppii jos motivaatio on kohdillaan.

9. Houkutuslintujen käytön ehdot. Söpöjen pikkulasten käyttö itse virpomiseen teinien värjötellessä nurkan takana on sallittua vain jos kaikki saavat sosiaalisesti oikeudenmukaisen siivun tuloista.



10. Asiakas on aina oikeassa. Oikeastihan se menis niin että palkka haetaan vasta viikon päästä, että kandee olla ihan iloinen aina, jos jengi ei leiki kuollutta kolkuttaessa. Fist bump!

Onko ok? Nimi alle, tulppa irti paatista ja päkyt omaan koriin!

Ps. Jos et allekirjoita sopparia, saat virpomispalkaksi 100 grammaa parsakaalia ja nelipolvisen trokeen. Kjäh.