Mitä tänään puettaisiin?

Kun olin au pairina Lontoossa, ihmettelin, miksi lapsiperheen eteisessä ei ollut isoa vaatekaappia, vaan pelkkä säälittävä pystynaulakko. Missä hemmetissä ulkovaatteita säilytettiin? Perheen äiti katsoi minua kuin mielipuolista. Kyllähän nyt yhdellä poplarilla ja villaulsterilla ulkona pärjää.

Noh, sinä talvena elohopea painui tasan kerran nollan alle. Ja silloin oli kansallinen hätätila ja jengi hamstrasi öljyä, lääkkeitä ja elintarvikkeita.

Tästä näkökulmasta suomalaisen lapsiperheen joka-aamuinen eteisarvonta, mitä tänään päälle puettaisiin, saattaa olla vieras ilmiö. Teinkin vertaistueksi yleishyödyllisen listauksen, josta näkee, mitä eri kuukaudet näillä leveysasteilla pukemisstrategisesti oikein tarkoittavat.

Aluspaita, leggarit, lämpöhousut, pitkähihainen, paksumpi villapuku, fleece ja toppahaalari. Silti aivan jäässä.

1. Tammikuu

Se tyyppi, joka väittää, että lapsille riittää kolme kerrosta, ei takuulla asu Berliiniä pohjoisempana. Tai sitten hän pitää ääreisverenkiertoa turhakkeena. Vaikka pukisit ipanalle päälle kaiken mitä kaapista löytyy, vähintään silmämunat jäätyvät kuoppiinsa ja räkä nenään. Lisäksi michelin-kersa on yli 20 cm hangessa kohtuullisen liikuntakyvytön. Nobel sille, joka kehittää toppahanskojen peukaloon sähkölämmityksen.

2. Helmikuu

Katso tammikuu. Helmikuu on tilastollisesti vuoden kylmin kuukausi, mutta tässä kuussa iskee kirottu sosiaalinen paine tervehenkiseen ulkoiluun, kiitos laskiaisen ja hiihtoloman. Tämän kuun tärkein hankinta onkin liput muutama tuhat kilometriä etelämmäs. Myös erilaiset huovat, lämpöpullot ja puhaltimet, joilla elvytetään kevättalven pakastamia ruumiinosia, ovat tarpeen.

3. Maaliskuu

Kyseessä on ensimmäinen kevätkuukausi, mutta jostain syystä valkoista paskaa sataa taivaalta enemmän kuin koskaan. Koska aurinko kuitenkin lämmittää, lätäköitä, loskaa ja puroja on joka puolella - ja sula vesi vaikuttaa alle 150 senttisiin ihmisiin magneetin lailla. Tässä kuussa lapsi pitää pukea kuin tammikuussa, mutta päällystää kumilla, muovilla ja neopreenilla lätäkköuintikisoja varten. Tätä kuuta varten on myös kehitetty talvikumisaappaat.

Kuva otettu huhtikuun alussa. Ulkona pärjäsi hupparissa.

4. Huhtikuu

Kevät etenee, mutta vuorokauden lämpötilojen vaihtelu voi olla 30 astetta ja tilanne voi vaihtua yhden pilven ansiosta vartissa suuntaan tai toiseen. Vettä voi sataa missä olomuodossa tahansa, voi tuulla suoraan pohjoisnavalta - tai olla täydellinen keskikesän helle. Ei voi tietää. Tässä kuussa olet tuomittu epäonnistumaan, teit mitä tahansa. Lapsellasi on aina kylmä tai hiki, parhaimmassa tapauksessa molemmat yhtä aikaa. Jos sataa lunta ja sen jälkeen paistaa, kersat sokeutuvat ilman kunnon aurinkolaseja.

5. Toukokuu

Varaudu edelleen pahimpaan. Lumet ovat sulaneet ja aurinko paistaa korkealta, mutta se ei tarkoita, että talvi olisi väistynyt. Kypärämyssystä voi luopua, mutta välikausihaalari ja ohuempi kerrasto kannattaa pitää naulakossa, ettei puiston penkillä istuskellessa iske virtsatietulehdus. Voit mahdollisesti vaihtaa tumput sormikkaisiin, vuorilliset kurahanskat vuorettomiin ja talvikumisaappaat tavallisiin. Ei kannata lopettaa d-vitamiinia.

Kuva otettu juhannuksena. Hanskoja ei laitettu joten näpit olivat aivan jäässä.

6. Kesäkuu

Kyseessä on "kesä" vain teoriamielessä - leggingsien päälle vedetään edelleen ulkohousut. Suomen neljä vuodenaikaa tarkoittaakin sitä, että yhdessä kuukaudessa voit kokea ne kaikki ja se on yleensä kesäkuu. Joskus onkin vaikea erottaa joulun säätä juhannuksesta. Onneksi päivälämpötila sentään pysyttelee enimmäkseen nollan yläpuolella, joten pelkällä välikausihaalarilla pärjää. In Finland we have this thing called kesäpipo ja kevyttoppatakki.

7. Heinäkuu

Heinäkuussa alkaa 60 päivän ajanjakso, jolloin vuorettomille vaatteille, shortseille, hellehatuille ja lippiksille, lyhyille hameille ja mekoille sekä hihattomille paidoille saattaa olla käyttöä. Muista kuitenkin aurinkorasva, sheidit, hyttysmyrkky ja laastarit. Lapsesi iho on aistinut aurinkoa ja ulkoilmaa viimeksi 300 päivää sitten.

8. Elokuu 

Tässä kuussa pukeutumista määrittävä tunnetila on hankintapaniikki. Elokuussa pitäisi siirtyä normiarkeen kesän rötväyksen jälkeen, mutta kersojen vaatteille on tapahtunut jotain. Lapset ovat mystisesti kasvaneet 10 senttiä niin että sisätossut ratkeilevat saumoista ja farkut ovat muuttuneet capreiksi. Kouluun mennään elastaania sisältävissä verkkareissa. Kannattaa myös ennakoida ja tarkistaa kumisaapas-, kuravaate- ja villapukutilanne.

Kuva otettu marraskuun puolivälissä. Aivan liikaa päällä.

9. Syyskuu

Tässä kuussa tulee se päivä, jolloin huomaat olevasi jumissa kesässä: jätät päiväkodin pihalle sen ainoan lapsen, jolla ei ole bränikkä välikausihaalari ja sormikkaat päällä. Ohuessa farkkutakissa ja balleriinoissa hypotermia iskee taaperoon vartissa ja saat ystävällisen palautteen päiväkodin henkilökunnalta. Nyt on myös aika ruveta metsästämään seuraavan koon toppavaatetta.

10. Lokakuu

Säätyyppi vastaa huhtikuuta. Se, että katsot aamulla lämpömittaria, sadetutkaa ja tuulensuntaa, ei auta. Ainoa järkevä valinta on pakata mukaan ihan kaikki varusteet päiväkotirepun räjähtämisen uhalla. Tässä kuussa toivot kiihkeästi, että lapsi kasvaisi pian aikuiseksi ja vastaisi ihan itse vaatevalinnoistaan.

11. Marraskuu

Loppusyksystä maailma muuttuu hiljalleen nestemäiseksi: löysäksi mudaksi, maatuvien lehtien suljunmuljuksi ja kuravelliksi. Eteisessä on enemmän hiekkaa kuin Kalaharissa paitsi jos vahingossa tulee metri lunta. Tässä kuussa haastavinta on päättää, kuinka monta kertaa kehtaat olla pesemättä välikausihaalarin, jotta goretex-pinta ei liikaa kuluisi. Muista kuorruttaa lapsi erilaisilla heijastintuotteilla.

Uutena vuotena pari vuotta sitten tarkeni välikausihaalarissa ja ohuissa lapasissa.

12. Joulukuu

Eteläisen Suomen joulukuu saa ihmettelemään, miksi me persjalkaiset emme ole kehittäneet bioluminenssia samaan tapaan kuin syvänmeren kalat. Vaihda viimeistään nyt paksumpaan haalariin, jonka vesipilariarvo on tapissa. Ei siksi, että sitä vielä lämpötilojen puolesta tarvittaisiin, mutta hiekkalaatikolla noin kuukaudessa paskaksi kieritty välikausihaalari alkaa vedellä viimeisiään.

Ja näin on eteisen kaappi taas elänyt yhden vuoden kierron. Eläköön kaikki lastenvaateprojektipäälliköt!

Kääk, mitä muistoja!

Yhteistyössä Aku Ankan kanssa.

Akkari. Tartuin lapsuudesta tuttuun aviisiin tämän yhteistyön myötä reilun kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Posti toi viisi lehteä ja Lataamo-tunnarit. Miten Ankkalinnan asukkaiden toilailut maistuvat keskiäkäiselle ja nykynuorelle? Onko klassikko vuosien mittaan uudistunut: onko Hessulla älypuhelin ja Aku päässyt anger management -kurssille? Ja mitä sovellus tarjoaa?

Sarjakuvat kuuluivat olennaisena osana lapsuuteni lukemistoon. Ne täyttivät eri kulttuurinnälän lokeroa kuin kaunokirjallisuus, jota ahmin ennakkoluulottomasti kaikista genreistä. Sarjiksia tilattiin taloon useita ja niitä lojui ruokapöydällä, sängyn vieressä ja vessassa. Heppalehdet sain lukea ihan itsekseni, mutta keskiviikkoisin autossa matkalla kotiin riideltiin, kuka saisi lukea Akkarin ensimmäisenä.

Lehteä kiihkeämmin suhtauduin Aku Ankan taskukirjoihin. Nopeana lukijana pidin pitkistä ja polveilevista tarinoista - ja Skidi on täysin samoilla linjoilla. Manguinkin taskareita vanhemmilta, lainasin niitä kavereilta ja eka oma ostokseni oli kirpparilta löytynyt taskukirja. Parhaimmillaan kirjahyllystäni meni taskukirjoihin kaksi pitkää hyllyä.

Sarjakuvahahmot ovat karrikatyyrejä ja juoniasetelmat mustavalkoisempia kuin kaunokirjallisuudessa. Tällöin lukijassa herää voimakkaita tunteita empatiasta närkästykseen.

Tykkäämme Skidin kanssa Mikistä ja Roopesta. Pahiksista Milla Magia on paras, Mustakaapu pelottavin ja Karhukoplan hömelöt lähinnä hassuja. Tykkäsin myös harvinaisista henkilöhahmoista kuten Eka Vekarasta ja Touho-serkusta. Parhaita juttuja olivat ne, joissa matkustettiin Roope-sedän päähänpistojen perässä maailmalla/avaruudessa Kroisos Pennosen ja Kulta-Into Piin rampatessa kannoilla.

En voi edelleenkään sietää äksyilevää Iinestä ja Skidi puolestaan totesi vähän nyrpeänä, että lehden nimi pitäisi vaihtaa veljenpojiksi. Tykkejä naishahmoja kaipasin minäkin. Nokkelia sisarentyttöjä oli liian vähän, samoin neuvokasta Mummo Ankkaa.

Yksi Aku-rakkauteni syy oli kielessä, suomennoksiin panostamisessa. Osa lukemisen hauskuudesta piili kääntäjän sanavalinnoissa. On tutkittu juttu, että kirjoja lukeneiden ja lukemattomien lasten välillä on isot erot juuri sanavarastossa, ja väitän että Aku Ankkaa lukeneet voidaan rinnastaa kirjoja lukeneisiin.

Rikkaasta kieliasusta ei tingitä edelleenkään ja näinä kökköjen Google translator -käännösten aikana satsausta arvostaa entistä enemmän. Lisäksi tajusin, että Akkari-kielestä on jäänyt vaikutteita koko kansakunnan aktiiviseen sanavarastoon.

• Keskuudessamme elää kitupiikkejä, hannuhanhia ja pellepelottomia. Ja kaikki tietävät, millaisia he ovat. 
• Voin käyttää sanoja sihijuoma, fantastiljoona ja hyrysysy ja tulla ymmärretyksi. 
• Aku Ankka -sadattelut taas on pitänyt ottaa käyttöön perheellistymisen myötä. Jukranpujut, senkin ruoja! 
• Erilaiset julkkisten nimiväännökset olivat suosikkejani. Viittaan edelleen erääseen edesmenneeseen artistiin Möykkäel Jaksosena.

No, oliko mikään muuttunut?

Kaupunki oli ennallaan. Kepulikonsteja käyttävä Hanhivaara häviää edelleen mittelöissä. Veljenpojilla välähtää, Hessulla ei. Mikki jeesaa Simo Sisua ja Hannu Hanhi luottaa tuuriinsa.

Suurin uutinen olikin se, että Aku Ankan digipalvelussa Lataamossa* ovat kaikki akkarit ja taskukirjat luettavissa digimuodossa. Siis kaikki taskukirjat 70-luvulta lähtien. Jukopliut!

Koska taskarikokoelmastani on jäljellä enää kaksi vaivaista nidettä, tämä paikkaus tuli tarpeeseen. Ihan ensimmäiseksi aion lukea terrierini tuhoaman Ympäri mennään ja yhteen tullaan -läpyskän, jossa pikkuruiset minoxilaiset tulevat miniufolla ostamaan Maasta viljaa.

Lopuksi ARVONTA! Kuka Ankkalinnan asukkaista oli suosikkihahmosi, kuka inhokkisi? Laitan arpoen kaikkien kommentoineiden kesken muikean lukupaketin! Palkintopaketti sisältää seuraavat Aku Ankka -kirjat:
- Ankat maailman ympäri 3
- Barksin parhaat sarjat 5
- Kadonneen Kirjaston vartijat, juhla-edition.

Keskiviikkoiltaan klo 21 asti saa analysoida. Muistathan myös jättää sähköpostiosoitteesi, jotta saan ilmoitettua voitosta!

*Lataamo toimii sekä mobiilisovelluksena että tietokoneella. Tarjolla on kaksi tilausvaihtoehtoa ja palvelun voi rekisteröidä yhteensä viidelle laitteelle. Sitä voi talouskohtaisella tunnuksella käyttää kolme henkilöä yhtä aikaa = ei enää riitelyä siitä, kuka lukee ensin!

Nyhtökaura vastaan jauheliha

Koskin eilen nyhtökaurapakettiin! Olen ollut kohtuullisen pakkomielteinen nyhtökauran suhteen heti kun tuotteesta ensimmäisen kerran kuulin.

Nyhtökauraa on luonnehdittu "täydelliseksi proteiiniksi": se on ravintoarvoiltaan erinomainen ja valmistukseen käytetään kauraa, hernettä ja härkäpapua, jotka jopa meidän pohjoisilla leveyksillämme menestyvät. Ei siis tuhansien kilometrien roudausta, ei tehotuotantoa ja kärsimystä.

Ensimmäinen havaintoni oli, että kas, pakkaus on samanlainen kuin jauhelihan.

Ei ehkä ihan vahingossa. Idea syntyi kahden naisen ongelmasta: miksi markkinoilta ei löydy selkeää jauhelihan korvaajaa? Jauhelihaa käytetään nimittäin joka toisessa suomalaisten suosikkiruoassa.

Tottumuksella on valtava voima - ja sitä on helppo aliarvioida. Fakta on se, että jauhelihaa me olemme tässä ruokakulttuurissa tottuneet säilyttämään, keittämään, paistamaan, pureskelemaan ja maistamaan. Nirsoilijoiden perheen ainoana kasvisruokalipun heiluttajana olen todella iloinen siitä, että nyhtökauran suutuntumaan on pistetty paukkuja: ei ole ollenkaan yhdentekevää, miten ruoka suussa käyttäytyy. On valtava etu, jos koostumusta ei tarvitse opetella.

Tarjolla on jo pitkään ollut erilaisia kasviproteiineja, mutta nekin, jotka ovat kokeilunhaluisia / voittavat ennakkoluulonsa, eivät tartu pahvilta maistuvaan soijarouheeseen tai kumimaiseen tofuun kovin montaa kertaa vuodessa. Soija-allergisille vaihtoehtoina on sieniproteiinista tehtyä quornia (joka on mielestäni lähimpänä lihatuntumaa) ja vehnästä valmistettua seitania, mutta kun käyttötapa puuttuu, massasuosio jää saavuttamatta. Ja sitä me ihmiskuntana tarvitsemme.

Makuakin on kehuttu. Itse en ole päässyt tuotetta maistamaan mutta sekasyöjä duunikaverini luonnehti loistavaksi - ja täyttäväksi. Tuotteesta on myös kehitteillä erilaisia versioita, ainakin halloumimainen tuote.

Tuotetta ei tarvitse kypsentää, ainoastaan lämmittää miedolla lämmöllä. Saa nähdä miten tämä sopii grilliin, jos on herkkä ottamaan väriä.

Mielenkiinnolla odotan myös, miten markkinoijat tuotteeseen tarttuvat. Stockalla myyty koe-erä meni kuumille kiville, joten kiinnostusta löytyy. 

Liikutun kahdesta asiasta. Luontodokumenteista ja tuotteista, joilla yritetään muuttaa maailmaa. Nyhtökaura on kertaluokkaa kovempi juttu kuin mikään Talvivaara (jostain syystä valtio syytää rahojani siihen vaihtoehtoon jolla ei ole mitään tulevaisuutta).

Ei ihme, että sijoittajat innostuivat ja työnsivät kehittäjille heti miljoonan kouraan. Gold & Greenin toimitusjohtaja Maija Itkosen mukaan tuotteet saadaan ensimmäisiin kauppoihin jo huhti-toukokuun aikana. Take my money!

Vihdoin: Bloggaajien kirjahaaste

Anteeksi, että kesti.

Sain jo tammikuussa Satulta kirjahaasteen, mutta en kehdannut ottaa sitä virallisesti vastaan.  Ihan siksi, että en ollenkaan tiennyt, milloin minulla olisi seuraavan kerran joku kirja kesken!

Nyt on, kiitos loman.

Ehdin arkena lukea aivan liian vähän, edelleen. Vaikka olen nopea lukija, kaipaan lukemiseen selkeää aikaikkunaa. Vartti bussissa ei riitä (ärsyttää jos pitää väkisin lopettaa jännässä kohdassa tai vaihtoehtoisesti ajaa totaalisesti kirjaan uppoutuneena pysäkistä ohi) ja illalla aika menee usein bloggaamiseen.

Lisäksi puuttuu inspiraatiota. Mitä lukisin? Kaipaan elämääni kirjakonsulttia, jolle voisin pirauttaa hädän hetkellä. Eli kun seisoskelen kirjastossa tai kirjakaupassa hoo moilasena pohtien ajankäytön uhkia ja mahdollisuuksia.

Asiaan!

1. Kirja, jota luet parhaillaan? Paula Hawkins - Nainen junassa

Sain itse asiassa tämän juuri loppuun, mutta laskettakoon kesken olevaksi. Jollain kierolla tavalla pidän siitä, että jotkut kirjat laittavat lukijan vastakkain oman persoonansa kanssa - minun ristinäni on kärsimättömyys. Huonolle viihteelle ei ole aikaa, joten jos en hyvin nopeasti hurmaannu, kirja jää yöpöydälle ikuisiksi ajoiksi.

Tämän kirjan alku oli pitkästyttävä ja vihasin kaikkia päähenkilöitä, mutta hyvät suosittelijat pelastivat. Ja olihan se sitten oikein hyvä! Vähän nolottaa, että meinasin jättää kesken.

2. Kirja, josta tykkäsit lapsena? Anni Polva - Tiina-kirjat.

Oli pakko soittaa pikkuveljelle. Luettiinko meille kun olimme lapsia? Miksi en muista yhtä ainutta lapsuuden kirjaa? Hanhiemon satukirjan muistan kyllä nähneeni, mutta lukutuokioita vanhempien kanssa. Ei muistikuvia.

Lähdenkin siitä, että kirjallinen elämäni alkoi vasta kun opin itse lukemaan ekan luokan keväällä. Mikä oli ketsuppipulloefekti. Ahmin saman tien koulun kirjastosta kaiken mitä hyllyissä oli - Tammen kultaisista kirjoista aloitin. Sama jatkui kotona. Kaikki kävi. Luin Mummon ja Papan kirjahyllystä kaikki klassikot (ja olen edelleen sitä mieltä, että 7 veljestä on todella keskinkertainen teos) ja lainasin kavereilta lisää.

Kun sitten jossain vaiheessa menossa oli jo Zoo-tietosanakirjat, Mutsi heräsi ja alkoi ostaa minulle nuorten kirjoja. Näistä ensimmäisenä kahlasin läpi Tiina-kirjat - siksi vahvin muisto on juuri tästä sarjasta. Sitten tulivat Lindgrenin klassikot (Ronjaa rakastan edelleen), Viisikot, Vompelit, LOTR, Akkarit, Christien koko tuotanto, Tuulen viemää jne. Muumit on oikeastaan ainoa brändi, joka ei koskaan käteen osunut.

Kyllä me joskus tykkäämme  samoistakin kirjoista.

3. Kirja, joka jäi kesken: Jari Tervo - Myyrä.

On aika kuvaavaa, että tämä on Koti-insinöörin lempikirja ja toisaalta tämä vastaus on sama kuin Satulla! Kuten jo totesin, olen aika lyhytjännitteinen viihteen kuluttaja niin kirjojen, leffojen kuin tv-sarjojenkin osalta. Esimerkiksi monien suosikkisarja Narcos oli minulle liian löysä.

Aloin lukea Myyrää Thaimaassa vuonna 2003. Noin 20 sivun jälkeen tilasin pina coladan ja laskin aurinkotuolin selkänojan ala-asentoon. 1) Epäselvää. 2) Hohhoijaata.

Kesken jääneitä on muitakin, mutta tämän lopettaminen ei ole missään vaiheessa jäänyt harmittamaan.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen: Khaled Hosseini - Tuhat loistavaa aurinkoa

Jokainen kirja, jonka lukee loppuun asti, aiheuttaa jotain ajatuksia, mutta sitten on niitä, jotka jättävät aivot savuamaan. Valkkasin tämän, koska harvemmin intoudun kirjoittamaan lukemastani kirjasta postauksen. Läkähdyttävä teos.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että vaikuttavia kirjoja on oikeastaan monia - johtuneeko ehkä harvasta lukutahdista - ja niitä on hirveän vaikea laittaa järjestykseen.

Joistain kirjoista saa lukuviihteen lisäksi valtavasti tietoa (Risto Isomäen Saraswatin hiekkaa), joissain käytetään kaunista kieltä (Umayya Abu-Hannan Nurinkurin) ja joissain taas on koskettavia ajankuvia (Maria Jotunin Huojuva talo, Itkosen Anna minun rakastaa enemmän ja monet klassikot).

Jotkut kirjat taas on saatu merkitykselliseltä ihmiseltä (kuten eräs lastenkirja naapurin mummolta ja runokirja ala-asteen luokanopettajaltani). Ne ovat itsessän muistoja.

Tämän kirjan sain naapurin mummolta, jonka ruokakssin kannoin kotiin kun hän vaikutti väsyneeltä.

Ja jotkut sitten vain osuvat omaan elämäntilanteeseen kuten eräänä kummallisena kesänä luettu Kafkan Oikeusjuttu. 

5. Kirja, johon palaat uudelleen? N/A

Olen ehkä friikki, mutta sellaista kirjaa ei ole, jonka lukisin uudelleen. En tiedä miksi. En osaa suoralta kädeltä nimeltä yhtään teosta, jonka haluaisin ottaa käsittelyyn uudelleen. Miksi ihmeessä niin edes pitäisi tehdä? Ellei ole kolmevuotias ja koukussa Pupen edesottamuksiin.

Mutta nyt on tiedän vuoronne: vastatkaapa kysymyksiin tähän alle tai blogiinne. Jospa saisin sitä kirjakonsultointia tätä kautta.

Metsänhalaaja

Katselimme äsken lasten kanssa Metsän tarinan (leffa on Areenassa vielä 7 päivää).

Kohtaaminen viime keväältä. Rakkaus lämpimiin kiviin yhdisti meidät.

"Metsän tarina on koko perheen elokuva ainutlaatuisesta suomalaisesta metsästä, sen värikkäästä ja monimuotoisesta elämästä.

Elokuvan pääosissa ovat metsän lukuisat asukkaat: karhut ja hirvet, käärmeet ja pöllöt, muurahaiset, sammakot ja liito-oravat sekä muinaiset sielulinnut kuten kuukkeli ja palokärki."

Lähde: Yle

Tuosta upeasta kuvamaailmasta tuli aivan hirveä metsänhimo. Jo riittää kylmyys, harmaus ja hiljaisuus! Haluan haistelemaan sammalia ja suopursuja, kuuntelemaan viserrystä  ja purojen solinaa, nauttimaan perhosen lepatuksesta ja kaarnasta poskea vasten.

Paitsi että mökkeilykausi aloitetaan tässä kuussa, myös viime vuonna aloitettu retkeilyharrastus jatkuu uusilla seikkailuilla. Niin monta hyvää vinkkaamaanne paikkaa jäi polttelemaan vaelluskengän pohjia jo viime syksynä, kun päivän lyhyys katkaisi retkeilykauden.

Tänä vuonna kierroksia uskaltaa jo lisätä kun nuorinkin täyttää viisi. Jos vaikka hankkisi jonkun kevyen kantovälineen, jolla pärjäisi kympin taipaleen, vaikka kuopus väsähtäisi.

Lisäksi Skidi on esittänyt toiveen yöpymisestä metsässä. Telttaan en suostu, mutta retkeilijät voivat majoittua erilaisiin tupiin.

En malta odottaa. Onneksi metsänhalaaja voi verrytellä luonto-ohjelmilla. Kohta mennään taas.

Pitääxunaina eli asiaa parisuhteesta ja temperamentista

Välillä kadehdin pariskuntia, jonka osapuolet vaikuttavat samanlaisilta. Tiedättekö: sellaisia keskenään synkronoituja, harmonisia ihmisiä, jotka nauttivat samoista asioista ja ovat aina samaa mieltä kaikesta.

Me olemme Koti-insinöörin aivan totaalisen erilaisia ihmisiä. Reagoimme ja käsittelemme monia arjen asioita aivan eri tavoin.

Minun mielestäni
... viikonloppuaamuisin ei pidä olla kiire mihinkään vaikka olisi kuinka hyvä ilma.
... alle puolen tunnin myöhästymisistä ei tarvitse ilmoittaa.
... kämppä ei ole sotkuinen jos vain vaatteita on hujan hajan.
... jos ipana kiipeää puuhun, aikuisen ei tarvitse seistä juurella ottamassa koppia.
... on turhaa yrittää keskustella ihmisen kanssa joka tekee jotain muuta. Hän ei kuule.

Ja mitä pitempään on yhdessä, sen selvemmin tietää jo etukäteen, mistä haloo syntyy. Jotkut asiat eivät vain muutu. Miksi ihmeessä toimimme niin ennalta-arvattavasti?

Aloin pohtia temperamenttia ja temperamenttierojen merkitystä ihmissuhteille pari vuotta sitten kun tajusin, että perheessämme elää erityisherkkiä ja erityisen epäherkkiä.

Herkkyys ei ole ainoa ihmisen synnynnäistä temperamenttia määrittävä piirre vaan niitä on useita, erään tulkinnan mukaan yhdeksän kappaletta. Näitä tempperamentteroja voi havainnollistaa duuniprojektiani varten tehdyllä työkalulla.

Me satumme sijoittumaan janan ääripäihin monessa muussakin piirteessä kuin herkkyydessä - kuten rytmisyydessä, aktiivisuudessa ja intensiivisyydessä.

Olen epärytminen ja krooninen myöhästelijä. Ajantajuni ei ole niitä parhaimpia. Minulle tulee aamun minuuttien vieriminen melkein yhtä suurena yllätyksenä kuin Skidille. Hyvin järjestelmällinen Koti-insinööri pitää toimintaani lähinnä sekavana hutilointina. Toisaalta temponi on paljon rauhallisempi kuin kyseisen sähköjäniksen.

En tiedä, onko kateuteen mitään todellista aihetta. Ei elämä samankaltaisen ihmisen kanssa välttämättä ole yhtään sen helpompaa. On ehkä helpompi kasvattaa lasta, joka toimii samalla tavalla kuin itsekin, mutta parisuhteessa ja erityisesti vanhemmuudessa on myös etua siitä, että reaktioissa on valinnanvaraa. Ehkä.

Vaikka temperamenttiaan ei voi muuttaa, käytöstään voi. Lähtöruutun pääsee kun tunnistaa ne omat piirteensä ja motivoituu itsensä kehittämiseen. Ei pienestä henkilökohtaista tulostavoitteesta haittaakaan ole.

Parisuhde hyvin erilaisen ihmisen kanssa voi onnistua kunhan toisen piirteet hyväksyy ja ymmärtää että luontaisissa toimintamalleissa ei ole kyse tahallisesta kiusaamisesta. Molemmilla on oikeus olla sellaisia kuin ovat mutta nähdäkseni molemmilla on myös velvollisuus käyttäytyä niin, että suhde toimii. Siihen sillä tahtomisella varmaan viitataan.

Olisi kiva kuulla tarinoita perheistä, joissa on hyvin erilaisia persoonia. Oletteko osanneet kääntää temperamenttierot vahvuudeksi?

Musiikkiluokkalainen

Arvatkaa mitä? Kersa pääsi sille musiikkiluokalle!

Ja sinne on tulossa myös paljon kavereita eskarin ajoilta. Kuinka siistiä!

Vanhemmille järjestetty infotilaisuus musiikkipainotteisen opetuksen annista oli vakuuttava. Musiikkiin tutustutaan todella monipuolisesti ja lasten ehdoilla. On laulua, soittimia, kuoroja, bändejä ja projekteja muiden musiikkitoimijoiden kanssa.

Tykkään myös siitä, että musiikin myötä tulee esiintymiskokemusta, joka on nähdäkseni hyödyksi monissa muissakin tilanteissa kuin stadionkeikalla. Työelämässä myydään aina jotakin - tofua, käyttöliittymäsuunnittelua, ohjelmaideoita. Ei ole haittaa siitä että pystyy kohtaamaan yleisön ilman että suuhun tupsahtaa kilo Anni Helenaa.

Parasta on tietenkin se, että Skidi vaikuttaa onnelliselta.

Pääsykokeet eivät olleet mitenkään läpihuutojuttu - parin tunnin setissä oli nähdäkseni vaativia tehtäviä, joihin tarvittiin paitsi nuottikorvaa myös keskittymiskykyä. Skidi suhtautui hakemiseen tyynen realistisesti (toisin kuin Koti-insinööri), sillä molemmissa päätöksissä olisi hyvät puolensa: lähikoulun musiikkiluokka olisi upea juttu, mutta tutusta koulusta lähteminen tuntui haikealta.

Tulin Skidille jopa vähän kateelliseksi. Kaikki musiikkiluokan käyneet hehkuttavat nimenomaan luokan hyvää yhteishenkeä ja tutkijat kognitiivisten taitojen kehittymistä. Eivätkä vaikutukset rajoitu vain lapsiin. Musiikin on todettu kuntouttavan muistisairaita ja hidastavan Alzheimerin taudin etenemistä.

Ehkä ei ole liian myöhäistä. Taidanpa ehdottaa musiikkipainotteista tiimikokousta, jossa vetäistäisiin raporttien välissä pari biisiä. Kuka tietää, ehkä powerpointeistani tulisi parempia.

Tuleeko meille koira?

Viime kesästä lähtien on perheessämme ollut yksi kestopuheenaihe. Koira.

Koirat mukana vaelluksella. Etummainen karvakasa minun.

Lemmikin mankuminen alkoi jo muutama vuosi sitten, kun Skidi tajusi, että koiran omistaminen ei ole mikään periytyvä ominaisuus kuten kuninkaallinen titteli vaan lemmikkejä voi ostaa. Kun vielä tuttavaperheeseen tuli karvainen perheenjäsen, ei suoralta konfrontaatiolta ole voinut välttyä.

Viimeksi aiheesta keskusteltiin Kanarialla, kun erään kaupan ovella päivysti nelijalkainen kauppias.

Minulta tulee vihreää valoa, Koti-insinööri on antanut vasta keltaista. Mutta hän on antanut ymmärtää olevansa taivuteltavissa.

Lapsuudenkodissani oli aina koira. Parhaimmillaan kolme kappaletta. Koira muutti mukanani myös opiskelupaikkakunnalle ja ensimmäiseen omaan kotiini. Se tapasi kaikki poikaystäväni ensimmäisenä.

Olen ollut ilman koiraa vuodesta 2005, kun ikäloppu terrierini siirtyi autuaammille metsästysmaille. Koirattomuuteen tottuminen otti aikansa. Nyt kymmenen vuoden treenin jälkeen osaan jo lähteä ulos yksin.

Satu kertoi hyvät perustelut, miksi heille ei tule lemmikkiä. Hän arveli, ettei jaksa hoitaa ja toisaalta, ettei siitä seuraa mitään plusmerkkistä henkisesti. Jäin miettimään, olenko jo autuaasti unohtanut, millaista koiran omistaminen on? Onko aika kullannut muistot? Mitä jos Koti-insinööri ei pidäkään koiran omistamisesta? Onko koira oikeasti tässä (suhteellisen kiireisessä) elämäntilanteessa järkevä hankinta?

Järjen voi kyllä unohtaa elämäntilanteesta huolimatta. Eihän omissa lapsissakaan mitään erityistä järkeä ole.

Tiedän, että koiran kanssa on ulkoiltava myös vaakaräntäsateessa - mutta toisaalta terrierini ei suostunut sellaisella kelillä kuin viiden metrin päähän.

Tiedän, että sitä pitää käyttää eläinlääkärissä, siitä lähtee karvaa, kuolaa ja kuraa, se levittää joskus biojäteroskiksen sänkyyni ja ripuloi valkoiselle matolle.

Terrieri ja minä vuonna 2004.

Mutta toisaalta tiedän myös, että minä jään lemmikin kanssa henkisesti plussalle. Joidenkin tutkimusten mukaan lemmikin omistaminen on jopa terveysteko: lemmikki vähentää stressiä, lisää empatiaa ja saa säännöllisesti liikkeelle. Lisäksi minun nähdäkseni lajien välinen ystävyys on aika kova juttu. Sen voi toki kokea ilman omaakin otusta.

Pahinta onkin, että todennäköisesti se juutas kuolee ennen minua. 

Periaatepäätös koiran hankkimisesta on tehty, mutta sen aika koittaa vasta parin vuoden päästä kun ulkoiluttajia, ruokkijoita, tavoille kouluttajia ja vahinkojen siivoajia on neljä kappaletta. Lisäksi päätös on ehdollinen: Snadin allergiataipumukset täytyy selvittää ettei tule ikäviä yllätyksiä heti alkuunsa.

Minkälaisia kokemuksia teillä on koiran hankinnasta? Onko kaduttanut?

Matkailu avartaa - edelleen

Terveisiä lomalta!



Olimme jo kolmatta kertaa samassa paikassa Kanarialla, joten askelmerkit olivat selvillä. Se kuitenkin pääsi yllättämään, että lapsiperhematkailu oli muuttunut taas asteen verran helpommaksi.

Pimientos de Padron. Voisiko näitä kasvattaa itse?

Kuuden tunnin lento oli naurettavan helppo nakki (ja ilman tablettia, joka on ollut rikki jo puoli vuotta).
Ipanoiden altaassa viettämä aika moninkertaistui - eikä vieressä tarvinnut seistä hengenpelastajana.
Pieninkin jaksoi kävellä rinneretkellä ihan itse.
Ravintolassa syöminen oli yhtä helppoa kuin kotona.

"Onko tuo oikeasti situuna?"

Tästä kaikesta vapaa-ajasta seurasi se, että luin kolme ja puoli kirjaa.

Vaikka tämä ei minun kirjoissani ole mitään oikeaa matkustelua verrattuna Lontoon vuoteeni, Sao Paulo - Rio de Janeiro -bussireissuun ja Kaakkois-Aasian seikkailuihini, tälläkin reissulla tuli huomattua, että matkailu avartaa, jopa tällainen allasloma. Aina oppii jotain uutta. (Enkä tarkoita nyt sitä kun Snadi päätti hypätä aikuisten altaaseen ilman kellukkeita, mutta pysyikin kaikkien hämmästykseksi pinnalla.)

Tutuista ja turvallisista ympyröistä poistuminen laittaa lasten kovalevyt raksuttamaan, mistä taas seuraa hirveän hyviä filosofisia keskusteluja. Ja lomalla on aikaa jutella. 



Lasten mielestä poikkeuksellista on se, että kaikki ovat niin ystävällisiä. Kun ihmisille hymyilee, he hymyilevät takaisin, sanovatkin jotain. Tarjoilijasedät pelleilevät, hokevat guapaa ja silittävät aina ohi kävellessään.

Jäin itsekin miettimään, mikä on kulttuuria ja mikä palvelukulttuuria?

Lapsiin suhtaudutaan luonnollisena osana yhteiskuntaa, mutta toisaalta turismista elävien lomasaarten palvelukulttuuri on suunniteltu viihdyttämään meitä. Hotellit, rantatuolit, jätskibaarit. Täällä ei rakenneta laivoja, täällä pidetään uima-allas lämpimänä.

Ipanat muistivat jo edellisiltä reissuilta että vettä ei saa tuhlata, täällä on siitä ihan oikea pula.

Toinen lapsia hämmästyttänyt juttu olivat erilaiset taiteilijat, joita ei koulumatkalla näy. Törmäsimme kolmeen eri performanssiin. Yhdet olivat rakentaneet rannalle hiekasta hienon tulivuorisaaren, toinen soitti jonkinlaista miniavaruusaluksen näköistä kattilaa ja kolmas esitti patsasta. Annoimme kaikille kolikoita, palkkaa hyvästä esityksestä.

En osannut tyhjentävästi vastata siihen, miksi katutaiteeseen ei Suomessa spontaanisti juuri törmää (ehkä Helsingin Kalliota lukuunottamatta), vaikka siitä nykyään puhutaankin jo enemmän. Ehkä me edelleen miellämme kadut muuhun kuin taidekäyttöön ja vietämme ulkona liian vähän aikaa ilmaston takia. Tai ehkä emme kehtaa? Ero kerjäämiseen ei ole vielä kyllin selkeä.



Loman loppumisesta käytiin myös hyvä keskustelu.

Miksi emme voi olla täällä aina? Voisimme, ehkä, mutta ei se olisi lomaa vaan arkea. Loman ja arjen vuorottelu on tärkeää juuri kontrastin takia. Syntymäpäiväkin on erityinen, koska se on vain kerran vuodessa. Siksi lomankin pitää loppua.

Poistumme maasta jatkossakin lapsiperheenä. Periaatteessa voisi miettiä jo pitempääkin matkaa, mutta ehkä ei tarvitse. Näköjään ihan rantalomallakin pääsee hyvien kysymysten äärelle.

Paha yskä

Tiedoksi kaikille hengitystietulehduksista kärsiville. Kylkiluunsa voi todella murtaa yskimällä.

Kolmen viikon yskä oli jo menossa ohi kun sain perjantai-iltana kunnon yskänpuuskan. Heräsin lauantaiaamuna karmivaan kylkikipuun. En voinut hengittää syvään, en aivastaa, yskähtää tai nauraa. Tikari kyljessä ei helpottanut edes kipulääkkeillä.

Jos pistävä kipu olisi ollut vasemmalla puolella, olisin lähtenyt lanssilla sairaalaan sydänkohtausepäilyn takia. Koska kipu oli oikealla, olin yhtä varma että kuolen, mutta en vain tiennyt mihin.

Eilen sitten työterveyslääkäri tutki tilanteen ja totesi, että kuudennessa kylkiluussa on ilmeisesti yskimisen aiheuttama hiusmurtuma. Murtuma muuttuu kivuttomaksi noin kuukaudessa, luutuu ennalleen kahdessa.

Hieno ajoitus, sillä loma alkaa huomenna. En voi nostella mitään painavaa, vetää matkalaukkuja tai kantaa lapsia, koska en saa rasittaa rintakehää yhtään tai hengästyä. Mikä sääli.

Koska aloitin kesäloman murtuneella varpaalla, Koti-insinööri on treenannut tätä. Onneksi kirja ja viinilasi pysyvät tälläkin kertaa kädessä.

Kirjavinkki vessasanojen ystäville

Käväisin juttusilla kustantajan luona (kyllä, kaikenlaista olisi kehitteillä kun vain aika riittäisi) ja sain matkaani muutaman lastenkirjan. Yksi näistä osoittautui täydelliseksi hitiksi.

Kaikille vessasanojen ja muiden ällöpuheiden ystäville on nimittäin olemassa tietokirja. Ällökirjassa vastataan mm. kysymyksiin kuinka paljon räkää ihminen nielee vuosittain, ketkä ovat eläinkunnan parhaat piereskelijät ja käyttävätkö jotkut ihmiset pissaa suuvetenä.

Ällökirjassa on tieteellisen tarkasti selitetty eritteiden maailma: mitä pissa, kakka, pieru ja yrjö ovat. Myös hiki ja räkä tulee käsiteltyä. Ja ei, en todellakaan tiennyt kaikkea. Näin noroaikana oli kiinnostavaa kuulla, miksi laatan seassa on aina "porkkanoita".

Informaatiosisällön lisäksi kirja toimii kasvatuksellisena tukijalkana kaikille pieruhuumorin ystävien vanhemmille.

1. Koska kirja on täynnä pelkkiä vessasanoja, niistä saa yliannostuksen. Kuvat ovat hauskoja mutta ällöjä. Hihitys lakkaa aika pian.

2. Koska eritteet selitetään pieteetillä ja luvan kanssa, niistä katoaa mystiikka. Tällöin ehkä jonkun nelivuotiaan mielestä niiden hokeminen muuttuu tavallaan merkityksettömäksi.



Tämä kirja ei tietenkään poista sitä iloa, mikä perheenjäsenen spontaanista pierusta syntyy, mutta jos tämä nyt hiukan vähentäisi intoa sulkeutua vaatekaappiin puhumaan pissajuttuja.

Ps. Skidi a-h-m-i oman tuliaisensa, Narnia-sarjan Velhon ja leijonan. "Älä puhu mulle nyt, täs on jännä kohta!" Tiedän!

Ps. 2. Itselleni nappasin lomalukemiseksi Carl-Johan Vallgrenin Varjopojan. Marklundin viimeisin oli niin huono, että tarvitsin äkkiä uskonvahvistusta ruotsalaiseen dekkariin.

Kiitos rehellisyydestä - kai

Rasia suklaakonvehteja oli jäänyt avonaisena pöytään synttärijuhlien jälkeen.

Seuraavana iltana löysin konvehdin käärepaperin Skidin huoneesta. Outoa, koska Skidi oli yökylässä. Eikä hän pöllisi konvehteja.

Päätin tiedustella Snadilta, kuinka se oli sinne joutunut.

- Löysin Skidin sängystä tällaisen konvehtipaperin. Tiedätkö mitään tästä?
- (hykertelyä) Tiedän! Minä jätin sen sinne.
- Ahaa. No tuota, milloin tämä on syöty?
- Ihan äsken.
- Okei. Otitko tämän siis vaikka nimenomaisesti kielsin?
- Kyllä. Otin vaikka kielsit. Otin ihan salaa!
- Miksi?
- Tuli kauhea karkkihimo!
- No kiva, että olet rehellinen, mutta...
- Niitä on lisää. (juoksee hakemaan tuolilta toisen ja tyynynsä alta kolmannen tyhjän käärepaperin.)
- Jestas, oliko tässä nyt kaikki?
- Ei. Otin niitä myös varastoon! (hakee lelukorista vielä kaksi syömätöntä konvehtia)

Ok. Jäin pitkästä aikaa sanattomaksi. Muutama tunne ryöppysi pintaan.

1. Ylpeys. Täysin häpeämätöntä toimintaa. Miten voin haukkua jonkun, joka käyttäytyy kuten itse haluaisi mutta ei kehtaa?
2. Kauhu. Olen jotenkin kasvattanut tällaisen psykopaatti-oravan.
3. Epätoivo. Millainen rangaistus tästä pitäisi antaa?
4. Tyytyväisyys. Eipä se ainakaan pelkää kertoa totuutta.
5. Varmuus. En aio koskaan ryhtyä Snadin rikoskumppaniksi. Vasikka.

Yön yli

Skidi kävi elämänsä ensimmäisellä harrastusleirillä, joka kesti yön yli.

Tämä oli eka kerta kun ipana oli yötä vieraassa paikassa ilman viiteryhmäänsä. Toki paikalla oli aikuisia ohjaajia ja huoneessa oli muita lapsia, mutta periaatteessa siellä oltiin ihan itsenäisesti.

Vaikka lapsi olisi kuinka reipas ja sosiaalinen ja intopinkeänä leirillä, vanhemman kannattaa pitää puhelinta auki. Vieraassa paikassa nukkuminen on ihan oma taitolajinsa. Jos uni ei tule, voi olla hyvä ottaa yhteys kotiin. Tuttu ääni rauhoittaa. Lisäksi osasin tässä asiassa tarjota vertaistukea.

Olen nimittäin oma sänky -addikti. Nukun älyttömän hyvin kotona, mutta vieraissa paikoissa ensimmäinen yö menee lähes poikkeuksetta pyörimiseen. En tiedä miksi. Sama toistuu myös mökillä, jossa sentään nukumme kymmeniä öitä vuodessa. Ja koska melatoniini ei tehoa, olen omillani.

Äänet, tuoksut, lämpötila, ilmavirrat, tyyny- ja patjatuntuma, muiden huoneessaolijoiden hengitys. Joku inahtaa tai kahahtaa juuri kun olet saamassa unen päästä kiinni.

Erityisesti tuo viimeinen. Tästä syystä myös nukkumis- ja imetysjärjestelyt vauvan kanssa olivat totaalikriisin paikka (missään ei muuten varoiteta, että vauvat ovat älyttömän meluisia nukkujia!). Lopuksi väsyttää niin että itkettää, mutta et silti saa nukuttua.

Muistelen edelleen kauhulla entisen duunipaikkani tiimipäivää, jossa majoitus oli noin 15 hengen ladossa, narisevalla hetekalla. Unta nolla minuuttia. Ryhmäytyminen jäi passiivisaggressiivisen mielentilani takia vähintään puolitiehen.

Nukunkin kaikkein parhaiten yksin, pimeässä, hiljaisessa ja viileässä huoneessa.

Koska aina välillä täytyy nukkua muuallakin kuin omalla tempurilla, minulla on tekniikka, jota käytän sulkeakseni vieraan paikan pois.

1. Aloita kropan rentoutusharjoituksella. Kuvittele, että makaat jossain miellyttävässä paikassa, hiekkarannalla auringon paisteessa tai lumessa, ei sen väliä. Ajattele rauhallisesti kuinka jalkasi, kätesi, lantiosi, hartiasi ja pääsi ovat raskaat ja väsyneet ja uppoavat vasten maata, yksi kerrallaan. Lopuksi käy läpi kasvojen lihakset: rentouta suu, posket silmät, otsa ja korvat. Tämän jälkeen pitäisi kaiken täpinöinnin olla kadonnut.

2. Hengitysrytmin vakauttaminen. Hengitä ja laske: kolmella sisään, neljällä ulos. Hitaasti. Mukaan joogasta tuttu mielikuvaharjoitus hengityksestä saumattomana ympyränä, jossa sisäänhengitys on nouseva kaari ja uloshengitys laskeva. Tämä on monesti viimeinen ajatukseni ennen tiedottomuutta.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että Skidillekin uni tuli. Etenkin kun löytyi ylimääräinen huone, johon pääsi nukkumaan yksin.

On meillä sittenkin jotain yhteistä.

Nainen parhaassa iässä

Olen aina pitänyt vitsailuna sitä, että aikuinen ihminen ei muka muista ikäänsä. Kunnes sitten viime viikolla en heti osannut vastata yksinkertaiseen kysymykseen: paljonko täytät?

Pienen laskutoimituksen jälkeen oikea numero löytyi, mutta vähän huvitti. Kai tämä on vain merkki siitä, että sillä vikalla numerolla ei ole enää niin hirveästi merkitystä. Vuosi sinne tai tänne. Elämä rullaa uomissaan ikääntymisestä huolimatta.

Tykkään tästä nelikymppisyydestä. Mistään kriisistä ei ole tietoakaan. Tämä on ihan kuin kolmekymppisenä mutta paljon vähemmällä vaivalla - vaipat on vaihdettu ja soseet syötetty. Ruuhkavuosi-indeksi on laskussa, joten tasapaino oman identiteetin ja perheen välillä on parantunut. Pölyttymässä ollut parisuhdekin on mahdollista nostaa entisöitäväksi.

Muutenkin on aika rentoa. Ryppyjen ja harmaiden ilmestyminen ei ole enää uutinen. Kukaan ei pakota nukkumaan teltassa eikä heräämään ennen seitsemää. Kengissä olevia jäärautoja ei tarvitse selitellä. Kaikki urheilusuoritukset ovat pelkkää plussaa ja kovakuntoisen maineen saa pyöräilemällä duuniin. Tiedän milloin mukavuusalueelta ei kannata poistua.

Kun katselen nuoruuden kuviani, olen vähän helpottunut. Yhtään ei käy kateeksi tyttöä, joka vasta aloittelee virheitään. Ja toisin kuin väitetään, jotkut rosot eivät ikinä siloitu. En ole yhtä ehdoton kuin nuorempana, mutta tärkeiden arvojen suhteen näkemykseni ovat vain kirkastuneet.

Ja vaikka olen monella tapaa omavarainen, elämän rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden kanssa olen tullut tutuksi. Mikään ei ole itsestäänselvää.

Ei juurikaan valittamista. Tämä on Hyvää Elämää (TM).