"Pikkulapset eivät kuulu lentokoneeseen"

Satu kohtasi lentokoneessa hieman turbulenssia kaksivuotiaan kanssa.

Meillä on ollut tällainen tilanne jo muutaman kerran ja kyllä tätä onkin treenattu.

Luonnollisesti häntä neuvottiin kommenttiboksissa mm. pitämään kaksivuotiaalle taaperolle tiukka puhuttelu ja ohjaamaan hänet piirtämään. Mikä on tavallaan sympaattista. Mutta sitten tuli myös neuvo olemaan lentämättä huonosti käyttäytyvien pikkulasten kanssa. Puutun nyt siihen, en muuhun.

Kirjoitin joku aika sitten oikeutuksen tunteesta (sense of entitlement), joka on päässäsi asuva, suht tiedostamaton ääni, joka vahtii etujasi. Se kertoo vaihtelevalla intensiteetillä, mikä sinulle kuuluu ja mikä on sinulta pois. Ylikorostuneena tämä taipumus tekee elämästä pelkkää muiden paheksuntaa.

Satun lentomatkaa voi hyvin tarkastella tästä näkökulmasta.

Lentokoneessa tämä oikeutuksen tunne nimittäin joutuu happotestiin: joudut turhan lähelle muita ihmisiä eikä tilanteesta pääse pakoon. En minäkään halua, että tuoliani potkitaan, sehän on aivan perseestä. Mutta mistä anonyymi on saanut sellaisen kuvan, että kaikki menisi aina juuri omalla kohdalla sujuvasti? Mutsi takana ymmärtää oikeutesi silloin kun hän tekee kaikkensa, että lapsi pysyisi aisoissa. On ihan ok, jos et itse halua matkustaa tai elää lasten kanssa, mutta et voi olettaa muiden toimivan samoin.

Tämä matkustusrajoituksilla läiskiminen on läheistä sukua ajattelulle, että lapset eivät sovi hiihtoladulle, ravintolaan tai minnekään missä he saattaisivat olla häiriöksi. Toki aikuisetkin voivat olla häiriöksi, mutta se tuntuu olevan helpompi hyväksyä.

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että ihmisen oikeus istua rauhassa on painavampi kuin lapsiperheen oikeus näkyä ja kuulua.

Minäkin uskoin siihen. Pysyin kiltisti vauvan kanssa kotona, jätin menemättä ulos. Se oli paljon helpompaa niin. Joskus tietenkin oli pakko mennä jonnekin, kauppaan tai apteekkiin, mutta yritin välttää niitä tilanteita viimeiseen asti. Jos lapsi alkoi huutaa bussissa, nousin välittömästi pois, viis siitä oliko kotiin viisi kilometriä ja lumisade. Ja herraisä, jos joutui julkisesti imettämään, vihasin sitä muutenkin. En tavannut juuri ketään, koska lapsi saattaisi alkaa huutaa tai käyttäytyä huonosti ja treffit menisivät pilalle.

Mitä tästä seurasi? Pidin vanhemmuutta lapsettomia vastaan kehitettynä salaliittona tosi pitkään, kaduin päätöstäni ylipäätään tehdä lapsia ja itsetuntoni romahti. En suosittele kenellekään. Näin jälkikäteen ajateltuna ehkä vähemmälläkin kärsimyksellä olisi pärjännyt.

Toisen lapsen kanssa päätin, että minun on pakko lopettaa näkymättömän leikkiminen, ihan oman hyvinvointini takia. Tajusin, että minun on pakko tehdä muutakin kuin nysvätä neljän seinän sisällä, vaikka se olikin riskipeliä. Ja kas en ollut ollenkaan niin elämääni pettynyt, yksinäinen ja masentunut. Jännä juttu.

Oikeutuksen tunteen rajoja etsitään hiekkalaatikolla, pyörän satulassa, lentokoneessa ja toimiston kierrätyspisteellä. Saanko viedä tuolta lapion, voinko potkia penkkiä ja saanko heittää muovimukin biojätteeseen. Tästä kannattaa olla tietoinen.

Minulla onkin terveisiä sille anonyymille kommentaattorille. Pyydän vilkaisemaan, mitä peilistä näkyy. Mistä tuo oikeutuksen tunteesi johtuu? Häpeästä, hylkäämisestä, vähättelystä? Oletko yhtä ankara itseäsi kuin pikkulapsia kohtaan? Ei sinusta tee itsenäistä ja pärjäävää se, että olet mahdollisimman kylmä ja kova itsellesi ja kaikille, jotka eivät sovi raameihisi. Sinulla on oikeus tulla hyväksytyksi ja niin on muillakin, erityisesti pikkulapsilla.

Armollisuutta voi myös treenata, sekin onnistuu hienosti juuri lentokoneessa.

Kun me lensimme kesällä iltalennolla kotiin, kuulin kuinka pieni poika oli riviä taaempana aivan viulunkielenä. Viimeinen pisara oli kun Snadi tilasi koneen viimeisen puuron ja pojalle myytiin eioota. Kun sotahuuto alkoi, Snadi katsoi minua ja sanoi että voi ihan hyvin lahjoittaa puuron pojalle, hän oli jo sen verran iso tyttö, että voisi syödä jonkun sämpylän. Lentoemäntä vei ehdotuksemme eteenpäin ja Äiti kiitti tarjouksesta, mutta sanoi, että tässä vaiheessa kyse ei ole enää puurosta. Ymmärsin hyvin, kilarit voi vetää myös siitä, että saisi sen puuron. Perillä perhe päästettiin suosiolla kiilaamaan passintarkastusjonossa. Koska siitä tuli kaikille hyvä mieli.

Viisi syytä rakastaa ARKEA

Useampi viikko yhteistä aikaa jälkikasvun kanssa jättää jälkensä. Kun tänään tulin toimistolle, sanoimme kollegan kanssa huomenta yhtä aikaa. Välitön reaktioni oli huutaa "Smurffi! Oma lukko, noiduttu." Ja hykerrellä tyytyväisenä omasta näpsäkkyydestäni.

Ei näin. On aika silittää kauluspaidat, laittaa kelloon herätys puoli kahdeksalta aamuyöstä ja syleillä arkea, sillä se tarkoittaa monia hienoja asioita ja elämänlaadun parantumista, monella tavalla.

1. Ruokahuolto helpottuu.

Neljä ateriaa päivässä. Neljä erikois-hiton-ateriaa päivässä. Yhdellä läjä allergioita, yksi haluaa annoksensa ilman värejä ja makuja, yksi yrittää noudattaa jonkinlaista FODMAPia ja yksi huutaa kasvisruokaa. Söimmekin todella paljon ulkona, joten olemme konkurssissa.  Arvostan ihan valtavasti sivistystoimen kasaamia lounaita ja välipaloja, tuntuu lomalta.

2. Liika vapaa-aika poistuu.

- Mihin mä voisin tänään mennä?
- Mene kouluun.

- Mulla ei oo mitään tekemistä.
- Tee läksyt.

3. Reissut on reissattu.

Koti vaihtuu taas basecampista kodiksi, jossa on tarjolla muutakin kuin homeista paahtoleipää. Lisäksi oma vapaa-aika ei tarkoita enää maanista pakpak-purkpurk-pyykpyyk-treeniä. Saa ihan hyvällä omatunnolla katsoa sohvalla yleisurheilua ja nauttia siitä, että hanasta tulee lämmintä vettä.

4. Unirytmi normalisoituu.

Perheen unirytmi keikahtaa viimeistään viimeisellä lomaviikolla kahdella tunnilla eteenpäin. Paluu normaaliin on tavallaan helpottavaa, sillä tuntuu hyvin erikoiselta vaatia kersaa menemään nukkumaan heti paikalla, koska minua väsyttää jo ihan perhanasti.

5. Rakkaus lisääntyy.

Perheenjäsenet ovat paljon rakkaampia, kun niitä ei tuijota joka sekunti. Ja jos kesälomasta selviää eroamatta, parisuhdekin on vakaalla pohjalla.

Eläköön arki, olen valmis!

Koululainen ja älypuhelin - mitä kolmessa vuodessa on opittu?

Kersan ja älypuhelimen kanssa on nyt karttunut kokemusta kolmelta vuodelta.

Meille, hoitoverkoston aktiivikäyttäjinä, Skidin omasta puhelimesta on ollut paljon hyötyä, mutta toki myös haittaa.

1. Millainen puhelin? 

Ei haittaa, jos ei omista viimeisintä iPhonea - kaikki kuulemma tietävät, että puhelin on vanhempien ostos, johon vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset. Osta siis se, johon on varaa ja jonka käyttämisessä osaat kersaa opastaa.

Lähinnä kiinnittäisin huomion muistiin. Skidin ensiluuri oli vankka ja säänkestävä, mutta siinä oli yksi ongelma: muisti oli täysin riittämätön. Ipanat tykkäävät ottaa kuvia, tehdä elokuvia, pelata ja chattailla. Toinen puhelin maksoi reilun satasen, mutta siinä oli hyvä kamera ja kunnon muisti. Sillä on pärjätty hyvin, vaikka lasi luonnollisesti meni päreiksi ensimmäisen vartin aikana. Kannattaa siis ostaa myös se suojalasi ihan suosiolla ja asentaa h e t i.

2. Mitä jos se katoaa? 

Peruspuhelin ei varkaita kiinnosta, mutta kylväminen on ollut ja on edelleen ihan relevantti huoli. Skidin luurin perässä on juostu niityillä, asukaspuistossa, koulun pihalla ja elokuvateatterissa, mutta aina tähän asti se on löytynyt.

Katoamiseen voi kuitenkin valmistautua.

a) Hanki puhelimelle mahdollisimman kirkkaat kuoret tai mahdollisimman kirjava puhelinpussi, jossa on nimi. Räikeä väritys auttaa kun sitä lähdetään metsästämään lumihangesta eikä omistaja juurikaan muista, missä sen on nähnyt viimeksi.

b) Opetelkaa käyttämään Find my phone -toimintoa ja etälukitsemaan puhelin. Kätevää myös aikuisille.

3. Sovellukset lataa vanhempi. 

Tämä on ollut ihan hyvä sääntö. Kun aikuinen tsekkaa ikärajat ja mistä sovelluksessa tai pelissä on kyse (millaiset grafiikat ja pelin idea) ja millaiset luvat, profiili- ja yksityisyysasetukset tarvitaan, säästytään esimerkiksi puhelinlaskun yllätyksiltä. Joskus maksullinen versio on ilmaista turvallisempi. Maksan ihan mielelläni pari euroa sovelluksesta, jossa ei ole peniksenpidennysmainoksia.

Tällä hetkellä Skidi pelaa mm. shakkia, Subway Surferia, Sling Kongia ja Crossy Roadsia sekä käyttää erilaisia piirtosovelluksia.

4. Mikä internet?

Ipanoille pitää selittää, mitä eroa on Wifillä ja mobiilidatayhteydellä, erityisesti jos reissaatte ulkomailla (roaming-maksut ovat EU-alueella edulliset mutta muualla maailmassa saattaa ylläreitä tulla edelleen) ja lapsi käyttää paljon ilmaisia wifi-verkkoja. Joitain pelejä voi pelata offline-tilassa, mikä on kätevää lentokoneessa.

5. Pelisäännöt. 

Meillä ei ole käytössä ruutuaikaa, koska paikallinen sopiminen on toistaiseksi onnistunut helposti, esimerkiksi sadepäivinä saa pelata enemmän. Niin kauan kun pelaaminen lopetetaan pyydettäessä ja kitinöittä, puhelin pysyy käytössä. Sama pätee liikenteessä liikkumiseen: kuulokkeita käytettäessä äänenvoimakkuuden pitää olla sellainen, että muu liikenne kuuluu ja jos saan kiinni siitä, että ipana pelaa ja kävelee samaan aikaan, puhelin vaihtuu luolamiesmalliin alta aikayksikön.

6. WhatsAppin käyttö vaatii ohjausta. 

Ainoa oikeaa mielipahaa aiheuttanut sovellus on ollut WhatsApp. Pikaviestisovellus edellyttää viestintätaitoja ja vaatii valvontaa siinä määrin että olin viime vuoden jäsenenä Skidin luokan ryhmässä. Päänvaivaa ovat aiheuttaneet mm. yhdessä sovittujen sääntöjen noudattaminen, väärinkäsitykset, ajattelemattomuus, kiusanteko ja luvatta ryhmiin liittäminen. Alakoululaiset kun eivät joissain asioissa eroa päiväkotilapsista juuri lainkaan.

7. Puhelimessa puhuminen on taito

On ollut hauska seurata, miten puhelimessa puhuminen kehittää abstraktia ajattelukykyä ja toisen huomioonottamista esim. aloittamalla puhelut tervehtimällä. Myös treffien sopiminen on hyvää harjoitusta, sillä se edellyttää vahvaa ajantajua (milloin pääset lähtemään ja paljonko matkaan pitää varata aikaa) ja prosessiymmärrystä (et voi jättää paikkaa sopimatta). Nykyään alkaa jo sujua.

Summa summarum: kyllä tässä töihin joutuu, mutta edut sentään ylittävät haitat ja samalla tulee käytyä hyviä keskusteluja mainoksista, laeista, yksityisyydestä ja ihmisyydestä yleensä. Ja siitä, miten hieno HayDay farmi minulla on.

Miten määritellään pikkulapsi

Olin ravintolassa syömässä kolmistaan kersojen kanssa.

Tyypit istuivat pöydässä nätisti, tilasivat annoksensa ja jäivät tekemään kymmeniä kertoja tekemänsä lasten menun takaosan ristikkoa ja kilpailivat siitä, kumpi osaa tehdä sen nopeammin ulkomuistista. Ehdotin, että menisivät leikkinurkkaukseen. Katsoivat minua kuin vaaleanpunaista elefanttia, mutta lähtivät sitten.

Tulivat takaisin kahden minuutin kuluttua.

- Siellä oli ympäriinsä juoksentelevia räkänorolapsia.

Yritin pitää pokkani ja muistutin, että hekin ovat olleet juoksentelevia räkänorolapsia, ja vieläpä aika vähän aikaa sitten, tosin ravintolassa noin yleisesti on kyllä kielletty juoksentelemasta, koska tarjoilijat ja safkat.

- Emme ole enää. Vain Snadilla on välillä kuivunutta räkää.

Pääsimme kiinnostavaan keskusteluun siitä, miten määritellään pikkulapsi. Tulimme siihen tulokseen että kasvamiseen liittyy voimakkaasti motivaatio ja kiinnostus pitää oma naama puhtaana ja tietoisuus siitä, mitä naamassa on.

On vauvat. Vauvat ovat toisten armoilla olevia kääröjä, jotka lähinnä huutavat ja yrjöilevät mihin sattuu ja heitä niistetään nenäfriidalla.
On räkänorotaaperot, joilla roikkuu vihreä jojo nenästä, ja jotka huutavat ja juoksentelevat valtoimenaan, vaikka vanhemmat kieltävät ja yrittävät niistää.
On räkänorotaapero senior, joka ei huuda enää koko aikaa ja pyyhkii noronsa hihaan.
On edistynyt taapero, jolla on enää kuivuneita krökkeröitä huonosti pyyhityssä nenässä.

Ja sitten ovat täysin kehittyneet, valmiit ihmiset. Eli ilmeisesti kaikki kuusivuotiaasta ylöspäin. He pyyhkivät ruoan jälkeen suunsa ja niistävät nenänsä vapaaehtoisesti. Haluavat tietää, onko naamassa mutaa, suklaajäätelöä ja hilloa.

Tätä tietoisuuden suurta merkkipaalua varjosti vain hiukan se, että toisella oli valtava mustikkapiirakkatahra mekossa ja toisella tukassa puuroa, mutta toki räkänoroa ei kummallakaan. Yritinkin tuoda keskusteluun iän myötä kehittyvän vastustuskyvyn, mikä osaltaan vähentää jatkuvaa räkänoroa, mutta argumenttini vaiettiin kuoliaaksi. Yritin tuoda ilmi, että ei ole oikein sivuuttaa argumenttia vain siksi, ettei se sovi muuhun tutkimusainestoon.

Sitten tilasimme laskun. Hetken keskustelimme siitä, voisiko kokille huomauttaa, että jälkiruoaksi tilatun suklaakakun olisi pitänyt olla keskeltä pehmeämpi. Eivät halunneet kertoa, ettei kokille tule paha mieli. Sanoin, että kokki haluaa tietää tällaiset asiat, sillä hän haluaa tehdä hyvää ruokaa. Pyysivät sitten pienen neuvottelun jälkeen tarjoilijaa sanomaan, mutta ei pahalla.

Toisen tunteiden huomiointi saattaa olla sitä räkänoroa merkityksellisempi asia ihmiseksi kasvamisen kannalta, mutta en lähtenyt turhaan alleviivaamaan. Alleviivaan sitten seuraavan nuhan yhteydessä.

Lapsiperheiden kirjoittamattomat säännöt

Lapsiperheissä vallitsee monimutkainen oikeudenmukaisuuden laki- ja sääntöviidakko. On tiettyjä hiljaisesti hyväksyttyjä käytäntöjä, joiden rikkominen aiheuttaa paheksuntaa ja aiheellista syyllisyyttä.

Meiltä on löydettävissä ainakin seuraavat.

1. Inflaatiosyistä tonttu-uhkailun voi aloittaa vasta siinä vaiheessa, kun joulu ilmestyy jälkikasvun tapahtumahorisonttiin. Yleensä heinäkuun lopulla.

2. Jälkiruoalla lahjomiskortin saa käyttää vasta kun lautasen pohja näkyy. Siihen asti pitää patistella ihan pelkällä auktoriteetillä.

3. Hammaskeijun kannattaa pitää jotain kirjaa rahalahjoituksista, sillä kersat MUISTAVAT KYLLÄ. Lisäksi on tarkistettava, ettei toinen vanhempi ole jo laittanut rahaa tyynyn alle, koska "Wää, tuo sai euron naurettavasta etuhampaasta."

4. Aikuinen, joka sanoo keittiössä ääneen, että "Ai, oot ostanut suklaata" on virallinen idiootti. "Mitä on ostettu??!!" + Sitä suklaata ei enää näy.

5. Nuorin saa punaisimman metsämansikan ja hissinnappulaetuoikeuden. Hissin nappuloita ei kertakaikkiaan paina aikuinen ennen kuin kersat muuttavat pois himasta.

6. Ranet ja nakit / soijanugetit / pakastepizza on pääsääntöisesti tarkoitettu yh-viikonloppuihin ja juhliin, mutta niitä voi tarjoilla myös loman jälkeen ensimmäisenä maanantaina ja silloin kun kaikilla on yskä.

7. Komentamisen 3+1 käytäntö: kolme kertaa pitää pyytää nätisti ja vasta sitten saa huutaa niin että naapurikin siivoaa piirustustarvikkeensa olohuoneen lattialta ja tulee syömään.

8. Jos omassa päässä soi joku kauhea renkutus sitä EI saa levittää koko perheelle hyräilemällä sitä repeatilla, varsinkaan jos kyseessä on joku lastenohjelmatunnari. Grr. Koska duuneista ei tule mitään, jos päässä soi "Pikku perunat".

9. Kiroilla ei saa, ellei huomaa, että tehnyt rakennusvirheen legotalossa sivulla 2 ja joutuu purkamaan koko paskan. Tai muutamassa muussa erikoistilanteessa.

10.  Pyritään pääsääntöisesti käyttämään perheenjäsenistä etunimiä sekä suurta skaalaa lempinimiä, mutta hyväksyttyjä lasten kutsumanimiä ovat myös tonttu, orava, diginatiivi ja viljelijä. Hyväksyttyjä aikuisten kutsumanimiä ovat taas mummo, pappa, dinosaurus, fossiili ja Paavolan tammi. Huom. Takapenkillä vieruskaveria saa haukkua vauvaksi vasta kun on itse ensin ottanut täydestä pillimehupurkista kiinni puristamatta.

Mitäs teillä on?

Muotinurkka: paras vartalotyyppivinkki on unohtaa se

Kävin alessa. Ajattelin, että yrittäisin löytää kauluspaidan toimistoon. Lähes bikinien veroinen ristiretki.

Tämä Marimekon paita on peruspaksulle älyttömän hyvä. En ole löytänyt näitä enää mistään.

Taas tuli mieleen, että ajan säästämiseksi vaatekauppojen valikoimat pitäisi jakaa kahtia: niille 10%:lle, joille 90% vaatteista on suunniteltu, ja sitten voisi olla joku nurkkaus tavalliselle pulliaiselle, jonka on oikeasti vaikea löytää esimerkiksi sitä kauluspaitaa. Ja joka vihaa sovittamista.

Kun huomautin asiasta myyjälle, hän sanoi, että täytyy vain tuntea oma vartalotyyppinsä. Tiedätte nämä hedelmiin ja aakkosiin liityvät stereotypiat, joille pitäisi olla olemassa joku optisesti ainoa oikea tapa pukeutua.

Kyllä sen oman vartalonsa tosiaan alkaa jo tässä iässä tuntea. Ja jopa hyväksyä. Mutta kun en ole mikään noista vartalotyypeistä, sieltä ei löydy edes peruspaksua puhumattakaan muista haasteista. Ja jos haluaa joskus laittaa päälleen jotain kivaa, ensimmäinen asia, joka pitää hylätä ovat nämä vartalotyyppimantrat. Yksikään ihminen, jota pidän tyylikkäänä, ei seuraa orjallisesti mitään pukeutumissääntöjä. Ja ei, kukaan heistä ei ole mallitoimiston listoilla.

Vartalotyyppejä on yhtä monta kuin on ihmisiäkin, ja kun on tuottanut maailmaan pari kersaa ja aineenvaihdunta loppunut, alkavat haasteet, joita ei yksikään muotilehti tai laihdutuskuuri ole pystynyt ratkaisemaan. Voin vakuuttaa, että vyötärön jääminen jonnekin 90-luvulle on vain yksi niistä. Tarjolla olisi vielä notkoselkä, kaulan epämääräinen lyheneminen, hiusten oheneminen (toisin kuin kaikki muu karvankasvu), pohkeiden paksuuntuminen ja niin leveä lesti että ainoat sopivat kengät ovat kumpparit.

Ei taida löytyä yhtä yksittäistä hedelmää tai kirjainta tälle vartalotyypille.

Ihmiset näkevät sinut aivan eri tavalla kuin sinä itse. Ne, mitkä sinusta ovat ällöttävät allit, ovat jonkun toisen mielestä ihan tavalliset käsivarret. Ja sitten on niitä, joiden mielestä olin liian lihava jo 10 kiloa sitten. Yritän miellyttää vain itseäni ja se on riittävän vaikeaa.

Sen sijaan toivoisin, että kaltaiselleni epävartalotyypille olisi aina vaatekaupassa tarjolla
a) korkeavyötäröisiä housuja, joissa ei ole elastaanissa säästelty,
b) paksusta kankaasta tehtyjä paitoja, joissa on tilaa tisseille
c) paitoja, joiden helma yltää tuhdon päälle.

Ainoa toiveeni kun on, että jos paidan napit eivät lentäisi sisäänhengittäessä ja perse näkyisi.