Mitä Pottereiden jälkeen?

Ah, ahmimisikä!, totesi kirjastonhoitaja, kun seisoimme Skidin kanssa hyllyjen välissä neljättä kertaa saman kesänä ihmettelemässä, että mitäs nyt luettaisiin.

Skidi on nopea lukija ja kuluva kesäloma on ollut lukurintamalla kiireinen - saaristossa säät ovat suosineet sisällä viihtymistä! Olenkin tuntenut äärimmäistä kiitollisuutta kirjastojen olemassaolosta, yhä enenevissä määrin. Sieltä löytyy aina jotain, ja henkilökunta neuvoo. Kirjastossa myös huomaa, että ahmimisikää on liikkeellä: joka kerta siellä on joku luokkakaveri penkomassa hyllyjä.

Aika moni vanhempi on pulassa, kun lapsi on saanut Tylypahkan suoritettua. Pottereiden lukurupeama on pitkä ja kokemus intensiivinen, minkä jälkeen on vaikeaa löytää toista yhtä jännittävää ja vetävää tarinaa. Skidi päätyi pitämään Potterien jälkeen fantasiakirjallisuudessa tauon ja vaihtoi hetkeksi Aku Ankan taskukirjoihin. Tänä kesänä on taas ahmittu Simukan Sisarla, Parvelan Kepler 62 -sarja ja Krekelän Hurjalinna ja Säihky. Molemmista on tullut hyväksyvä arvio, mutta ne ovat olleet lukukokemuksena suupaloja.

Päädyimme pähkäilyn jälkeen Hobittiin (eli Sinne ja Takaisin). Emmin vähän, että onko valinta liian hurja, mutta kirjastonhoitaja sanoi, että alunperinhän Tolkien kirjoitti sen lastenromaaniksi (vuonna -37!). Lisäksi kirjat eivät ole niin pelottavia kuin elokuvat, koska lapsi rakentaa tarinan oman mielikuvituksensa rajoissa. En ole itse lukenut kirjaa, mutta kahlasin läpi LOTR-trilogian ehkä kuudennella ja olin aivan myyty.

No katsotaan kuinka tämä lähtee, ensimmäisen illan tuomio oli että vähän tylsä alku. Seuraavaksi ajattelin ehdottaa uusintakierrosta: ainakin Lindgrenin Ronjasta saattaa irrota ihan uusia puolia, kun sen lukee itse.

Jakakaa vertaistukea: mitä teillä on tehty Potter-tyhjiön täyttämiseksi?

Ps. Asiasta kukkaruukkuun: Jos et ole vielä ehtinyt lukea novelliblogin puolelta eronneen kirjastonhoitajan seikkailusta, suosittelen tekemään sen vaikka heti!

Vanhemmuus kasvattaa, jos sen antaa kasvattaa

Kaikki tietävät kertomuksen siitä, kuinka vauvan tulo perheeseen laittaa arvot uusiksi ja asettaa vanhemman pään päälle sädekehän. Mutta käsitys siitä, että vanhempana olisi automaattisesti jotenkin henkisesti ylevöitynyt, on keskeneräinen.

Olen toki itsekin eri ihminen kuin mitä olin 10 vuotta sitten, tietenkin. Mutta olisin muuttunut muutenkin. Eivät lapsettomat elä missään tyhjiössä. Vastuu toisesta ihmisestä voi tulla kumppanin tai omaisten sairauden tai muun epäonnen myötä. Mikä tahansa parisuhde pakottaa kompromisseihin.

Yhtä lailla totta on myös se, että vanhemmuus on muuttanut minua. Lapsi ei kuitenkaan pakota muutokseen, vaan tarjoaa siihen hyvän mahdollisuuden. Toisen ihmisen elämän ottaminen vastuulleen tarkoittaa vastuunottoa myös itsestään. Toisin sanoen: Itsekäs mulkku voi hyvin olla itsekäs mulkku myös vauvan saamisen jälkeenkin. Mutta hän saattaa myös huomata, että elämää voi elää toisellakin tavalla. Kyse on siitä, haluaako muuttua.

Ei tarvitse edes olla psykopaatti joutuakseen vaikeuksiin jälkikasvun kanssa.

Tarvitsetko paljon unta? Vihaatko keskeytyksiä? Oletko rutiineja inhoava huithapeli? Diggailetko olla yksin? Oletko huono tulkitsemaan (muiden kuin koirien) ilmeitä ja eleitä? Oletko usein oikeassa ja tottunut saamaan mitä haluat? My way or highway?

Kaverin puolesta kysyn.

Ikävä kyllä, joudut vanhempana kohtaamaan itsesi. Joudut tsemppaamaan huvipuistossa, heräämään kukonpieremän aikaan ja pakottamaan itsesi hymyilemään, sietämään sietämätöntä möykkää (sekä taukoamatonta pulinaa) ja hillitsemään itsesi ruokapöydässä vaikka tekisi mieli hajottaa koko kämppä. Vituttaahan se välillä. Toivottavasti ei kuitenkaan ihan koko aikaa, koska silloin elämä menee pilalle.

Vanhemmuus on aivan valtavan ristiriitainen kokemus, täynnä aivan uudenlaisia pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia, toki sitä iloakin. Pystytkö vastaamaan haasteeseen, kun elämäsi menee uusiksi, päällesi ladataan valtavat paineet yhteiskunnan taholta ja huomaat olevasi onnen kukkuloiden sijaan mörönperseessä? Fuck this shit -mahdollisuutta ei oikeastaan ole.

Taistelet ainakin
a) omia tapojasi,
b) omaa persoonaasi ja
c) omaa tiedostettua/tiedostamatonta kasvatuskokemustasi vastaan (minut pakotettiin syömään joten minäkin pakotan syömään).

Siinä sivussa pitäisi sitten kehittää jotain kasvatuksellisia linjoja. Välillä ihmettelen miten kukaan selviää tästä ilman lääkitystä.

Ja kyllä siinä kaipaisi apua. Ihmettelenkin, miten pirusti aikaa ja energiaa (anteeksi jo etukäteen) kohdistetaan mitättömiin detaljeihin kuten ponnistusvaiheessa hengittämiseen ja rintaruokintaan, kun taas lapsen kasvatukseen suhtaudutaan lähinnä erilaisilla kieltolistoilla. Minä haluaisin jättää traumoista puhumisen vain sotaa paenneita lapsia hoitaville lääkäreille. 

On olemassa imetystukihenkilöitä mutta ei kasvatustukihenkilöitä. Erityisesti lastensuojelutarpeiden taustalta löytyy nimenomaan vanhemmuuden ja kasvatuksen osaamisen vajeita. Esimerkiksi THL:n tutkimusten mukaan huomattava osa lasten kodin ulkopuolelle tapahtuvista sijoituksista pystyttäisiin ehkäisemään tuella, joka auttaisi vanhempien uupumusta, ratkoisi perheen ristiriitoja ja vuorovaikutusongelmia sekä sovittaisi vanhempien kasvatustyylin paremmin lapsen tarpeisiin.

En toistaiseksi tiedä yhtäkään perhettä, joka ei olisi välillä kaivannut apua.

On tietenkin kauhean kätevää jos tiedostaa jo etukäteen, mistä omista luonteenpiirteistä saattaa aiheutua ongelmia vanhempana, mutta harvemmin se onnistuu. Eikä se onneksi vanhemmuutta estä. Totuttelu inhimillisyyden sietämiseen kannattaa aloittaa jo hyvissä ajoin, erityisesti jos sinua itseäsi ei ole siihen kasvatettu. Lapsia saavat enemmän tai vähemmän keskeneräiset ihmiset, mutta se osa, joka pystyy myöntämään heikkoutensa, saa paremman startin. Itse panostin loppukiriin.

Huussipäiväkirja dokumentoi kesän

Kun elää whatsappaavan esiteinin kanssa, saattaa eräänä päivänä huomata, että mökin ulkohuussin seinälle on ilmestynyt plakaatti. Plakaatissa lukee "WhatsKak".

Tähän printtipohjaiseen keskusteluryhmään on pyytämättä ja yllätyksenä lisätty kaikki yhteismökkiä ja sen fasiliteetteja käyttävät, kirjoitustaitoiset henkilöt nimeltä mainiten.

Plakaatissa on valmiina kolme keskusteluketjua, ja seinällä on odottamassa lyijykynä merkintöjä varten. Tavoitteena on dokumentoida huussissa syntyneitä ajatuksia.

Näin kesän lopulla tila alkaa jo loppua. WhatsKak on ollut ahkerassa käytössä.

Tällainen päiväkirja on yllättävän mukava lisä huussiasiointiin! On mukava mennä katsomaan, onko joku kirjoittanut ryhmään jotain uutta. Jokainen kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa, kommentoi säätä, lounastarjoilua ja tapahtumia. Samalla kesän 2017 tärkeimmät (?) muistot on tallennettu yhteen dokumenttiin. Samalla tulee huolehdittua siitä, että huussi pysyy sen verran viihtyisänä paikkana, että keskusteluun kirjoittaminen on mahdollista ilman pökertymistä.

Näen tässä kansainvälistä potentiaalia. Vessanseinäkirjoittelu on parhaimmillaan yhteiskunnallista debattia, jolle saataisiin työkalun kautta hyväksytyt raamit. Näen, kuinka ihmiset (ja juorutoimittajat) jonottaisivat tiettyihin vessoihin osallistuakseen poliitikkojen, tubettajien ja muusikoiden aloittamiin keskusteluihin tai lukeakseen anekdootteja ja rakkaudentunnustuksia.

Eläköön kakkajutut!

Yhdessä kasvamisen onni ja raivo

Usein kuulee, että esikoinen on perheen vakavamielinen vastuunkantaja ja kuopus taas leppoisa vitsinvääntäjä ja downshiftaamisen maailmanmestari. Niin meilläkin.

Esikoisen rooli on tavallaan ymmärrettävä, sillä vanhemmalle sisarukselle lankeaa se "ole sinä isompana järkevä"-rooli, mutta miksi nuorempi voi ottaa rennosti, vaikka saa vain puolet siitä huomiosta mitä esikoinen?

Noh, kuopuksen kanssa vanhemmat eivät ole enää täydellisiä tunareita ja toisaalta hänen saamansa huomio on monipuolisempaa. Nuorempia sisaruksia kasvattavat myös perheen vanhemmat lapset - ja se on kova koulu!

Mökillä ipanat joutuvat leikkimään kahdestaan, paljon. Olen kuunnellut toisella korvalla kun ne ovat tehneet miniruokia kovettuvasta muovailuvahasta, pystyttäneet ulkoravintolan, laukanneet pitkin tonttia keppihevosten kanssa ja treenanneet urheilukentällä.

Meidän onneksemme kemiat kohtaavat, vaikka ikäeroa on neljä vuotta. Rauhallinen isosisko ja vitsiniekka-pikkusisko ovat hyvä duo ja välittävät ihan aidosti toisistaan. Ystävyyden lisäksi isosiskosta on ihan kasvatuksellista hyötyä.

Leikkien lomassa Snadi saa valtavan määrän huomiota Skidiltä, ja suurimmaksi osaksi ihan laadukasta varhaiskasvatusta: käytöstapoja, maailman selittämistä, pelisääntöjä ja kannustusta - ja toisaalta tiukkaa kuria. Siinä missä me vanhemmat kehumme kaikenlaisia aikaansaannoksia, isosiskolla on direktiivit. Epäsuhta on tasoittunut vuosien mittaan mutta välillä sen huomioiminen on raskasta ja vaatii molemmilta venymistä: leikit onnistuvat vain, jos toinen tsemppaa samalla kun toinen laskee rimaa. Tätä pitää välillä alleviivata.

Silti tällaisen siskon hoivissa on hyvä opetella niitä rajoja ja sääntöjä, on turvallista epäonnistua ja on riittävän matala kynnys yrittää uudelleen. Kuopuksen saama oppi on aika tärkeää.

Ja kuvaa voi myös lajentaa. Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, miten äitikeskeinen suomalainen ideaalin kasvatuksen mielikuva on. Onhan siellä nyt muitakin! Perhe on vain yksi osa koko sosiaalisuuden palettia. Jospa lapset hyötyvätkin siitä, että ympärillä pyörii kaikenlaista toiminnanohjaajaa? Sisaruksia ja kavereita, taaperoita ja vanhuksia, kaikkia sukupuolia, ja myös niitä mälsiä tyyppejä? Koska pitää oppia myös sanomaan, että tämä ei käy.

Tällainen epäsuhtainen yhdessäleikkiminen tekisi myös aikuisille hyvää. Olisi pakko mennä sen pienimmän yhteisen nimittäjän kautta sen heikoimman lenkin sijaan. Unohtaa pikkuriidat nopeasti. Isoissa riidoissa parkua ensin ja sopia sitten.

Siinä olisi tekemistä, väitän.

Kivet kertovat

Olen puolitoista vuotta yrittänyt parantaa kuvaustaitojani, vaihtelevalla menestyksellä. Taidoissa on vielä kehitettävää, mutta ongelma on myös kuvauskohteissa.

Kersat eivät toimi. Ne ilveilevät, juoksevat pakoon tai lähinnä bombaavat hyvät otokset. Ne vaativat saada itsestään kuvia valtavan koiranpökäleen vieressä mutta eivät suostu istumaan laiturilla eteerisesti ilta-auringossa. Se yksi sadasosasekunti on vaikea vangita.

Eläimiä en juurikaan näe, edes eläintarhassa. Tällä porukalla möykkä kuuluu Uralille asti. Linnut lehahtavat tiehensä ennen kuin olen ehtinyt hakea kameran ja perhoset laittavat siipensä suppuun niin etten enää kuvastakaan tunnista missä kohtaa se oikein oli. Luonto lähinnä tuijottaa minua.

Koti? Älkää viitiskö naurattaa. Jonkun muun koti ehkä. Meillä saa olla rajaamassa jonkun kalsareita ja maitotölkkejä pois kuvista. Puutarhakaan ei oikein tarjoa inspiraatiota ellei sitten esittele citykanien tuhoja. Omenapuun satoa voi toki julkaista jossain "Mikä helvetti se tämä on" -käsikirjassa.

Moni kuvaa safkoja. Mutta miten monta kuvaa pinaattiletuista haluatte nähdä? Aivan. Ja leipomukseni ovat, noh, mitä ovat.

Mutta tänä kesänä se löytyi. Kivi! Erilaiset kivet, kalliot ja hiekka ovat täydellinen kuvauskohde. Suomalaiset silokalliot ovat harvinaisuus (ylipäätään vain vain noin kolme prosenttia maapinta-alasta on paljasta kalliota), eivätkä ne karkaa tai irvistele. Saa mennä lähelle ja ottaa uusiksi. Lisäksi ne ovat täynnä tarinoita.

Olen siis kivikuvaaja ja tässä on ensimmäinen valokuvanäyttelyni! Kertokaa näettekö kuvissa samat, mitä minä!

"Olympiarenkaat valmistuvat hiljalleen vuoden 2216 kisoihin."

"Verkkokalvoja särkee"

"Hylkeenpala"

"Nelikymppisen silmännurkat"

"Atoopikko"

"Pelasta hukkuva"

"Siittiö"

"Paksut hiukset"

"Äiti peiton alla"

Kaunis ja hurja Örö tarjosi elämyksiä lapsille ja aikuisille

Meri on tummansininen, valkoisia vaahtopäitä näkyy siellä täällä. "Jos lähtee uimaan tuonnepäin, seuraavaksi tulee vastaan Gotlanti", toteaa opas.

Olemme Örössä, ulkosaaristossa. Kersat meinasivat kuolla nauruun kuullessaan tämän vuoden saaristokohteemme. Vaikka nimi on foneettisesti kaikkea muuta kuin kaunis ja pikkuiselle saarelle kestää pääkaupunkiseudulta autolla ja yhteysaluksella useamman tunnin, matka on vaivannäön arvoinen.

Vanha linnoitussaari kunnostettiin ja avattiin kävijöille muutama vuosi sitten. Saaren palvelut ovat tällä hetkellä erinomaisella tasolla: majoitusvaihtoehtoja on monenlaisille seurueille (tämä on myös suht vaunuystävällinen paikka!), luontopolut on hyvin merkitty ja ruoka on erinomaista. Fillareitakin on vuokrattavana kaikenikäisille ja pienestä kaupasta saa evästarvikkeita.

Muistan kun alle kouluikäisenä matkustin juhannuksen viettoon Utöseen. Moottoriveneellä tehty matka oli pomppuisa. Tukka liimautui silmille ja suolaiset pärskeet kuivuivat poskille. Kun pääsimme perille, muistan sileät ja lämpimät kalliot, rakkolevälautat ja huikean keltaisen maksaruohon. Ja sen, että vastarantaa ei näkynyt missään. Meren ja taivaan välinen ero oli epäselvä. Keskiyöllä vilkkuva majakan valo oli epätodellinen.

Nyt kun vein omat kersat samantyyppiselle reissulle, huomaan, että he nauttivat ihan samoista asioista: meren tuoksusta, perhosten bongaamisesta, sileistä kivistä ja tuulessa lentävien hellehattujen metsästämisestä rantahiekasta. Näimme Örön saarikierroksella merikaalia, kuulimme saaren kummituksesta ja kävimme tykin sisällä. Oppaan jutut lomittuivat hienosti sodan ja luonnon välille. Tarinat Bengtskärin taistelusta ja harvinaisista paahdeniityistä upposivat kiinnostuneeseen yleisöön.

Luontoihmisille tämä on ihan pakollinen retkikohde. Tuntuu, että ulkosaaristossa kaikki nupit ovat kaakossa. Mutta Örön luonto on olosuhteista huolimatta kukoistavaa, kitukasvuisuudesta ei ole tietoakaan. Yksityiskohdat, värit ja muodot hivelevät silmää. Luulenpa, että meren katselemisen terveysvaikutuksista pitäisi tehdä samanlaisia tutkimuksia kuin metsässä kävelemisestä.