Nyt ei kyllä joulurauhoituta enää yhtään

Meillä asuu nykyään jouluihmisiä.

Kysyin lapsilta, minkä seuraavista he jättäisivät pois, jos olisi pakko: joulun, synttärit vai lomareissut. Snadi ilmoitti heti jättävänsä pois joulun, mutta Skidi vastasi harkinnan jälkeen synttärit. Hän ei ole valmis luopumaan joulusta mistään hinnasta.

Skidille joulu edustaa vuoden kohokohtaa, vaikka joulupukki paljastettiin näytelmäksi jo viime vuonna. Hän on tunnelmaihminen: haluaa koristella, sytyttää kynttilöitä ja nauttii musaluokkalaisena joululaulukeikoista. Joulun odotus on koko homman pointti.

Toki Snadikin on jo pari viikkoa tiedustellut, tuleeko meille kuusta OLLENKAAN (koska sitä ei hankittu heti joulukuun alussa) ja tietääkö joulupukki VARMASTI aattoillan osoitteemme.  Lisäksi kertaalleen tyyppi on hiipinyt jättämään ulko-oven auki tontuille (tänä vuonna hän ei ole tunkenut kalenteriin vastalahjaksi sukkia). Että varsinaisesta välinpitänmättömyydestä ei voi puhua, mutta hänen innostuksensa on vielä lahjakeskeistä.

Huomasin jo viime vuonna, että jouluhöpsähdys on tarttuvaa. En ole koskaan ollut suuri jouluihminen (ja Koti-insinööri vielä vähemmän), mutta alan päästä nyt keski-ikäisenä vauhtiin. Vaikea sanoa miksi, mutta ehkä se johtuu tuosta Skidin sparrauksesta.

En muista, olinko itse pienenä ihan yhtä täpinöissäni joulusta. Minulle jouluun liittyi lapsena muita ilon aiheita: kävimme yleensä sukuloimassa ja tapasin serkkuani, mikä oli mahtavaa vaihtelua metsän keskellä elämiseen.

Koti-insinöörin suvun perinteinen jälkkäri o superyksinkertainenn luumuhillo-kermavaahtojutska. Tykkään.

Ehkä joulusta nauttiminen tapahtuu niiden omien rituaalien muodostumisen kautta. En oikeastaan yritä toistaa äitini jalanjäljissä lapsuuteni joulua (muuten kuin niiden vetisten herneiden osalta) vaan rakennan ihan omaa perinnettä.

Minulla ei ole suvun lanttulaatikkoreseptiä, perinteisiä jouluastioita, perintökoristeita eikä jouluverhoja, mutta käsikirjoitus alkaa jo olla: täytettävä joulukalenteri on toteutettu jo monena vuonna (ja siihen kuuluu olennaisena osana se että tonttu vähän sekoilee), toispuoleinen, meidän olkkariin sopiva kuusi pitää hakea koko perheen kanssa, aattoon kuuluu riisipuurolounas vähintään kymmenellä mantelilla ja Mummilaan lähdetään jo päivällä joulusaunaan. Ja Tapaninpäivänä onkin kalenterissa veljestapaaminen.

Toistaiseksi käymme aattona Mummilassa, mutta jossain vaiheessa tulee se hetki, kun minä olen jouluvastaava. Olisikohan siinä se viimeinen aikuisuuden virstanpylväs. Alan kyllä olla valmis.

Ei enää yhtä ainutta elämänmuutosta tai alan kirkua

Kävin vaa'alla, koska farkut antoivat ymmärtää, että jonkinlainen status check voisi olla paikallaan. Juu. Vittusaatanan talviklassikkolukemathan ne siellä.

Hihat kärysivät ihan totaalisesti. Päätin syyttää lukemista sekä vuodenaikaa (pyöräily muuttui epäsäännölliseksi ja väsyttää koko ajan) että perimääni. Itseäni en ajatellut syyttää enää yhtään.

On nimittäin alkanut hieman nyppiä tämä pysyvän elämänmuutoksen hokeminen. Hemmetti, olen tehnyt kolmessa vuodessa joku sata elämänmuutosta! Mutta kun se ei riitä. Mikään ei riitä!

Käyn lounaalla ruokalassa, jossa ruoka annostellaan valmiiksi lautaselle ja jälkiruokavaihtoehtona on banaani tai kahvi.
Syön soijajogurtin välipalaksi (vaikka ei tee mieli) ettei vaan tulisi otettua liian isoa annosta kotona.
En koskaan arkena santsaa.
Juon ruokajuomaksi vettä, enkä ikinä maitoa tai limuja.
Kotona ei saa olla karkkia (suklaasta en onneksi tykkää).
Illalla ei mussuteta enää mitään.

Että mitä ihmettä voisin vielä tehdä? Mistä pitäisi vielä luopua? Kaurapuuron voisilmästä ja tuoremehusta? Niistä kaikista kolmesta lasillisesta punaviiniä viikossa? No-fucking-way.

En ole oppinut yhteyttämään, joten pakko on jotain syödä ja joskus on kiva nautiskellakin. En aio enkä halua ruveta elämään sellerismoothieilla kuin joku joogaguru.

Toki ihan kaiken herkuttelun voisi jättää. Syön joulukuussa kerran viikossan joulutortun, mutta huomautan, että ne huhuilevat minulle vitriinistä ihan joka päivä. Suurimmaksi osaksi pystyn vastustamaan niitä, mutta joskus tulee päiviä, kun en halua vastustaa.

Olen normaali ihminen, jolle jo se, että ei liho, on onnistuminen. Ja mitä selkärankaan tulee, makealle persolle ihmiselle oli valtava saavutus olla vuoden ajan karkkilakossa. Ei, kieltäydyn uskomasta, että olen jotenkin henkisesti vajavainen. En ole.

Laihduttamisessa (ja saavutetun painon pitämisessä) onnistuu ylipäätään vain hyvin pieni osa ihmisistä. Kuulun siihen epäonnistuvaan enemmistöön. Näillä mennään.

Että kiitti mulle riitti, elämänmuutokset olivat nyt tässä. Olkoon vaan paheksuttavaa jojolaihduttamista, mutta vedän muutaman viikon viiskakkosta ja sitten annan painon taas pikkuhiljaa hilautua ylöspäin. Jossain vaiheessa maailmaan tulee taas värit, valot ja lämpö, joten voin mennä taas ulos, ehkä jopa lenkille. Taidanpa siis jäädä odottelemaan tätä muutaman kuukauden päässä luuraavaa elämänmuutosta glögilasi kädessä. Tiptap vaan.

Kaikki yhden puolesta eli ajatuksia päiväkotiryhmän merkityksestä

Ystävä sai masentavaa palautetta päiväkodista. Lapsi oli keskittynyt syksyn aikana lähinnä häröilyyn. Kattodiagnoosiksi löydettiin se, että häneltä puuttui paikka ryhmästä kun paras ystävä lähti syksyllä kouluun.

Yhtenä ratkaisuna mietittiin päiväkodin vaihtamista. Vaikka se kuulostaa radikaalilta ratkaisulta ja jopa rangaistukselta, se voi hyvinkin olla lapsen kannalta parempi juttu kuin jumittaminen epäsopivassa ryhmässä. Aina ei ole kyse lapsen huonosta luonteesta tai vanhempien puuttellisista kasvatustaidoista. Osa lapsen käytöksestä selittyy roolilla ryhmässä. Se, miten toiset käyttäytyvät, vaikuttaa omaan käytökseen.

Puhuimme Snadin vasukeskustelussa paljon ryhmästä ja ryhmäytymisestä. Viime syksynä Snadin saama palaute ei ollut aivan yhtä kiittävää kuin tällä kertaa.

Olen monta kertaa päiväkodin juttutuokioiden jälkeen jäänyt pohtimaan, mikä käytöksessä on kasvatuksen tulosta ja mikä on vain luonnetta (ja sen kehittymättömyyttä). Kotona ei näe, millainen lapsi on perheensä ulkopuolella. Jos joku kaatuu, meneekö hän auttamaan? Miten hän selvittää riidat?

Olen ollut Snadin kanssa kasvattajana paljon vähemmän kassalla kuin esikoisen kanssa ja keräillyt hiljalleen tiedon murusia sieltä täältä. Lisäksi minun on helppo lukea ja ennustaa Snadin käytöstä, koska olemme suht samanlaisista palikoista koottu. Mutta minulle konkretisoitui vasta tänä syksynä, että päiväkotiryhmässä ei ole kyse mistään luonnonvoimasta vaan ohjattavissa olevasta kehityksestä.

Snadin päiväkotiryhmä meni syksyllä melkein kokonaan uusiksi. Paras kaveri siirtyi eskariin ja tilalle tuli aimo annos pieniä. Pelkäsin, että muutoksia vihaava ipana jää yksinäiseksi ja alkaa sitten hakea huomiota kaikin mahdollisin keinoin. Mutta vaikka ikävä on välillä ollutkin kova, Snadi on puhjennut viskarina täyteen loistoonsa. Huomasin jo alkusyksystä, että oli löytänyt ryhmän vanhimpiin kuuluvana uuden, vastuullisen roolin. Se on perheen pikkusiskon rooliin tottuneelle (ja tämä rooli on edelleen kotona vallitseva) iso harppaus.



Tämä ei ole tapahtunut ihan vahingossa. Hoitajat ohjaavat leikkejä ja sekoittavat leikkikaveripakkaa, jotta kaikki voisivat kehittää jonkinlaisen suhteen uusiin tulokkaisiin. Myös omasta viskariryhmästä on tullut Snadille tärkeä joukko, joka erottuu muista. Yhdessä mutta kuitenkin yksilöinä.

Päiväkotien koosta puhutaan paljon, mutta ryhmähenki ja -koko on lapsen näkökulmasta merkityksellisempi asia kuin neliöt. Ryhmäytymistä on helppo pitää jonkinlaisena piirileikkinä, jossa lauletaan kumbayaata, mutta siinä on kyse niin työ-, koulu- kuin päiväkotipäivänkin mielekkyydestä. On ihan olennaista, että ryhmässä voi tuntea olonsa turvalliseksi ja itsensä tärkeäksi.

Jokainen ryhmä on oma uniikki kokonaisuutensa, johon ei välttämättä tepsi samat temput kuin toisessa ryhmässä. Aina loppuviimeksi palataan henkilökunnan ammattitaitoon.

Päiväkotitaivalta on jäljellä vielä puoli vuotta, sitten kutsuu eskari ja uusi, iso ryhmä. Minua jännittää enemmän kuin Snadia.

Tiedoksi kaikille nännibongareille

Yritin olla ottamatta osaa nännikeskusteluun. Mutta kun en voi!

Ihmisestä näkyy vaatteiden läpi kaikenlaista. Kuten jenkkakahvat, kainalohiki, liikavarpaat ja liian mataliksi leikatuista farkuista perse. Jostain syystä kuitenkin vain nännit aiheuttavat kohun, myös silloin kun ne ovat ihan siveellisesti katseilta piilossa. Sinänsä nännikohussa ei ole mitään uutta. Naisten odotetaan monissa kulttuureissa peittävän itsensä jotta kenenkään mielenrauha ei häiriintyisi.

Paheksunta koskeekin sitä, että naiset eivät käytä rintaliivejä.

Ajattelin hieman valaista nännien elämää, koska tuntuu, että muutama innokas nännibongari ei aivan ymmärrä mistä puhuu. Siis sen lisäksi että rintaliviit eivät ole jokaiselle yli 11-vuotiaalle lakisääteiset.

Tissithän ovat siis läskiä paitsi juuri nännin kohdalta, jossa sijaitsee ainoa lihas. Tämä lihas joutuu aikamoiseen koettelemukseen eräässä monen naisen elämään liittyvässä vaiheessa.

Annan vinkin: se äidin ja lapsen "herkkä" hetki.

Alkaako raksuttaa? Niin, se asia, mihin ne tissit on suunniteltu! Jälkikasvun imettäminen tarkoittaa sitä, että niitä perkeleen nännejä veivataan, jäystetään, venytetään ja purraan alkuun noin parikymmentä kertaa päivässä, lähes koko vauvan hereilläoloaika. Se tietenkin sattuu aivan saatanasti (eikä se kipu todellakaan lopu alle viikossa), sillä iho menee rikki, arpeutuu ja paksuuntuu.

Kun siis on imettänyt hampaat irvessä pari kersaa, eivät ne nännit ole kovin pehmeät ja siloiset. Ne ovat teräsbetonia. Ne näkyvät paitsi rintsikoiden, myös paitojen läpi.

Ainoa tapa piilottaa nännit on käyttää 5mm neopreenista valmistettua kuivapukua ja sen päällä löysää collegepaitaa. Tai frakkia. Miesten nännit eivät peltisen paidan ja sarkakankaan alta näy. 

Että jos näette naisihmisellä paidan läpi nännit niin suhtautukaa niihin kuin mihin tahansa sota-arpiin. Ei osoitella, ei paheksuta, eikä varsinkaan tehdä osoittelupaheksuntalööppejä. Naisen kroppa joutuu kestämään kaikenlaista, mutta urpoilua ei jaksaisi.

Kyllä sinä vielä mielesi muutat

Snadi viritteli eräänä aamuna keskustelua parisuhteesta.

Hän oli kuullut, että tyttöjen on mahdollista mennä myös tyttöjen kanssa naimisiin ja halusi tietää, pitikö tämä mullistava tieto todella paikkansa. Kun totesin, että kyllä se on mahdollista, hän riemastui.

- Loistavaa! Siinä tapauksessa aion mennä (ystävättären nimi) kanssa naimisiin!

Kun yritin vähän toppuutella, että näissä ihmissuhdeasioissa olisi hyvä, jos toista osapuolta olisi konsultoitu, Snadi totesi, että näin juuri on asianlaita.

- Olemme jo puhuneet tästä! Ja (ystävättären nimi) on täysin samaa mieltä.

Minua tietenkin hymyilytti. Suustani pääsi melkein vihaamani lause: kyllä sinä vielä mielesi muutat.

Ai että. Muistan, miten sairaan ärsyttävää, kiusallista ja noloa oli, kun aikuisväestö kyseli minulta teini-ikäisenä poikaystävistä (ja myöhemmin perhehaaveista). Kun totesin kylmästi, etten ole pätkääkään kiinnostunut xy-imbesilleistä vaan aion panostaa urheiluun, koiriin ja matkusteluun, vastauksena oli yleensä naureskelua ja se "kyllä sinä vielä mielesi muutat".

Olivathan he tavallaan oikeassa, mutta mikään loistava repliikki se ei keskustelun näkökulmasta ollut. En voinut sietää aikuisten besserwisseröintiä mielihalujeni suunnasta. Asia ei ollut pätkääkään ajankohtainen ja siihen mielen muuttamiseen meni parikymmentä vuotta.

Mikä ihmeen itsestäänselvyys se kumppanin tapaaminen edes on? En ole ihan varma, olisinko minkäänlaisessa parisuhteessa tai perheellinen, ellen olisi tavannut juuri Koti-insinööriä. Lapsetkaan eivät olleet itsestäänselvyys vaan siitä käytiin monta pitkää keskustelua.

Eikä erakkoluonteeni ole mihinkään kadonnut. Asuisin mieluiten yksin. Onneksi saan välillä tilaa olla ihan ilman ketään.

Snadi saa siis haaveilla mistä tahtoo. Naimisiinmenosta tai -menemättömyydestä. Sinkkuudesta tai suurperheestä. Tytöistä tai pojista. Hittoako minä sitä tässä alan naulaamaan, vänkäämään tai vähättelemään, mitä toinen saa tuntea ja mitä ei. Jos hän muuttaa mielensä niin se on sitten uusi keskustelu. Kyllä sitä toisiin ajatuksiin saa tulla.

Nielin siis masentavan kommenttini ja totesin Snadille, että hieno homma, mutta tässä olisi miettimisaikaa vielä reilut kymmenen vuotta, avioliitosta kun voi tehdä virallisia vasta aikuisena. Tämä oli tietenkin pettymys, mutta hän sanoi ymmärtävänsä. On hyvä osata siinä vaiheessa pyyhkiä itse kunnolla.

Totta.

Lapsiperhe Islannissa eli pulikointia jäätiköllä

Kotona ollaan! Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että kaamosmatka Islantiin oli hämmentävän hieno ja vastakohtia täynnä. Kuuma. Kylmä. Värikäs. Pimeä. Rikas. Karu.

Meillä kaikilla oli reissulta omat toiveemme. Koti-insinööri halusi lenkkeillä, minä lojua kuumassa lähteessä ja Skidi ratsastaa issikalla. Snadi halusi lähinnä nähdä laavaa (!), siis sulaa sellaista. Onneksi tämä toive jäi täyttymättä. Noin kymmenen vuoden välein purkautuva Hekla saattaa päästellä paineita milloin tahansa ja se ei ole turistinähtävyys.

Geotermisessä energiassa on kyllä puolensa. Nimittäin uimiskokemus. Parasta ikinä -listalleni pääsi pulikointi 40-asteisessa vedessä. Aaaaah.

Islantilaisten suhde uimiseen onkin läheinen: se on pakollinen oppiaine koulussa ja suosittu ajanviettotapa. Paikallisen uimahallin vesi oli ns. kuntoilupuolellakin 30-asteista, mutta osa asiakkaista oli vain tullut lämmittämään jäseniään ja rupattelemaan kattilaosastolle.

Muutenkin kylpylöinti oli aika loppuun asti ajateltu kokemus: omia pesuaineita ei tarvinnut roudata mukana, sillä kaikissa suihkutiloissa oli vähintään shampoo ja kylpylän pukuhuoneen puolella oli jopa meikinpoistolappuja. Uima-asun sai muutamassa sekunnissa suht kuivaksi salaattilingon kaltaisella laitteella, mutta toki pyyhkeitä ja uikkareita sai vuokrata sopuhintaan. Paitsi lämmintä, myös helppoa!

Hemmetti. Olen melkein aina jäässä, joten en juuri koskaan käy uimahallissa uimassa. Kesällä, kun voisin ehkä tarjetakin, uimahallit ovat kiinni. Tekisipä mieleni perustaa aurinkoenergialla lämpenevä täyden palvelun kesäuimahalli kaikille uimahallipakkaamista inhoaville vilukissoille. Kävisittekö?

Mutta nyt kuvien kimppuun:

Islanninhevoset ovat ystävällinen ja rauhallinen pollerotu, joka sopii mainiosti vaellukseen. Ja paijaamiseen.

Jäätikön laidalla sijaitseva Gullfossin putous muodostuu oikeastaan kahdesta putouksesta. Pauhaavien
vesimassojen päällä on aina hieman sumua, johon syntyy aurinkoisella säällä sateenkaari.

Kersojen mielestä parasta oli musta hiekka. Voin kuvitella että islantilaismutsin mielestä tämä aines
on esim. eteisessä älyttömän kiva.

Þingvellir on kansallispuistoalue Islannin lounaisosassa. Siellä näkee konkreettisesti, miten
Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat erkaantuvat toisistaan.

Tämä Laugavatn-järvi on noin 9-asteinen paitsi silloin kun se on 99-asteinen. Järven rannalla sijaitsevan
Fontana-kylpylän kautta pääsee pulahtamaan. Kävimme, vaikka vähän jännitti!

Välillä maisemat ovat vain täysin epätodelliset. Kuka nuo talot tuohon fotoshoppasi?

Suðurlandin geotermisesti aktiivinen alue, jolla geysirit sijaitsevat, on aika maaginen paikka.
Kaikkialla höyryää ja pulputtaa. Kersat ilahtuivat kovasti pierun hajusta.

Strokkur purkautuu säännöllisesti noin 4-6 minuutin välein.

Purkaukset ovat kaikki erilaisia. Joskus isoa purkausta seuraa heti perään toinen.

Koska oikealle valasmatkalle ei olisi ollut aikaa, satamassa sijaitsevassa pienessä
valasnäyttelyssä voi perehtyä cetacean-jengin elämään.

En ole mikään suuri oluen ystävä, mutta tämä oli mainio tuttavuus. Jos en ryhdy kylpyläyrittäjäksi,
ryhdyn valmistamaan tätä Suomessa lisenssillä.

Kiitokset onnistuneesta matkasta kuuluu ehdottomasti natiivioppaalle Satulle! Neljä Islanti-fania tuli lisää listaan!