Paluu Koivukujalle

Yksi parhaimmista lapsuusmuistoistani ovat kävelyretket Papan kanssa. Isovanhemmat hoitivat minua ja veljeäni alle kouluikäisinä ja päiväohjelmaan kuului aina kävely, ihan pienestä pitäen.

Minä ja pikkubroidi, muutama vuosi sitten.

Pappa vei meidät usein Laajalahden ruovikon luontopolulle, jota kutsuimme Koivukujaksi. Muistan korkeat kaislat, puiden suhinan, kuivuudesta halkeilleen savimaan ja polun päälle kaatuvat koivut. Matkan varrella oli iso, rautainen keinu ja retkieväinä pumpernikkeliä. Ikuinen kesä.

Koivukujakävelyt katosivat kuvioista, kun koulu alkoi ja koko paikka jotenkin lakkasi olemasta. Kunnes palasin sinne tänään.

Olin jotenkin kuvitellut, että Koivukujaa ei enää ole, kunnes tajusin, että Laajalahti on ollut luonnonsuojelualuetta vuodesta -79. Ei siellä mitään ole rakennettu.

Oli pakko lähteä katsomaan. En ollut ihan varma koordinaateista, mutta lähdin vain taivaltamaan vanhasta muistista kohti paikkaa, jota olin viimeksi kulkenut retukengät jalassa.

Ja löytyihän se. Siellä se oli ollut, koko ajan. 10 minuutin pyöräilyn päässä nykyisestä kodistani.

Tässä maisemassa oli kiva lepuuttaa silmiään.

Keinua ei enää ollut eikä minulla ollut pumpernikkeliä, mutta tuli hyvä mieli. Kiipesin uudistettuun lintutorniin ihailemaan maisemia. Koivukujalla tuli vastaan säkenöivässä syyskelissä paljon lähiluonnosta nauttivia ihmisiä ja yksi palokärki, joka halusi muistuttaa, että täällä on turistien lisäksi myös vakioasukkaita.

Tuli mieleen, että pitäisikö tehdä joku lapsuusmuistojen bucket list? Tässä vaiheessa elämää voisi olla hyvä käydä katsomassa paikkoja, joihin on joskus liittynyt jotain muistamisen arvoista. Se olisi samalla pientä faktantarkistusta: mitä muistan oikein?

Seuraavalla kerralla otan lapset mukaan, ja otan tuon saman sisaruskuvan. Katsotaan jatkuuko perinne.

Broilerisoppa

Sananen Atria-kohusta, josta on älähtänyt jo moni taho. Lyhyesti: suomalainen broilerintuottaja kutsui lauman sekasyöjäbloggaajia tutustumaan tiloihinsa sisältöyhteistyön merkeissä. Bloggaajat kirjoittivat kokemuksistaan positiiviseen sävyyn, kulutustottumuksiaan mietiskellen.

Mökkinaapurin kanalassa juoksennellaan sisällä ja ulkona.

Aamulehden kolumnisti niputti heti kaikki bloggaajat idiooteiksi tajuamatta, että esimerkiksi minua ei tähän kampanjaan ole mukaan pyydetty ihan hyvästä syystä (olen myös lähettänyt Kariniemelle kysymyksen, mistä kananpojasta he oikein puhuvat kun broileri on kyseessä). Nytissä esitetään uutisena se, että sisältöyhteistöissä liikkuu raha. Elina Lappalaisen kirjoituksessa päästiin jo paremmin kritiikin ytimeen.

Kohut yleensä osuvat aina johonkin kipupisteeseen, niin tämäkin. Haukkujen maali vain on väärä. Muutama ajatus.

1. Tuotantoeläinten kasvatus on täysin laillista liiketoimintaa. Broileria, sikaa ja nautaa saa kasvattaa tiettyjen sääntöjen mukaisesti ja eläinlääkärit käyvät eläinten "hyvinvointia" valvomassa -- se kriittinen näkökulma löytyy Oikeutta eläimille -järjestön videoilta. On ihan selvä, että lihatalojen vastuullisuus on iso kysymys ja avoimuuden nimissä tuotantotiloihin pitää päästää niin dokkarintekijöitä, taviksia kuin toimittajiakin. Silloin meillä on ongelma, jos asiantuntijoita ja toimittajia kielletään tulemasta tiloihin ja kaikki silminnäkijätodistukset pyydetään taviksilta. Suomessa pitää olla mahdollista tehdä tämänkaltaisia dokkareita.



2. Sisältömarkkinointi on täysin laillista tuotepromootiota. Kaikissa postauksissa oli moneen kertaan merkinnät sisältöyhteistyöstä juuri kuten pitääkin, mutta toimittajan medialukutaito tuntuu silti olleen kovilla. Kenen on vastuu, jos lukija ei ymmärrä termiä sisältömarkkinointi tai sisältöyhteistyö?  Jos taas halutaan puhua viherpesusta, pitää syyllistää Atrian markkinointiosastoa, joka on "perhetilan" käsitteen lanseerannut. Kulutuskriittinen bloggaaja toki tunnistaa taitavankin viherpesun, mutta se yleensä liittyy kohtaa kolme.

3. Lihansyönti on laillinen ideologia. Tuotantotiloille kutsuttiin bloggaajia, jotka ovat sekasyöjiä, ihan syystä. Jos ei näe eläintuotannossa lähtökohtaisesti mitään väärää, tilavierailusta voi todellakin olla tuloksena positiivinen juttu. Olisi ollut poikkeuksellisen rohkeaa kutsua lihansyöntiin kriittisesti suhtautuvia bloggaajia. On nimittäin porukkaa, jotka eivät tiedä, että se kihara vaaleanpunainen tavara on eläintä, ja on porukkaa, joille lihantuotanto on aina väärin.

4. Millaista rajanvetoa mainosmedialta odotetaan? Mitä bloggaajalta on lupa odottaa? Riippuu täysin blogista. Bloggaaja tekee aina valinnan, sopiiko ehdotettu yhteistyö luontevasti omaan blogiin vai ei. Jos broileritalo, katumaasturi tai halpavaateketju ovat luontevia brändejä bloggaajan kokoamalle lukijayhteisölle, mikäs siinä - tähän julkaisuun ne eivät sopisi. Myös digihesarini etusivulla saattaa olla Atrian hyvän huomenen toivotus: kritiikitöntä mediatilaa, johon mainostaja saa itse kirjoittaa haluamansa viestin.

Lukisinkin mielelläni pohdintaa koko mediakentän ja markkinointiviestinnän suhteesta.

Rajoittuuko vastuu sisältöyhteistyön tai advertoriaalin merkitsemiseen? Pitäisikö sisältömarkkinoinnin olla kiellettyä kunnes medialukutaitoon on joku ajokortti, jossa lähdetään siitä, että markkinointiviestintä ei koskaan ole koko totuus mistään aiheesta.

Tarkistaako mainostaja, millaisen yhteistyön ja yhteisön hän ostaa? Ymmärtääkö bloggaaja, mitä on piilomainonta? Onko blogin lukijoissa esimerkiksi lapsia?

Tunnistaako bloggaja itsesensuurin tai aiheet, joissa hänen asiantuntemuksensa ei riitä laadunarviointiin? Miten avoimesti bloggaaja tuo esiin oman näkökulmansa, osaamisensa ja roolinsa ja pitäisikö toimittajankin tehdä samoin?

Atrian maksamaa palkkaa nauttii nimittäin myös moni toimittaja.

Kun blogilla on merkitystä

Saan joskus palautetta, jonka otsikkokentässä on yksi sana: Kiitos. Kuten tänä aamuna. Äiti-ihminen kiitti siitä, että oli tätä hengentuotetta lukemalla innostunut etsimään uusia vaihtoehtoja lapsensa ei-kovin-hyvin alkaneelle koulutielle.

Ratkaisu oli löytynyt. Nyt asiat ovat paremmin.

Tällainen palaute tuo roskan erityisepäherkänkin ihmisen silmään.

Kun Satun kanssa kirjoittamani Vuoden mutsi -kirja julkaistiin, palautetta tuli valtavasti, enimmäkseen äideiltä, jotka olivat vanhemmuustaipaleensa alussa enemmän itkeneet kuin nauraneet ja tunteneet olevansa todella yksin. He olivat voimaantuneet kirjan teksteistä. Mikä parasta, juuri heille se olikin kirjoitettu. Napakymppi.

Silloin jäin ensimmäistä kertaa todenteolla miettimään, miten ja keihin blogini osuu. Täällä pyörii tuhansia ihmisiä joka viikko, vahingossa eksyneitä ja vakkarilukijoita.

Olen kaupallisten yhteistöiden (tänä vuonna niitä on ollut 10 kpl) ja mainostulojen* ansiosta saanut pyhitettyä päätyöstäni yhden päivän viikossa kirjoittamiselle. Tämä yrittäjäperjantai ei tietenkään riitä mihinkään, vaan kirjoitusaikaa on myös arkisin klo 21->.

Vaikka kyseessä on intohimolaji, jota tehdään sanomisen pakosta, joskus väsyttää. Bloggaajan on vaikea pitää lomaa. Perheen toinen luova työläinen puristaa levyn ulos ja pitää sitten taukoa niin pitkään kunnes inspiraatio taas iskee.

Tulee viikkoja, jolloin päätoimen duunissa on järkyttävä kiire, läheinen sairastuu vakavasti tai elämässä alkaa joku bonusprojekti kuten muutto tai putkiremontti. Silloin juttujen puristaminen tuntuu raskaalta, vaikka ideoita olisikin. Minulla on jatkuvasti drafteissa 200 keskenkeräistä juttua, joissa on valmiina joskus otsikko, joskus ensimmäinen kappale. Koska ei vaan ehdi.

Ja tämä on ihan oma valinta. Mitäs läksin.

Kuono tuuleen vaan! Antaa korvien lepattaa.

Miksi jatkan? Koska palaute tekee näkyväksi sen, että panoksellani on jollekin jotakin väliä: joku nauraa, joku havahtuu, joku innostuu, joku kokeilee jotain uutta. Ja joskus jonkun lapsen elämä paranee (toivottavasti kenenkään ei huonone!). Kyllä se motivoi.

Tämä on myös se toinen puoli jokin aika sitten velloneeseen "Äiti, älä laita lastasi nettiin" -keskusteluun. Sen voi tehdä lasta kunnioittavasti, hänen suostumuksellaan ja ilon kautta. Ja siitä voi seurata jotain hyvää.

Blogissa (tai somekanavissa ylipäätään) ei koskaan näy kenenkään koko elämä vaan valikoidut palat, mutta itse yritän valikoida tänne kaikenlaisia paloja. Vaikka menopaussista on vähän vaikea sometykätä, niitäkin kokemuksia on pakko jakaa. Keski-ikäisen bloggaajan elämään mahtuu monenlaista teemaa (paitsi niitä päivän asuja).

Ensi keväänä tätä blogihommaa tulee täyteen 10 vuotta, julkaistuja juttuja on 1472. Pitäisikö ehkä pitää jotkut bileet?

* Jos haluat vaikuttaa näihin, kerro mielipiteesi lukijatutkimuksessa.

"Äiti, meidän täytyy puhua uudesta opsista"

Yhteistyössä: Kodin ja koulun päivä

Skidi tuli kotiin ja esitteli matikankoettaan.
- Paljonko sait?
- Äiti, haloo, ei näissä ole numeroita. Uuden opsin mukaan tärkeämpää on oppimaan oppiminen.

Excuse me. Opsin? Miten yhdeksänvuotias voi edes tietää sanan 'opetussuunnitelma', saati sitten mitä se sisältää? Ylipäätään kuulin koko sanan ensimmäistä kertaa, kun Skidi aloitti eskarin, vaikka varmasti myös minun koulussani on jonkinlaista suunnitelmaa noudatettu.

Kuulemma uuden opetussuunnitelman keskeiset sisällöt ja tavoitteet ovat esillä luokan seinällä.

Jaha, kehitys näköjään kehittyy. En ole ollenkaan pahoillani, jos peruskoulu uudistaa itseään. Suomalaisista instituutioista peruskoulun arvolataus on heittämällä kovin. Jokaisella on omasta koulutaipaleestaan muistoja ja kokemuksia, eivätkä ne ole kaikki ihania. Joillekin lapsille peruskoulu oli armeija, jonne mentiin opettelemaan lähinnä hiljaa paikallaan istumista ja huomaamattomana oloa, ettei vain joutuisi kiusatuksi.

Mitä tästä uudistuksesta nyt sitten pitäisi tietää? Harva on jaksanut kahlata läpi koko 500-sivuisen pumaskan, mutta opettaja Maarit Korhosen blogi on erinomainen tietopaketti aloittelijalle.

Muutosta kuvannee parhaiten vuorovaikutus. Lähinnä se, että sitä on.

Kyseessä on merkittävä asennemuutos. Sata vuotta vallalla ollut oppimiskäsitys on myllätty. Uudistus korostaa oppimista vuorovaikutuksena yksisuuntaisten kalvosulkeisien sijaan, joissa mitattiin lähinnä kirjoitusnopeutta. Muutos tuuppaa enemmän vastuuta opettajalle. Kun oppilas ei ole pelkkä suoriutuja, vaan aktiivinen, oppimiseen osallistuva toimija, joka rakentaa peruskoulussa myös identiteettiään, pitää opettajan käyttää työkalupakkiaan paljon monipuolisemmin.

Vanhempiakaan ei jätetä tämän vuorovaikutuksen ulkopuolelle. Kodin ja koulun yhteistyö on nostettu jopa yhdeksi kehityskohteeksi — ja se on tärkeä juttu.

Muistan, että Skidin koulun aloittaminen tuntui vanhemman roolissa omituiselta. Siinä missä keväällä vielä juttelin eskariopen ja hoitajien kanssa Skidin päivästä, tipuin syksyllä ekaluokkalaisen kanssa täysin kärryiltä. Tiesin, millainen matematiikan kirja on, mutta en sitä, kenen kanssa hän leikkii ja millainen päivä hänellä on oikeasti ollut.

Jäin liikaa ekaluokkalaisen kertoman varaan. Ja niinhän siinä sitten kävi, että ihan kaikkea hän ei kertonut: kiusaaminen paljastui vahingossa.

Vaikka ongelmiin tartuttiin tarmokkaasti, oli selvää, että koulun kanssa tarvittaisiin jatkossa paljon laajempi ja syvempi keskusteluyhteys. Wilma on pelkkä työkalu, ja sen välittämät viestit riippuvat täysin opettajasta. Ei vanhempainilloissakaan käsitellä sosiaalisia suhteita.

Ei tällaista tehtävää voi olla syyskuussa, marmatti Skidi.

Yleisesti kuvitellaan, että kodin ja koulun yhteistyötä tarvitaan vasta siinä vaiheessa, kun jotain menee pieleen. Hyvää keskusteluyhteyttä tarvitaan jo aiemminkin, sillä se voi ehkäistä asioiden menemistä pieleen. Lisäksi minä haluan tietää, mistä ipanan kanssa pitää puhua. Ja kun näytämme hänelle, että olemme kartalla ja puhumme opettajan ja muiden vanhempien kanssa, osoitamme käytännössä kiinnostusta hänen elämäänsä.

Jos lapsen, vanhemman ja opettajan muodostama liitto on yhtenäinen, ehkä lapsen ei tarvitse olla varustettu rautaisella itsetunnolla ja rohkeudella uskaltaakseen puhua ikävistä asioista. Meidän tehtävämme on näyttää, ettei hänen tarvitse selvitä kaikesta yksin. Hänen oikeuttaan olla oma itsensä puolustetaan kyllä.

No, mitä meiltä vanhemmilta sitten käytännössä odotetaan? Miten pidetään huoli, että juhlapuheiden jälkeen ei jatketa samalla tavalla kuin ennenkin?

Siinä missä oppilaille painotetaan oppimaan oppimista, ehkä meille vanhemmille pitäisi korostaa osallistumaan oppimista: siirtymistä läksykuulustelijan ja satunnaisen mokkapalaleipurin roolista aktiiviseksi kasvatuskumppaniksi. Kaikkien ei tarvitse olla Koti ja koulu -yhdistyksen aktiiveja, vaan jokainen voi itse pohtia, mikä osallistumisen tapa olisi mielekäs.

Yksi hetki nostaa kissa pöydälle opettajan kanssa on perjantaina: 30.9. on Kodin ja koulun päivä. Keskustelun voi aloittaa sujuvasti vaikka luokan yhteisten pikkujoulujen pitämisestä.

Mitkä ihmeen esivaihdevuodet?

Joku fiksu joskus sanoi, että nelikymppisenä on aikaa kohdata asioita. Niin onkin. Yksi kohtaaminen tapahtuu juuri tuon iän kanssa.

Nelikymppislukemat vaikuttavat ihmisiin eri tavoin. Joillekin on kyseessä syvä identiteettikriisi, mutta joillekin koittaa elämän toistaiseksi paras aika. Lapset alkavat olla helppohoitoisia, työelämässä on suht vakaata, aikaa riittää aamulla hiusten kuivaamiseen.

Kuulun tähän jälkimmäiseen jengiin. Vaikka fysiikka ei ole ihan ennallaan (selkä ei kestä tuntikausien istumista ja nyrjähtäneen nilkan paraneminen vie aikaa viikkotolkulla), voin hyvin, paljon paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Olen pysynyt terveenä enkä saa enää jokaista räkätautia, mitä kersat kotiin kantavat. Olen saanut kammettua elämäntapojani parempaan suuntaan sekä syömisen että liikkumisen osalta. Itsetuntoni on vakaalla pohjalla, ja olen monella tapaa vahvempi kuin koskaan. Olen sinut niin ryppyjen kuin paksujen pohkeiden kanssa.

Olen saavuttanut tilan, jossa en oikeastaan aktiivisesti ajattele ikääni lainkaan. Toki olen huomannut, että en ole enää palaverin nuorin ja firmassa on kesätöissä tyyppejä, jotka ovat syntyneet 2000-luvulla. Niin, ja 70-luku on tulossa jo toista kertaa muotiin.

Sitten sain päähäni googlata kuukautiskierrossa ilmennyttä lievää häikkää, jonka bongasin aktiivisuusrannekkeestani. Ja kas, törmäsin ensimmäistä kertaa asiaan nimeltä premenopaussi. Kyseessä on vaihe. Vaihdevuodet alkavat noin nelikymppisenä puhkeavalla esivaiheella.

Nämä ruusut nyt ei liity millään tavalla aiheeseen, mutta on ihan saatanan vaikea kuvittaa juttua menopaussista.

Gynekologi vahvisti googlailuni. Noin 5–10 vuotta ennen menopaussia kuukautiskierto tosiaan muuttuu epäsäännölliseksi, ja joku saattaa siirtyä tähän vaiheeseen jo kolmekympin puolella. Hedelmällisyyden aleneminen tapahtuu jo huomattavasti aiemmin, mutta nyt munasarjat alkavat ilmoitella eräpäivästään. Taustalla on munarakkulan nopeutunut kasvu, varhaistunut ovulaatio ja samalla keltarauhasen toiminnan heikentyminen. Ovulaation siirtymisen takia ehkäisyyn pitää suhtautua entistä suuremmalla vakavuudella.

Oireita ilmenee yksilöllisesti. Kierto lyhenee jopa useammalla päivällä ja myös menkkojen laatu saattaa vaihdella kuukausittain. Kierto on lyhyimmillään naisen ollessa noin 42-vuotias, sitten se alkaa pidentyä.

Premenopaussissa ei vielä ole estrogeenipuutosta, mutta inhorealistisesti voisi todeta, että käsillä on lisääntymiskoneiston saattohoitovaihe. Jossain vaiheessa noin 10 vuoden sisään menkkoja ei enää kuulu. Perinnöllisyys vaikuttaa tähän kehitykseen voimakkaasti.

Tämä tuli vähän äkkiä, mutta suurin ihmetyksen aihe on se, miksi en ole kuullut tästä mitään aikaisemmin. Aiheuttavatko vaihdevuodet häpeää?



En keksi mitään hävettävää. On päivänselvää, etten pukkaa tähän maailmaan enää yhtään jälkikasvua. Lisäksi tämäkin vaihe on hyödyllinen evoluution tulos: isoäitihypoteesin mukaan ne äidit, jotka saivat ruoan hankinnassa apua omilta äideiltään, pystyivät kasvattamaan terveempiä ja isokokoisempia lapsia. Isoäidin apu on siis saattanut ihmisen varhaisessa evoluutiossa suosia naisia, jotka elävät pitkään omien hedelmällisten vuosiensa jälkeenkin.

Tuntuu, että naisen elämä on täynnä kummallisia munasarjojen sanelemia merkkipaaluja, joita pitää jotenkin salailla. Fuck it. Nelikymppisenä näköjään eletään seksuaalisesti parasta aikaa ikinä samalla kun ollaan valmiina mummoksi. En valita!

Lastenvaatteiden kierrätysvinkit kiireiselle

Snadin kasvupyrähdys aiheutti pientä vaatehankintapaniikkia. Tällainen kylmenevään välikauteen osuva havainto, että kaikki vaatteet ovat väärää kokoa, on hiukan stressaava tilanne lastenvaatevastaavalle, jolla on hyvin vähän aikaa.

Kävin tänään kirppistelemässä ja ajattelin kirjoittaa tähän muutaman ajatuksen ja vinkintyngän ruuhkavuosia elävälle lastenvaatemanageeraajalle, jos teitä olisi vaikka muitakin.

1. "Ei sulla olis housuja tähän?" Kun bongaat Fb-kirppikseltä sopivan vaatteen ja saat kaiken av-yv-jono-prosessin jälkeen osto-oikeuden, kysäise myyjältä, onko hänellä muutakin ylimääräistä samassa koossa. Yleensä on. Varsinkin fb-kirppikselle päätyy suuremman puhdistuksen ensimmäinen osa.

2. "Jos löytyy koon 134 vaalea farkkutakki, ota." Jos et itse meinaa ehtiä kirppiksille, anna tehtävänanto  kirppishaukkaystävällesi. Se, joka kiertelee muutenkin second hand -myymälöitä, on todennäköisesti harjaantunut tunnistamaan hyvän hinta-laatu -suhteen ja kuvaviestin avulla voit tehdä päätöksen tyylistä.

3. Somehuhuile. Aika monella ei riitä aika eikä jaksaminen (netti)kirppiksiin. Erityisesti sitterit, vaunut, pyörät, sukset, luistimet, nappikset ja muut lastentarvikkeet löytyvät ihan lähipiiristä.

4. Tehokäynnit vs. kohnaus. Joillain kirppiksillä on vaatteet sortattu koon mukaan. Tämä ihana esityö nopeuttaa elämää huomattavasti, kun ei tarvitse penkoa läpi sataa pöytää. Esimerkiksi kouluilla järjestettävät MLL:n pop up -kirppikset ovat tällaisia.

5. Kierrätä tehokkaasti. Myy tai anna pois, mutta älä hilloa kamaa varastossa (kuten minä teen), niiden arvo ei siitä nouse. Tai jos hilloat, tee se kuten Valeäiti -- tai myönnä, että kyseessä on kohta 10. Muuten unohdat vain mitä siellä pahvilaatikossa on ja kun seuraavan kerran avaat sen, huomaat että kersa onkin jo kaasuttanut koosta ohi.

6. Jos oikeasti haluat kamasta eroon, älä ylihinnoittele. Harva lähtee valtavan käteiskassan kanssa kirppikselle. Rikkinäiset ja likaiset vaatteet eivät ole useiden eurojen arvoisia, vaikka ne olisivatkin jotain himoittua merkkiä. Toisaalta taas aivan bräniköistä, pari kertaa käytetyistä toppakengistä maksan ihan mielelläni parikymppiä. Sama pätee leluihin: mäkkäristä saatu muovikrääsä ei voi maksaa kolmea euroa. Ja jos olet epävarma, käytä ammattilaisia: minä annan luottokirpparini hinnoitella puolestani, myymättömät lähtevät hyväntekeväisyyteen.

7. Tee maksamisesta helppoa. Lataa puhelimeesi ilmainen Mobile Pay -maksusovellus (toimii kaikille pankeille) ja pyydä kumppaniakin tekemään niin. On hiukan helpompaa käydä biletaraalista kauppaa, kun ei tarvitse etsiä pankkiautomaattia ja vaihtorahaa.

8. Tämä ei ole mitään omaa aikaa. Telaketjumutsi sanoo, että lastenvaatteiden kierrätys pitää lukea kotityöksi siinä missä imuroiminen ja tiskaus. Vaatemanageeraukseen menee pirusti aikaa eikä se ainakaan minun mielestäni ole mitään viihdettä.

9. Itsehillintä pelastaa vaatevyöryltä. Koska en ehdi kauppoihin, sorrun siihen nytkuntämäolisitässä-harhaostamiseen, vaikka pitäisi vain laittaa jäitä pipoon. On riskaabelia ostaa liian isoja tai seuraavan sesongin vaatteita odottamaan sopivaa käyttöhetkeä, sillä sitä ei ehkä koskaan tule.

10. Tee rehellinen ihanuuslaatikko. Jos johonkin riepuun on päässyt syntymään tiiviis tunneside, pistä se talteen ihan oman hyvän mielen takia. Turha pohtia pitääkö niitä ikinä kukaan, mutta eivätpä voi jälkipolvet väittää, ettei mitään muistoja lapsuudesta olisi. Mutta säilö kunnolla. Koiperhosten tai homeen löytämä mummin kutoma villanuttu saattaa aiheuttaa itkupotkuraivarit.