Anteeksi, Sari – eli kolme kauheinta asiaa yrittäjyydessä

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Blogimedia ja Finago Solo

Katselin puhelimestani kirjanpitäjälleni Sarille lähteneitä viestejä. Niistä joka kolmas sisälsi jonkinlaisen pahoittelun tai anteeksipyynnön. Oho ja hups, ja kappas kun oli päässyt unohtumaan.

Kuitit!
Joka kerta päätän, että en enää tunge kuitteja povariin, lompakon sivutaskuun tai käsilaukun pohjalle. Kun mietin messuhallin aulassa Kirjamessujen 2x3 cm kokoisen narikkalapun kuitin loppusijoituspaikkaa mietin, että olisikohan tälle prosessille jotain digitaalista tapaa.

Verottaja!
Eteisen lattialla makaa verottajan kirje ja omaverossa on huomioitavaa? Toimintaohje: Duck and cover! Myyn ainakin kolmea erilaista alv-kantaa ja maksan välillä palkkioita muillekin kuin itselleni. Verottaja ei lähtökohtaisesti halua saada minua vankilaan vaan lähinnä toivoo, että ne kirjeet avataan, eikä välittömästi tungettaisi laatikon takimmaiseen nurkkaan odottamaan henkisesti vahvaa hetkeä. Olisi huojentavaa, jos niihin voisi suhtautua edes neutraalisti.

Laskutus!
Tämä olisi kassavirran kannalta tosi olennainen asia MUISTAA, erityisesti jos laskuttaa useita eri tahoja kuukaudessa. On aina ilo todeta asiakkaalle, että valitettavasti verkkolasku ei käy, räpeltää eräpäiviä ja alveja laskimen kanssa kökköön Excel-pohjaan ja miettiä mikä mahtaakaan olla seuraava viitenumero. Olisiko tästä punnertamisesta mahdollista saada nopeampaa, helpompaa, tai jopa iloa?

Pahinta on, että en kehity tässä yhtään paremmaksi! Sari saa ihan samoja anteeksi-viestejä edelleen, sillä en edelleenkään muista yhtä ainutta yksityiskohtaa alv-eräpäivistä tai työnantajailmoituksista. Tunnenkin syvää myötätuntoa kaikkia iltapäivälehtien lööppeihin joutuneita kuittisekoilijoita kohtaan, sillä mitään ajokorttia ei yrittäjäksi ryhtyvältä vaadita. Ehkä pitäisi.

Lupasin henkilökohtaista veroilmoitusta täyttäessäni että teen ryhtiliikkeen. Haluan helpompaa elämää sekä itselleni että kirjanpitäjälleni. Erilaisia pienyrittäjiä ja toiminimiä on Suomessa yli 300000. Joukossa on pakko olla kaltaisiani huithapeleita, joiden intohimona on yrittäminen eikä taloushallinnon pyörittäminen (ja onkin). Mutta kun viime keväänä yritin löytää yksinyrittäjälle kätevää laskutus- ja verkkokauppa-alustaa, jouduin toteamaan, että kaikki taloushallinnon palvelut – verkkopankit, verkkokauppa-alustat ja kirjanpito-ohjelmat – oli rakennettu yrityksille, joilla on oma talousosasto. Ja rahaa millä mällätä. Missä ihmeessä kaikki hyvät pienyrittäjän työkalut ovat?

Vastaus olikin, että tulossa. Olin varovaisen toiveikas, kun otin toukokuussa käyttöön nimenomaan pienyrityksen kirjanpitoon suunnitellun Finago Solo -palvelun(29€/kk), johon saa integroitua myös yrityksen verkkopankin. (Verkko)Laskun luominen on helppoa ja kuitit saan kirjanpitoon ihan vain kuvaamalla ja yhdistämällä ne tilitapahtumiin. Kaikki kirjanpitodokumentit syntyvät automaattisesti. Ohjelma myös huomauttaa automaattisesti mikäli kirjauksissa on puutteita ja virheitä. Ooh. Olisi siis teoriassa mahdollista, että Sarin ei tarvitsisi hikoilla käsilaukun pohjalta löytyneiden paperilappusten kanssa, joiden tekstit ovat kadonneet taivaan tuuliin!

Kuukauden käytön jälkeen selkisi se isoin juttu: selkeä vastuunjako keventää kirjanpitäjän laskuja! Minä siis säästän (inhimillisen kärsimyksen lisäksi) puhdasta rahaa, kun Sarin turhan työn ja säätämisen määrä vähenee. Opin samalla terminologiaa ja prosesseja, kun teen itse hommat tiettyyn rajaan asti. Ja jos kirjapitäjällä on itsellään käytössään Procountor-ohjelma, yhteistyöstä tulee vielä saumattomampaa, sillä Finago Solon saa yhdistettyä samaan käyttöliittymään. Helppous myös tekee käytöstä vähemmän epämiellyttävää, joten kuukausittaisista rutiineista tulee pidettyä tarkemmin kiinni.

Jos siis vihaat kirjanpitoa, testaa tätä! Finago Soloa saa kokeilla ilmaiseksi 30 päivän ajan. Käyttöönotto on nopeaa ja saat helposti kiinni käytöstä verkkomateriaalien ja -koulutusten avulla. Elämästä tulee vähän helpompaa, kun pysähtyy ja poistaa risut pinnojen välistä.

Sopiiko sisustussuunnittelu kierrätyshullulle?

Yhteistyössä SBM Kipinä ja Glowdia

Otin ruutupaperia ja tein kolme saraketta: uusi, vanha ja teetetty ja lähdin kierrokselle asunnossamme. Halusin tietää, kuinka paljon meillä on uutena ja kuinka paljon kierrätettynä ostettuja kalusteita. Lopputulos: vanhat voittivat uudet yhdellä. Yhteensä meillä oli siis 31 huonekalua.

Yllätyin muutamasta havainnosta.

1. Skidin huoneessa ei ollut mitään kierrätettyä, Snadin huoneessa taas melkein kaikki. Elämäntilanne näkyy valinnoissa, sillä koulun aloitus osui muuton yhteyteen: oltiin muutenkin huonekalukaupoilla, joten oli kätevämpää ostaa myös kirjoituspöytä ja tuoli samalla.
2. Viimeisin uutena ostettu kaluste on minun työpöytäni parin vuoden takaa. Etsin sopivaa pöytää ikuisuuden, se oli maailman vaikein hankinta! Koska tarve oli akuutti kirjailijan elämääni varten, oli lopuksi pakko marssia kauppaan.
3. Kaikki kalusteet eivät menneet yllä mainittuihin kategorioihin: meillä on myös lainassa olevia ja perinnöksi saatuja huonekaluja sekä edellisen asukkaan teettämä valtava, 60-luvun tiikki-vitriinikaappi, jossa on valo. Nyt kaduttaa, että hankkiuduin eroon samantyylisestä 60-luvun kirjahyllystä!

Kun aloitin blogisijoittajana nettisisustuspalvelu Glowdian kanssa, mietin, että mitenköhän tämä  kierrättäminen sopii ammattisisustajan pirtaan. Mutta kun juttelin Glowdian yrittäjä-sisustussuunnittelija Kirsi Virrantalon kanssa, tajusin, ettei ole väärää tapaa käyttää sisustusammattilaista! Glowdialta löytyy palvelu niin pieniin kuin suuriinkin muutoksiin. Juuri nyt en tarvitse koko asunnon kattavaa monen tonnin projektia vaan ajatustenvaihtoa ja referenssejä sohvapöydästä – ja on mahtavaa, että nyt sitä saan! On yhdentekevää, mistä kalusteet hankin.

Suurin osa "käytettynä" ostetuista kamoista on tullut meille käytännössä uudenveroisina, joskus jopa laput kiinni. Yleensä myyjä toteaakin ilmoituksessa, että kaunis esine, mutta ei löydä paikkaansa. Ihmiset tekevät valtavasti harhaostoksia, joita eivät syystä tai toisesta ehdi tai voi palauttaa, ja tämä pätee niin vaatteisiin kuin huonekaluihinkin. Nettikirppiksillä on valinnanvaraa vaikka kuinka. Jos ei varta vasten halua suoraan tehtaalta tullutta, löytää mieleisensä hyvin todennäköisesti käytettynä. Miinuspuolelle menee lähinnä roudaamisen järjestäminen / lähetyskulut (ellei kohde satu sijaitsemaan lähellä). Joskus käy hirveä hillo ja unelmiesi matto kulkeutuu Kempeleestä Helsingin rautatieasemalle silmiään pyörittelevän miehen työmatkan mukana, mutta harvemmin.

Toki tämä on oma taiteenlajinsa. Kirppishaukkailu vaatii jossain määrin harrastuneisuutta: kärsivällisyyttä, hintatietoisuutta ja tavoitetta. Kuvan perusteella ostaminen on aina riski, joten jos et tunne myytävää artikkelia, pitää sitä käydä katsomassa tai pyytää lisäkuvia. Sattumaan perustuvassa rauhallisessa hankintatahdissa on kuitenkin se hyvä puoli, että prosessi vie yleensä sen verran aikaa, ettei tule ostettua hätiköidysti.

Minulla on menossa rottinkikausi. Pyöreä pöytä oli sohvapöydäksi liian hutera idea vaikka se muuten onkin aivan ihana. 

Arvaatko, mikä artikkeli tässä kuvassa ei ole kirppikseltä? Vastaus kommenteissa.

Minulle olennaisin tavoite on se, että tiedän, mitä etsin. Silloin voin laittaa suoraan ostoilmoituksen joko tietystä tuotteesta tai tämänkaltaisesta. Olen taipuvainen poukkoiluun, joten selkeän vision tai raamien kanssa surffaaminen on paljon tehokkaampaa. Koti-insinööri on hyvin kuvittelurajoitteinen eikä kertakaikkiaan näe, miltä Aallon klassikko sohvan edessä näyttäisi. Hän ei myöskään halua kierrellä huonekalukaupoissa, joten olemme pattitilanteessa. Sisustussuunnittelijasta sain sparrausapua.

Toiseksi haluan välttyä mittavirheiltä. Muutaman hutiostoksen jälkeen jopa minä olen muistanut käyttää mittaa, mutta mittakaava-asioissa ammattilaisen kokemus on suureksi avuksi: että matto on ruokapöydän alle riittävän iso myös tuolien näkökulmasta, riippuvan valaisimen saa asennettua riittävän korkealle, senkki mahtuu ovesta huoneeseen ja ovi aukeaa myös kaapin vieressä.

Testasin Glowdian minipakettia (49€) ensimmäiseksi olohuoneen keskelle asettuvaan sohvapöytään, koska se vaikuttaa koko tilan käyttömukavuuteen yllättävän paljon. Pallottelimme ajatuksia hetken verkossa ja sitten Kirsi ryhtyi hommiin: hän katsoi kierrätysryhmistä, mitä olisi saatavilla ja laittoi ehdotuksen tulemaan. Ja hyvältähän tämä näyttää! Tarvitsemme sohvan ympärille laskutilaa niin popcorn-kulholle, viinilasille kuin jaloillekin, joten päädyimme mustan pyöreän pöydän ja nahkaisen rahin yhdistelmään. Ne voisi asetella sohvan eteen hieman limittäin. Kirsi myös vinkkasi, että sohvan viereen sopisi myös pieni sivupöytä, jos laskutilasta on vielä tämänkin jälkeen pulaa. Jes, eikun surffaamaan!

Jos olet itsekin kiertotalouden ystävä, liity toki uunituoreeseen Glowdian Second Hand -fb-ryhmään! Laitan sinne kevään mittaan ainakin Lundiaa ja yhdet Valantin liian isot nojatuolit.

Ps. Satu käytti samaa minipakettia sohvan hankintaan ja Esko keittiön välitilan laatoitukseen. Vilkaiskaapa, jos kiinnostaa!

Mitä mietin tänään

Kaupallinen yhteistyö Suomen Blogimedia ja UNICEF

Se oli lämmin iltapäivä kesällä 2003. Olin palaamassa kotiin juhannusreissulta, jolla olin tavannut Koti-insinöörin. Feissari pysäytti minut ratikkapysäkillä ja kysyi, haluaisinko liittyä UNICEFin kuukausilahjoittajaksi. Olin krapulassa enkä jaksanut käydä asiasta pitempää keskustelua. Jotenkin päädyin kahteen kymppiin kuussa ja pistin nimen paperiin. Miksipäs ei.

Enkä oikeastaan koskaan miettinyt asiaa sen enempää.

En koskaan miettinyt, onko kaksikymppiä paljon vai vähän. Kun oli vakituinen projektipäällikön työpaikka, ei 20 euroa kuussa ollut mikään iso juttu, ei ole yrittäjällekään. Summa lähtee edelleen tililtäni useimmiten niin etten huomaa sitä.

Enkä koskaan miettinyt, miten raha käytetään. On selvää, etten voi lähettää parikymppistä sattumanvaraiseen kylään vaan väliin tarvitaan asiantunteva taho, joka avun kohdentaa. Luotan siihen, että he osaavat sen paremmin kuin minä. Ja on selvää, että tuon tahon työntekijöille täytyy maksaa palkkaa.

En koskaan miettinyt edes sitä, olisiko rahoillani fiksumpaa ostaa maapähkinätahnaa vai lyijykyniä. Nehän menevät eri tarkoituksiin. Ensin on pakko pysyä hengissä, jotta pääsee kouluun. Ja tämä on joka tapauksessa paljon fiksumpaa rahankäyttöä kuin se 10-kerran jumppakortti, joka meni umpeen niin että 9 kertaa oli jäljellä.

Enkä ole koskaan miettinyt niitäkään asioita, joita rahallani ei ratkaista. Joku jää aina ilman. Joku kuolee maapähkinätahnasta huolimatta ja joku kaapataan lapsisotilaaksi, vaikka hän on oppinut lukemaan. Olen hyväksynyt, etten ratkaise kaikkia maailman ongelmia vaikka lahjoittaisin koko palkkani pois.

Mutta tänään havahduin miettimään sitä, mitä raha ratkaisee. Että se ratkaisee, hyvässä ja pahassa.

Muistan nolostuneeni, kun tilastotieteilijä Hans Rosling kerran sanoi, ettei ole olemassa kehitysmaata nimeltä Afrikka. Minulle on niin moneen otteeseen hoettu Afrikan lasten hätää, etten ollut sisäistänyt, että Afrikka on monta maata, monta kansaa, monta yhteiskuntaa ja monta perhettä. Silloin tajusin, ettei Afrikka aiheuta köyhyyttä ja nälänhätää, vaan epävakaat olot.

Rosling sanoi myös, että jokaisen, joka on huolissaan väestöräjähdyksestä, pitäisi katsoa tilastojen tarjoamia faktoja: lapsikuolleisuuden laskiessa väestönkasvu hidastuu. Se kuulostaa omituiselta, mutta niin todella tapahtuu, viipeellä toki. Miten lapsikuolleisuutta sitten vähennetään? Lasten terveydenhoidolla, puhtaalla vedellä, perhesuunnittelulla ja tyttöjen asemaa parantamalla koulutuksen ja työnteon kautta.

Juuri tähän minä kuukausilahjoittajana sijoitan: nimellisesti pieniin tekoihin, jotka löytyvät pitkän tapahtumaketjun alkupäästä. Minun rahoillani pidetään lapsia hengissä, mikä pienentää perheitä, mikä parantaa toimeentuloa. Minun kaksikymppiseni on pisara meressä, siinä missä minun veroeuroni ja ilmastotekonikin ovat. Mutta kun annan sen 16 vuoden ajan, kokonaissummasta tulee tuhansia euroja.

UNICEFille juuri säännöllisellä lahjoituksella on iso merkitys. Mitä ennustettavampia järjestön tulot ovat, sitä nopeammin projektit alkavat.

Tänään ajattelen siis pieniä asioita, joista kasvaa vuosien mittaan isoja. Ja tililtäni katoaa jatkossakin summa, jota en huomaa.

Jos kahvi ei auta, kokeile toista kyytipoikaa

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Blogimedia ja Eckes Granini

Tänä syksynä on ollut liikkeellä kerrassaan törkeä flunssaviruskanta, joka aiheuttaa pari kuukautta kestävän totaalitukkoisen ja yskänsekaisen tautikierteen, joka päättyy johonkin antibioottikuuria vaativaan tulehdukseen naamaonteloissa. Tai ehkä kolmeen. Tautitilanne perheessä on tällä hetkellä 2/4, joten kaikki keinot on otettu käyttöön.

Flunssantappokeinoja on vaikka kuinka, mutta kolme on ylitse muiden. Uskon hunajaan, sinkkisuihkeeseen ja C-vitamiiniin.  Mikään näistä ei varsinaisesti estä sairastumista mutta voivat lievittää taudin oireita ja kestoa. Varsinkin C-vitamiinia nuhapotilas saisi ottaa ihan reilusti, sillä vesiliukoisena vitamiinina yliannostusta ei juuri pääse syntymään.

Vanhasta kunnon C-vitamiinista pitäisi muutenkin pitää vähän enemmän melua, sillä se on jotenkin jäänyt kaiken muun terveyshypetyksen jalkoihin. Rupesin itse pelkäämään keripukkia, kun heräsin kesällä siihen, että yksinyrittäjän lounaani koostuvat lähinnä kahdesta paahtoleivästä sen ihanan työpaikan salaattibuffan sijaan. Askorbiinihappo on tuikitarpeellinen osatekijä sekä aikuisten että lasten hyvinvoinnissa: se edistää kasvua sekä luuston ja hampaiden muodostumista, edistää raudan imeytymistä ja toimii myös antioksidanttina.

C-vitamiinin puute puolestaan aiheuttaa väsymystä ja infektioherkkyyttä. Jos siis olet vähän puhki kolmannenkin kahvikupillisen jälkeen, kannattaa tsekata, onko lautasella riittävästi (raakoja) kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Jos ei, tilanteen korjaaminen on helppoa. Marketista löytyy tätänykyä pätevä vaihtoehto perinteiselle poretabletille: Marlin shotti! Shotin täysmehupitoisuus on 95% ja lisäksi se on makeuttamaton sekä säilöntä- ja lisäaineeton. Ihan sitä itseään siis.





Shotteja on kolmea eri makua ja kaikissa on vitamiinipommina tunnettua acerola-marjaa.
Värikkäästä ulkoasusta huolimatta kyseessä ei siis ole mikään peruspillimehu, vaikka pakkaus vähän siltä näyttääkin. Kyseessä on nimenomaan lyhyenä nautittava shotti. Tavara on sen verran tujua, että tätä ei kokonaista lasillista juo kuin yksi espoolainen idiootti, joka ei aluksi lukenut ohjetta. Yhdestä purkista saa siis viisi tymäkkää shottia.

Aijai, ensimmäisellä kerralla happamuus laittoi aikuisenkin irvistämään, mutta kersojen ilmeet vasta olivatkin ikuistamisen arvoiset. Shotit ovat toimineet myös ipanoille loistavana käytännön makeuskoulutuksena: shotista saa hyvin perspektiiviä siihen, miltä maistuu tuote, jossa on sokeria 3% verrattuna vaikkapa limuun tai makujogurttiin.

Happamana ihmisenä suosikikseni singahti heti syvänpunainen karpalo-puolukka-acerolashotti. Inkivääri-kurkumashotti taas on maultaan niin inkiväärinen, että suosittelen sitä vain suurille inkiväärin ystäville tai laimennettuna mehun kanssa. Granaattiomena taas meni parhaiten läpi kersaosastolle, ainakin, kun olin ensin tarjoillut karpalo-puolukkaa.







Ja onhan tämä shottitarjoilu ollut muutenkin kulttuurillisesti sivistävää. Lapsetkin tietävät nyt mitä tarkoittaa fraasi"pohjanmaan kautta".

Huom! Facebookin puolella on tuotearvonta, jos shottaaminen alkoi kiinnostaa! Säännöt löytyvät täältä.

Ennen kuin muutun paahtoleiväksi

Kaupallinen yhteistyö Suomen Blogimedia ja Vegyu

Palkkatyössä on muutamia loistavia puolia. Kaipaan yrittäjänä erityisesti kolmea asiaa
- hyvää esimiestä (ai että kun saisi vain keskittyä niihin oikeisiin töihin)
- pikkujouluja (voin toki lähteä yksin glögille, mutta ei se ihan sama ole) ja
- työpaikkaruokailua.

Näistä tuo viimeinen palelee tällä hetkellä kaikkein pahiten. Lounas on perinteisesti ollut minulle se päivän tärkein ruokailu: ateria, jolloin olen aina syönyt a) kasvista b) eniten ja c) salaattia. En ole koskaan tehnyt eväitä duuniin, koska hyviä lounasravintoloita on ollut työpaikkojeni ympäristössä pilvin pimein. Mutta nyt homma on muuttunut.

Kotitoimistolla edut ovat huomattavasti huonommat. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun Koti-insinööri on kotiin tullessaan kysynyt, mitä olen syönyt lounaaksi, enkä ole osannut heti vastata. Useimmiten vastaan, että en mitään tai sitäsuntätä. 

Tämä pahan kierre kumpuaa siitä, etten ole kovin ruokaorientoitunut ihminen, siis sellainen henkeen ja vereen kulinaristi, jonka päivä menee pilalle ylikeitetystä pastasta. Olen viime keväänä elvyttänyt uudestaan ruoanlaittotaitoani, mutta ei se mikään intohimolaji ole.

Syöminen kyllä sujuu, mutta ei samalla tavalla kuin suurimmalla osalla jengistä. Nälkähälytykseni on viritetty huomauttamaan vasta, kun olen ollut kuusi tuntia syömättä ja juomatta, kun joillain ihmisillä tämä suht kiukkuinen hälytys iskee kolmen tunnin välein.

Kolmanneksi pystyn keskittymään kirjoittamiseen niin, etten oikeastaan huomaa maailmaa ympärilläni enkä ajan kulua. Saatan iltapäivällä havahtua vasta siihen, kun koululaiset tulevat kotiin. Tästä aiheutuu se, että päädyn etsimään kaapista paniikkiratkaisuja. Ne harvemmin ovat ruokaympyrää nähneetkään. En yhtään ihmettele, että keripukki tekee paluuta nykyihmisen terveysongelmiin.

Kahden kotitoimistoihmisen kohtaaminen: keitä siinä riisit, minä tuon kastikkeen! 

Voisin tietenkin laittaa puhelimeen lounasherätyksen ja lähteä syömään lähistön lounasravintoloihin, mutta ilman lounareita se on suht kallista. Näin yksinyrittäjänä syön siis kotona sitä mitä kaapista löydän. Mutta jos ihminen on sitä mitä syö, muutun pikakahviksi ja paahtoleiväksi ihan näillä hetkillä!

Koska en voi tässä suhteessa muuttaa itseäni, olen yrittänyt löytää terveellisempiä paniikkiratkaisuja ja hamstrata viikon lounaat etukäteen jääkaappiin.

Kun tutustuin Atrian uuteen Vegyu-tuotesarjaan, tiesin heti, että meistä tulee kaverit. Karjalanpiirakan ja pinaattikeiton seuraksi muuttivat pysyvästi Vegyun kasviskastikkeet, kasvisbolognese, marokkolainen tagine ja intialainen kasviscurry (gluteenittomia ja vegaanisia). Kastikkeiden seuraksi voi keittää ihan mitä haluaa, couscousia, riisiä, pastaa tai mitä ikinä. Kastikkeissa on reilusti kasviksia ja jopa mausteita (sitäkin voi tuunata haluamaansa suuntaan) ja se on paljon esteettisempi kuin se bravuurini eli pannuasia, johon roiskitaan kaikkea mitä jääkaapista sattuu löytymään.

Lisäksi yhdestä vähän reilu kolmen euron purkista riittää kahteen lounaaseen, jolloin työpäivän kulurakennekin pysyy maltillisena. Yrittäjä ja suolistomikrobit arvostavat, kiitos!

Me tarvitsemme näytelmäkerhoja — ajatuksia teatterin katsomosta

Yhteistyössä Espoon kaupunginteatteri ja Suomen blogimedia

Harpon Espoon kaupunginteatterin rappuset ylös. Pian on Esitystalous III - Radio näytelmän ensi-ilta ja pääsen etukäteen katsomaan läpimenon. Teema on mehevä: konsultti tulee uudistamaan rahavaikeuksissa rimpuilevaa, sympaattista paikallisradio-asemaa. Luvassa on varmasti hykerryttävän tunnistettavaa materiaalia muutosvastarinnasta sekä taloudenpidon ja elämäntyön yhteentömäyksestä. Lisäksi pääosissa ovat Martti Suosalo ja Vera Kiiskinen. Ihanaa!

Mutta markkinointisihteeri odottaa minua ovella.
- Pahoittelut, mutta tänään ei olekaan sitä läpimenoa. Ohjaaja sanoi, että tänään treenataankin kohtauksia, jotka... no, vaativat treenaamista. Tällaista tämä teatteri on, suunnitelmat muuttuvat.

Sen sijaan tarjolla olisi harjoitukset. Sopii hyvin, en tiedä näyttelijöiden työstä mitään! Näen lavalla aina vain valmiin tuloksen enkä tiedä, miten siihen on päästy. Olen poikkeuksetta aina näytöksen jälkeen hämmästynyt. Miten ne muistavat tämän kaiken? Repliikit (omat ja muiden), ilmeet, askeleet, musiikit, valot. Muistan edelleen kun minut tempaistiin mukaan ala-asteen joulujuhlaan, kun roolihenkilö oli tullut kipeäksi. En ollut ollut ensimmäisissäkään treeneissä ja unohdin kaiken, mitä piti sanoa kun marssin lavalle.

Teatteri asuu ihmisessä samalla tavalla kuin tanssi laittaa taaperon hytkymään. Lapset pistävät ensimmäiset näytelmänsä pystyyn kolmivuotiaina. Roolileikeissä näkyvät jo kaikki teatterin olennaiset elementit: hahmot, puvustus, lavasteet, ohjaaja. Ainoastaan käsikirjoituksesta ei yleensä ole niin väliä, kunhan improtaan jotain. Välillä toki riidellään siitä, kuka puhuu liikaa, ja sitten taas jatketaan.

Näyttämösalissa on meneillään keskustelutilaisuus. Ohjaaja Juha Jokela selittää visiotaan keskittyneelle työryhmälle, johon kuuluu hitosti porukkaa. Teatterissa tarinaa kerrotaan paljon muullakin kuin näyttelemisellä, valoilla, äänillä, lavasteilla. Kiinnitän huomioni erityisesti puvustaja Noora Salmen työhön. Hän on löytänyt modernille naisjohtajalle täydelliset vaatteet muotilenkkareineen. Radioaseman hipsteri taas on kuin suoraan Flowsta temmattu.

Itse treenit alkavat minun näkökulmastani suht mitättömältä tuntuvalla kohtauksella. Musiikki alkaa soida, näyttelijät tulevat lavalle järjestyksessä ja istuvat radiostudiolta näyttävään tilaan.

- No niin, mennään asiaan.
- Mennään asiaan, että päästään eteenpäin!
- Mennään, mennään asiaan.
- Mennäänpä tosiaan asiaan... eiku hetkinen?
- Sä sanot sen vasta mun jälkeen.

Vuorosanat eivät tunnu asettuvan kohdilleen, välillä katsotaan paperista kenen piti sanoa ja mitä. Kohtaus otetaan uusiksi kymmenen kertaa, koska joku epämääräinen asia on pielessä. Kiemurtelen penkissä kuin viisivuotias kun tajuan, miten jumalattomasti työtä live-näytöksen kasaaminen vaatii. Se koneisto, joka ensi-illassa raksuttaa näytöksen läpi vaivattomasti ja sulavasti antaen yleisölle mahdollisuuden antautua tarinan vietäväksi, rakennetaan mikroskooppisen pienistä paloista. Nyt se vielä tökkii, kangertelee ja kitisee, mutta kohtaus kohtaukselta näytös saa muotonsa.

Ammattinäyttelijän tärkein ominaisuus on sama kuin huippu-urheilijan: lahjakkuus vie johonkin asti mutta sen jälkeen mitataan kärsivällisyyttä ja motivaatiota treenata, toistaa kohtauksia uudestaan ja uudestaan kunnes dialogi on varmaa ja askelet osuvat musiikkiin.

Vielä kerran alusta, pyytää ohjaaja.

Ohjaajan tehtävä on päättää, milloin kohtaus on valmis, hänen palautettaan ja neuvojaan kuunnellaan tarkasti ja vänkäämättä. On olemassa sanonta, että viestintä epäonnistuu aina, mutta tässä lajissa se ei ole mahdollista. Kohtaus on valmis vasta kun kaikki tietävät, millä iskulla tullaan sisään, mikä äänensävy on oikea ja kuinka pitkä on tauko repliikkien välillä.

Jokela komppaa havaintoani. Teatterikorkeassa käsitellään paljon kommunikaatiota ja viestintää. Näyttelijä pystyy ottamaan vastaan vain rajallisen määrän tietoa, ja ihmiset ovat erilaisia. "Joidenkin näyttelijöiden kanssa voi kohdata analyysin kautta, joidenkin kanssa tunnetasolla." Näytelmän"pahista" esittävä Vera Kiiskinen täydentää, että ammattinäyttelijän tärkein ominaisuus on kontakti, itseen, vastanäyttelijään ja ohjaajaan. Tätä työtä ei voi tehdä ilman sataprosenttista läsnäoloa.



Kun mennään asiaan -kohtausta on treenattu puoli tuntia, Jokela sanoo, että tulkaapa sittenkin sisään ihan hiljaa. Järkytyn. Valtava määrä treeniä meni juuri roskiin, mutta kukaan ei romahda, koska näin teatteri toimii. Käsikirjoituksesta ei etukäteen näe, mikä kohtaus on hankala. Lisäksi tässä tapauksessa ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat sama henkilö, mikä helpottaa kill your darlingsia. On pakko kokeilla, mikä toimii ja tehdä päätöksiä.

"Ajattelen myös, että ohjaajan on terveellistä kyseenalaistaa aika ajoin omaa valtaansa. Ne päätökset voivat olla vääriä ja sen tiedostaminen on tärkeää", Jokela toteaa.

Jotenkin tulee fiilis, että näitä teatterityön taitoja tarvitsisi jokainen ihan normaalissa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, perheen kanssa aamupalalla, pomon kanssa kehityskeskusteluissa ja taloyhtiön syyskokouksessa. Joku konsultti nappaa nyt tästä idean perustaa työelämätaitoihin valmentava näytelmäkerho!

Poistun treeneistä hämärään syysiltaan, työryhmä jää hiomaan askelmerkkejään myöhään yöhön. Ylihuomenna näen, sanotaanko siinä yhdessä kohdassa, että "mennään asiaan" vai ei.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Huippusuositun Esitystalous-trilogian päättävä Esitystalous 3 – RADIO saa ensi-iltansa Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa 19. syyskuuta 2018. Facebookin puolella on kahden hengen lippupaketin arvonta, jos median murros kiinnostelee! 

Fleksaaminen on helppo nakki

Kaupallinen yhteistyö: Atria ja Suomen Blogimedia

Vegeruoka on ollut taas viime aikoina otsikoissa. Puolustusministerimme lanseerasi intin kasvisruokapäivän kunniaksi kukkakaalipirtelön suht samaan aikaan kun perinteinen suomalainen lihatalo Atria ilmoitti lanseeraavansa uuden kasvisruokabrändin Vegyun. Tässä yhteentörmäyksessä jotenkin kiteytyi ajan henki. Muutoksessa voi joko olla mukana tai sitten sitä voi yrittää (turhaan) vastustaa.

Koko kohussa oli kiinnostavinta se, kuinka nopeasti kasviskauhu happani ja muuttui väkinäiseksi epäkohuksi. Tuohtujien argumentit olivat vanhoja, heppoisia ja ennakkoluulojen sävyttämää hohhoijjaata. Vastustaminen näyttäytyi ideologisena, mitä se tietysti onkin. Sen sijaan moni sekasyöjä nosti kätensä ja huomautti, ettei kasvisruokapäivässä ole enää mitään ihmeellistä. Jos presidentilläkään ei ole kuin yksi lihapäivä viikossa, voisin kuvitella, että 18-vuotiaille varusmiehillekin maistuu aika monipuolinen ruoka. Hehän ovat syntyneet 2000-luvulla.

Kävin Vegyun lanseeraustilaisuudessa maistelemassa tuotteita ja jäin miettimään kehityksen kehittymistä.

Soijabolognese on ruoka, jonka osaan itsekin tehdä, joten tämä ei kuulunut suuriin yllättäjiin.

Näissä makeissa keksikupeissa oli sisällä puuroa ja suolapähkinää. Hämmentävän hyvää!

Suurin hämmästykseni aihe oli hodari, jonka välissä oli lihaton nakki. Joka maistui nakille, oikeasti.

Atrian kuluttajatutkimusten mukaan trendi on selkeä. Vuodesta 2012 niiden ihmisten määrä, jotka harkitsevat lihan vähentämistä ja kasvisten lisäämistä ruokavaliossaan kasvaa koko ajan: nk. fleksaajia, jotka pitävät kasvisruokapäiviä, on Suomessa jo 1,7 miljoonaa. Lihattomuustrendiin kannattaa hypätä mukaan jo ihan taloudellisestikin. Ja kun iso ruokateollisuuden toimija lähtee tarjoamaan lihatonta ruokaa, muutos on mahdollista muuallakin kuin isojen kaupunkien keskustoissa.

Munakas on yksi niistä ruoista puuron lisäksi, joista en ymmärrä, miksi kukaan ostaa niitä valmiina. Mutta sitten taas toisaalta: ei sitä nyt jokaisessa konttorissa voi ruveta tätäkään lounaaksi paistelemaan.

Voin nähdä näiden porkkanakrokettien katoavan helposti ipanoiden lautasilta.

Rakastan punajuurta, mutta olen aivan liian laiska tekemään siitä mitään alusta lähtien. Voisin kokeilla tästä shepherd's pie tyyppistä uuniruokaa.

Toinen kiinnostava asia onkin se, että kun tuotekehitys tehdään Suomessa (ja silti tähdätään myös Ruotsin markkinoille), maku todennäköisesti vastaa suomalaisen kuluttajan makutottumuksia. Toisin sanoen, kun nakkiasiantuntija alkaa tehdä lihattomia nakkeja, niin kyllähän ne ovat hyviä. Sarjassa on myös vegaanisia tuotteita, joita pääsen testaamaan tällä viikolla. Jännä nähdä miten niiden kanssa on onnistuttu.

Atrian mukaan havaittavissa onkin kaksi ruokatrendiä: selkeät kasvistuotteet ja lihankorvikkeet, joilta toivotaan lihamaista ulkonäköä ja rakennetta. Tämä on hyvä myös kuluttajan ja perheen ruoanlaittajan tiedostaa: tofukuutiot ovat bolognesessa tosi outoja mutta thaimaalaisessa curryssa ihan ok. Makumieltymyksissä on todella paljon kyse odotuksista. Ehkä tämän hyväksyminen on myös se tapa, jolla kasvisruoka alkaa hiljalleen päästä epämääräisestä pahan maun stigmasta. Ja ehkä se täyttävyys tulee sitten sen mukana. Eihän kukaan ajattele pinaattilettuja pääasiallisesti kasvisruokana.

Näin se maailma muuttuu. Aina on niitä, jotka roikkuvat takatuhdossa kitisemässä ja sitten on niitä, jotka päättävät, että ohjaksissa on mukavampaa.

Kaikkien kyselyikäisten unelmakohde: kosketa tiedettä Ahhaa-tiedekeskuksessa

Kaupallinen yhteistyö: Tiedekeskus Ahhaa ja Suomen Blogimedia

Korkeasaari check.
Linnanmäki check.
Eläinmuseo check.
Kiasma check.
Suomenlinna check.
Heureka check.

Lasten kanssa kaikki nähty? Museot, näyttelyt, uimarannat, huvipuistot ja maauimalat? Teatterit, lähisaaret, pandat, luonnonpuistot ja lapsimessut? Jos olet kolunnut kersojen kanssa kaikki mahdolliset lähialueen aktiviteetit, mutta anovat katseet kääntyvät jälleen puoleesi, vaihtoehtoja on kaksi: aloittaa rundi uudelleen alusta tai lähteä merta edemmäs kalaan. Vaikkapa Viroon ja Baltian suurimpaan tiedekeskukseen!

Olen kerran elämässäni käynyt Tallinnaa pitemmällä, 15 vuotta sitten. Se meni hyvin. Tapasin Pärnun reissullani erikoisen heebelin, jonka kanssa menin kaksi vuotta myöhemmin naimisiin! Ja koska olen tiedekasvatuksen suurin fani, kutsu Tartoon tutustumaan paikalliseen Ahhaa-tiedekeskukseen oli erittäin tervetullut.

En siis tiennyt Tartosta etukäteen mitään, mutta reissun jälkeen oli tunne, että tämä pintaraapaisu kaipaa ehdottomasti jatkoa. Perillehän pääsee monella tapaa, autolla, lentäen ja laiva-juna/bussi -yhdistelmällä. Tallinnasta Tartoon pääsee julkisilla noin 2,5 tunnissa.

Kuva on suorassa, mutta takana on Tarton oma kalteva torni.

Tartto on perinteikäs yliopistokaupunki, jossa opiskelee paljon myös suomalaisia opiskelijoita (erityisesti lääkiksessä). Eikä ihme. Tartto vaikuttaisi olevan loistavan meiningin kaupunki, jossa koko ajan tapahtuu jotain. Kuvaavaa on se, jouduimme yöpymään Tallinnassa, koska kaupungista ei kertakaikkiaan löytynyt kahta vapaata hotellihuonetta reissun ajankohtaan: sattui nimittäin olemaan samaan aikaan kuumimman turistikauden kanssa päällekkäin myös triathlonin EM-kisat ja A-han keikka. Kaupunki onkin kasvattanut suosiotaan matkailijoiden keskuudessa juuri monipuolisuutensa takia. Siellä todella on jokaiselle jotakin: museoita ja kulttuuria, luontoretkiä (Tarton läänissä on parikin isoa järveä), monipuolinen ruoka- ja kahvilaskene ja yleistä pällisteltävää joen varrella.

Tämä tarjoiluehdotus aiheutti akuutin hämmennyksen koko seurueessa.

Lapsiperheille on tekemistä vaikka kuinka (erityisesti jos otat huoneen uudesta spa-hotellista). Koska meidän seurueelle kyseessä oli vain päivän visiitti, käytimme paukut nopeaan turistikierrokseen ja iltapäivään tiedekeskus Ahhaassa. Muuta emme olisi edes ehtineet: vietimme tiedekeskuksessa neljä tuntia ja silti tuli kiire! Skidi luonnehti, että paikka muistuttaa Heurekaa (katonrajassa on samanlainen trapetsipyörä): hieman pienempi, mutta enemmän tekemistä. Iso plussa tuli siitä, että ihan koko seurue, johon kuului kaksi vilkasta 7-vuotiasta, yksi rauhallinen 11-vuotias ja kaksi stabiilia 44-vuotiasta, löysi kiinnostavaa tekemistä. Perhelippukin on aika huokea: kaksi aikuista ja kaikki kersat pääsevät sisään 29 eurolla.

Nouseehan se auto, kun on aamupuurot syöty.

Miten vesi virtaa? Miten päin venettä kannattaa soutaa?

Tiedeteatterissa oli hurja meninki, joka ei ehkä sovi herkimmille, seurueen lapset olivat aivan fiiliksissä.
Näytöksiä pidetään suomeksi ensi kesästä lähtien.

Tämä huone ei sovellu yli 40-vuotiaille. SOS.

Tiedekeskuksen aktiviteetit on jaettu kolmeen kerrokseen. Ensimmäisessä kerroksessa on suurin osa tehtävistä ja näyttelyistä. Suosikeiksi nousivat vesiputoustulostin, käsivoimilla toimiva, pyörivä hissi ja vesipallorata. Niin ja peililabyrintti, oikea kuoriutuva kananmuna ja tulishow eli tiedeteatteriesitys, jossa on leimahdus- ja paukkutakuu. Puolivuosittain vaihtuvassa näyttelyssä päästiin tutustumaan esihistoriallisiin mereneläviin (jee, koska Dinojunasta tuttuja hahmoja) ja ylimmän kerroksen planetaariossa pääsimme lopuksi planethopping-kierrokselle Linnunradalla.

Mitä kovempaa pumppaat sitä isompi kupla. Luonnollisesti tässä piti pumpata olkapäänsä puuduksiin.

Kuinka siistiä! Jos välillä alkaa uuvuttaa, toisen kerroksen kahvilasta saa niin lounasta kuin pillimehuakin. Samalla voi ihailla pallojen avulla sitä, miten painovoima toimii. Tiedekaupasta voi etsiä tekemistä paluumatkalle.

Itselleni jäi mieleen suht erikoinen lääketieteellisten erikoisuuksien näyttely (tätä en kyllä suosittele ihan pienimmille enkä muutenkaan herkemmille), helteisen iltapäivän lämpökameraselfie ja fyysistä voimaa testaavat laitteet, jossa sentään sain vielä paremmat tulokset kuin Skidi.

Olipa älyttömän kiva reissu älylliseen paikkaan, suosittelen lämpimästi! Tämä kohde ei tietenkään kyselyikää taltuta, jopa päinvastoin, mutta siihen paikan nimikin viittaa. On tarkoituskin koskea ja kysyä, koittaa itse ja yllättyä. Mutta täällä saat sentään lukea ohjeet ja selitykset paperista.

Lapsille räätälöity tiede on ihana asia, menkää jos suinkin ehditte!

Rahan taju: mikä perhe-elämässä oikeasti maksaa?

Kaupallinen yhteistyö: OP ja Suomen Blogimedia

Sen oppii jo aika nuorena. Rahasta ei kuulu puhua. Aina joku pahastuu tai loukkaantuu, provosoituu tai järkyttyy, vaikka ei tarvitsisi. Sekin johtuu vain siitä, että rahasta ei kehdata puhua riittävästi.

Ihan alkuun on todettava, että olen hyväosainen ihminen, enkä tiedä minimipalkalla sinnittelemisestä mitään, en edes yrittäjänä. Edellisen kerran tiukkaa oli opiskeluaikoina ja silloinkin siiderirahat sai jostain käärittyä. Niitä kuuluisi "rajoitteita" on tosiaan meillä kaikilla, mutta on eri asia tehdä valinta sähkölaskun ja ruokakaupan välillä kuin Thaimaan tai Kanarian loman. Mitään säästövinkkejä en tässä(kään) postauksessa jaa.

Puhunkin keski-ikäisen ja keskiluokkaisen ihmisen näkökulmasta. Perheessä, jossa rahaa riittää vapaaehtoiseen kulutukseen, törmäävät lähinnä valinnat: mihin kaikkeen on varaa ja mitä kenenkin mielestä kuuluu hyvään elämään. Ja valinnoistahan voi aina kiistellä.

Mistä nämä hyvän elämän elementit sitten muodostuvat? Väitän, että meillä kaikilla on lapsuudesta peritty rahan taju, joka määrittelee paljolti sitä, mikä tuntuu rahan käytössä oikealta. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa tai väärää, mutta selkäydintuntemukset kannattaa aina kierrättää realiteettien kautta. Konkretiaa tarjoavat verkkopankin tiliotteet, veroilmoitus ja lompakkoon kertyneet kuitit.

Minä olen duunariperheestä ja aina vähän enemmän huolissani rahatilanteesta kuin Koti-insinööri. Kun puhuimme 15 vuotta sitten mahdollisesta perheenlisäyksestä, arvelin, että meillä ei ole varaa lapseen. Erityisesti pelkäsin ruokarahojen puolesta. Olinhan kuullut, että nimenomaan ruokalasku on se suurin konkurssin aiheuttaja. Pula-ajan elänyt mummoni, joka hoiti minua ennen kouluikää, oli hyvin tarkka siitä, että lautanen syödään tyhjäksi. Hän kaapi kanamunat sisältä ja pyyhki leipäpalalla voin käärepaperin. Mitään hän ei heittänyt pois. Tämä ajattelu tarttui eikä se ole karissut mihinkään, vaikka olen kuinka yrittänyt asiaa rationalisoida.

Kun ipana meni hoitoon puolitoistavuotiaana ja talouden tilapäisjärjestelyt purettiin, havahduin siihen että ruokalaskumme oli oikeastaan aivan yhtä suuri kuin aina ennenkin. Ei ruoka ollut ongelma. Teimme perusruokaa ja söimme kotona. Pieniruokainen, värittömistä, mauttomista ja hajuttomista raaka-aineista kuten paahtoleivästä pitävä ipana ei aiheuttanut kuluja syömisellään. Huonekalut ja vaatteet tulivat sukulaisista ja kirppareilta. Vaunut olivat se ainoa isompi hankinta.

Pelkäsin ruokalaskun suuruutta samaan aikaan, kun asuimme rivitalossa, jonka neliöistä omistimme keittiön verran, loput olivat pankin. Ajauduin voivottelemaan purkkiruokien ja vaippojen hintaa ja isot menoerät jäivät kuolleeseen kulmaan. Vessapaperitarjousten perässä juokseminen ei meidän budjetissamme näkynyt.

Tämä kummallinen ristiriita on edelleen läsnä, mutta olen yrittänyt kehittää rahan tajuani ja alkanut laskea mutuilun sijaan. Ihan ensimmäiseksi pitää hyväksyä, että rahan suhteen saattaa olla sokeita pisteitä, tottumuksia. Tämä ehkä näkyy myös siinä, että lapsiperheille kohdistetut talousvinkit kohdistuvat näpertelyyn: älä osta lattea kahvilasta, äläkä käy kampaajalla. Kyllä keskituloisella pitäisi olla varaa ostaa silloin tällöin kolmen euron latte, jos talous on muuten kunnossa. Pienituloinen taas on keksinyt kampaajavinkin olosuhteiden pakosta itsekin.

Olen jonkun verran miettinyt, että synnytysvalmennuksen kylkeen pitäisi tarjota rahoitusvalmennusta, ihan euromääräistä konkretiaa siitä, mitä vauvavuosi taloudellisesti tarkoittaa. Pitääkö lasta varten säästää etukäteen, vastaako toinen vanhemmista isommasta laskusta kuin toinen, tarvitaanko lyhennysvapaata ja/vai tasataanko tilejä muulla tavalla? Suomessa hoidetaan lapsia kotona pitempään kuin missään muussa Pohjoismaassa ja sen tekevät edelleen naiset (koska niin on aina tehty). Erityisesti naisten pitäisikin tulla tietoisiksi, mitä tämä valinta tarkoittaa henkilökohtaisen talouden näkökulmasta.

Jos keskituloinen perhe haluaa pitää budjettiriihen, katseen pitäisi tietenkin olla kokonaisuudessa: mitkä ovat tulot, mitkä isoimmat menoerät ja mitä ovat omat tottumukset.

Olen löytänyt itseltäni vuosien mittaan useammankin sokean pisteen.

Pitääkö asunnossa olla sauna? Suurin osa vastaa, että totta kai, niin minäkin vastasin. Suomalaisellahan kuuluu olla sauna yksiössäkin! Mutta varsinkin pääkaupunkiseudun asuntojen hinnoilla kannattaa miettiä, onko siinä oikeasti järkeä: jos kuuden neliön sauna on pääasiassa varastona, tulee roinalle aikamoinen varastointihinta. Me vaihdoimme tilan kunnon kodinhoitohuoneeksi. Loppujen lopuksi elämä ilman saunaa on sujunut aivan mainiosti.

Tarvitaanko perheessä autoa? Vielä 90-luvun alussa oli itsestäänselvyys, että ajan ajokortin ja hankin auton. Havahduin ensimmäisessä omassa asunnossani Lauttasaaressa siihen, että parkkeeraamiseen meni hitosti aikaa, vakuutus maksoi hemmetisti enkä edes tykännyt ajamisesta. Nykyään minulla ei olisi edes varaa omaan autoon (enkä käsitä, miten kellään voi olla varaa kahteen), siitä pitää huolen unelmakämpän lainanlyhennys. Ja jos autolle laskee vuosihinnan, huomaa, että sillä hinnalla saa aika kalliin fillarin, hitokseen metrolippuja ja taksillakin on varaa ajella päälle.

Oletko metsästäjä-keräilijä -luonne? Minä olen. Vaikka en shoppaile ostoskeskuksissa, selailen säännöllisesti nettikirppiksiä. Ihan kaiken löytää hyväkuntoisena ja toiselle tarpeettomaksi jääneenä, mutta silti minun pitää edelleen skarpata sen suhteen, tarvitsenko todella tätä(kään). Tein lipastolakon muutama vuosi sitten, koska en halunnut joutua samaan jamaan kuin Mutsini. Älä osta mitään -päivän sijaan yritän viettää Älä osta juuri mitään -elämää - ja silti turhaa tavaraa kertyy nurkkiin.

Paljonko lapsiin panostetaan? Silloin kun ensimmäisen kerran koululaiselle piti hoitaa kolme leiriviikkoa ennen kesälomaa ja yksi sen jälkeen, tilillä pohja häämötti. Se oli samanlainen panostus kuin keskihintainen pesukone! Tästä kirjoittelinkin jo taannoin, mutta en ole tottunut valtaviin lapsisatsauksiin. Lasten harrastukset (lisenssit ja muut seuramaksut, harrastusvälineet, kuskaukset, turnaukset ja turnausbuffetit) voivat niellä ison osan tuloista. En kuulu siihen porukkaan, mutta ymmärrän kyllä, jos joku näkee sen vanhemmuuden olennaisena osana. Tämä samaa linjanvetoa edustavat tavallaan myös lasten synttärit, lomamatkat, älypuhelimet, pleikat ja pädit, trendilenkkarit ja polkupyörät.

Näitä omia tottumuksiaan voi etsiskellä lisää tiliotteista ja verkkopankista.

Nykyään meidän perheemme yhteisen taloustilin tapahtumista näkyy lähinnä elämän tasaisuus, muutoksia kuukausittaisiin maksuihin ei ole tarvittu moneen vuoteen. Ei meillä mitään säästöön jää, mutta ei ole tarkoituskaan. Olemme terveitä, käytämme olemattoman vähän verkkokauppoja, pesukone ei ole hajonnut, Skidi tarvitsee viidetkymmenet sormikkaat vuodessa, aamuyön baarilaskut ovat vaihtuneet puistojätskeihin ja Facebook-kirppikseltä löytyi sohvapöytä. Ja sain maksettua itselleni juuri palkkaa! On taas varaa kampaajaan ja latteen.

Kun pussauskoppiin änkeää tekoäly

Kaupallinen yhteistyö Gummerus ja Suomen Blogimedia

Nerokas visuaalinen aasinsilta: särkynyt sydän!

Olen ollut huomaavinani, että nykyviihteeseen on alkanut hiipiä mukaan uusi hahmo: tekoäly. Olen digidigi-duunitaustani takia epänormaalin kiinnostunut siitä, mihin älykkäästi toimivia ohjelmistoja kehitetään ja käytetään, joten hakeudun näiden teemojen pariin ihan vapaaehtoisesti.

Lukaisin hellepäivien ratoksi P. Z. Reizinin tuoreen romaanin Onnen algoritmi (Gummerus), jossa kaksi tekoälyohjelmistoa kehittävät tietoisuuden ja sitä kautta oman tahdon. Aidaniksi nimetty tekoäly yrittää löytää sinkuksi jääneelle Jenille uuden poikaystävän ja etsii Jenin datasta säännönmukaisuutta siitä, millainen mies häntä viehättää. Lopulta softa saattaa Jenin yhteen Yhdysvalloissa asuvan Tomin kanssa, mutta kapuloita rattaisiin laittaakin sitten toinen, vähän ilkeämpi tekoäly Aisling.

Kirja on kokonaisuudessaan kevyttä luettavaa eikä erityisen sci-fiä. Muutama mutka on oikaistu fiktion nimissä, mutta asetelma on herkullinen. Spoilaamatta liikaa sanottakoon, että paperilla hyvä suhde ei tietenkään toimi tosielämässä (sen todistaa myös realitysarja Ensitreffit alttarilla), tässäkin tarinassa näytetään, mikä kaikki voi mennä koneälyllä vikaan.



Tekoälystä ja sen soveltamismahdollisuuksista puhutaan populaarissa hengessä aika vähän, vaikka se on käsitteenä eläkeikäinen vanhus. Alan pioneeri Alan Turing kehitteli jo 50-luvulla kokeen, jolla voi mitata tietokoneen ihmismäisyyttä (= tietokone on älykäs, jos sen vastauksia ei pysty keskustelussa erottamaan ihmisen vastauksista). Tekoälyn "älykkyys" perustuu kuitenkin vain säännönmukaisuuksien löytämiseen ja mallintamiseen, tekoäly ei siis ole luova, vielä. Etu on siinä, että kone pystyy käsittelemään ja ryhmittelemään valtavan määrän dataa nopeasti, tekemään siis  ihmisen näkökulmasta tylsiä ja  aikaavieviä tehtäviä valittamatta ja ilman palkkaa. (Toistaiseksi on vielä fiktiota, että ne alkavat vaatia oikeuksiaan kuten Westworldissa.)

Tykkään kuitenkin kirjoista, jotka pistävät miettimään väistämätöntä tulevaisuutta, ihmisen ja koneen suhdetta: mitkä tehtävät oikeasti sopivat paremmin koneille ja toisaalta mihin ihminen pystyy paremmin, mitä ovat ihmisyyden vahvuudet. Yleisin tekoälyyn liittyvä pelko lienee se, että ohjelmistot ottavat isännän roolin (tekoälyn sotilaskäyttö on työn alla, tietenkin) ja meitä viedään kuin litran mittaa, vaikka enemmän meidän pitäisi ihmistä pelätä kuin älykkäitä ohjelmistoja.

Lisäksi kirja laittaa pohtimaan GDPR-hengessä omaa digijalanjälkeään: miten helppo minua on verkossa seurata, miten paljon tarkkaa ja intiimiä tietoa minusta löytyy ja onko minulla mitään käryä tietoturvani tilasta. Kun tähän avoimeen datamäärään lisätään se, miten helppo meitä ihmisiä on helppo sahata linssiin ja manipuloida, tullaankin äkkiä todellisuuteen: jopa vaalitulokseen vaikuttaminen on täysin mahdollista. Ihan samalla tavalla omista seksuaalisista mieltymyksistä löytyy digimuotoista tietoa mallinnuksen pohjaksi.

Ihmistä on tietenkin hirveän vaikea loppuun asti mallintaa, saati sitten kahden ihmisen sopivuutta toisilleen, mutta en rehellisesti tiedä, olemmeko me siinä itse yhtään parempia kuin tekoäly. Olemme ennakkoluuloisia, äkkivääriä ja luotamme intuitioon ja teemme ylipäätään koneen näkökulmasta täysin epäloogisia ratkaisuja myös puolisoiden suhteen. Koneen pitäisikin oppia tekotyhmäksi ennen kuin se voisi olla inhimillinen. Onnen algoritmin pitäisi osata myös onnettomuuden algoritmi, surun, häpeän, katumuksen ja huumorin nyanssit ja jäljitellä ihmiselämän hormonipurskeita päästäkseen edes lähelle. En istuisi tässä ellen olisi kohtuullisen äkäisessä mielentilassa lähtenyt juhannusreissulle Pärnuun vuonna 2003. Olisiko kone tiennyt että lähtisin?

Uskon vakaasti, että on sovellusalueita, joissa tekoälyn käyttöä voisi lisätä huomattavasti (liikennevalot) ja sitten taas on alueita, jotka eivät koskaan tule toimimaan. Sirin kanssa keskusteleminen on loppujen lopuksi aika älytöntä, juuri oikealla tavalla.

Jos kiinnostuit kirjasta niin sinua ilahduttanee tieto, että Project Maman lukijat saavat Adlibriksestä Onnen algoritmin erikoishintaan 21,90€ - klikkaa tästä kaupoille! Tarjous on voimassa 31.7.2018 saakka.

Ps. Tiesittekö, että tekoäly osaa luoda uskottavia ihmiskasvoja? Hesarissa oli taannoin kasvojentunnistustesti, jossa piti erottaa toisitaan oikeat ihmiset ja tekoälyn luomat feikkikasvot. Tunnistin aika helposti ihmisen (ihmiskasvoissa on aina jotain "vikaa, jotain epäsymmetristä), mutta jos en olisi varta vasten tiennyt, että kyseessä on testi, olisin varmasti mennyt halpaan.

Lenkkarimutsin tunnustuksia

Kaupallinen yhteistyö Prisma Skechers ja Suomen Blogimedia

Olemme kersojen kanssa lenkkarijengiä, kiitos huonon geenituurin.

Skidin jalka muistuttaa minun jalkaani ennen raskautta. Hänellä on korkea jalkapöytä, pitkät varpaat ja isovarpaan tyvessä suvun erikoispatti. Tämä aiheuttaa sen, että puolet kenkävalikoimasta putoaa pois heti kättelyssä liian matalina. Snadilla taas on viuhkamainen jalkaterä ja iso pottuvarvas, joten hänen räpyläänsä sopii hyvin kenkä, jossa on kapea lesti mutta tilaa varpaille. Minulla on vielä puolen numeron eron jalkojen välillä, joten toinen kenkä on aina vähän pieni tai iso.

Ymmärrätte ehkä, että tirautan kyyneleen aina kun löydän kengät, joiden käyttäminen ei satu. Tirautan toisenkin, jos en vihaa niiden ulkonäköä. Vollotan ääneen, jos niihin on varaa. Yleensä sopiva kenkä on lenkkari, miesten laarista. Onneksi ne ovat nyt muotia.

Jos ensimmäinen sääntö kenkien huollossa on, että älä osta epämukavia, niin toinen sääntö on että päivitä poposi säännöllisesti. Olen hilloaja. Sain muistutuksen tästä kun lähdin maalla käymään kaupassa kävellen. Kiskaisin jalkaani mökin kaapista löytämäni vanhat vaelluskengät ja aloin talsia. Ensimmäinen rakko oli jalkapohjassa jo puolivälissä menomatkaa ja paluumatkalla toisesta kengästä putosi pohja.

Eräs jalkojen hoitotieteen dosentti on todennut, että kävelyä harrastavalla tyypillä jalkineiden keskimääräinen käyttöikä on puoli vuotta, jos kenkiä käytetään lenkkeilyyn kolmesta neljään tuntia viikossa. Käyttöikä laskee kolmeen kuukauteen, mikäli kengillä kävellään tunnin ajan joka päivä.

Tiedän, ettei vanhojen kenkien säilyttämisessä ole mitään järkeä, mutta minkäs teet. En halua heittää hyviä kenkiä pois vaan käytän ne todellakin aivan loppuun asti. Enhän edes tiedä, milloin seuraavan kerran löydän sopivat kengät vanhojen tilalle. Verkkokaupoista apu ei löydy, sillä pelkkä sisämitta ei riitä mihinkään. Kun muutamaan otteeseen palautin 100% ostoksista, päätin lopettaa. Jalasta pitäisi olla 3D printattu malli, että sopivuuden saisi todennettua ilman sovittamista. Ja silloinkin jää puuttumaan fiilis.

Viime viikolla julkaistussa uutisessa kerrottiin, että suomalainen ostaa vaatteensa ja kenkänsä marketista, kuten Prismasta, ja käyttää ostoksiin rahaa paljon vähemmän kuin esim. naapurimaassa Ruotsissa. Olemme varmasti aivan liian käytännöllisyyttä arvostavaa ja pihiä porukkaa, mutta johtuisiko se myös siitä, että hyviä kenkiä on niin hiton vaikea löytää? Kauppa, joka suuntaa valikoimansa leveälestiselle suomalaiselle saa hyvin todennäköisesti asiakkaita.

Lisäksi olen kiireinen. Tyylini on suoraa seurausta elämäntyylistäni. En jaksa shoppailla shoppailemisen ilosta, vaan ilahdun kun saan nyhtökaurat, pyöräilykypärät, kukkaruukut ja kengät samalla kierroksella. Viimeksi Prisman kenkähylly tuli apuun, kun äkillinen kesä yllätti koko perheen ja yksiäkään sopivia kenkiä ei varastosta löytynyt.

Prisman hyllystä löytyi yllättäen sopiva kenkä myös minulle: tilava, kevyt ja hinta-laatusuhteeltaan loistava Skechers ei edes särje verkkokalvoja. Merkki oli minulle uusi, mutta rakkaus syttyi heti. En halua kenkiä, jotka pitää "ajaa sisään" ennen kuin niitä voi käyttää. Näitä ei tarvinnut!

Tämä Gorun-malli (johon myös Muita ihania -blogin Tiina ihastui) on tarkoitettu juoksemiseen, mutta en ole näillä(kään) juoksuaskeleita ottanut, kävelyaskelia sen sijaan on otettu useampi. Olen tällä parilla rampannut koko päivän blogitapahtumassa, käynyt pitämässä workshopin ja tallannut kymmeniä kilometrejä Espoon hiekkateitä luurit päässä. Vaikka puolentoista tunnin kävelylenkki ei kovin raskaalta suoritukselta kuulosta, siinä ehtii ottaa 10K askelta. Ja tarkoitus on, että niistä askeleista voi nauttia.

Tsemppiä siis kaikille naispuolisille Hessu Hopoille. Toivottavasti lenkkarit eivät mene ikinä pois muodista.