Pehmeä kurpitsakeitto pestohurmoksella

Duunasin eilen hemmetin hyvän ja helpon kurpitsakeiton ja sain ystävältä siihen vielä mainion lisäkeidean.

Jaankin tämän reseptin ihan siksi, että jopa kersat hämääntyivät keiton kanssa tarjottavan lisäkkeen takia täysin eivätkä ilmeisesti tajunneet syövänsä vahingollista kasvisruokaa. Hahaa, loistava valepuku!

 Kurpitsakeitto

1 pienehkön kurpitsan kaavittu sisältö
1 juuressosepötkylä (Huom. Pirkan uudistetussa pötkössä ei ole selleriä - jahuu!)
1/2 pkt sulatejuustoa (voit myös laittaa koko paketin, jos iso kurpitsa)
2 dl kaurafraiche (ei hullumpaa!)
7 dl kasvislientä
Muskottipähkinää
Yrttisuolaa maun mukaan.

Paahdoin kurpitsapaloja hetken uunissa, jotta ne pehmenisivät ja saisivat vähän lisää makua. Sitten vain kasvikset kattilaan liemen kanssa ja sauvasekoittimella vielä sileäksi. Lopuksi vain muhitellaan miedolla lämmöllä ja samalla sulatellaan joukkoon creme fraiche ja sulatejuusto.

Soppa saa jäädä vähän paksuksi, joten säädä koostumusta kasvisliemen määrällä. Makua voi myös tuunata yrteillä mutta meillä tämä ns. lapsiperheversio on tahallaan pliisu. Pointti on lisäkkeessä!

 

Pestolisäke

- muutama viipale paahtoleipää kuutioina (saa olla kuivaa)
- kurpitsansiemeniä
- auringonkukan siemeniä
- pinjansiemeniä
- muutama ruokalusikallinen pestoa

Paahda pannulla ensin muutama minuutti krutonkeja ja lisää sitten siemenet ja pesto. Kääntele ahkerasti niin kauan kunnes systeemi saa vähän väriä.

Tätä saa ripotella sopan päälle kuka minkäkin verran haluaa. Ainoa edellytys on, että soppaa on oltava alla.

Tässä Inan mausteisemmassa versiossa oli siemenet pyöräytetty pannulla garam masalassa.

Tämä oli ensimmäinen kurpitsaruokani, koska viime syksyn yritys kärähti uuniin. Ja täytyy sanoa että yllätyin itsekin siitä, miten onnistunut lopputulos oli! Olen aliarvostanut tätä mötikkää lähinnä siksi että yhdistin kurpitsan siihen etikkapikkelssituotteeseen, joka on sanalla sanoen karseaa. Mutta nyt kaikki on toisin! Kiitän siis, jos jaatte loistavia kurpitsareseptejänne kommenttiboksiin.

Ps. Talvikurpitsaa voisi kuulemma kasvattaa Suomessa, mutta minun referensseilläni ei ehkä kannata yrittää.

Tatu ja Patu maailmankartalle

Olipa hyvä! Tatun ja Patun Kanelia kainaloon -elokuva nimittäin!

Tarina perustuu pääosin Tatun ja Patun Ihmeellinen Joulu -kirjaan, mutta sponsoreina toimivat Stocka ja Lintsi on kirjoitettu (suht isosti) sisään tarinaan. Kersoja se ei häirinnyt.

Kuva kirjamessuilta muutaman vuoden takaa.

Jäin oikein miettimään, että mitenköhän pitkään olen tällaista leffaa odottanut? Koko perheen viihdettä, jossa ei ole yhtä ainutta mulkosilmäistä hirviötä, äänekästä takaa-ajokohtausta, kuolemanvaarassa roikkumista tai henkensä edestä pakenemista, mutta joka silti pitää otteessaan alusta loppuun. Jopa kummitusjunakohtaus oli lähinnä hassu.

Sen sijaan mainiot näyttelijät Antti Holma ja Riku Nieminen herättivät hahmot eloon ja Outolan poikien sanailu sai myös aikuisen nauramaan. Viisi vee räkätti niin että pop cornit putosivat lattaille.

"Voi kun karvanlisääjää ja mörkökarkotinta voisi kokeilla", tokaisi Snadi jälkeenpäin.

Aivan! Tästä saadaankin kätevä aasinsilta Guggenheimiin.

Olen jo aiemminkin kysellyt, mihin tätä uutta museota tarvitaan. Esittelyssä sanotaan, että "Museon ohjelmistossa painottuisivat pohjoismainen ja kansainvälinen arkkitehtuuri, design sekä näiden yhtymäkohdat taiteeseen." Ei vakuuta. En ymmärrä, mikseivät mm. Ateneum, Kiasma, Design Museo ja Didrichsenin taidemuseo riittäisi Helsinkiin tuleville taiteen ystäville - onhan niissäkin vaihtuvia näyttelyitä. Mikä olisi uutta tai toisin?

Minä nimittäin uskon, että omalla tarjonnalla erottuminen olisi mahdollista, jos vain vilkaisemme vähän laatikon ulkopuolelle. Ulkomailla ei nimittäin kaikki ole paremmin, erityisesti lastenkulttuurin näkökulmasta.

Olemme käyneet monena vuonna Tukholmassa, koska siellä sijaitsee Astrid Lindgrenin muistoksi rakennettu Junibacken. Paikka on joka kerta täynnä. Satujunaan (kieliversioitu opastus) saa jonottaa parhaimmillaan kolme tuntia eikä lippu ole mitenkään edullinen.

On vaikea uskoa, ettei samankaltainen satsaus toimisi Suomessa.

Mitä jos meillä olisi areena suomalaiselle lastenkulttuurille kuten ystäväni jo ehdotti? Yksi vaivainen Muumimaailma Naantalissa ei riitä.

Sitäpaitsi olemme muutenkin aivan liian jumissa Muumeissa, vaikka meillä voisi olla Outola kojeineen, Kikattavan Kakkiaisen metsä, Risto Räppääjän stage, Niko-poron lentokoulu ja Onnelin ja Annelin talo. Ja kyllä pihalle yksi Änkkäripuistokin mahtuisi.

Samassa rakennuksessa voisi hyvin myydä myös suomalaisia lastenvaatteita, -tarvikkeita ja kirjoja, ja vaikka äitiyspakkausta. Muumimukeista voisi hörpätä lopuksi ne tsufet.

Mitä mieltä olette? Missä lastenkulttuurin hahmossa olisi eniten vetovoimaa?

Mikä tappaa seksielämän?

Luin taannoin FINSEX-tutkimuksesta, että parisuhteessa elävistä suomalaisista alle puolet on tyytyväisiä seksielämäänsä. Pohdin jo silloin, tekevätkö ihmiset mitään tilanteen parantamiseksi.

Eilen julkaistun Väestöliiton Perhebarometrin mukaan eivät tee. Keskustelu seksielämästä on vaikeutunut samalla kun tyytymättömien osuus oli vieläpä noussut edellisestä, vuonna 2007 tehdystä tutkimuksesta.

Pitkissä parisuhteissa hiljaiseloa tulee aina silloin tällöin, mutta se ei voi kestää ikuisuuksiin. Kämppiksinä eläminen ei pitemmän päälle sovi molemmille osapuolille. Kontula ehdottaa tähän lääkkeeksi rakkauden tekojen lisäämistä.

Mutta hemmetti, siinähän se ongelma juuri on! Eihän niitä rakkauden tekoja voi väkisin tehdä, jos ei huvita.

No miksi ei huvita?

Koska rakkauden kannalta tärkein elin on aivot. Väitän, että hyvä seksielämä on seurausta kokonaisvaltaisesti hyvästä parisuhteesta, ihan ilman mitään erikoistemppuja ja yritystä.

Tämä tunne-elämä joutuu koetukselle vanhemmuuden myötä. Yksinkertaisesta asiasta voi tulla kertaheitolla vaikeaa. Samalla kun parisuhdeaika katoaa vaipparoskikseen, sekä itsestä että kumppanista voi paljastua piirteitä, joista ei aiemmin tiennyt mitään.

En tiedä, miksi Maslow sijoitti seksin samaan perustarvelaariin unen kanssa. Jos vauva-arjessa joutuu priorisoimaan näiden kahden välillä, seksi häviää sata - nolla.

Tuoreella mutsilla saattaa myös olla vakavahko identiteettikriisi ja onnistumisen tunteet vähissä, vaikka ei suoranaista masennusta olisikaan. Siihen päälle kun vielä tarjoillaan nollatason kunto ryyditettynä kaikenlaisella synnytyksestä jääneellä krempalla, itsetunto ei välttämättä ole parhaissa mahdollisissa kantimissa. Silloin on vaikea uskoa, että toinen mitään intiimiä kanssakäymistä sellaisen ihmisraunion kanssa haluaisikaan.

Näihin ongelmiin auttaa aika, krempat korjaantuvat tai niihin tottuu, edellyttäen että yksi tietty kokemus säilyy samana.

Minusta parisuhteen kannalta tärkein elementti kiteytyy tunteeseen siitä, olemmeko samalla puolella. Sen vanhemmuus voi murskata. Minä koin olevani jumissa uudessa elämäntilanteessa yksin, samalla kun toinen jatkoi elämäänsä, töitään ja harrastuksiaan entiseen malliin. Raja kulki eteisessä: toisen oli helpompi poistua sen yli kuin toisen.

Amerikkalaistutkimuksessa, jossa selvitettiin pitkän parisuhteen salaisuutta, tarkkailtiin pariskuntien käyttäytymistä tavallisissa keskustelutilanteissa. Havaintojen perusteella pariskunnat jaoteltiin mestareihin ja katastrofeihin. Jälkimmäinen ryhmä koki ihan arkipäiväisenkin keskustelun puolisonsa kanssa fysiologisesti samanlaiseksi tilanteeksi kuin kohtaamisen murhaajan kanssa.

Aika karua. Tällaisesta käytösmallista voi olla aika vaikea opetella pois. Samalle puolelle ei ehkä enää löydä, vaikka yrittäisi.

Väestöliiton tutkimusprofessori toteaa, että parisuhteiden solmimiseen ja ristiriitojen ratkaisemiseen tarvitaan yhteiskunnan tukea. Olen samaa mieltä. Paitsi seksi, myös yleinen onnellisuus vaatii sitä samalla puolella olemista.

Miten samalla puolella sitten pysytään? En tiedä. Mutta jotenkin tuntuu siltä, että normaalien käytöstapojen soveltamiseen pitäisi keskittyä pikkulapsiaikana enemmän. Silloin tulee olleeksi ystävällinen, huomaavainen ja kunnioittava, mikä taas ruokkii luottamusta ja turvallisuuden tunnetta.

Tämän ei edes pitäisi tuntua kovin työläältä tai vaikealta, vaan ihan mukavalta. Ehkä jopa rakkaudelta.

Voidaan olla meillä

Olemme asuneet tässä asunnossa nyt parisen vuotta.



Kun asunnon ostopäätös piti tehdä, epäröin erityisesti huoneiden kokoepäsuhtaa: makuuhuoneet ja kylppärit olivat aika pienet mutta yhdistetyssä ruokailutilassa ja olohuoneessa sen sijaan mahtui säilyttämään jumbojettiä. Samasta ratkaisusta johtuva sokkeloisuus tuntui omituiselta.

Noh, jokaisessa asunnossa on puolensa ja joskus niiden löytämiseen menee hieman aikaa. Tämä on paljastunut hyväksi juhlakodiksi. Ja se taas auttaa ruuhkavuosi-ihmistä kutsumaan ystäviä kylään.

Tämä voi olla joku harvinainen neljänkympin kriisin oire, mutta minusta on nykyään jopa kiva järjestää koko perheen pippaloita. Mutta kuten Satu juuri kirjoitti, tässä elämäntilanteessa ei ole kovin helppoa saada kokoontumista järjestymään. Päivämäärää on vaikea saada sopimaan kaikille, ravintolaa ei saa varattua isolle porukalle tai lapsille ei löydy hoitajaa. Yleensä jostain palelee.

Mutta jos on tila, kaikki muu kyllä järjestyy jotenkin. Buukataan päivämäärä hyvissä ajoin, mutta ilman sitovia varauksia, peruutuksista ei marailla. Pääsee kuka pääsee. Syödään mitä syödään. Pääasia, että voidaan vähän nauraa itsellemme. Sille yleensä löytyy tarvetta.

Ja meille voi tulla. Olohuoneessa mahtuu riehumaan, leikkimään, seurustelemaan ja syömään parikymmentä aikuista ja saman verran lapsia. Akustiikka kohtelee tärykalvoja pehmeästi ja sokkeloissa voi mainiosti leikkiä piilosta. Avotakan alle piiloutuva tenava pyyhkii sieltäkin pölyt.

Isojen tyttöjen puvut olivat niin hurjia että pienemmiltä jäi suu auki.

Hämähäkit onnistuivat viime vuotta paremmin: silmät olivat nyt oikean kokoiset ja päälle tuli vielä koristeita.

Emansipaatiohuumassa pihalle pyörähti Jackie O'Lantern.

Ensi vuonna en enää aiheuta itselleni jännetuppitulehdusta jäätelökauhalla vaan hankin jonkun järkevän työkalun.

Käsibooli oli taas suosikkiällötys. Mutta vielä jäi parannettavaa: sormet sulavat liian nopeasti!

Tämän vuoden uutuutena olivat silmämunat eli jätskipallot, joissa on pantterit iiriksinä ja lakunapit mustuaisina.
Verisuonet on pursotettu tuubista. Ensi vuonna täytyy keksiä näille joku ihonvärinen astia.

Mandariinien menekki on aika hyvä kun niille piirtää naaman.

En tiedä, ajatteliko arkkitehti juuri tätä ruuhkavuosinäkökulmaa pohjapiirrosta luonnostellessaan, mutta sellainen tästä nyt on muodostunut, juhlakoti.

Seuraavaksi sitten juhlasesongissa jouluhöpsähdys. Tipe, tipe!

10 huomiota isojen lasten kanssa elämisestä

Breaking! Vaikka kelloja oli siirretty tunnilla taaksepäin, emme heränneet seiskalla alkavalla lukemalla vaan lähempänä yhdeksää. Hämmentävää! Saimme oikeasti sen extratunnin unta.

Todellakin, kersat alkavat jo olla aika isoja. Ja sen huomaa monesta muustakin asiasta kuin siitä, että vaatekaappi menee uusiksi säännöllisin väliajoin.

TJEU.

1. Huolehdittavat lapset lisääntyvät. Koska asumme koulun vieressä, eteisessä on yleensä vastassa vaatevuori. Tunnistan jo kenkien perusteella, kuka meillä on kylässä. Tsekkaan, onko läksyt tehty ja mitkä ovat kenenkin kotiinlähtöajat. Muistan, kenelle ei tule leivän päälle juustoa ja kuka juo vettä.  Pesen ja palauttelen kamoja oikeisiin osoitteisiin meille unohtuneita sukkia ja verkkareita.

2. Päässäni soiva laulu ei ole enää ryhmä Haun tunnari. Vaan kolmosluokkalaisten itse säveltämä, sairaan tarttuva renkutus "pakarasta ja pöntistä", joka tarttuu tärykalvoille kuin puuro pöytään.

3. Puhun Skidin kanssa englantia. Siis sitä ihan oikeaa maailman valtakieltä, kerrankin joku aihe jossa olen vahvoilla. Toki meillä puhutaan myös sitä zögödögöä, jota Snadi kutsuu Olafin aasiaksi. Don't ask. Ihmettelin pitkään, miksi hitossa yhtä ponia kutsutaan Leopoldakseksi. Noh, siltähän se Rainbow dash kuulostaa jos ei osaa ärrää eikä deetä. (vrt. selkkaus Pissa Housunen)

4. Apu ei ole enää pelkkää hidaste. Jos ihan pikkulasten antoi osallistua ja auttaa kotihommissa, tehtävään piti varata puolet enemmän aikaa ja zen-mielentila. Mutta nyt ne hedelmät ovat poimittavissa! Skidi vie roskia, juoksee kaupassa hakemassa unohtuneita juttuja (ja maksaa yleensä omista rahoistaan) ja astianpesukone täyttyy puheohjauksella. Rahalla saa ostettua lisäpalveluita kuten vessan pesua, hartiahierontaa ja pyykkien viikkausta. Yeah!

5. Moikka, potta! Ja juniorilakanat, matkarattaat ja lasten aterimet. Leluja ja kirjoja on jäänyt pieneksi ja pölyttyneet, kaappiin survotut pikkumuksujen tavarat kertovat, että normitavaroiden ei tarvitse enää tulla etuliitteellä lasten-.

6. Puhelimeni pirisee. Saan kännykkääni paitsi puheluita myös Whatsapp-viestejä, tekstareita, chat-ilmoituksia sekä videoita, joissa on erilaisia laulu- ja tanssiesityksiä. Videoissa on käytetty runsaasti efektejä, hidastusta, tekstejä ja tarroja. Kaikki 9-vuotiaat ovat nähdäkseni keskivertoa pätevämpiä ohjaajia.

7. Niillä on nälkä. Pinaattilettuboksi ei enää riitä kahdelle! Pelkäsin lapsiperhe-elämässä eniten sitä, että ruokalasku räjäyttää budjetin. Noh, Skidi eli yhteyttämällä ensimmäiset viisi vuotta eikä Snadikaan nyt mittavia määriä syönyt vaikka ruokamyönteinen olikin. Vasta nyt jääkaapissa alkaa näkyä se, että ruokaa pitää tehdä reilummin kuin vähän yli kahdelle.

8. Ylähylly on vain hidaste. Mikään ei ole enää turvassa. Tai sitten on olemassa haihtuvia keksejä.

9. Leikit ovat spektaakkeleja. Siskosten leikit ovat aina sujuneet aika hyvin, mutta nyt kun Snadikin on parantanut neuvottelutaitojaan, leikkien kuunteleminen toisella korvalla on loistavaa ajanvietettä. Supranopeudella lentävät pehmolelut, roolivaatteisiin sonnustautuneet pahikset tai sirkusesitykset tuovat kontrastia siihen lattialla kahvitteluun. Toki myös juonittelu on fiksumpaa. Snadilla ja ystävättärellä on mainio kikka, jossa ystävätär tulee pyytämään keksiä Snadin pyynnöstä.

10.  Saan istua rauhassa. Ne eivät ole enää jatkuvassa kuolemanvaarassa (ajoittain toki), joten voin hyvin keittää itselleni kupin teetä, käydä suihkussa ja kaupassa ja lukea lehteä. Kersat säilyvät hengissä keskenään tunnin verran ilman jatkuvaa henkivartijaa.

Odotan vielä sitä päivää kun ruokapöydän ympärillä on vain aikuisten tuoleja. Sovimme nimittäin, että Snadi saa pitää lennonjohtotorninsa niin kauan kun suussa ei ole yhtään rautahammasta. Heti seuraavan päivänä huomattiin, että kaksi alinta heiluu.

Ps. Tsemppiä edelleen kaikille pikkulasten vanhemmille, jotka ovat heränneet tänään erikoiseen kellonaikaan. Teillä on syytä uskoa, että kaikki järjestyy!

Yhteistä aikaa lasten kanssa — aamulla

Olen viettänyt opiskelijaelämää viikon verran. Koska taustamateriaalia on paljon, olen herännyt aamuisin tutkimaan niitä ennen luentoa. Snadi ei arvostanut muutosta. "Eikö me nykyään ehditä yhtään pötköttää?!" kuului kiukkuinen palaute.

Hitto, sekin tykkää ottaa aamulla lungisti!

Rakkaus rauhallisiin aamuihin on asunut minussa aina. Kiire on kuitenkin aamu-uniselle jatkuva seuralainen. Aloin nauttia aamuista vasta opiskelijana, kun kahdeksan lukujärjestykset jäivät historiaan. Työelämässä päädyin firmoihin, joissa oli käytössä liukuva työaika.

Vasta työssäkäyvänä vanhempana kuormittava aamukiireen tuntu iski taas. Lisäksi takaraivossa tykytti sadan muistettavan asian lisäksi syyllisyys siitä, että pitäisi mennä mahdollisimman aikaisin töihin, jotta sitten illalla ehtisi tehdä jotain lasten kanssa ennen nukkumaanmenoa.

Olin jumissa tässä ajattelussa monta vuotta, kunnes tajusin, että yhteistä aikaa voi olla myös aamulla. Päiväkodissa ei ole pakollista vientiaikaa ja työpaikallani on edelleen käytössä liukuma. Vasta koululaisen aikataulut ovat sitovat, mutta ennen tätä syksyä kahdeksan aamuja oli maltillisesti.

Jos minun ei ole mikään pakko olla tietyllä kellonlyömällä pöytäni ääressä, miksi rynnin sinne maksimikiireellä? Miksi rupattelutuokio aamupalalla olisi yhtään vähemmän tärkeä kun rupattelu päivällisen ääressä?

En tiedä, onko se lapsen- vai aikuisentahtisuutta, mutta yhteiset aamuhetket isojen lasten kanssa ovat nykyään ihan parhaita. Viikonloppumaisen rento ja rauhallinen yhteinen startti päivään on vähintään yhtä hyödyllinen kuin se yhteinen iltaoleskelu, ellei jopa parempi. 

Aamupala on aina sama, joten kukaan ei valita ruoasta.
Lapset ovat herätessään yleensä pirteitä ja hyvällä tuulella, joten juttu luistaa.
Päivä alkaa stressittömässä mielentilassa. 
Lapset saavat olla isänsä kanssa kolmistaan alkuillasta ja minä tulen suoraan töistä ruokapöytään. 

Mikä hienointa, kyse ei ole mistään isosta järjestelystä ja puolen päivän irtiotosta vaan vartista. Viidestätoista hiton minuutista.

Jos konsepti kiinnostaa, aloita siitä, että teet aamuaikataulustasi taulukon (mikäpä ei exceliin istuisi!). Merkkaa riveille aamun tärkeimmät elementit ja niihin käytetty aika: mihin aikaan heräät, torkutatko, kauanko menee suihkuun, missä välissä puet ja syöt ja kuinka lapset istuvat tähän kaikkeen. Kun näet mihin aikaa menee, voit miettiä mitä voisit tehdä toisin ja mihin kohtaan ylimääräisen yhteisvartin voisi sijoittaa. Onko joku viikonpäivä, jonka aamusta voisi nipistää aikaa yhdessäolemiseen?

Tätä jumalaista vatulointiin tarkoitettua aamuaikaa voi nimittäin viettää monella tavalla. Meillä se tarkoittaa sitä, että pötkötellään rauhassa, höpötetään, painitaan ja katsotaan pari eläinvideota. Löysäily ei tarkoita, että mitään rajoitteita ei ole. Pukeutumiseen ja syömiseen on varattu oma (lyhyt) aikaikkunansa, mutta kaikki tiedostavat sen: jos haluamme löhöillä (ja mehän haluamme), vaatteiden valintaan ei voi käyttää loputtomasti aikaa.

Kaikkiin asioihin ei tietenkään voi vaikuttaa ja joskus pitää joustaa. Jos työpaikalla pitää olla tietyllä kellonlyömällä, silloin se on niin. Mutta joskus kiire asuu ihan vain oman pään sisällä eikä sitä vain oman tottumuksensa ohjaamana tule huomanneeksi, että oikeaa syytä aamukiireelle ei ole.

Joskus lasten kanssa käydyt keskustelut vievät mukanaan niin, että vartista tuleekin puoli tuntia. Onneksi sekään ei ole maailmanloppu. Tuleepahan käsiteltyä se, mistä merenneidot pissivät.