Nyt puhuu espoolainen kummajainen

Törmään usein väitteeseen, jonka mukaan olen friikki vailla vertaa. Kaikkia Suomen ilmaston, yleisen konsensuksen ja elämän edellytyksiä uhmaava ihminen jostain joulupukin ja yksisarvisen välimaastosta. Espoolainen, jolla ei ole autoa.

Mielikuva tämän autokaupungin perheestä, jonka erilaisia moottoriajoneuvoja varten tarvitaan pientalon kellariin sadan neliön autotalli, liikenneympyrä ja eritasoliittymä, on vahva. Jopa niin vahva, että joudun usein korjaamaan että ei, laskuta ajokilometrejä, en tarvitse tietoja kadunvarsipysäköinnistä enkä tiedä, missä on lähin bensis.

Iik! Miten tässä on näin käynyt? Miten oikein selviän?! Olenko köyhä? Onko elinpiirini neliökilometriä pienempi?

Minulla on ajokortti, autokin oli monta vuotta. Luovuin oranssista corsastani parisuhteen myötä, sillä dinkuille riitti yksi meno(erä)peli. Yhteinen auto taas myytiin, kun Koti-insinöörille jäi omituisten sattumusten kautta firman leasing-auto. Sen jälkeen meillä ei ole ollut omistusautoa. Koti-insinööri ajelee autollaan bänditreeneihin ja keikoille.

Tärkein syy autottomuuteeni on se (... rumpujen pärinää... ), että en tarvitse sitä. Olen testannut tätä nyt puolitoista vuotta ja hyvin varma havainnostani. Olen juuri se ihminen, jonka ei tarvitse tukkia motaria ja viedä parkkipaikkoja niiltä, jotka niitä oikeasti tarvitsevat.

Asun juuri sellaisessa kohdassa tätä valtiota, jossa koulut ja päiväkodit ovat (yleensä) lähipalveluita, ruokakauppoja on kilsan säteellä kymmenisen kappaletta ja lasten harrastuksiin pääsee pyörällä. Jumppaan voin mennä vaikka kierimällä.

Olen hieman pönäkkä mutta terve ihminen, jolla on terveet jalat. Sähköpyörä kuljettaa noin 10 kuukautta vuodesta, vähän keleistä riippuen. Fillariin tulee kilometrejä vuodessa muutama tuhat. En siis tarvitse autoa kuin satunnaisesti - ja silloin valintani on taksi.

Myös duunipaikkani sijaitsee 10 kilsan päässä. Fillarilla tuon matkan taittaa alle puolessa tunnissa. Niinä päivinä, kun fillarointi ei ole mahdollista, voin käyttää julkisia. Busseja, junia, ratikoita, mitä näitä nyt on. Metroasemakin on puolen kilsan päässä ja luotan siihen, että putki saadaan valmiiksi ennen kuin pääsen eläkkeelle.

Toiseksi tärkein syy autottomuuten on se, että vihaan ajamista. En ottaisi autoa, vaikka valtio jakaisi niitä ilmaiseksi.

Olen paska kuski. Auton hallintalaitteiston käyttöliittymä on epäintuitiivinen, penkkejä ei ikinä saa säädettyä mukaviksi ja vain pakettiauton ohjaamosta näkee kunnolla. Vihaan pimeitä parkkihalleja ja olen huono hahmottamaan perhevolvon mittoja. Oletan myös, että minulla on jonkinlainen liikennelukihäiriö, koska liikennemerkit, nuolet ja viitat ovat lähinnä sekavia. Lisäksi koko ajan on tietöitä ja navigaattori jumissa.

Kolmanneksi tässä elämäntilanteessa muutenkin pursuilevalle to do -listalleni ei kertakaikkiaan mahdu vakuutuksia, katsastuksia, pyyhkijänsulkia, kesärenkaita, pissapojan täyttöä ja tankkausta. Ei ehdi, pysty eikä kykene.

Välttelen siis autoilua, koska en diggaa ahdistuksesta.

No mitäs sitten, jos kuitenkin tarvitsen autoa?

Bingo. On raivostuttavaa, että autottomien palvelut kehittyvät niin sairaan hitaasti - käytännön vaihtoehtoina on julkiset ja taksi. Mökille pääsy on ainoa selkeä matka, joka ei taitu toistaiseksi julkisilla, mutta eiköhän siihenkin voisi jonkun vuokrasuhteen kehittää. Minulla on myös paljon autoilevia lähisukulaisia, duunikavereita ja ystäviä, joiden kyytiin pääsee ja autoa voi lainata, jos pitää hakea puutarhakaupasta pihalaattoja. Säännöllisiä kuskaajia muistan viinipullolla.

Minulla olisikin paljon rahaa annettavana erilaisille kuskeille ja kyydeille, jos vain joku ne haluaisi. Auton hinnalla nimittäin istuu aika hitokseen taksissa.

Miten on sujunut karkiton vuosi?

Kohta tulee kuluneeksi vuosi siitä kun päätin, että en tarvitse elämääni karkkia. Tai tarvitsisin, mutta en syö.

Luonnon karkkeja. Ei edes samalla viivalla salmiakkiufojen kanssa.

Suhteeni karkkiin on aina ollut intensiviinen. Väriaineilla ja aromeilla terästetyt glukoosisiirappipallerot olivat pääasiallinen energianlähteeni teiniaikoina ja elämäni sisällöksi ne muuttuivat erityisesti raskausaikana ja äitiyslomalla.

No, miten vuosi on mennyt?

Tuota. Ihan kohtuullisesti. Itsekurini on ollut yllättävän hyvä. Olen istunut jopa kersojen kanssa leffassa  annostellen leffanameja heille enkä laittanut yhtä ainutta omaan suuhun. Selkärankanihan on suorastaan karkaistua terästä.

Ja on tästä sellaistakin hyvää seurannut, että olen oppinut itsestäni kaikenlaista. En enää himoitse ihan mitä tahansa makeaa. Suklaa ja lakut eivät kiinnosta enää ollenkaan eikä jäätelökään oikeastaan nappaa. Lisäksi himo kulkee käsi kädessä paitsi kuukautiskierron myös univajeen kanssa. Kesälomalla karkin vastustaminen oli helppoa, haasteet kasvoivat heti töiden alettua.

Mutta siihen ne hyvät uutiset sitten loppuvatkin.

Marja-pavlova saaristoravintolassa. Kevyesti kesän paras jälkkäri.

Yhtään en ole laihtunut (eikä varsinaisesti ollut tarkoituskaan) mutta jotenkin olisin kuvitellut näin merkittävän uhrauksen vaikuttavan johonkin. Ehkä kompensoin pussin rapistelun jollain muulla tavalla tai sitten se ei ollut merkittävä kalorilähde alunperinkään. Tai sitten se johonkin on asia, jota ei näe. Poskihammastakin särkee edelleen aina silloin tällöin.

Eniten ottaa päähän se, että himo ei osoita laantumisen merkkejä. Monet väittävät, että karkki lakkaa kiinnostamasta, kun on ollut jonkin aikaa ilman. Tiedätte sen hokeman: 21 days to develop a habit, 90 days to make a lifestyle change.

Se on pelkkää puppua. Kuten arvata saattaa, asia on monimutkaisempi. Jotkut tavat oppii helpommin kuin toiset. Minun karkkihimoni on hieman laimentunut, mutta ei todellakaan poistunut.

Kun kylkiluuni murtui yskimisestä keuhkoputkentulehduksen päätteeksi, iski kriisi. Olin urheilukiellossa kuusi viikkoa ja vitutti niin paljon, että kävin ostamassa pantteripussin.

Pääsin läträämään sokerilla kun tein anopin kanssa kirsikkalikööriä.

Aivojeni mielihyväkeskus veti kaikki mittarit kattoon jo pelkästä pussin avaamisesta (heti kaupan pihalla tietty), ja kun sain ensimmäiset karkit suuhun, taivas aukesi. Silloin tajusin, että olen toivoton. Puoli vuotta ei merkitse mitään, vuosi ei merkitse mitään. En ikinä opi pois karkkihimosta, mutta voin oppia pois ostamisesta.

Tärkein sääntö onkin, että kotona ei saa olla jemmaa. Kun Koti-insinööri hoitaa ruokaostokset, karkkia ei ilmesty kaappiin. Ikävä kyllä.

Päätin kuitenkin, että siirryn psykologisiin keinoihin ja lievennän tuomiotani. Jos karkki on tietyissä olosuhteissa sallittua, ehkä kiintymyksestä katoaa se terävin kärki ja mukaan tulee tarveharkintaa. Jatkossa siis leffassa voin syödä pari tervapirua. Ja kersoilta voi pölliä, jos on viikonloppu.

Äiti, voit päästää irti

Snadi on treenannut ahkerasti fillarointia. Potkupyöräily ei koskaan maistunut, mutta potkulautailu otti tulta isosysterin esimerkistä. Kahdella pyörällä potkuttelu kehitti hiljalleen tasapainoa ja kun apupyöriä viime keväänä hilattiin ylemmäs, tyyppi pysyikin pystyssä.

Vaikka puskaan päädyttiin vain kerran per fillariretki, huomaan edelleen juoksevani pikkusiskon vierellä hupussa roikkuen. Paljon kauemmin kuin isosiskonsa kanssa. Snadi joutui ihan pyytämään, että irrottaisin, koska häiritsin ajamista.

Kuinka noloa.

Jäin miettimään tätä takertumista. Elsa kirjoitti yksinhuoltajaäidin ainoan lapsen näkökulmasta: kun ei ole vertailukohtaa, sortuu pitämään lasta liian pikkuisena.

En ole mikään takertuja, en parisuhteessa enkä äitinä vaan leimallisesti hyvinkin itsenäinen, mutta kuopuksen suhteen huomaan olevani jotenkin jumissa vauva-ajassa. Koti-insinööri on jo kertaalleen huomauttanut, että kohtelen lapsia eri tavalla. Siinä missä kuvittelin esikoisen koko ajan ikäänsä vanhemmaksi (mikä on myös daijua), pidän kuopusta edelleen kaksivuotiaana. Esikoisen kohtelussa voin aina vedota siihen, että ensimmäinen lapsi syntyy amatöörille, mutta en tosiaan tiedä, mikä minun käytöstäni kuopuksen suhteen selittää.

Ehkä palveleminen on jäänyt päälle. Olen niin tottunut tiettyihin rutiineihin, että en osaa päästää opituista tavoistani irti. Voitelen leivän, vedän aamuisin vetoketjua kiinni ja annostelen pastilleja, vaikka tämä oma-aloitteisuudestaan tunnettu toiminnan tyttö osaa jo aivan hyvin itsekin. Minun pitäisi opetella uusia temppuja.

Tai ehkä pyöräilemään oppimisessa on jotain erityisen jännää. Se on taito, jota jokainen kersa pitää ensimmäisen kokeilun jälkeen täysin mahdottomana taitona. Ja sitten pikkuhiljaa se tasapaino löytyy, ohjaaminen alkaa sujua ja juoksemalla ei enää pysy perässä. Ehkä kyseessä onkin tiedostettu fakta, että halutessaan se pääsisi karkuun?

Vai olenko vain tietoinen siitä, että se vierellä juokseminen on kuitenkin tarpeellista, vaikka toinen samaan aikaan vaatii mahdollisuutta suoriutua. Tätä samaa kiinnipitämisen ja irrottamisen tasapainoilua tämä vanhemmuus on täynnä.

Turha kai tästä on taas mitään järkeä etsiä. Onneksi on edes vertaistukea. Yksi ystävä juuri ilmoitti, että on vihdoin lopettanut lapsen saattamisen kouluun. Lapsi meni kolmannelle.

Muotinurkka: Minusta tuli rillipää

Viime keväänä eräässä palaverissa yritin löytää videotykin kaukosäätimestä oikeaa nappia. Käänsin sitä hiukan valoon päin samalla etsien hyvää lukuetäisyyttä. Asiakas tokaisi, että onneksi kukaan meistä ei tarvitse rillejä.

Minusta tuli rillipää ensimmäistä kertaa jo opiskeluaikana. Huomasin, että en näe isossa luokkahuoneessa takarivistä valkokankaalle. Kopsasin aikani muistiinpanoja kaverilta, mutta sitten kävin optikolla. Sain miedot miinuslasit. Ehdin käyttää niitä parisen vuotta kunnes istuin niiden päälle. En koskaan ostanut uusia, koska eivät ne niin tarpeelliset olleet.

Välttelin optikolle menoa pitkään, mutta tänä kesänä asia oli kohdattava, vaikka rillit ovatkin yksi hankalimmista (kallis ja vaivalloinen) ostoksista ikinä.

En näe terävästi enää mitään. Enkä varsinkaan hämärässä. Präntin on syytä olla verdanaa ja koon vähintään 14. Sumeat rivit vain hyppivät silmissä ja teksteihin jää typoja, vaikka omasta mielestäni olen lukenut ne moneen kertaan.

No, tuntumani oli oikea. Optikko totesi, että tarvitsisin oikeastaan kolmet rillit: en näe kauas enkä lähelle ja lisäksi on hajataittoa. Päädyin tukevan keski-ikäisesti moniteholinsseihin, joilla voi lukea kirjaa ja tehdä tietsikkahommia. Pokat valitsi Skidi (joka ehdotti alkuun vappuisaa mallia, joissa on nenä ja kulmakarvat mukana).

Kun kirjoitan tätä uudet lasit päässä, on ihan epätodellinen fiilis. Minä todellakin näen.

Valitettavasti.

Näen kuinka järkyttävän paskainen tietokoneeni on, kuinka hutiloiden nypin kulmakarvat, miten epätarkkoja jotkut kuvani ovat ja miten syvät raidat siristely on aiheuttanut silmänurkkiin. Perhe on haukkunut uutistenlukijaksi, Alexander Stubbiksi ja Clark Kentiksi.

Jestas. Mutta eipähän ole tekstissä typoja.

Ps. Olen tietenkin hukannut nämä jo kaksi kertaa. Odotan sitä hetkeä kun löydän ne omasta päästäni.

Suomalaista työtä apteekin hyllyltä

Yhteistyössä Sinivalkoinen jalanjälki -kampanja

Julkisten palveluiden hevijuuserina tykkään kovasti suomalaisista veromarkoista. Valitsenkin mielelläni kotimaisen vaihtoehdon, aina kun sopiva sellainen on tarjolla. Ostan suomalaisia leggingsejä, nyhtökauraa ja vessapaperia, saippuaa, lounaita ja fillareita.

Jostain syystä en ole koskaan ajatellut tätä kuluttaja-aspektia apteekissa.

Vaikka kukaan perheestämme ei ole jatkuvalla lääkityksellä, apteekkiin on säännöllisesti asiaa. Atoopikkojen perheessä kuluu perusvoidetta, probiootteja ja allergialääkettä. Lapsiperheessä tarvitaan d-vitamiinia, laastareita, kylmäpakkauksia, täishampoota ja vatsatautijuomaa. Kesällä tarvitaan punkkipihdit, hydrokortisonia, laastareita ja desinfiointiainetta, talvella taas parasetamolia ja nuhasuihketta.

Keski-ikäinen etsii puhtia lisäravinnehyllyltä. Viimeksi hemmottelin itseäni nilkkatuella. Kerralla saattaa tulla useamman kympin ostokset.

Tyyppejä palaverissa keräyspaperilootan päällä. Perus.

Sain Suomalaisen Työn Liitolta haasteen pohdiskella, miksi apteekkituotteet olisivat sinivalkoisessa ostoskorissani poikkeus. Koska olen asunut suomalaisen lääketehtaan vieressä kymmenisen vuotta, päätin käydä Orionin maajohtaja Janne Maksimaisen juttusilla kysymässä, mitä vastinetta rahalleni saan.

Suomalaisuutta myydään yleensä laadulla, mutta apteekissa tuotteet ovat tasalaatuisia. Ibuprofeeni on ibuprofeenia eikä lääkealalla ole pieniä paikallisia start-upeja tai mikrolainoitettua lähikäsityötä. Tuntuisi omituiselta kysyä lääkäriltä suomalaista lääkevaihtoehtoa. Kuten Orion. Mutta kyseessähän on kansainvälinen pörssiyritys, jonka tukeminen ei vaikuta kovin tarpeelliselta.

Mutta hemmetti, suomalaisten palkkoja niistäkin rahoista maksetaan. Ja niitä työpaikkoja on paljon, myös niissä kunnissa, jotka ovat kokeneet kovia kännykkäteollisuuden hiipuessa. Pääosa Orionin tutkimustoiminnasta sekä kaikki omat tuotantolaitokset ovat Suomessa. Vuotuiset investoinnit lasketaan miljoonissa ja verot maksetaan Suomeen.

Sitäpaitsi lääkealalla kilpailu käydään aina kansainvälisellä tasolla. Alkuperäisvalmisteiden kisassa on mukana monikansallisia jättejä, joiden rinnalla Orionkin näyttää pieneltä. Itse asiassa. Miten ihmeessä firma on vielä pystyssä?

Pienet lääkefirmat pärjäävät erikoistumisella volyymin sijaan. Pian satavuotias firma on kokenut muodonmuutoksen kiväärinpuhdistusaineista johtavaksi astman, eturauhassyövän ja alzheimerin taudin asiantuntijaksi. Lääkealalla on mahdollisuus saada Angry Birdsiäkin parempia vientituotteita, jos tutkimus onnistuu. Niistä vain harvemmin saa mediaseksikkään pressitiedotteen.

Miksi lääkkeitä ylipäätään enää tehdään Suomessa? Eikö nekin kannattaisi vetää koneiston läpi Kiinassa, jossa työvoima on halpaa?

Lääkkeiden valmistus on ylipäätään kummallinen bisnes. Kehittäminen on aina riskipeliä. Pitkäkin tutkimustyö saattaa kariutua loppumetreillä, jos toivottua tehoa ei ihmiskokeissa löydy. Kun uusi lääke tulee markkinoille, kehittäjä saa myydä sitä yksin noin 10-15 vuotta, sitten patenttisuoja raukeaa, mikä tuo markkinoille rinnakkaislääkkeitä. Kovin moneen epäonnistumiseen ei siis ole varaa ja uutta pitää olla tuubissa koko ajan.

Lisäksi tutkimus- ja tuotekehityspuolella etua on kokemuksesta. Tutkimustyössä suomalainen palkkataso ei ole samanlainen ongelma kuin matkapuhelimien kokoamisessa. Koulutettua työvoimaa on Suomessa hyvin tarjolla.

Tuotantolinjaston pystytys taas ei ole mikään t-paitahikipajan kaltainen läpihuutojuttu. Jos lääkefirma haluaa myydä pillereitään Euroopassa, tehtaan täytyy olla EU-viranomaisen hyväksymä. Sen saa läpäisemällä tiiliskiven paksuisen säädöspinkan. Myyntiluvan saaminen taas kestää vuoden päivät. Päälle tulevat säännölliset tarkastukset. Jos jää kiinni laiminlyönneistä, lähtee luvat. Orionilla on töissä pelkästään laadunvarmistuksessa yli kaksisataa ihmistä.

Tämä on tavallaan hyvä uutinen. Parjattu sääntö-Suomi ja lääketeollisuus sopivat hyvin yhteen. Koska nopeita voittoja ei ole luvassa, ala saattaa selvitä rakennemuutoksesta kuivin jaloin ja työpaikat pysyä Suomessa.

No entäpä etiikka? Joillain lääkealan toimijoilla on yhtä hyvä maine kuin öljy-yhtiöillä ja rahoituslaitoksilla. Voiko suomalaisen lääkeyhtiön suoraselkäisyyteen luottaa?

Törkeä terveydellä rahastaminen on avoimessa, ei-korruptoituneessa maassa vaikeaa. Lääkkeiden hinta on aina iso moraalis-eettinen kysymys, mutta kilpailu pitää yleensä hinnat alhaisina. Räikeissä rahastustapauksissa taas puuttuvat viranomaiset peliin. Koe-eläinten käyttö ei lääketeollisuudessa ole loppumassa hetkeen, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa: Orion on mukana useas­sa kansainvälisessä hankkeessa, joissa etsitään uusia, vaihtoehtoisia testausmenetelmiä. Lisäksi Orionin säätiö myöntää vastikkeetonta apurahaa tutkimusryhmille. Hakijoita riittää.

Orionin tarina edustaakin suomalaista työtä sen vähemmän tunnetussa muodossa: kansainvälisesti arvostettuna tieteellisenä tutkimuksena. Siitä voi olla vähintään yhtä ylpeä kuin sellutuotteista ja olympiapronssista.

Jos rehtori muuttuu hirviöksi

Siinä missä vauvat valvottavat epäsäännöllisellä unirytmillään, isommilla lapsilla voi olla laaja valikoima erilaisia unihäiriöitä. Näistä olenkin puinut jo unissakävelyä ja höpöttämistä. Kauhukohtaukset (jotka ovat sitä myös vanhemmille) ovat onneksi loppuneet, mutta erilaisia pahoja unia esiintyy silloin tällöin.

Piti ottaa kiva kuva sumuisella niityllä telmivistä lapsista. Tuli Baskervillen kersat.

Unet vilkastuvat heti, kun on jotain meneillään. Koulun aloitukseen osui tällainen huonomman unen periodi.

Melkein kaikki lapset näkevät silloin tällöin painajaisia, eivätkä ne yleensä kerro mistään vakavasta. Mielikuvitus kehittyy erityisesti viisivuotiaana, minkä huomaa nyt Snadista. Yleensä sikeäuninen lapsi saattaa herätä yöllä siihen, että on nähnyt painajaisen, jossa legot ovat kadonneet, ja lähtee niitä etsimään. Yritä siinä sitten pitää naama näkkärillä, kun yksi etsii legojaan kaikki valot päällä.

Vaikka Snadin ja Skidin painajaiset ovat vähän erilaisia, niitä käsitellään periaatteessa samalla tavalla. Puhumalla. Yöllä käydään uni läpi lyhyesti ja seuraavana päivänä vähän pidemmin, jos tarpeen. Joillekin auttaa unen piirtäminen, mutta meillä on riittänyt juttelu.

Lasten painajaisissahan ei ole mitään järkeä, mutta yhtä lailla ne aikuistenkin painajaiset ovat irrationaalisia, ja joskus naurettavia. Säpsähdin viime yönä hereille, kun etsin unessa tietä avaruusasemalle ja törmäsin karhun pentuihin. Tajusin, että emo on lähellä ja pinkaisin karkuun. Samalla tiesin, että en ehdi rakettiin, kun jouduin juoksemaan väärään suuntaan. Vailla järkeä oleva pattitilanne, joka vitutti ja pelotti yhtä aikaa.



Vaikka lasten yöllisissä pelkotiloissa ei tuntuisi olevan mitään logiikkaa, nauraa ei saisi. Jos heliumpallo pelottaa niin se pelottaa, ei sille mitään voi. Sitten vain mietitään, mitä sille tehdään: laitetaanko ovi vain kiinni ja pallo ulkopuolelle, vai tungetaanko se kaappiin. (Tv-ohjelmista ei meillä näytä painajaisia tulevan. Ylipäätään pelottavinta ikinä oli Maltin ja Valtin joulukalenteri.)

Kouluikäinen on muuten jo aika fiksu ja tiedostava tapaus, mutta fiksuillakin voi olla ihan epätodellisia uhkakuvia ja päähänpinttymiä. Mutta eipä hätää: jos rehtori muuttuu joka yö hirviöksi niin sitten keksitään joku hassu jatko siihen. Pieraiseva hirviö ei olekaan enää yhtä pelottava tai hirviö, jonka housut putoavat. Jatkon voi keksiä jo illalla ennen nukkumaanmenoa, jolloin lapsella on jo ratkaisun avaimet unessa.

Vertaistukeakin voi kokeilla. Se, että kaikki maailman ihmiset näkevät joskus painajaisia (ja vieläpä samoista aiheista), on ihan lohdullista. Pahat unet ovat normaaleja ja ok. Niitä ei tarvitse hävetä ja ne pitää vain hyväksyä ärsyttävänä osana joitakin öitä.

Jos kaipaa kättä pitempää, voi aina turvautua kirjoihin. Laitan jakoon kaksi ipanoiden sertifioimaa kirjaa unien ja painajaisten käsittelyyn:

Vain pahaa unta -- Aino ja Ville Tietäväinen, WSOY.

Isän ja tyttären yhteistyönä tekemässä kuvakirjassa on tyttären 3-6 -vuotiaana näkemiä, yöllä kerrottuja unitarinoita sarjakuvamaisesti kuvitettuna. Kuvien taustalla on lisäksi otteita erilaisista unien tulkintaa käsittelevistä teoksista.

"Kun lapsi näkee pahaa unta, aikuisen on otettava koppi ja kerrottava, että kaikki on hyvin. Pienen Ainon arjesta ja kollektiivisesta alitajunnasta ammentavissa unissa Pörrö on kadonnut, korkokenkäiset jättiläispuput ajavat takaa metsässä tai isi on muuttunut pelkäksi mustaksi ääriviivaksi, joka ei muutenkaan näytä isiltä."



Yö - kirja unesta ja pimeän salaisuuksista -- Laura Ertimo ja Satu Kontinen, Myllylahti.

Tänä keväänä ilmestynyt Yö on sekä asiallinen tietokirja yön ja pimeän ilmiöistä että upea visuaalinen matka unen lailla punoutuvien kuvien seittiin. Kirjailijoiden mukaan taustalla vaikuttivat "eräät pienet henkilöt, joille saa selittää kaikenlaista nukkumaanmenon tarpeellisuudesta, pimeän turvallisuudesta ja maapallon pyörimisestä."

Miksi kannattaa mennä nukkumaan, vaikka leikit jäisivät kesken? Millaisia kujeita kuulla ja muilla taivaankappaleilla on? Entä mitä ovat pimeään erikoistuneiden eliöiden kikat hämärässä selviytymiseen? Yökirja paljastaa pimeän salaisuuksia taivaankaaresta meren syvyyksiin, intiaanien tarinoista nukkumisen tieteellisiin tulkintoihin."