Viimeinen delfiininäytös

Tuosta Särkänniemen järjestämästä viimeisestä delfiinishowsta tuli mieleen parikin juttua. Siinä meni tietenkin viestinnällisesti pieleen ihan kaikki.

Huvipuisto aliarvioi ihan täydellisesti eläinten kohtalon kiinnostavuuden ja ilmeisesti kuvitteli, että operaatiosta ei kukaan tiedä mitään, jos se järjestetään yöllä. Paikalla olivat tietysti kaikki mediatalot ja järjestöt, livelähetyksen kanssa.

En iloitse tästä kohusta (tragedia tapahtui jo 80-luvulla kun Veera ja Delfi vangittiin meksikonlahdelta), mutta tämä tapaus on kaikessa surkeudessaan hyvä merkki. Elämme sukupolvenvaihdosta suhteessa eläinten oikeuksiin.

Eläimet pääsevät nykyään otsikoihin muutenkin kuin joulukinkkujen saatavuusuutisina. Eivätkä söpöt ja pörröiset eläimet ole ainoa älähdyksen aihe. Salametsästys, Indonesiassa palmuöljyn viljelyn takia ahdinkoon ajatuneet orangit ja Espoonlahden meriuposkuoriainen ovat päässeet samalle viivalle.

Tiedämme eläimistä enemmän kuin koskaan. Muiden lajien oikeudenmukainen kohtelu ja lajityypillinen elämä kiinnostavat nykyään muitakin kuin risupartoja. Eläinten viihdekäyttö sirkuseläiminä ja härkätaisteluissa nähdään yleisesti arveluttavana ja uusien delfinaarioiden perustaminen todennäköisesti kielletään.



Nykyään olen huomannut suhtautuvani hyvin ristiriitaisesti myös eläinpuistoihin. Korkeasaarella oli oma paviaanikohunsa, mutta toistaiseksi vielä luotan paikan etiikkaan, arvostelukykyyn ja laatuun. Ulkomaisissa eläinpuistoissa en ole käynyt sen jälkeen kun näin Nizzan lähistöllä sijaitsevassa puistossa helteessä rinkiä vetäneen jääkarhun. Ei tarvinnut olla intendentti huomatakseen, että se ei todellakaan kuulunut sinne.

Enenevissä määrin kohuja syntyy myös tuotanto- ja turkiseläinten oloista.

Asennemuutos näkyy luomulihatiskillä, nyhtökaurahyllyllä ja työpaikkaruokaloissa. Jos en mene ajoissa lounaalle, kasvisruoka on loppu. Trendi on ottanut kunnolla tulta vuoden sisään, ja asennemuutos on myös vauhdittanut uusien kasvisproteiini-innovaatioiden markkinoita. Ja kun tiedustelin ravintolassa kasvisannoksen makua, tarjoilija sanoi, että helsinkiläiselle kasvissyöjälle ei enää voi tarjota ihan mitä tahansa tai se palautuu äkkiä keittiöön.

Summa summarum: Eläinten oikeuksia ei voi enää ohittaa olankohautuksella. Tämä kohu olisi tapahtunut ennemmin tai myöhemmin, sillä delfinaarioiden aika on ohi. Cetacean-lahkon edustajien ei toivon mukaan tarvitse enää Suomessa renkaan läpi hyppiä. Toivottavasti myös suomalaismepit pitävät huolen, että se EU:n kaavailema valaiden eläkepaikka valmistuu pian.

Pälpän pälpän

Snadi kävi hiustenleikkuussa. Kun tulin noutamaan ipanaa, kampaaja totesi minulle nauraen, että hänellä ei ole koskaan ollut näin puheliasta asiakasta.

Juu. Anteeksi vain. Kuopuksen puhetaito, tuo ihmislajin voittokulun yksi merkittävimmistä osatekijöistä, on tosiaan kehittynyt siihen pisteeseen, että juttua löytyy joka asiasta, joka paikassa ja kaiken aikaa. Eikä ole edes väliksi, vaikka yhtään kuulijaa ei olisi paikalla, myös itsekseen voi jutella.

Olen itse asiassa hyvin hämmästynyt siitä, että molemmat lapset ovat oppineet puhumaan monipuolisia lauseita. Minun esimerkistäni se ei ainakaan ole lähtenyt. Hyvin usein nimittäin huomaan vetäväni aamun läpi noin kolmella lausella, joita toistelen muutamien rytmikkäiden taputusten ja hop-huudahdusten ohella kuin viiden pennin fitness-ohjaaja.

Eniten pitkiä ja loogisia lauseita puhuin vauvalle. Olohuoneen hyssyttelymaratonit olivat oivaa maaperää pitkille, väsyneille monologeille. Omituisimmat koskivat oravia, universumin laajenemista ja kaupunkiviljelyä.

Taaperoikäisille ilmaisua piti huomattavasti yksinkertaistaa sekaannusten välttämiseksi ja huutelin lähinnä yksitavuisia käskyjä, kuten ei, älä, irti ja seis. Mahdollisesti esitin myös yksinkertaisia kysymyksiä kuten Mitä sulla on suussa? Kertomukset avaruusmatkailusta vaihtuivat kertomuksiin siitä, kuinka Puppe leipoo.

Itse asiassa olennaisen kiteyttäminen selkokielisiksi imperatiiveiksi on jatkunut koko 9-vuotisen äitiysurani ajan. Joissain lauseissa on varmasti tullut jo tuhansien toistojen raja vastaan. Esimerkiksi nämä suht simppelit ruokapöytäohjeet ovat aktiivikäytössä edelleen.

Syökäähän nyt. 
Lusikalla ei saa huitoa.
Maista edes.
Istu kunnolla.
Älä puhu ruoka suussa.
Haen rätin.

Mutta hyvä siis tuli, kaikesta huolimatta. Nykyään ipanat pulisevat valveilla ollessaan ihan koko ajan, joskus myös yöllä. Pälpättävät, hoilottavat, roinastavat, kuiskuttelevat, imitoivat eläimiä, höpöttävät ja kiljuvat. Nyt myös vierailla kielillä. Todella vierailla.

Pidän ruokapöytää ideologisesti keskustelupaikkana, mutta tässä perheessä se tarkoittaa, että lautasten tyhjentämisessä menee 40 minuuttia. Siinä ehtii kahteen kertaan käydä kilauttamassa annoksen mikrossa uudelleen lämpimäksi.

Hampaiden harjauskaan ei ole syy hiljentyä. Siinä menee kolme kertaa pitempään kuin se suositellut 2 minuuttia, koska välillä täytyy kertoa mieleen juolahtaneista asioista.

Ipanat myös oletettavasti juovat epäterveellisiä määriä merivettä, koska joskus asia täytyy sanoa  vaikka suu ei olisi pinnan yläpuolella.

Välillä toki mietin aikaa, kun lapoin sille mykälle pötkölle sosetta suuhun. Että olihan siinä hiljaisuudessa puolensa. Ehkä kuitenkin parempi näin. Ehkä minunkin hokemani tästä monipuolistuvat.

Milloin ruuhkavuodet loppuvat?

Työkaveri, pienen lapsen äiti, huokasi tänä aamuna, että milloin nämä ruuhkavuodet oikein loppuvat. Vähän aikaa mietittyäni vastasin, että varmaankin siinä vaiheessa, kun kersat menevät kouluun ja se kahteen suuntaan roudaaminen vähenee.

Puhuin potaskaa. Vaikka aikataulujen ja rutiinien suorittamisessa on oma haasteensa, minua kuormittaa se toinen, henkinen ruuhka. Kaikki juuttaan muistettavat asiat.

Ne eivät ole hetkeen katoamassa mihinkään. Esimerkkinä lista tämän viikon muistettavista pikkuasioista. 

Etsi Skidin todistus ja allekirjoita.
Täytä (jälleen kerran) päiväkodin allergialappu.
Tilaa lisää nimikointitarroja.
Vie kolmet kengät suutarille.
Hanki Skidille pyöräilykypärä, joka mahtuu päähän.
Kalenteroi oikomishoitoajat ja kommunikoi koululle.
Varaa neuvola.
Katso netistä neuvolan varaussysteemi.
Korjaa kanteleen hihna.
Selvitä, milloin kaikkien kaikki harrastukset alkavat.
Maksa yleisurheilukoulu.
Käy ostamassa haketta ja tulppaaninsipuleita.
Muista hommata Skidille harrastuseväät.
Tsekkaa firman laskutus ja maksa verot.
Sovi kirjoitusjutun haastatteluaika.
Suunnittele kirjan loput infografiikat.
Osta aikuisten sadehousut ettei käy niin kuin maanantaina.
Snadilla kaikki sukat jääneet pieniksi, myös ne kuukausi sitten ostetut. Osta uusia.
Sisäistä uudet jumppa-aikataulut.
Katso milloin Kierrätyskeskuksen auto pysähtyy tässä lähellä.
Muista varata syyslomareissu. Ja vähintäänkin avaa keskustelu hiihtoloman konseptista.


Kun tämän lisäksi on sitten se normaali arki ja päiväduunit, niin korvien välissä on tosiaan pientä ruuhkaa ja riittämättömyyden tunnetta. Tällaisten check-listien kanssa lyö välillä tyhjää ja neuvola jää varaamatta. Onneksi ei ole vilkkain synttärikausi.

Ja jos tuntuu siltä, että muisti on taantunut kolmevuotiaan tasolle, niin diagnoosi ei välttämättä ole varhaisiän dementia vaan lapsiperhe-elämä.

Toisaalta onhan tässä puolensa: se onnistumisen tunne on valtava kun saa jotain tehtyä! Kanteleen hihna on nimittäin nyt kiinni. Se on tärkeää kertoa koko perheelle useaan otteeseen.

Minäkin lauloin pienenä Kikkaa ja hyvä tuli

Tutustuin viime viikolla Sanniin. Hänen julkaisemansa musiikkivideon ongelmat on käsitelty jo niin monessa jutussa, kuten tässä, että en varsinaisesti käy enää sitä läpi.

Ilmoittaudun kukkahattuporukkaan ja pidän mokana, että videota ei ilmeisesti yksikään ammattilainen katsonut läpi ennen julkaisua. Jos joku biisi vaikuttaa lasten suusta kuultuna kiusalliselta, se todennäköisesti ei kuulu lasten suuhun. Toisaalta ei siitä sen enempää, mokia sattuu.

Enempi tässä jupakassa kiinnostaa asian tiimoilta käyty kasvatuskeskustelu, josta heräsi monta ajatusta.

Video (ja Sannin musiikki ylipäätään) olivat monen mielestä ihan ok ja poistaminen lasten turhaa paapomista ja seksualisointia. Korvaani kalskahtivat erityisesti perustelut, jonka mukaan mekin ollaan laulettu 70-luvulla ihan mitä tahansa.

Juu niin ollaan. Mutta mikä ihmeen perustelu se on? Vanhoina hyvinä aikoina lapsia on myös lyöty, myyty kotiorjiksi ja kuollut polioon. Nykyään on onneksi monella tapaa eri meininki.

Itse asiassa kyseistä perustelua ("Minäkin tein pienenä XXX asiaa ja hyvä tuli") käytetään aina kun keskusteluun nousee joku uusi juttu, jota kuuluu vähätellä. Olen varmasti tehnyt niin itsekin. Mutta loppujen lopuksi mitään järkeä tällaisen subjektiivisen arvion esittämisessä ei ole.

Tuliko tosiaan hyviä? Millä mittarilla? Riittääkö työkykyisyys?

Voi hyvin olla että tulikin, mutta nähdäkseni minun sukupolveni on monella tapaa terapian tarpeessa.

Toiseksi olen Sinkkosen kanssa sitä mieltä, että lapsuuden pitää antaa jatkua niin kauan kun se jatkuu ilman aikuisten vaikeatulkintaisen maailman tuputtamista.

Aikuisille suunnattu sisältö ei kuulu lapsille, koska sen ymmärtäminen vaatii kontekstin, jota lapsilla ei ole. Tähän voi tietenkin argumentoida, että jos ei sisältöä ymmärrä, ei se voi vahingoittaakaan. Vastakysymyksenä, että haluaisitko sitten itse laulaa videolla törkeyksiä kiinaksi? Muistan kuinka noloa oli kun tajusin mitä sukkula Venukseen tarkoittaa.

Kolmanneksi jäin miettimään ikärajoja. Elokuvissa ja peleissä on olemassa ikärajat, mutta kirjoissa niitä ei ole, koska katsotaan, että kirjat ovat vaikutuksiltaan lievempiä kuin nopeatempoiset ja visuaaliset ärsykkeet. Mutta miten on musiikkivideoiden laita? Olen koko musiikkiskenestä niin pihalla, etten todellakaan tiedä millaista materiaalia niissä nykyään tarjoillaan.

Tarpeellinen kohu siis monella tapaa. Ja Sannille terveiset, että tee levy, jonka mukana voi alakoululainenkin laulaa. Näyttäisi olevan tilausta.

Leluja, jotka eivät jää pieniksi

Tiedättekö, mikä on yksi vanhemmuuden kinkkisimpiä tehtäviä? Leluhommat.

Sitähän voisi kuvitella, että lapsen henkinen pituuskasvu tapahtuu jotakuinkin kauniissa linjassa pituuskasvun kanssa. Että tiettynä ikäkautena kiinnostaa yksi asia ja sitten siirrytään kiltisti seuraavaan. Mutta ei. Jotkut ikävuodet tuntuvat aiheuttavan kasvupyrähdyksiä ja osa taas paluuta pieneksi.

Ilmiö näkyy hyvin leluinventaarissa. Meillä on sopimus on, että kamamäärä ei voi loputtomasti kasvaa vaan kaksi kertaa vuodessa (jouluna ja synttäreiden jälkeen kesällä), käydään leikkikalut läpi: millä vielä leikitään ja millä ei.

Työläs projekti.

Snadin kohdalla on neljännen ikävuoden aikana tapahtunut valtava harppaus. Melkein koko vapaa-ajan virikevarasto voi jäädä vuodessa pieneksi. Kun mökillä katsoimme lelukaappiin, hiekkalelut, palapelit, vedettävät kirahvit, duplot, soivat leppäkertut, kuviopalikat ja Myyrän puinen auto olivat jääneet pieniksi. Edellisenä kesänä ne olivat vielä kiinnostaneet.

Yhtäkkiä pitikin olla lautapelejä, puuhavihkoja, pikkulegoja, niitä violettitukkaisia monsternukkeja ja leikkiruokia. Kaikkiko laitetaan kierrätykseen?

Kirjoissa sama juttu. Sain vihdoin neuvoteltua päiväkotiin vietäväksi vinon pinon pieneksi jääneitä lastenkirjoja. Olin ihan varma, että Puppe-kirjoista ei voi luopua ikinä, mutta nyt Snadi oli valmis luovuttamaan ne eteenpäin.

Mutta sitten oli kirjoja, joista edelleen pidettiin kiinni kynsin hampain. Kohtuullisen yksinkertaista kerrontaa tarjoileva Rasmus-nallen iloinen vuosi on luettu läpi valehtelematta satoja kertoja, mutta siitä ei käy luopuminen. Myös Vaarin kanssa neljä vuotta tankattu nelisivuinen, pahvinen sirkuskirja, kuuluu kestosuosikkeihin. Selvä.

Ja jotta tämä ei olisi aivan näin yksinkertaista, myös vanhat lelut tekevät välillä paluun. Eskari- ja alakouluikäiset ovat isoja pieniä, jotka osaavat pelata Afrikan tähteä ja tehdä kännykällä elokuvia, mutta samanaikaisesti ne haluavat leikkiä pehmoeläimillä ja junaradalla. Siihenkin pitäisi tarjota mahdollisuus.

Raivaa tässä nyt sitten. Mitkä voi lahjoittaa pois hyvällä omatunnolla? Mitkä näistä tekevät uuden tulemisen? Miten pitkään säästän nukkekotia, joka ei ole koskaan ollut pop? Tuleeko sen aika vielä?

Kertokaa toki, jos tässä on joku logiikka, mitä en vain näe.

Onneksi sentään kestosuosikin paikka on selvä. Arvaatteko, mikä kokonaisuus on pitänyt pintansa yhdeksän vuotta? Saa nähdä tarvitseeko siihen koskea ikinä.

Hei vanhempi, kyllä sinä osaat

Mielenterveyden keskusliiton sivuilla oli erikoispsykologi Teemu Ollikaisen teksti, joka sai sydämeni sykähtämään. Otsikko oli 10 asiaa, jotka teet lapsesi kanssa oikein.

Listalla ei ollut kantoreppua, luomusoseita ja virikkeellisiä harrastuksia vaan masun päristelyä, lupausten pitämistä ja pillimehua. Moni pillahti itkuun tämän synninpäästön luettuaan.

Ollikainen oli halunnut tehdä tämän listan, koska moni vanhempi epäilee kykyjään kasvattajana. Tästä tuli mieleen kun taannoin eräässä somekeskustelussa ajauduttiin pohtimaan sitä, miksi nykyvanhemmat kipuilevat vanhemmuuden kanssa: tuntevat syyllisyyttä ja huonommuutta.

Oli monta teoriaa. Minusta mielenkiintoisinta on pohtia asiaa oppimisen näkökulmasta.

Usein ongelmaksi osoitetaan perhesiteiden ja suvun turvaverkon puuttuminen: mikäli sukupolvet eivät asu samalla paikkakunnalla (tai maassa) omien vanhempien tarjoama tuki ja oppi jää saamatta. Silloin vanhemmaksi kasvamisen aloittaa todella tyhjältä pöydältä.

Omat vanhempamme eivät tosiaan syyllisyyden kanssa painineet (ainakaan julkisesti) mutta onko se automaattisesti merkki siitä, että he olivat loistavia vanhempia ja roolimalleja? Oman lapsuutensa ja kasvatuksensa objektiivinen arviointi on vaikeaa ellei mahdotonta, mutta kannattaa yrittää. Miten hyvän perhemallin ja esimerkin vanhemmat meille oikeastaan tarjosivat?

Omalta kohdaltani vastaus on aika selvä. Vaikka lapsuus oli turvallinen, Ollikaisen listasta ei kovin moni kohta täyty.

Olen melkein kaikesta nykyään eri mieltä kuin sota-ajan lapsina konservatiivisessa ympäristössä kasvaneet vanhempani, erityisesti kasvatusasioista. He lähtivät kotoaan (liian) nuorina ja tekivät valtavasti itsensä kannalta epäedullisia valintoja. Sitten tuli avioero, yksinhuoltajuus ja lama. Ei heillä kertakaikkiaan ollut osaamista tai resursseja tarjota muuta kuin pillimehua.

Ei, minulle ei sanoitettu tunteita eikä luettu ääneen. Harrastuksiin ei ollut varaa eikä niihin olisi kukaan ehtinyt viedäkään. Vanhempien aika meni lähinnä töissä ja talonrakennushommissa. Olen joutunut opettelemaan merkittäviä sosiaalisia taitoja - kuten pyytämään anteeksi - vasta ystävien kautta ja parisuhteissa. Olenkin todella kateellinen modernista varhaiskasvatuksesta.

Lisäsin listaan, että pitäkää joskus lettukestit.

Maailma on muuttunut ja tieto lisääntynyt. Tutkimukset lapsen ravitsemuksesta, kasvatuspedagogiasta ja kehittymisestä ovat muokanneet vanhemmuutta lempeämpään suuntaan. Meillä on paineita oppia tekemään asioita eri tavalla kuin omat vanhempamme. Yritän sanoa, ettei se tiivis perheyhteisökään auta, jos omien vanhempien mielestä sisällä röökaaminen on ihan ok ja vitsalla lyöminen normaalia kasvatusta.

Sitten on vielä se oma hyvinvointi, josta nykyään puhutaan jo aika paljon. Kun perkasin muutama vuosi sitten äitini kuolinpesää, löysin öljyvärit ja taulukankaita. Mutsi oli aina sanonut haluavansa maalata, mutta yhtään maalausta en kuitenkaan löytänyt. Hänen vanhemmuutensa oli selviytymistä eikä hän osannut toteuttaa unelmaansa edes myöhemmällä iällä.

Minä olen monia tavoitteitani jo saavuttanut - sen lisäksi, että päristelen masuja.

Ollikaisen lista oli mainio muistutus siitä, miten simppelien asioiden ääressä tätä syyllisyyskeskustelua käydään. Meillä sujuu ihan hyvin.