2.9.2016

Äiti, voit päästää irti

Snadi on treenannut ahkerasti fillarointia. Potkupyöräily ei koskaan maistunut, mutta potkulautailu otti tulta isosysterin esimerkistä. Kahdella pyörällä potkuttelu kehitti hiljalleen tasapainoa ja kun apupyöriä viime keväänä hilattiin ylemmäs, tyyppi pysyikin pystyssä.



Vaikka puskaan päädyttiin vain kerran per fillariretki, huomaan edelleen juoksevani pikkusiskon vierellä hupussa roikkuen. Paljon kauemmin kuin isosiskonsa kanssa. Snadi joutui ihan pyytämään, että irrottaisin, koska häiritsin ajamista.

Kuinka noloa.

Jäin miettimään tätä takertumista. Elsa kirjoitti yksinhuoltajaäidin ainoan lapsen näkökulmasta: kun ei ole vertailukohtaa, sortuu pitämään lasta liian pikkuisena.

En ole mikään takertuja, en parisuhteessa enkä äitinä vaan leimallisesti hyvinkin itsenäinen, mutta kuopuksen suhteen huomaan olevani jotenkin jumissa vauva-ajassa. Koti-insinööri on jo kertaalleen huomauttanut, että kohtelen lapsia eri tavalla. Siinä missä kuvittelin esikoisen koko ajan ikäänsä vanhemmaksi (mikä on myös daijua), pidän kuopusta edelleen kaksivuotiaana. Esikoisen kohtelussa voin aina vedota siihen, että ensimmäinen lapsi syntyy amatöörille, mutta en tosiaan tiedä, mikä minun käytöstäni kuopuksen suhteen selittää.



Ehkä palveleminen on jäänyt päälle. Olen niin tottunut tiettyihin rutiineihin, että en osaa päästää opituista tavoistani irti. Voitelen leivän, vedän aamuisin vetoketjua kiinni ja annostelen pastilleja, vaikka tämä oma-aloitteisuudestaan tunnettu toiminnan tyttö osaa jo aivan hyvin itsekin. Minun pitäisi opetella uusia temppuja.

Tai ehkä pyöräilemään oppimisessa on jotain erityisen jännää. Se on taito, jota jokainen kersa pitää ensimmäisen kokeilun jälkeen täysin mahdottomana taitona. Ja sitten pikkuhiljaa se tasapaino löytyy, ohjaaminen alkaa sujua ja juoksemalla ei enää pysy perässä. Ehkä kyseessä onkin tiedostettu fakta, että halutessaan se pääsisi karkuun?

Vai olenko vain tietoinen siitä, että se vierellä juokseminen on kuitenkin tarpeellista, vaikka toinen samaan aikaan vaatii mahdollisuutta suoriutua. Tätä samaa kiinnipitämisen ja irrottamisen tasapainoilua tämä vanhemmuus on täynnä.

Turha kai tästä on taas mitään järkeä etsiä. Onneksi on edes vertaistukea. Yksi ystävä juuri ilmoitti, että on vihdoin lopettanut lapsen saattamisen kouluun. Lapsi meni kolmannelle.

26 kommenttia:

  1. Heh! Tunnistan tässä itseäni. Ja silti, vamhemman tärkein kasvatustehtävä on tehdä itsensä lopulta tarpeettomaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin onkin. Joskus siihen vain tarvitaan ipanalta pientä muistutusta. ;)

      Poista
  2. Niimpä. 21v esikoistytär muutettiin viikko sitten ihan naapurikaupunkin eli Helsinkiin. Onhan tästä matkaa automobiililla ihan 32 min googlemapsin mukaan. Soitin, saanko tuoda viikonloppuna sitä sun tätä, marjaa pakkaseen, lisää hengareita ym. Vastaus: "Äiti, mun on ihan hyvä olla täällä, okei!!??". Hän katkaisi napanuoran, en minä :D.

    Täti

    VastaaPoista
  3. Täysin sama fiilis. Esikoiselta (kolmosella) vaatii täydellistä läksyihin keskittymistä ja asioiden nopeaa oppimista ja muutenkin esikoinen tuntuu isolta koululaisen juttuine!

    Sitten eskarilainen kuopus sanoo jo itsekin, että sinä pidät minua ihan vauvana.. huups..

    Kuopus tulee aina olemaan se pienin varmasti, en vaan osaa päästää irti.. Mutta lupaan ryhdistäytyä antaa kuopuksenkin tuntea olevansa iso.

    Sylittelystä ja nukkumaanmenovieressäköllettölystä ja höpöttelystä en luovu ennen kun muuttaavat pois kotoa.. jos silloinkaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No noista nyt ei todellakaan luovuta! Täysin eri asioita myös. ;)

      Poista
  4. Niinpä. Näitä minäkin pohdin. Kuopus on jo 11v, silti tekee mieli pitää kädestä kiinni, kun mennään portaat alas. (En kyllä pidä.) Toisaalta kuopus on sisaruksiaan tapaturma-alttiimpi ja aina mustelmilla. Mut kumpi on syy, kumpi seuraus? Kuka sen selvittäisi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tässä on pakko jotain lapsikohtaistakin olla. Kuopus on aina aiheuttanut enemmän sydämentykytyksiä tempauksillaan (hypännyt ninjahypyn pää edellä patteriin) ja tosiaan myös aina mustelmilla.

      Poista
  5. Hearhear. Tuli itselle kesällä mieleen, että kuopus voisi vaikka ottaa itse vastuun aamuheräämisistään. 16-vuotias poika siis aloitti juuri lukion...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä soitan edelleen 15-vuotiaalle esikoiselle, että nyt pitäisi lähteä kouluun :)

      Poista
  6. Passaaminen jää päälle. Meillä monihenkinen fuusio-eronneet-karanneet-pesu. Miehellä kohta 10v poika ja mulla siihen rinnakkaiseloon 8v tyttö. Mies pilkkoo pojalle (ja tytöllekin) ruuan lautaselle valmiiksi suupaloiksi. Taannoin ärähdin asiasta, koska poika tosiaan neljättä vuotta koulussa, enkä usko, että kukaan siellä pilkkoo :D Samassa yhteydessä kävi ilmi, että tytön opettaja oli jo viime keväänä ekaluokalla "pakottanut" koko luokan käyttämään sekä haarukka että veistä ruokailusta. Eli aivan tarpeetonta hyysäämistä, ei oo vaan tavallaan tullut sysäystä lopettamiselle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on tosi jännää miten toi rooli jää päälle molemmille, sekä hyysääjälle että hyysättävälle. Ainakin palvelu pelaa ja kaikki tuntevat itsensä tarpeellisiksi. :D

      Poista
  7. Kiitos jälleen vertaistuesta!!!

    VastaaPoista
  8. Tunnistan tästä niin itseni!

    VastaaPoista
  9. Lapset on varmaan jo pari vuotta pärjänneet pienen ajan kahdestaan kotona. Mut me jotenki miehen kanssa aina unohdetaan se ja odotellaan toista kotiin vaihtamaan vuoroa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Tää on koti-insinöörin takertumiskohta. Joudun säännöllisesti muistuttamaan, että molemmat pärjäävät yksin kotona sen hetken kun täytyy käydä kaupassa.

      Poista
  10. Meillä toisin päin: 1,5 vuoden ikäero on niin pieni, että huomaan sallivani eka-luokkalaiselle samat asiat kuin tokaluokkalaiselle. Tuntuu että varjelen esikoista uusilta "vaaroilta" mahdollisimman pitkään, mutta sitten kun annan periksi, tuuppaan molemmat lapset surman suuhun yhtä aikaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Tunnistan kyllä tämänkin ilmiön, vaikka ikäeroa on neljä vuotta. Snadi on saanut olla isosiskon kanssa kahdestaan ulkona jo vajaa nelivuotiaasta. O_o

      Poista
  11. Kai se on vanhemmalle välillä vaikea päästää irti ja katsoa kun lapsi osaa ja pärjää. Toiset kannustavat kolmivuotiasta pyöräilemään ja toiset miettivät, että pitäisi saada lapsi kävelemään rattaissa istumisen sijaan kun lapsi täyttää neljä. Toisista nelivuotias voi hyvin valita itse päivävaatteensa ja toiset valitsevat ne lapsen puolesta vielä kymmenvuotiaalle.

    Melkoinen työ on koulun ekaluokan opeilla, jotka joutuvat yksin pärjäämään parinkymmenen hyvinkin eritaitoisen lapsen kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ja tää on toki myös temperamenttikysymys. Mutta mä en pistäisi pahakseni sellaista taitolistaa, joka skideillä pitäisi olla hallussa kun aloittaa koulun. Kengännauhojen solmiminen ja perunoiden kuoriminen ei ehkä ole niitä olennaisia juttuja enää.

      Poista
  12. Tästä muistui mieleeni, mitä kuopus sanoi, kun ihmettelin, miten hänen samanikäinen kaverinsa on paljon omatoimisempi. Kuopus muistutti, että sillä on pikkusisko.

    VastaaPoista
  13. Ai nää on hyviä :) Mulle esikoinen sanoi ekaluokkalaisena: "Äiti, mä en oo enää niin pieni kuin sä luulet." Mä meinasin alkaa itkeä.

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...