Kauramaito muutti kahvikuppiin

Pohdiskelin jo pari vuotta sitten elämää ilman maitotuotteita. Siitä alkoi testailuprosessi. Olen hitaasti mutta varmasti kokeillut erilaisia kasvimaitopohjaisia tuotteita, juomana, ruoanlaitossa, kahvissa ja jogurteissa – ja edistystä on tapahtunut! (Paitsi juustoissa, vegaaniversioista ei ole toistaiseksi löytynyt hyvää sanottavaa.)

En ollut moneen vuoteen käyttänyt lehmänmaitoa juuri mihinkään muuhun kuin kahviin, joten oli suht helppo päätös aloittaa kasvimaitotuotteiden testaaminen juuri juomista. Käytännön toteutus oli kuitenkin yllättävän vaikea! Olin hyvinkin tottunut juomaan kahvini tietyssä formaatissa ja hain pitkään oman maun mukaista tuotetta eri kasvimaidoista. Päädyin oikeastaan vasta viime kesänä kauraan. Riisi-, soija- ja mantelimaidot eivät oikein kahvin kanssa pelanneet yhteen, useista kokeiluista huolimatta. Makuasioita toki.

Pannari kauramaidosta oli ihan menestys!

Siispä havaintoja!

1. Kehitys on todella kehittynyt. Ne klimppiintyvät, ylimakeat, juoksettuvat, rehupaalille maistuvat laihat litkut ovat historiaa ja ihan syystä. Kasvimaitohylly on nykyään melkein yhtä iso kuin lehmänmaitotuotteidenkin valikoima. Tässä viimeisen vuoden aikana on tullut oikein kiire kokeilla kaikkia mahdollisia juomauutuuksia, erityisesti suomalaisia! Noora lupasi, että Kaslinkin kylmäkaapissa oleva luomukauramaito toimii kahvissa, mutta en ole vielä löytänyt marketista.

2. Suurin "ongelma" on pakkauskoko. iKaffea on tarjolla töissä, mutta litran purkki on valitettavasti liian iso kotikahvikäyttöön. Kauramaito säilyy vajaan viikon kuten lehmänmaitokin, mutta vedän vastahankaisten sekasyöjien kivirekeä eli olen ainoa, joka tuotetta käyttää. Nyt kuitenkin Plantilta on tulossa tänä keväänä puolen litran purkki, josta hävikkiruokafanaatikko kiittää.

3. Makuun kestää tottua. Joidenkin mielestä kauramaito on heti herkkua, mutta minulla meni vuosi ennen kuin makunystyrät lakkasivat huomauttamasta erosta (ja kunnes tajusin kohdan 4). Blandasin aluksi kahviin kauramaitoa ja lehmänmaitoa, jotta totuin hiljalleen makuun ja lakkasin yhdistämästä sen puuroon. Edelleen lehmänmaito on kokemuksena se tuttu perusversio, mutta kaura ei enää maistu omituiselle. Kersoilla on menossa hämäyskoulutus retkikaakaoiden kautta.

4. Kauramaidon vaalennusindeksi on erilainen. Kauramaito ei vaalenna kahvia yhtä tehokkaasti kuin lehmänmaito.  Ennen tätä havaintoa laitoin kuppiin liikaa kauramaitoa, jolloin kahvista tuli kylmää ja se myös (ei kovin yllättäen) maistui liikaa kauramaidolle. Jos siis olet tottunut lorottamaan kahvin aina mopsin väriseksi, sävy pitää säätää uudelleen.

5. Se vaahtoutuu. Kauramaidostakin saa vaahtoa, mutta se on kokemukseni mukaan yhtä yhdentekevän makuista kuin lehmänmaitovaahtokin. Mutta tämä siis tiedoksi niille, joille vaahdolla on joku elämyksellinen merkitys.

Mitähän sitä sitten testaisi? Jos aloitan nyt, valmista tulee jo 2020!

Härkisbolognese vaatii pinnaa

Mainitsin lounaalla, että olin onnistunut tekemään lihattoman bolognesen, jota lapset suostuvat syömään. Duunikaverit pyysivät reseptiä heti jakoon. Olin jotenkin ihan varma, että kyllähän nyt kaikki ovat jo tässä onnistuneet, mutta ehkä asia ei olekaan niin!

Meillä pyöritetään säännöllisesti muutamaa kasvisruokaa. Molemmat kersat suostuvat syömään pinaattilettuja (joku valtionpalkinto pitäisi tälle tuotteelle myöntää), tomaatti-linssikeittoa, chili sin carnea ja härkisbolognesea. Pidän tätä settiä jo voittona. Lasten syömisessähän maagisesti käy niin, että se, mitä toinen haluaa, on toisen täysi inhokki. Varmasti joku evoluutiossa valikoitunut tärkeä ominaisuus, jolla väännetään vanhemmilta hermoa kireämmälle (uhmaiän lisäksi).

Olen tehnyt erilaisia bolognese-kastikkeita parikymmentä vuotta, sekä liha- että kasvisversioina. Sitä on ollut yllättävän vaikea saada onnistumaan. Luulen vihdoin ymmärtäneeni miksi: tämä ei ole mikään pikaruoka. Olen hätäillyt. Erityisesti kun kasviproteiinissa ei ole voimakasta omaa makua, kaikki huomio on tomaattikastikkeessa, jonka tekemiseen pitää keskittyä. Siinä sen maun on asuttava, muuten lopputuloksesta tulee mautonta ja vetistä litkua. Tämä pitäisi jo köksässä kertoa.



Onnistumisen elementtejä on kolme.

Ensimmäinen onnistumisen elementti onkin raaka-aineissa: pidä itsellesi ihan huvin vuoksi tomaattimurska-tasting. Niissä nimittäin on eroja. Olin aluksi epäileväinen Mutti-huumasta, mutta liityin aika pian uskovaisten joukkoon. Sen kanssa on vaikea mennä pieleen. (Tiesittekö, että tomaatin jalostuksessa tehtiin taannoin kamala virhe ulkonäön eduksi mutta maun kustannuksella.)

Toinen on pitkä haudutus miedolla lämmöllä ja ilman kantta. Älä edes yritä selvitä alle tunnissa. Tämä on henkilökohtainen haaste. Olen niin sanottua käräyttäjäkoulukuntaa, ja erityisesti yhteiselo induktiolieden kanssa on ollut raskas. Toisaalta tämä on mukavasti haastanut minua keskittymään, jos emme halua syödä aina hätäpizzaa, kun perheen ruoanlaittovastaava on poissa.

Kolmas on sokerin ja valkoviinin liitto. Sokeri pyöristää tomaatin makua jostain käsittämättömästä syystä ja valkoviinin happamuus viimeistelee koko homman. Moni käyttää punaviiniä, mutta suosittelen ainakin kokeilemaan valkoista.

Härkisbologneseni syntyi näistä aineksista:

• Keltasipuli (luonnollisesti atomitasolle pilkottuna)
• Muutama kynsi valkosipulia
• 1 tölkki Mutti-tomaattimurskaa
• 1 Raguletto perinteinen tomaatti -pastakastike
• Tex-Mex härkis (tässä on ihan selvä tex mexin maku)
• Creme fraiche / kaurafraiche
• Suolaa, sokeria, pippuria, yrttejä
• Parmesania
• Loraus valkoviiniä

Ja härkis (tässä voi tietty kokeilla muitakin proteiininlähteitä, mutta tuolla nyt toistaiseksi paras lopputulos) heitetään siis sekaan vasta sitten kun kastike on valmis. Muuten se möyhööntyy.

Noin. Anna siis bologneselle aikaa, siitä tulee parempi, lupaan.

Case Sumari: Mitkä taistelut voi valita?

Hanna Sumari pölläytti ilmoille somekohun, jota hän kommentoikin jo kertaalleen. Hän yllättyi siitä, että kasvatus on näin herkkä aihe. Juu. Varsinkin jos kyse on taisteluiden valitsemisesta.

Snadi tilaa aina ranet, koska niitä ei muulloin saa. Niin minäkin jos kehtaisin.

Jos vähänkään pyörii kotinsa ulkopuolella, törmää tilanteisiin, joissa ihmiset käyttäytyvät ei-toivotusti, väärin tai huonosti. Lasten käyttäytymistä ärsyttävämpää on vanhempien käyttäytyminen: yrittääkö vanhempi edes kasvattaa vai ei. Nähdäkseni Sumarilla keitti yli äidin auktoriteetin puute.

Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, että vanhempia on yhtä moneen junaan kuin ihmisiäkin. Skidi osasi jakaa ihmisiä tomeriin ja lepsuihin jo kolmevuotiaana, ja tiesi että heitä pystyi käsittelemään eri tavalla. Lepsut antavat periksi, tomerat eivät. Se, että on onnistunut lisääntymään, ei tarkoita, että olisi hyvä kasvattaja. Ei vanhemmuus tee ihmisestä jämäkkää mutta empaattista henkilöjohtajaa, joka osaa annostella rajoja ja rakkautta juuri oikeassa suhteessa. Vanhemman roolissa saattaa olla myös yksin.
 
Kasvatukseen kuuluu tietenkin niitä pakollisiakin taisteluita, myös uhmaiässä. Mutta mitä ne pakolliset taistelut sitten ovat? 

Rajoja vedetään perheissä eri kohtiin. Vanhemmat vetävät niitä keskenäänkin eri kohtiin. Kunnon ruokaa on syötävä, mutta pitääkö lautanen syödä tyhjäksi? Vaatteet on puettava, mutta voiko pitää tiaraa? Yöllä on nukuttava, mutta viikonloppuna voi valvoa vähän pitempään. Sitten ovat sosiaaliset tilanteet: muita ihmisiä kohtaan on käyttäydyttävä kunnioittavasti. Jos normaali käytös ei onnistu, on lähdettävä pois.

Ne taistelut, jotka katsoo tärkeiksi, on vain taisteltava. Se on raskasta, molemmille osapuolille. Siitä seuraa huutoa. Siksi jotkut välttävät sitä rajojen asettamista ihmisten ilmoilla.

Minun fleksini on kaikenlaisen puliveivauksen suhteen aika lyhyt, mutta olen yrittänyt opetella lepsummaksi ihan yleisen ilmapiirin takia. Ihan yhtä epämiellyttävää on seurata julkisesti lapsilleen raivoavaa vanhempaa. Olisin siis varmaan itse joustanut, jotta muut saavat syödä rauhassa.

Eikä minusta ei ole omituista, että lapselta kysytään ravintolassa, mitä hän haluaa buffet-pöydästä syödä. Tarjoilijahan kysyy asiakkailta ihan saman kysymyksen. Ravintolassa jokainen saa päättää juomisistaan ja syömisistään ruokalistan ja alkoholilainsäädännön asettamissa rajoissa. Kotona on sitten vähemmän valinnavaraa. 

Taistelunsa voi valita myös vastapuolella. Ei vanhemmuus ole missään kriisissä, jos lasten kanssa käydään ravintolassa. Kuvattuun tilanteeseen voi olla monta eri syytä sen lisäksi, että Sumarikin saattoi ymmärtää jotain väärin. Tarinasta on kuultu vain toinen näkökulma.

Ja se aina jotenkin pännii, että keskitytään päivittelemään. Olisiko jotain ratkaisuja tarjota? Tai apua? Ja miksi kiinnittää huomio juuri siihen perheeseen, jolla ei ollut se vahvin mahdollinen päivä? Onnistujiakin varmaan oli. Miten he sen tekivät?

No, siitä ei olisi saanut somekohua.

Aikuisten kesäjälkkäri proseccosta

Kaupallinen yhteistyö Perlage Sgájon kanssa

Puutarhajuhlien kausi on alkamassa, eikä yhtään liian aikaisin! Lanseerasin pari vuotta sitten lastenjuhlien aikuislevelin eli kuohuviinibaarin, josta tuli yksi tämän blogin suosituimpia hakusanoja.

Kuohuviiniä juodaan yleensä alkumaljoina, mutta suurena kuplivien juomien ystävänä olen halunnut viedä tätä aikuisten konseptia eteenpäin, jälkkäriksi.

Jälkiruokapuolella on nimittäin maailma hyvinkin kesken. Ongelmana on lähinnä se, että suurin osa tuotteista vaatii insuliinia kyytipojaksi. Varsinkin lastenjuhlissa ipanoiden makuun sorvatut kuorrutemuffinssit, kakut ja jäätelöt ovat monen aikuisen mielestä äklömakeita.

Lisäksi jälkkäri pitäisi tehdä myös gluteenittomana, laktoosittomana ja vegaanisena. Siihen ei moni kakku pysty kun makukin on yksi kriteeri.

Erilaisilla jälkiruokajuomilla voi taklata nämä kaikki ja kuohuviinistä saa pienellä vaivalla kakulle helposti vaihtoehdon.

Yksi suosittu ratkaisu on keittää kuohuviinistä, sokerista ja mehusta sorbettia, mutta kuplien ystävä yhdistää kuohuviinin ja sorbetin suoraan lasiin jääpalojen muodossa. Jos haluat hifistellä, voit tehdä erilaisista soseista ja nektareista jääpaloja itse. Se ei nimittäin ole edes kovin vaikeaa ja monivärinen jääpalakulho on hauskan näköinen lisä kattaukseen. Kun valmiit jääpalat säilyttää pakastimessa tarjoiluastiassa, sulaminen huoneenlämmössä kestää kauan.



Ehdoton kesäsuosikkini on moneen rooliin taipuva prosecco. Jälkiruokatarkoituksessa prosecco saisi olla aika raikkaan makuinen ja mieluiten kuivasta päästä, jotta lopputuloksesta tulee tasapainoinen. Tässä setissä pohjana on luomua ja vegaanista Perlage Sgajoa, joka rankattiin taannoin myös parhaimmaksi grilliruokien kyytipojaksi.

Kuohuviinit eivät ihme kyllä ole automaattisesti vegaanisia. Viineissä käytetään kirkkauden säätelyyn monenlaisia eläinperäisiä tuotteita kuten gelatiinia, maitoproteiinia, munanvalkuaista ja niin sanottua kalaliimaa. Osa viineistä ei periaatteessa sovi edes tarkalle lakto-ovovegetaristille, sillä viinistä voi löytyä myös sian tai naudan luista valmistettavan liivatteen eli gelatiinin jäämiä.





Parhaat sorbettinappulat syntyvät vauvojen sileistä marja- ja hedelmäsoseista, joihin kannattaa lisätä hieman sokeria, ettei maku jää liian happamaksi. Lisäksi voit lorauttaa sekaan vähän kaapin perukoille unohtuneita jämäliköörejä (kermapohjaisista tulee omituisen näköinen juoma), jotka tuovat lisää makeutta. Sitten vain lusikoit sekoitukset jääpalamuottiin ja pistät pakkaseen jo juhlia edeltävänä päivänä.

Värikkäitä jääpaloja voi kukin annostella juomaansa haluamansa määrän. Drinkin voi koristella vielä sitruunankuorella, tuoreilla marjoilla tai sitruunamelissalla.

Näistä nappuloista tein sekä alkoholittomia (granaattiomena, aprikoosi ja mustikka) että terästettyjä versioita. Terästetyistä suosikiksi nousi mango-jaloviina ja verigreippi-limoncello. Holittomat jääpalat tietenkin sopivat myös lasten juomiin.

Mutta huom. Jos teet sekoituksia, tee sen verran mietoja, että ne jäätyvät! Jos tulee kuitenkin liikaa, murskaa kuutiot suosiolla ja tee hienoja hilejuomia.





Voit myös tehdä kuohuviinistä ja soseista isompia aikuisten mehujäitä. Tällöin kannattaa sulattaa ensin sokeri ja prosecco kattilassa ja vasta sitten sekoittaa joukkoon sose, jolloin koostumuksesta tulee tasaisempi. Sitten vain kaadat nesteen mehujäämuottiin ja pistät pakkaseen.

Proseccojälkkärin piknikversio taas tehdään pakastamalla hedelmä- ja marjasosetta lastenruokapurkkeihin. Kylmälaukussa ne pitävät juomat kylminä viltille asti ja sulavat juuri sopivasti, jotta niitä voi lusikoida lasiin.



Ja sitten ei muuta kuin pakkaseen munalukko, etteivät kersat napostele näitä välipaloina.

Cin cin!

Ei, meillä ei herkutella pinaatilla

"Vitsi, miten hyviä muroja."

Uudesta iltapalamyslistä (kaupassa ei ollut normimerkkiä) tuli välittömästi kiittävää palautetta. Epäilykseni heräsi ja kävin vilkaisemassa paketin kylkeä. Jep, viidennes sokeria. Hyväähän se.

Tuli vaan mieleen kun joku personal trainer / fitnessihminen oli järkyttynyt lapsiperheen synttäriostoksista ja pikaruokalassa käymisestä, paheksui herkuilla palkitsemista ja vertasi sokeria heroiinin käyttöön. Hänen oma lapsensa herkuttelee pinaatilla, joten hän ei voi ymmärtää, miksi joissain perheissä syödään epäterveellisesti, ja miksi vanhemmat eivät opeta lapsia syömään terveellisesti.

Jutun oli tietysti tarkoituskin nostaa haloo, mutta kuten aina, provosointi on harvemmin tehokas tapa saada aikaan muutosta.

Ihmisten ravitsemuksessa on ihan todellisia ongelmia, tietenkin. Liikaa suolaa, rasvaa, sokeria ja alkoholia, liian vähän kasviksia, kuituja ja vettä. Itsepetosta ja syömishäiriöitä. Joskus taas mielikuvat eivät perustu tutkittuun tietoon, jolloin aletaan pelätä vegaaniruokaa.

Mutta vanhempien syyllistäminen siitä, että lapset eivät juo vettä syntymäpäivillä tai syö samaa ruokaa vanhempien kanssa menee aiheesta ohi.

On ihan turha olla huolissaan siitä, että lapsuuden kodin esimerkki olisi ainoa terveyteen vaikuttava tekijä, hyvässä ja pahassa.

Minun lapsuuden kodistani ei juuri mikään ruokailutapa ole periytynyt, onneksi. En ruvennut tupakoimaankaan. Olen itse kasvanut sokerihuurretuilla muroilla, kaakaolla, limulla, lihapiirakoilla, perunalla ja tonnikalalla. Koulussa söin iltapäivällä aina pussillisen karkkia, kouluruoan lisäksi sentään.

Nykyään syön paljon terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta siihen on ohjannut moni muu asia kuin mutsini epämääräiset kokkaukset. Minulla on mahdollisuus olla terve ja syödä hyvin, sillä en ole sairas, masentunut tai syrjäytynyt, työtön, liikuntakyvytön tai yksinäinen. Minun sosiaalisessa ympyrässäni syödään säännöllisesti kasvisruokaa, pähkinöitä, salaattia ja tuorepuuroa siinä missä nakkisoppaakin. Itse olen enemmän huolissani siitä, mitä terveyden epätasaisen jakautuminen tarkoittaa, millaista olisi ehkäisevä politiikka ja toteutetaanko sitä?

Toivoisin, että jokainen personal trainer ymmärtäisi tämän isomman kuvan.

Vanhempiani voin kiittää lähinnä siitä, että syöminen ja ruoanlaitto on vain yksi rasti elämässä, pakollinen mutta ei kovin merkittävä sellainen. Jengin ruokaostoksia he eivät opettaneet kyttäämään.

Kun ruoka pelottaa

Kaksi anekdoottia ruoasta.

Kävimme Skidin kanssa keskustelun lööppeihin päätyneistä ruokahuijauksista, jotka ovat jo miljardibisnes. Huijaukset voivat olla vaarattomia (halvempaa öljyä myydään kalliimpana), mutta kamalimmissa tapauksissa huijatun terveys on vaarassa, kun tuotteita on käsitelty myrkyllisin kemikaalein. Tästä päästiin myös allergioihin. Keliaakikon suolistolle vehnäpulla on myrkkyä. Yrittävätkö kaikki huijata? Mihin voi luottaa?

Skidi, joka epäili elämänsä ensimmäiset 7 vuotta kaikkea ruokaa, löysi lohtua Eviran olemassaolosta.

Toinen tapaus sattui marketissa. Oletettavasti täysin selvin päin oleva mieshenkilö alkoi meuhkata kassajonossa siitä, että kärryissäni oli paketti härkistä. Mikäli tulkitsin sekavaa tilitystä oikein, hänen mielestään kyseessä oli huijaus.

Kukaan ei ikinä koskaan aikaisemmin ole kommentoinut kärryäni, vaikka siellä on ollut alkoholia, sokeria, rasvaa ja suolaa, kaikkea todistetun tappavaa ja epäterveellistä. Vasta härkis vuonna 2017 rikkoi kynnyksen. Luonnollisesti mukana ollut Snadi oli hämillään. Hän ihmetteli samaa kuin minäkin: mitä ihmettä meidän valintamme sedälle oikein kuuluivat? Miksi hän oli niin vihainen?

Näistä molemmista keisseistä jäi jotenkin kummallinen fiilis. En muista itse olleeni pienenä pätkääkään kiinnostunut siitä, mitä suuhuni laitoin (paitsi jos se oli maksalaatikkoa eli pahaa). Ainoa negatiivissävytteinen keskustelu, joka ruokapöydässä käytiin, oli muistutus Afrikan lapsista. Kasvatuksellinen anti jäi siihen.

Ruokaan liittyvien valintojen painoarvo on muutamassa vuosikymmenessä kasvanut tietoisuuden ja tutkimuksen myötä. Keskusteltavaa riittää: alkuperä, ympäristö, maku, allergiat, terveellisyys. Niin ja se vakaumus. Syömiseen liittyy aina ideologiaa, vaikka vannoutunut lihansyöjä haluaakin sitä nähdä vain kasvissyöjissä.

Se tarkoittaa sitä, että lapsille saa olla koko ajan selittämässä ruokapöydässä jotain. Ja vaikka mikään ei suoranaisesti pelottaisikaan, ruoan suhteen on käytävä läpi muitakin monimutkaisia ja lapsen näkökulmasta vaikeasti ymmärrettäviä asioita. Mitä tarkoittaa luomu? Miksi juuri ne yhdet kirsikkatomaatit ovat sairaan hyviä? Miksi jälkiruoka ei voi olla pääruoka? Miksi joku ei ole koskaan maistanut härkisbolognesea?

Olen huomannut, että tasapainoilen valtavasti puhuessani lapsille syömisestä. En halua panetella minkäänlaista järkevää ruokaa tai lietsoa paniikkia, mutta toisaalta en halua kaunistella totuutta. Lapset tulevat elämään hyvin erilaisessa maailmassa kuin minä 70-luvulla. Siellä pitää sekä pelätä huijauksia että olla pelkäämättä uutta. Ei ihan helppo kasvatuksellinen rasti.

"Onko tämä nyt se lapsi, joka ei syönyt mitään?"

Meillä oli taannoin lapsiperhebileet. Purjolla, sherryllä ja smetanalla maustettu paksu tomaattikeitto oli tarkoitettu aikuisille, metriheikeille oli varattu nugetit, ranet ja kolme litraa ketsuppia.

Skidi puntaroi vaihtoehtoja ja kysyi, saako ottaa tomaattikeittoa. Totta kai. Tyyppi ripotteli annoksen päälle krutonkeja ja halloumia -- ja söi kaksi lautasellista.

Ystäväni, jonka lapsi syö tällä hetkellä lähinnä jogurttia ja leipää, tarkisti, oliko tämä nyt se nirso tapaus, joka ei syönyt mitään ennen kouluikää.

Jep. Sama tyyppi, joka on todennut, että pahinta ruoassa on maku. Sama tyyppi, joka ei suostunut syömään muuta kiinteää ruokaa kuin teollisia soseita. Sama tyyppi, joka halusi syödä kaikki ruoka-aineet erikseen (=spagetti ja kastike siis eri puolilla lautasta).

Kehitys on todellakin kehittynyt. Nykyään perheen yhteiset ruokailut eivät ole enää puhdasta piinaa, jossa minä yritän estää itseäni huutamasta että NYT VITTU SYÖT. Muutos ei ole tapahtunut mitenkään yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa ja monesta syystä, joista yksikään ei ole minkään kasvatuksellisen linjan tulosta. Koska mikään ei toiminut.

Pakottaminen ei toiminut.
Jälkiruoalla lahjominen ei toiminut.
Säännölliset ruoka-ajat eivät toimineet.
Maistattaminen ei toiminut.
Lapsen osallistaminen ruoanlaittoon ei toiminut.

Mutta ajan kuluminen näyttää toimivan. Tänä vuonna on mennyt jo kaalilaatikkokin. Se oli tärkeä virstanpylväs, koska kyseessä on minun lempiruokaani.

Skidi on päässyt sinuiksi haasteidensa kanssa. Hän osaa analysoida, mikä on löllöisyys- ja mikä makuongelma. Suutuntuntuman kestoinhokit, kuten paistettu sipuli, sienet, avocadot, haljenneet pavut ja bechamel-kastike ovat edelleen vihollisten listalla, mutta eivät enää kryptoniittia. Ne ronkitaan lautasen reunalle, jos minä en huomaa. Joskus vahingossa nekin syödään.

Hän on ruvennut kiinnostumaan uusista mauista. Muutama iloinen yllätys (halva, jokiravun pyrstöt, edamame-pavut, persikat, paistettu lampaanmaitojuusto) ja pikkusiskon sparraus on rohkaissut ylittämään ennakkoluulot ja kokeilemaan vanhempien lautaselta jopa niitä vihreitä asioita. Ja maistaminenkin on muuttunut sellaisesta yhden atomin kokoisesta hipusta ihan oikeaan parin lusikallisen suupalaan. Ihan omia kokeilujakin on harrastettu: eräänä päivänä hän oli laittanut leivän päälle jogurttia ihan vain testausmielessä. En torunut. Ilahduin.

Lisäksi ruokahalu on parantunut pikkuhiljaa. En tiedä miksi. Ehkä urheiluharrastus on kasvattanut lihaksia. Kisapäivän jälkeen ruokaa otetaan jopa lisää.

Nyt ollaan päästy jo siihen tilanteeseen, että ravintolassa katsotaan aikuisten listaa ja kouluruoka ei ole enää parempaa kuin kotiruoka. Kuulemma vain koulun hernekeiton kanssa tarjoiltu sinappi on parempaa kuin kotona käytetty dijon. Voin elää tämän kanssa.

Kyllä, pikakahvi on nykyään ihan hyvää

Aloitin kahvinjuonnin aika myöhään (en laske hotshotteja), melkein nelikymppisenä. Kokeilin sitä ensimmäisen kerran raskausaikana, mutta ystäväksi pääsin vasta muutaman vuoden harjoittelun jälkeen.

Duunissa ei ole kahvikonetta, joten jos sumppia halajaa, täytyy kahvipaketit ostaa itse. Tiimissämme onkin vapaaehtoinen kahvikollektiivi, jonka jäsenet tuovat vuorollaan paketin yhteiskäyttöön.

Minä olen ainoa, joka tuo pikakahvia.

Juon ihan mielelläni myös suodatinkahvia ja espressopohjaisia juomia, mutten ole koskaan digannut maitovaahdosta. Eikä minun makusnystyröilleni ole niin justiinsa, ovatko pavut vastajauhettuja ja vesi arktisesta lähteestä. Hirveimmän kahvin, mitä olen ikinä juonut, olen ostanut Starbucksista. Kenialainen tumma paahto oli lähes yhtä kamalaa kuin opiskeluaikoina kesken jäänyt gruusialainen punaviini.

Join pitkään pikakahvia vain mökkiolosuhteissa eikä makuelämys ollut kaksinen - voi myös johtua siitä että talven yli seisseessä purkissa ei välttämättä ole aromit enää samalla tavalla tallella ja rautapitoinen kaivovesi ei parantanut kokemusta. Nykyään en muuta enää juokaan. Sen lisäksi että olen tottunut formaattiin myös valikoimat ovat parantuneet ihan älyttömästi. Tavallisista kaupoista löytyy niin lempeää kuin vahvaa, ja ainakin Clipperin ja Löfbergin purut ovat vielä reilua ja luomua.

Soisin pikakahville muutenkin arvonnousun. Paitsi että pikis nimensä mukaisesti pelastaa kiireiset aamut, se pesee suodatinkahvin monella muullakin tavalla.

1. Pikakahvi säästää pienessä keittiössä tilaa, sillä tarvitset vain vedenkeittimen.
2. Ajatelkaa, mikä määrä toimistoissa kaadetaan seissyttä kahvia viemäriin. Pikakahvia valmistetaan vain kupillinen, joten sitä ei mene hukkaan.
3. Pikakahvin vahvuutta voi itse säätää. Minun makuuni moni keittää liian vahvaa ja kitkerää kahvia.
4. Ei enää ikinä vääränkokoisia suodatinpusseja.
5. Herkkävatsaiselle pikis voi olla ainoa vaihtoehto.

Pikiksen ainoa miinus tulee siitä, että valmistusprosessissa tuhoutuu aina jonkin verran antioksidantteja, joten maksimaaliset terveyshyödyt saavuttaa vain vaaleapaahtoisella suodatinkahvilla. Kofeiinin toki saa täysimääräisenä.

Suomalaiset ovat kahvikansaa, mutta ehkä konventioissa on tapahtumassa pientä muutosta. Suodatinkahvia on pitkään pidetty standardina, mutta olen huomaavinani että samalla kun kahvihifistely on lisääntynyt myös "downshiftaus" on yleistynyt. Kun pahoittelen, että meillä on vain pikakahvia, yhä useammin saan vastaukseksi, että tuota meilläkin juodaan. Koska se on ihan hyvää.

 Millainen suhde teillä on pikakahviin?

Joulutorttutikkari on paras keksintö ikinä

Ensimmäisen adventin jälkeen on ihan turha pidätellä jouluhöyryjä enää hetkeäkään. Oli siis jo perinteeksi muodostuneen joulutorttuprojektin lähtölaukauksen aika!



 

Tausta: rakastan joulutorttuja, mutta muu perhe haraa vastaan. Myönnän, että joulutorttu vaatii tiettyä sitoutumista. Se on hyvin hankala leivonnainen: kuivat sakarat karisevat ensimmäisellä haukkauksella rinnuksille ja hilloklöntti keskellä on miljoona-asteinen. Kersojen näkökulmasta tortut ovat myös aika isoja ja hillopalkintoon on liian pitkä esityö.

Ryhdyin parantelemaan formaattia jo pari vuotta sitten.

Ensin tein korvapuustijoulutorttuja. Kokemus parani merkittävästi. Hillo oli nyt tasaisesti ympäri torttua, mutta paistaminen oli hankalaa (ne aukeavat sikahelposti) ja torttu oli silti aika iso.

Sitten tein superyksinkertaisia voileipäjoulutorttuja. Tämä oli paremman kokoinen, mutta sai kritiikkiä siitä, että hilloa oli liian vähän ja suutuntuma väärä.



No hyvä. Jäljellä oli enää yksi tapa: jos ne eivät muuten syö niin laita tikkuihin. Ja kas! Tapahtui Sotkamon ihmettä astetta kovempi ylläri: niistä tuli täydellisiä! Joulutorttutikkarit kävivät kaupaksi kuin ilmaiset ämpärit! Kersat kehuivat kosteutta, hilloisuutta ja pienuutta.

Minä kiitän tikkua, koska paljon vähemmän pyyhittiin rasvanäppejä housuihin.

Joulutorttutikkarit valmistuvat seuraavasti:

Otat (valmistaikina)levyn, levität hilloa (meillä oli luumun lisäksi myös aprikoosia, vadelmaa ja mustaherukkaa) koko leveydeltä, rullaat pitkältä sivulta tiukaksi pötköksi ja sen jälkeen leikkaat n. 2cm leveiksi kiekoiksi. Saumakohtaa kannattaa vähän nipistellä kiinni. Sitten vain kiekot uuniin ja valmiit cocktail-tikkuihin (auennneet omaan suuhun). Mikä parasta, koska kyseessä ovat tikkarit, näihin voi tomusokerin lisäksi täysin epäortodoksisesti pursottaa myös kuorrutetta.

Kyllä on kersan tehdasasetukset pielessä, jos ei maistu!

Yksi vika tässä on. Suupalan kokoisia kiekkoja on helppo syödä kymmenen. Plus ne auenneet. Kaksi pellillistä torttuja ei ole ikinä kadonnut näin nopeasti.

Nyt on hieman ristiriitainen olo sen suhteen, että jätin tämän takia jumpan väliin. Mutta sentään ruokakultturin puolesta tämä uhraus. Hyvää adventtia!

Pehmeä kurpitsakeitto pestohurmoksella

Duunasin eilen hemmetin hyvän ja helpon kurpitsakeiton ja sain ystävältä siihen vielä mainion lisäkeidean.

Jaankin tämän reseptin ihan siksi, että jopa kersat hämääntyivät keiton kanssa tarjottavan lisäkkeen takia täysin eivätkä ilmeisesti tajunneet syövänsä vahingollista kasvisruokaa. Hahaa, loistava valepuku!

 Kurpitsakeitto

1 pienehkön kurpitsan kaavittu sisältö
1 juuressosepötkylä (Huom. Pirkan uudistetussa pötkössä ei ole selleriä - jahuu!)
1/2 pkt sulatejuustoa (voit myös laittaa koko paketin, jos iso kurpitsa)
2 dl kaurafraiche (ei hullumpaa!)
7 dl kasvislientä
Muskottipähkinää
Yrttisuolaa maun mukaan.

Paahdoin kurpitsapaloja hetken uunissa, jotta ne pehmenisivät ja saisivat vähän lisää makua. Sitten vain kasvikset kattilaan liemen kanssa ja sauvasekoittimella vielä sileäksi. Lopuksi vain muhitellaan miedolla lämmöllä ja samalla sulatellaan joukkoon creme fraiche ja sulatejuusto.

Soppa saa jäädä vähän paksuksi, joten säädä koostumusta kasvisliemen määrällä. Makua voi myös tuunata yrteillä mutta meillä tämä ns. lapsiperheversio on tahallaan pliisu. Pointti on lisäkkeessä!

 

Pestolisäke

- muutama viipale paahtoleipää kuutioina (saa olla kuivaa)
- kurpitsansiemeniä
- auringonkukan siemeniä
- pinjansiemeniä
- muutama ruokalusikallinen pestoa

Paahda pannulla ensin muutama minuutti krutonkeja ja lisää sitten siemenet ja pesto. Kääntele ahkerasti niin kauan kunnes systeemi saa vähän väriä.

Tätä saa ripotella sopan päälle kuka minkäkin verran haluaa. Ainoa edellytys on, että soppaa on oltava alla.

Tässä Inan mausteisemmassa versiossa oli siemenet pyöräytetty pannulla garam masalassa.

Tämä oli ensimmäinen kurpitsaruokani, koska viime syksyn yritys kärähti uuniin. Ja täytyy sanoa että yllätyin itsekin siitä, miten onnistunut lopputulos oli! Olen aliarvostanut tätä mötikkää lähinnä siksi että yhdistin kurpitsan siihen etikkapikkelssituotteeseen, joka on sanalla sanoen karseaa. Mutta nyt kaikki on toisin! Kiitän siis, jos jaatte loistavia kurpitsareseptejänne kommenttiboksiin.

Ps. Talvikurpitsaa voisi kuulemma kasvattaa Suomessa, mutta minun referensseilläni ei ehkä kannata yrittää.

Uutta haastetta lihattomaan lokakuuhun

Kuluva vuosi on ollut tälle kasvissyöntientusiastille täynnä ilonaiheita: valmiit soijapyörykät ja -nugetit uppoavat nykyään kersoille mukisematta ja aikuiseen makuun on tarjolla vaikka mitä quornia, härkistä, oumpfia, nyhtistä ja mifua.

Tämä kasvanut valikoima on myös yhdistynyt yleiseen asennemuutokseen: S-ryhmä ilmoitti vastikään, että härkistä menee melkein yhtä paljon kuin karjalanpaistilihoja. Se on tässä ruokakulttuurissa aikamoinen harppaus!

Kun Valeäiti houkutteli mukaan lihattomaan lokakuuhun mietin, että voisinko ottaa haasteen vastaan ja kokeilla muuttaa ruokailutottumuksissani jotain muuta kuin lihattomuutta. Koska olen jo muutenkin pääasiallisesti kasvissyöjä (duunissa on melkein poikkeuksetta tarjolla täyden kympin kasvislounas), käytännössä haasteena olisi vain hoitaa itselleni päivällinen silloin, kun sekasyöjäperheessä on tarjolla ei-kasvista. Ei kovin vaikeaa.

Mikä sitten olisi haasteellista? Vegaaniseen lokakuuhun motivaationi ja osaamiseni ei riitä, mutta pieniä askelia siihen suuntaan voisin ottaa. Ja siitä tulikin yksi vahvasti epämukavuusalueen juttu mieleen.

Tämä on vegaanisia jätski! Ja hyvä olikin!

Millaista olisi elää ilman maitotuotteita? Kuulostaa pieneltä jutulta, mutta käytännössä se on minulle paljon vaikeampaa kuin elämä ilman lihaa. Liha maistuu yleensä yhdentekevälle ja paraskin pihvi häviää minusta hyville kasvisafkoille 100 - 0. Mutta maitotuotteisiin liittyy piintyneitä tapoja ja suurta rakkautta.

Vaikka juomalasista ei maitoa löydy, muut maitotuotteet ovat läsnä melkein joka ateriallani. Ei pääroolissa vaan sellaisena viime silauksena, josta olisi yllättävän  raskasta luopua.

Aamiaisella kosahtaa voihin. Olen syönyt voisilmän kaurapuurolla jo parikymmentä vuotta. Jos en saa voita mukaan, jätän mieluummin koko aamiaisen väliin. Pitäisi opetella syömään puuroa makeana versiona, mutta se vaatii jo päättäväisyyttä, koska makean sotkeminen suolaiseen nyt on perverssi ajatus.

Seuraavana ongelmana on kahvi. Kasvimaitoja testasin jo muutama vuosi sitten (kauramaitoa ja soijamaitoa), mutta ne lähinnä aiheuttivat sen, että puolet kahvista jäi juomatta maun vesittymisen takia -- siis jos ylipäätään onnistuin lorauttamaan maidon kahvin sekaan ilman klimppisakkaa. Ehkä nämäkin tuotteet ovat kehittyneet? Pitäisi kokeilla uudestaan.

Pahin on juusto. Uskon pärjääväni ruoanlaitossa ilman kermaa ja smetanaa, mutta juustottomuus tarkoittaisi käytännössä tiettyjen safkojen hylkäämistä. Ei ole pizzaa ilman mozzarellaa. Pastaa ja risottoa ilman parmesaania. Fetasalaattia ilman fetaa. Grillivartaita ilman halloumia. Lasagnea pelkällä tomaattikastikkeella. Eikä enää ikinä punaviiniä ja Appenzelleriä, lakkahilloa ja leipäjuustoa, tomaatti-vuohenjuustokeittoa tai vastaleivotun sämpylän välissä paksua siivua goudaa. Onko juustohullulle korvikkeita?

Ainoa helppo rasti ovat välipalat. Syön yleensä iltapäivän makeanhimokohtaukseen jogurtin. Löysin viime kesänä muutaman niin hyvänmakuisen soijajogurtin (suosikkini on sellainen neljän pikarin setti veriappelsiinia ja sitruunaa) ja maitorahkaa paljon paremman soijarahkan, että ne jäivät vakituiseen ohjelmistoon.

Vegetuotteiden rynnistys ostoskoreihin lähti siitä, ettei kasvisvaihtoehdon valitseminen ole masentava uhraus - onko näin kasvimaitojen kohdalla? Kokemukseni kaipaa päivittämistä. Kasvipohjaisten juomien virvoitusjuomaveron poistaminen ainakin madaltaa kynnystä kokeilla muutakin kuin utaretavaraa.

Mutta ehkä tässäkin voi edetä pienillä muutoksilla: lähden liikkeelle kahvihommista ja tarjoan toimistossa muillekin. Ja mikä tärkeintä soijalattesyksy rimmaa.

Sieniä yhdelle

Syksy on minulle vaikeaa, vaikeaa aikaa. Sosiaalinen media on täynnä kuvia sienistä: herkullisista ruokalajeista, valtavista saaliista, upeista yksilöistä.

"Ajatella, olin kolme sekuntia metsässä ja sain kymmenen kiloa kanttarelleja!"

Postauksen  perään viriää välittömästi komppaava keskustelu, yleensä kuvien kanssa. Joku on juuri laittanut omat herkkutattinsa voin ja persiljan kanssa pannulle. Toinen on tehnyt suppilovahveroista piirakan. Ihmiset esittelevät löytöjään: hienoja tatteja, täydellisiä lampaankääpiä ja kassillinen mustatorvisieniä.

Olisi hirveän paljon helpompi katsella itiöemillä keulimista, jos ei itse eläisi jatkuvissa sienivajareissa. Postauksianne nimittäin katsoo täällä ruudun takana ihminen, jolla on kilo Jozoa haavoissa. Rakastan sieniä, mutta en juuri koskaan syö sieniä. Muu perhe suhtautuu nimittäin niihin niuhosti tai totaalikieltäytymällä. Kolme vastaan yksi tilanteessa kukaan ei kannata edes kokeilemista, ja ikinähän sieniin ei totu, jos ei niitä ruoassa käytä.

On vaikea kestää tätä vääryyttä. Tuoreet suomalaiset metsäsienet ovat maultaan ja ravintoarvoiltaan aivan omaa luokkaansa verrattuna nyt vaikka pahvinmakuisiin herkkareihin. Lisäksi niitä saisi tuolta metsästä aivan ilmaiseksi. Mutta ei.

Nyt kysynkin neuvojanne.

Onko joku vastaavassa tilanteessa? Miten toimit? Säilöminen on hankalaa ilman, että maku kärsii ja pakastimessakin on hyvin rajallisesti tilaa. Eineksistä ainoa vaihtoehto on klimppinen pakastekeitto, jossa kanttarelleja on 5 %. Voin kertoa, että ei riitä. Missä ovat kaikki hyvät sienieinekset?!

Toiseksi, miten tämä pahan kierre kotikeittiössä katkaistaan? Onko toivoa, että perhe jossain vaiheessa tajuaa virheensä ja näkee valon? Miten? Olen itse rakastanut sieniä ihan pienestä lähtien, joten en voi käsittää miten muutos tehdään.

Halp.

Kun elämä antaa kirsikoita, tee niistä kirsikkalikööriä

"Kun elämä antaa sitruunoita, tee niistä gin tonic." Toimin tänään tämän käytännönläheisen neuvon  mukaan, kun elämä (eli puutarhan kirsikkapuut) antoi hapankirsikoita.

Tänä vuonna hapankirsikkapuut olivat villiintyneet tekemään valtavasti satoa, mutta kirpeistä marjoista pitäisi jalostaa jotain suunmyötäisempää. Koska en leivo enkä hilloa, olen löytänyt paikkani juomien teossa. Ehdotinkin kirsikkalikööriä. Anoppi nyökkäsi ja totesi, että sitähän täällä on aikaisemminkin tehty ja vanha likööripullo odotteli käyttöönottoa kellarissa. Kun kohtalon sormi vielä osoitti jääkaapin perukoilta pulloa kirkasta, perinteet päätettiin herättää eloon.

Juomasekoitus oli todella helppotekoinen. Teimme tällaisen pienen satsin, lähinnä siksi, että viinaa ei kukaan tunnustanut omistavansa enempää.

Tarvitset asioita 1:1:1.

- 500 gr kirsikoita (kiviä ei tarvitse poistaa, sillä juoma siivilöidään.)
- 500 gr sokeria (varmasti myös hunaja käy)
- puoli litraa väkeviä (konjakkia, rommia tai viinaa)

Sitten vain kaikki yhteen pulloon hautumaan. Me lisäsimme vielä omalta kasvimaalta mintunlehtiä tuomaan raikkautta, saa nähdä miten toimii. Jos haluat jouluisamman juoman, heitä sekaan tähtianista ja kanelitanko.

Ensin pulloa säilytetään pari kuukautta huoneenlämmössä ja sitten lopuksi viileään. Pulloa pitää huljutella ja käännellä säännöllisesti, jotta sokeri liukenee eikä sakkaannu pohjalle. Joulupöytään mennessä tästä pitäisi kehittyä kaunis, kirkkaanpunainen digestiivi.

Tehdään sitten ensi vuonna koko suvulle, jos tulee hyvää.

Anna armoa ravitsemusterapeutille

Välillä käy sääliksi ravitsemusterapeutteja. Somekansalta paloivat puurot pohjaan Hanna Partasen haastattelusta, joka tiivistyi nopeasti siihen, että syökää pahaa ruokaa niin ette liho.

Ääh. Turha parjata Partasta, hänellä oli ihan pätevä pointti. Hän ei kieltänyt syömästä hyvää ruokaa, vaan huomautti, että hyvää ruokaa tulee helposti santsattua. Sitaatti kuului näin:

”En tarkoita, että ruuan pitää olla pahaa. Silloin se jää helposti syömättä, ja energiantarve korvataan herkuilla. Sen sijaan ruuan pitäisi olla ihan tavallista. Sellaista kouluarvosanalla 8+-ruokaa, jota riittää yksi lautanen.”

Mitä outoa tässä on? Havainto maukkaan ruoan santsaamisesta on ainakin minun tapauksessani tosi. Avokado on epäilemättä ainoa terveellinen asia, jota himoitsen. Maukkaus tarkoittaa minulle voita, kermaa, suolaa ja juustoa. Hernekeitto sen sijaan jää siihen yhteen lautaselliseen.

Sitten kontekstiin. Partasen tulokulma ruokaan ovat liikalihavuudesta kärsivät suomalaiset asiakkaat, joita hän yrittää auttaa saamaan syömisensä kuntoon. Hän ei ole samassa kuplassa kuin chia-siemenpuuroa syövän hipsteriravintolan asiakas.

Helena kirjoitti samasta asiasta, mutta toisesta näkökulmasta: suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin eroista. Ranskassa ruokaan panostetaan valtavasti.

Tässä on juuri se ongelma.

Me suomalaiset emme keskimäärin ole mitään kulinaristikansaa tai loistavia kokkeja. Suomalaiset ovat sattuneesta, leveyspiiriin liittyvästä syystä syöneet hyvinkin mautonta ja tavallista ruokaa (perunaa ja lihaa) kautta historian (se, onko se jonkun mielestä pahaa, on ihan makunystyräkysymys). Lisäksi pula-ajan elänyt sukupolvi oli hyvin tarkka siitä, että lautanen syötiin aina tyhjäksi, oli nälkä tai ei.

Vaikka hiljalleen ruokapöydässä puhuminen alkaa olla sallittua, ruokakulttuurimme ei ole kovin kehittynyt: suuri osa kansasta mättää grillimakkaraa juuri sinä vuodenaikana kun kaupoissa ja toreilla olisi vaikka mitä tuoretta kasvista tarjolla. Ranskalaisten suhde kasviksiin ja hedelmiin on aivan erilainen.

Partanen ei siis yritä muuttaa ruokakulttuuria vaan estää lihomista. Se varmaan voidaan ravitsemusasiantuntijalle sallia. Jos kesäkurpitsa ei Slerssi-Esaa kiinnostele, on kokeiltava jotain muuta.  Juuri tässä kehyksessä ehdotus, että palataan siihen tavalliseen syömiseen, jopa mikroaterioihin, on ihan pätevä laihdutuskeino. Niiden koostaja on kuitenkin ammattilainen, toisin kuin keskimääräinen suomalainen.

Kannattaa olla helvetin onnellinen, jos laihtuu croissanteilla.

Tässä pahan ruoan somekohussa on toki kyse siitäkin, että yhtä lailla kuin kukaan ei lataa Instaan kuvaa einesaltaasta poimimastaan liha-perunasoselaatikosta, on epäsuosittua - jopa moukkamaista - sanoa ääneen, että vihaa ruoanlaittoa eikä ole pätkääkään kiinnostunut kulinarismista. Ihminen, joka voi tosiaan syödä ruokaa, jossa koostumus, värit ja maut eivät ole kohdallaan, kuuluu hiljaiseen marginaaliryhmään.

Kaikki eivät voi herkutella joka aterialla lihomatta. Olen todellakin Ranskan lomien jälkeen vähintään kaksi kiloa plussalla, toki myös onnellinen. Onneksi Suomessa sosiaalinen paine laihana pysymiseen on paljon pienempi kuin Ranskassa.