Mikä Trumpissa eniten vituttaa?

Tämä jenkkien pressanvaalitulos oli monelle suomalaiselle järkytys, minulle myös. Luotin itsekin amerikkalaisten arvostelukykyyn.


Jos ihmisten ongelmat tuntuvat isoilta, kannattaa muistaa, että elämme avaruudessa lentävällä kivellä.

Olisi ollut mukava havaita, että kiusaaja ei aina voita. En ole mikään Hillary-fani, mutta en voinut uskoa, että maailma olisi menossa suuntaan, jossa enemmistö pitää rasismia, seksismiä ja maskuliinista uhoa hyvänä tapana hoitaa yhteisiä asioita.

Mutta en oikeastaan pelkää Trumpia. Valtionjohdossa on ollut idareita aiemminkin eikä edes Amerikan presidentti voi mielivaltaisesti maata johtaa. Lisäksi poliittisesti Trump saattaa olla tyhjää täynnä. Hän ei ole antanut realiteettien estää kampanjointia, mutta voittopuhe oli jo huomattavasti maltillisempi. 

Eniten näissä vaaleissa vituttaakin sama kuin Brexitissä: demokratian alennustila.

(Toki voi kysyä, millainen demokratia Amerikka edes on. NBR:n mukaan äänestyskelpoista jengiä oli 231,556,622. Näistä 25.6% äänesti Clintonia ja 25.5% Trumpia. Silti Trump valittiin. Tämänhetkisten laskelmien perusteella 46.9% ei äänestänyt. Jee.)

Vitutukseni liittyy eniten siihen, että toimiva demokratia edellyttää kyseenalaistamista, lähdekritiikkiä, tiedonhankintataitoja, aktiivisuutta ja sivistystä. Jos jengi uskoo ihan mitä tahansa skeidaa, vaaleista tulee parhaan paskanpuhujan kykykilpailu.

Ja kusettaminen toimii. Trump nousi valtaan ennennäkemättömän törkeällä showlla, joka oli toki täynnä paitsi valehtelua, myös vihaa, mustamaalaamista, kiusaamista ja uhkailua.

Äänestäjän ukottamiseen ei ole Suomessakaan sääntöjä, vaan valtaa saa tavoitella millä väitteillä tahansa. Populismi elää siitä, että lähdekritiikki ja faktantarkistus on ulkoistettu naapurin Makelle. Miten suorasta ja tietoisesta valehtelemisesta kannetaan vastuu? Ei mitenkään.

KUVA: Buzzfeed

Ketkä Trumpia äänestivät? Monissa analyyseissä todettiin, että Trumpin valtaannousun mahdollistivat valkoiset, kouluttamattomat miehet - mutta näin tekivät myös valkoiset naiset ja valkoiset varakkaat miehet. On fakta, että joillekin ennen oli paremmin. Ne, joiden työpaikat ovat kadonneet megatrendien (digitalisaation, kaupungistumisen ja globalisaation) myötä, kuulevat mieluusti, että heillä on tulevaisuutta, vaikka keinot olisivatkin älyttömiä.

On hyvä kysymys, miten luodaan toivoa ja elämän mielekkyyttä sille suomalaiselle kansanosalle, joka lukee "uutisensa" MV-lehdestä. Ei ainakaan soteuudistuksen kanssa hinkkaamalla.

Noh, jos jotain niin tämäkin vaalitulos vahvisti intohimoani koulutusta kohtaan. Koulutus ei saa olla hyväosaisten yksinoikeus. Sivistyksen polku alkaa laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, joka pitää nähdä yhtä lailla oikeutena kuin peruskoulu. Meillä on oltava kautta linjan ammattitaitoiset ja motivoituneet opettajat.

Sivistystä ei kannata mitata millään hallituksen tehokkuusmittareilla, joissa lasketaan euroja per valmistunut. Siinä voisi ottaa tavoitteen, jossa jokainen peruskoulunsa päättävä tuntisi itsensä merkitykselliseksi ihmiseksi. Silloin ei ehkä tarvitsisi hakea elämäänsä tarkoitusta äänestämällä huijareita.

Puhukaa asiasta, velliperseet

En todellakaan kuvitellut, että jonain päivänä postaisin natseista. Mutta kai se sitten pitää tehdä.

Miksi? No koska natseja vastustava ihminen on kuollut. Kyseinen henkilö toimi juuri kuten kuuluukin toimia. Natseja pitää vastustaa.

No, mitäs me kansakuntana tästä ollaan mieltä?

Pääpoliitikot kiertelevät aihetta minkä kerkiävät. Paheksutaan kovasti väkivaltaa, mutta täytyy muistaa, että Otanmäki, ääripäät, ikkunoiden rikkominen ja lippalakit. Ihan kuin kaikki rikokset olisivat niputettavissa yhteen. Kukaan ei vahingossakaan mainitse poliittista väkivaltaa, jonka oletettiin jo jääneen historiaan.

Persuista kuuluneen puheenvuoron mukaan sen siitä saa kun natseille alkaa. Samaa mieltä ovat natsit itsekin. Pääurpo oli jakanut somessa asti näkemyksensä "kurinpalautuksen" tarpeellisuudesta. Moni on ollut myös sitä mieltä, että kyseessä oli vain poikain tappelu. Näitähän nyt sattuu Härmän snagarillakin.

Nyt on kuulkaa velliperseet sellainen juttu, että tuo ei riitä.

Ymmärtäväthän nyt kaikki, mitä natsit ovat? Vaikka suomalainen natsi on säälittävä tapaus, joka jonottaa käsi ojossa jonkinlaista Hitlerin jakamaa virtuaaliämpäriä, ei ole mitään syytä ymmärtää heitä. Kukkuu. Vaikka Suomen Vastarintaliikkeeksi itseään tituleeraavassa vatipäiden kerhossa on nihkeät 60 virallista jäsentä (meidän päiväkodissa on enemmän kersoja), he ovat silti natseja.

Kiemurrellaanko siksi, että on vaalit tulossa ja rasistien äänet tarvitaan omalle puolueelle?

Vaikka haluaisikin rasistien äänet, natsit ovat eri jengiä. Natsien agendassa ei ole mitään epäselvää: he eivät ole mitään ihmisoikeuksien, demokratian tai edes isämmaan ystäviä. Normaali ihminen ei tietenkään edes tiedä, mihin helvettiin heidän ns. vastarintansa kohdistuu, mutta oletan, että on kiva vastustaa vaikka ruohosipulia, jos siitä tulee tärkeä olo.

Suomalainen natsi ei ole mikään äärimmäisen huono-osainen raukka. Hänellä on erinomaiset mahdollisuudet olla olematta väkivaltainen natsi, monet suomalaiset jopa onnistuvat tässä. Natsilla on perusoikeudet, terveydenhoito ja kirjastoverkko. Hänelle on opetettu kynäotetta varhaiskasvatuksessa ja tavuttamista peruskoulussa, mutta ilmeisesti ainoa mitä natsi on lukenut, ovat naapurin Jaskan somepäivitykset.

Öyhötys on samanlainen valinta kuin nenänkaivuu. Sitä voi olla tekemättäkin.

Mutta ehkä nyt ollaan jonkinlaisessa päänsilityksen käännekohdassa. Ihan kuin olisin havaitsevinani kollektiivista kypsymistä kaikenlaisten vapaan kasvatuksen saaneiden mulkvistien mielipiteisiin. Viime viikolla nähtiin, kuinka Unicef vastaili jämäkästi fb-sivullaan masinoituun vittuiluun. Hienoa oli, että moni muukin nousi puolustamaan järjestöä ja tukirahaa satoi ennätystahtiin.

Keskustan Kaikkonen kannusti kansalaisia miettimään, mitä itse kukin voisi tehdä yhteiskunnallisen ilmapiirin parantamiseksi. Olen monesti miettinyt tätä. Nyt olisi esimerkiksi poliitikoille mainio hetki lopettaa natsien sietäminen, juurikin sen yleisen ilmapiirin nimissä. Ettei tarvitsisi enää kirjoittaa natseista.

Uskaltaako tähän maailmaan tehdä lapsia?

Katselin viime maanantaina A2 teemailtaa, jossa keskusteltiin lisääntymisestä. Tarkemmin sanoen ohjelmassa puitiin vauvakatoa.

Vauvakadolla viitataan siihen, että syntyvyys on laskenut Suomessa jo viidettä vuotta putkeen, ensimmäisen lapsen hankinta siirtyy yhä myöhemmäksi ja perheiden koko pienenee. Väki vähenee ja harmaantuu.

Alkoi jurppia. Ymmärrän kyllä, että kymmenen vuoden päästä eläkeläisten määrä ohittaa nuorten työikäisten määrän ja huoltosuhde kärsii. Mutta eivät lisääntymättömät nykynuoret ole syypäitä sen enempää vauvakatoon kuin eläkepommiin.

Vauvakadon aloittivat omat vanhempamme: syntyvyyshän suorastaan romahti 70-luvulla, jolloin jäätiin jo alle väestön luontaisen uusiutumistason eli alle 2,1 lasta naista kohden.

Näkisin todella mielelläni julkista keskustelua siitä, millaisena suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuus ylipäätään näyttäytyy. Syntyvyyden lasku on trendi kaikkialla maailmassa - millä tavalla tätä samaa ongelmaa lähetsytään muissa maissa? Mitäs jos tarkasteltaisiin sukupolvinäkökulmasta epäreilua eläkejärjestelmää uusiksi? Miten vanhustenhoito pitäisi järjestää? Millaisia esteitä perheen perustamiseen on?

Vauvakadon hoitaminen on vain oireen hoitoa, itse sairaus jää näkemättä. Syitä olla lisääntymättä on enemmän kuin koskaan - eikä siihen riitä ratkaisuksi työpaikan lastenjuhlat (vaikka se ihan kiva idea onkin).

Naisille on olemassa muitakin rooleja kuin äidin. Sosiaalinen paine perheen perustamiseen on edelleen suuri, mutta vaihtoehto ei enää aiheuta häpeää. Naiset voivat valita. Yhä useampi pari myös pohtii vaikuttimiaan, vapaaehtoisesti lapseton löytää vertaistukea. Ja tämä on pelkästään hyvä juttu. Perheenlisäys ei ole enää itsestäänselvyys ja perheiden moninaisuus lisääntyy.

Poliitikkojen piikkiin menee perhe-elämän epävarmuuden ruokkiminen. Millaiset toimet lisäävät luottamusta työn ja perheen yhdistämiseen? Laadukas päivähoito on työssäkäyvän vanhemman paras ystävä ja turvaverkko, joka monelta puuttuu, mutta minä en ole nähnyt muuta kuin tämän mahtavan palvelun ankeuttamista.

Sitten punnitaan vielä uskoa koko ihmislajin tulevaisuuteen. Ympäristön osalta paska alkaa näillä näppäimillä osua tuulettimeen. Maapallo on rikkonut lämpöennätyksiä jo monta kuukautta putkeen, meret täyttyvät muovista ja kemikaaleista, eliölajeja katoaa vauhdilla. Kun antibiootit lakkaavat toimimasta, kuolemme korvatulehdukseen. Tulevaisuus näyttää monella tavalla epävarmalta ja on ihan selvää, että se vaikuttaa valintoihin.

Yhteiskunta muuttuu ja muutos on väistämätön. Tämä yltäkylläisyys, missä juuri tällä hetkellä elämme, ei ole mikään itsestäänselvyys. Meidän sukupolvemme on sattunut tupsahtamaan maailmaan hyvään paikkaan, hyvässä saumassa. Nyt punnitaan uskoa siihen, löydämmekö tavan elää tällä maapallolla kestävästi.

Minulla ei ole yksiselitteistä vastausta otsikon kysymykseen, mutta moni tätä pohtii. Pelkkä vauvakadosta puhuminen ei nyt oikein riitä.

Ajatuksia?

Viimeinen delfiininäytös

Tuosta Särkänniemen järjestämästä viimeisestä delfiinishowsta tuli mieleen parikin juttua. Siinä meni tietenkin viestinnällisesti pieleen ihan kaikki.

Huvipuisto aliarvioi ihan täydellisesti eläinten kohtalon kiinnostavuuden ja ilmeisesti kuvitteli, että operaatiosta ei kukaan tiedä mitään, jos se järjestetään yöllä. Paikalla olivat tietysti kaikki mediatalot ja järjestöt, livelähetyksen kanssa.

En iloitse tästä kohusta (tragedia tapahtui jo 80-luvulla kun Veera ja Delfi vangittiin meksikonlahdelta), mutta tämä tapaus on kaikessa surkeudessaan hyvä merkki. Elämme sukupolvenvaihdosta suhteessa eläinten oikeuksiin.

Eläimet pääsevät nykyään otsikoihin muutenkin kuin joulukinkkujen saatavuusuutisina. Eivätkä söpöt ja pörröiset eläimet ole ainoa älähdyksen aihe. Salametsästys, Indonesiassa palmuöljyn viljelyn takia ahdinkoon ajatuneet orangit ja Espoonlahden meriuposkuoriainen ovat päässeet samalle viivalle.

Tiedämme eläimistä enemmän kuin koskaan. Muiden lajien oikeudenmukainen kohtelu ja lajityypillinen elämä kiinnostavat nykyään muitakin kuin risupartoja. Eläinten viihdekäyttö sirkuseläiminä ja härkätaisteluissa nähdään yleisesti arveluttavana ja uusien delfinaarioiden perustaminen todennäköisesti kielletään.



Nykyään olen huomannut suhtautuvani hyvin ristiriitaisesti myös eläinpuistoihin. Korkeasaarella oli oma paviaanikohunsa, mutta toistaiseksi vielä luotan paikan etiikkaan, arvostelukykyyn ja laatuun. Ulkomaisissa eläinpuistoissa en ole käynyt sen jälkeen kun näin Nizzan lähistöllä sijaitsevassa puistossa helteessä rinkiä vetäneen jääkarhun. Ei tarvinnut olla intendentti huomatakseen, että se ei todellakaan kuulunut sinne.

Enenevissä määrin kohuja syntyy myös tuotanto- ja turkiseläinten oloista.

Asennemuutos näkyy luomulihatiskillä, nyhtökaurahyllyllä ja työpaikkaruokaloissa. Jos en mene ajoissa lounaalle, kasvisruoka on loppu. Trendi on ottanut kunnolla tulta vuoden sisään, ja asennemuutos on myös vauhdittanut uusien kasvisproteiini-innovaatioiden markkinoita. Ja kun tiedustelin ravintolassa kasvisannoksen makua, tarjoilija sanoi, että helsinkiläiselle kasvissyöjälle ei enää voi tarjota ihan mitä tahansa tai se palautuu äkkiä keittiöön.

Summa summarum: Eläinten oikeuksia ei voi enää ohittaa olankohautuksella. Tämä kohu olisi tapahtunut ennemmin tai myöhemmin, sillä delfinaarioiden aika on ohi. Cetacean-lahkon edustajien ei toivon mukaan tarvitse enää Suomessa renkaan läpi hyppiä. Toivottavasti myös suomalaismepit pitävät huolen, että se EU:n kaavailema valaiden eläkepaikka valmistuu pian.

Koulumatka piteni 11 kilometrillä

Noin. Eilen tuli sitten päätös siitä, missä sisäilmaongelmien takia suljetun lähikoulun oppilaat ensi lukuvuoden viettävät.

Kolmannelle luokalle mennään 11 kilometrin päähän nykyisestä koulusta, lähivaihtoehtoja ei edes tutkittu. Se on pääkaupunkiseudun asukkaalle, jolla on kolme koulua alle kilsan säteellä, aika merkittävä muutos. Vielä muutama vuosi sitten sama tila ei kelvannut yläkoululle, koska "se sijaitsi kaupungin äärilaidalla".

Uusiin tiloihin järjestetään kaupungin bussikuljetus, joka vienee ihan minimissään 20 minuuttia suuntaansa, mahdollisesti tuplat, riippuen vähän siitä, mitä kautta kyyti kiertää.

Eikä tässä vielä kaikki.

Bussikuljetus pidentää koulupäivää ainakin tunnilla (ml. matka koululle, josta kuljetus oletettavasti lähtee), mitä on tapana kompensoida koulupäivän pituudessa. Mistähän aikaa nipistetään? Välitunneista? Siitä musiikista, jota varten kouluun haimme? Ruokailusta? Rehtori ei - yllättäen - ole vielä vastannut.

Toiseksi pohdituttaa, miten ihmeessä tämä käytännössä onnistuu? Monessa lapsiperheessä arki on tarkkaan viritetty kyhäelmä, jossa ei ole joustovaraa. Paikka on täysin päinvastaisessa suunnassa kuin minne työmatkamme suuntautuvat ja minä olen autoton, koska asun kaupungissa, palvelujen vieressä.

Toivottavasti kersa ei ikinä sairastu kesken päivän.
Toivottavasti oikomisaikoja järjestyy kouluaikojen ulkopuolelta (toistaiseksi ei ole järjestynyt).
Toivottavasti kersa ei myöhästy kuljetuksesta, ettei tarvitse värjötellä pysäkillä.
Lukujärjestyksestä varmaan riippuu voiko iltapäivälle sijoittuvassa kuvataidekoulussa jatkaa.

Ja tämä järjestely kestänee koko kouluremontin ajan (arviolta kuutisen vuotta, koska hankkeen suunnittelua ei ole aloitettukaan), sillä muut ratkaisut ovat  edelleen kalliimpia. 

Voi hyvin olla, että tilanne kuumottaa ihan turhaan ja bussilla suhaamiseen tottuu nopeasti. Toisaalta voi myös olla, että on asioita, joista en ole edes tajunnut vittuuntua. 

Täytyy kyllä sanoa, että tämä esikoisen peruskoulutaival antaa hyvin erikoisen kuvan espoolaisesta päätöksenteosta, vastuunkannosta ja lähikoulun käsitteestä. Itse ainakin vedän tästä johtopäätökset: en aio, en voi enkä halua koskea tähän kuntapolitiikaksi kutsuttuun näennäisdemokratiaan enää pitkällä tikullakaan. Ei siitä ole mitään hyötyä, joten miksi vaivautua. Ainoa arvo on raha ja perheet sitten joustavat ja paikkaavat tilannetta miten osaavat. Ei tällaista ajattelua voi muuttaa millään.

Mutta olisipa hyvä kerätä yhteen vanhempien kokemuksia pitkän matkan väistöistä - kertokaa miten teidän logistiikkanne järjestyi? Mistä väistötilat löytyivät ja miten sinne kuljettiin?

Sisäilmaongelmat osa miljoona

Ullatus! Skidin tuleva koulu suljetaan sisäilmaongelmien takia.

Ei se tämä ole. Helvetin vaikea löytää kuvitusta tähän avautumiseen.

Sinänsä ei mitään uutta, koska nykyisessäkin koulussa hurisevat ilmanpuhdistimet luokkien nurkissa, mutta parasta on se, että nyt ei ole mitään käsitystä, missä opiskelu syksyllä alkaa. Todennäköisesti jossain helvetin kuusessa, minkä takia saa herätä entistä aikaisemmin ja lopettaa puolet harrastuksista.

Hohhoijaa.

Ystävä sai samanlaisia uutisia päiväkodista ja kysyi facebookissa, tietääkö joku koulun tai päiväkodin, jossa ei ole sisäilmaongelmia?

Tähän voisi sarkastisesti vastata että juu, mutta se tarkoittaa sitä, että asiaa ei ole tutkittu. Ylen homekoulukoneen mukaan vitsissä on totta vähintäänkin toinen puoli.

Sisäilmaongelmien olemassaolo tunnustettiin jo muutama vuosikymmen sitten, mutta aika pitkään vielä senkin jälkeen huonosta sisäilmasta herkistyneille tarjoiltiin psyykkistä diagnoosia. Nykyään tietoisuus on lisääntynyt, mutta lopullista selvyyttä mysteeriin ei ole saatu. Miksi oireita ilmestyy vain joillekin? Mikä on pahin sairastuttaja? Mikä kaikki rakentamisessa on vikana?

On ihan ymmärrettävää, että monitahoisesta ongelmasta on vaikeaa osoittaa yhtä selkeää virhettä. Mutta pääasia on, että voin luottaa kaupungin toimintaan: siihen, että julkisrakennusten kuntoa ja käyttäjien oireilua tarkkaillaan, ongelmiin tartutaan jämäkästi, eteneminen on selkeää ja päätöksiä tehdään avoimesti ja yhteistyössä.

Mutta ei.

Jostain syystä homma kusee kaikissa näissä kohdissa: kattavia oirekartoituksia ei järjestetä, päätöksentekoketju on epäselvä, virkamiesten vastaukset ovat ympäripyöreitä, raportit viipyvät, dokumentteihin pääsee tutustumaan vain ajanvarauksen kautta koulun kansliassa, uutiset saa lukea lehdestä tai kuulla huhuina toiselta vanhemmalta.

Päätösten kanssa vatuloidaan, tempoillaan ja vitkutellaan ja tiedotus on säälittävää tai olematonta.

Sisäilma voi olla huonoa olematta myrkyllistä. Yksi suomalainen startuppi kehittelee ratkaisua viherseinistä.

Tästä luonnollisena seurauksena vanhemmat vetävät kolossaaliset kilarit. Lasten kohdalla huoli on suuri. On täysin epäoikeudenmukaista, että päiväkoti- ja koulurakennukset sairastuttavat. Lisäksi sisäilmaongelmien vittumainen puoli on se, että pahimmassa tapauksessa tiedossa on koko loppuelämään vaikuttava diagnoosi. 

Epätietoisuus aiheuttaa kaaosta. Kun vastauksia ei saa, syntyy kuppikuntia, salaliittoteorioita ja epäluottamusta, mikä myrkyttää koko ilmapiirin.

Jos asiat olisivat niin kuin niiden kuuluisi olla, vanhempien ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään: ei googlata mahdollisia oireita, ei kerätä nimiä adressiin eikä soitella päivät pitkät virkamiehille. Kaupungilla olisi selkeä ja avoin prosessi ja priorisoinnit. Hyvä yhteydenpito vanhempiin ja henkilökuntaan olisi tehdasasetus.

Isommassa kuvassa tarvitaan tietenkin paljon enemmän. 

1. Valtakunnan tason ratkaisupaketti. On täysin älytöntä, että jokainen saman ongelman kanssa painiva pitäjä yrittää yksin keksiä tähän viisasten kiveä. Tarvitaan ratkaisukeskeistä poikkihallinnollista ja -tieteellistä työtä, jonka tuloksia voisivat kaikki suomalaiset kunnat hyödyntää.

2. Raha seuraa tervettä rakennusta. Rakentamista pitää vastuuttaa selkeämmin ja sanktioida paljon rankemmin. Espoon teknisen toimen johtajan mukaan vain yksi asia on selvää: kun rakennuttajan vastuulla on myös korjaaminen (= elinkaarimalli), rakennus pysyy kunnossa. Lisäksi huonoiksi osoittautuneita toimijoita pitäisi a) haastaa oikeuteen ja b) siirtää saman tien julkisten hankintojen mustalle listalle, jolta ei saa tilata enää mitään.

3. Hintalappu hätäratkaisuille. Kun tässä yhteiskunnassa ei voi perustella mitään enää millään muulla kuin rahalla, niin lasketaan sitten vitkuttelun kustannukset. Mitä maksavat kaupungeille hätäkorjaukset, työterveys ja paniikkiratkaisut? Jos se priorisointi siitä irtoaisi.

4. Prosessi kuntoon ja avoimeksi. Oireita pitää selvittää säännöllisesti ja avata siitä polku eteenpäin. Mitä tapahtuu kun oireilua ilmenee? Milloin riittävät ilmanpuhdistimet? Missä järjestyksessä ja millä edellytyksillä tehdään kuntokartoitus, käyttökielto, sulkeminen ja väistö? Mitä kautta asioista viestitään?

5. Suunnitellaan edulliset, mobiilit ja nopeasti pystytettävät väistötilat. Muistelen, että penskana hirsiaitta nousi viikossa - kyllä Aalto-yliopiston jengiltä tällainen nopeasti pystytettävä prototyyppi lähtisi. Veikkaan jopa että olisi hittituote. Ja jos ei lähde, niin pyydetään vaikka Ikealta tarjous.

Tällä välin sitten venaillaan, että onko koulumatka syksyllä viisi vai 15 kilsaa. Ja tähän vapaavalintainen kirosana.

Ps. Vituttaa muuten sekin, että kotilähiöni on luokiteltu arkkitehtooniseksi museoksi, jossa ei saa purkaa mitään, koska kulttuurihistoria on terveyttä tärkeämpää. Tämä tarkoittaa, että lahonneen pytingin korjaukseen pistetään ensin miljardi ja sitten huomataan että ongelmat jatkuvat ja rakennetaan toisella miljardilla tilalle samanlainen. On älyvapaata suojella rakennuksia eikä terveyttä.

Kaikki osallistuvat - paitsi jotkut

Hallituksen säästötalkoissa on peräänkuulutettu reilua yhteishenkeä. Kaikkien on kannettava kortensa kekoon, kaikki osallistuvat talkoisiin!

Olen talkoohenkinen ihminen ja osallistun mielelläni. Maksan auliisti veroja, koska heikoimmista huolehtiminen lisää turvallisuuttani. Konkreettisetkin projektit käyvät. Yhteistä asukaspuistoa on kiva olla korjaamassa, vien mielelläni kersat siivoamaan lähialueen luontoa ja jeesaan kotinsa menettänyttä perhettä, kun itsellä on muutenkin liikaa. Annan mielelläni roposia myös luokan retkirahastoon sekä puolelle tusinaa hyväntekeväisyysjärjestöjä.

Mutta siinä vaiheessa, kun hallitus pyytää mukaan lisätalkoisiin, haluan tietää mihin rahaa tarvitaan. Mihin nykyisiä rahojani käytetään ja mitä lomarahoillani ostetaan? Ei ainakaan uutta lastensairaalaa, joka rahoitetaan - kas - yksityisillä talkoilla.

No, tietenkin me tässä yhteistyössä nostamme Suomea taloudellisesta suosta, jonka ovat pyytämättä ja yllätyksenä aiheuttaneet eskarilaiset, digitalisaatio, rakennemuutos, taantuma ja AY-jäärät eli käytännössä kaikki muut paitsi dynaaminen elinkeinoelämä itse.

Ymmärrän sen, että jos päiväkodeissa lapsia hoidetaan vähän huonommin, julkisen sektorin ylläpitoon menee vähemmän rahaa. Mutta mistä minä tiedän, että helluntaityöskentelyllä tosiaan parannetaan sitä kilpailukykyä? Ja missä kohtaa tarkalleen ottaen yritykset ovat luvanneet laittaa ylimääräiset fyrkat kotimaisiin investointeihin ja työpaikkoihin?

Ei missään. Kaikki nimittäin eivät osallistu, koska lainsäätäjämme eivät sitä edellytä ja finanssisektori taas saa varojen piilottelusta kaviaarit leipänsä päälle.

Tutkivien toimittajien talkoot paljastivat moraalisesti arveluttavaa menoa Panamalla. Pankkisektori on suojellut ikäviltä veroilta niin yrityksiä, perheitä kuin presidenttejäkin. Täysin laillisesta veronkierrosta syntyvillä tappioilla on kuitenkin hintalappu.

Verohallinto on arvioinut, että yritysten harjoittama verosuunnittelu vie Suomessa vuosittain noin 320 miljoonan euron verotulot. Sellainen summa näkyy jo Suomen valtion budjetissa.

Kaiken huipuksi Nordean päämaskotti kertoo ihan pokalla, että julkisen sektorin leikkausten määrä pitäisi kaksinkertaistaa. Toki, jos on oman käden tietoa siitä, että verokertymä jää hippasen pienemmäksi kuin valtio on laskeskellut, niin neuvohan on hyvä. Ei ihme, että ei ole varaa koulukorjauksiin, etsivään nuorisotyöhön, varhaiskasvatuksen tavoitteisiin sopiviin päiväkotiryhmiin ja lastensairaalaan. Ei ihme, että loikat jäävät tekemättä. Eikä ihme että talkoot eivät kiinnosta.

Että niin kauan kun hallitus kurjistaa lapsiperheiden elämää ja samalla yrittää aktiivisesti rakentaa Suomesta uutta Panamaa sekä vapauttaa talkoista ne, joilla annettavaa riittää, voivat he minun puolestani talkoohengessä imeä faijansa kasseja pistää omat lomarahansa vaikka viiden euron pitsoihin.

Ps. Project Mama Oy maksoi juuri yhteisöveronsa verohallinnon tilille. Lukemalla tätä blogia ilman adblockereita tuet siis suomalaista sivutoimista yrittämistä, josta maksetaan verot Suomeen.

Ps2. Puolueiden kannoista lisää täällä. Eroja löytyy.

Kolme syytä, miksi vaikeneminen ei toimi

Bloggaajakollegat saivat öyhöttämisestä tarpeekseen ja perustivat liikkeen Vanhemmat rasismia vastaan. He halusivat myös jakaa kokemuksiaan rasismista.

En itse ole jaksanut osallistua maahanmuuttokeskusteluun missään mediassa. Miksi? Olenko se kuuluisa tolkun ihminen, vaikenija, joka katsoo muualle kohdatessaan rasismia tai vielä pahempaa hyväksyy sen?

Ei vaikeneminen tarkoita automaattisesti hyväksymistä. Suomalaisten enemmistö tuomitsee rasismin. Kuulun tähän enemmistöön eikä minulla ole siihen mitään lisättävää. Hyvänen aika, biologisia rotuja ei edes ole. Maahanmuutto ei aiheuta tunnekuohuja eikä minua edelleenkään uhkaa eikä pelota mikään. Turvapaikanhakijat siirtyvät kiltisti sivuun jos kävelevät pyörätiellä.

Ja mitä keskustelu hyödyttäisi?

En ole todistanut yhtä ainutta älyllistä maahanmuuttokeskustelua. Uskoni dialogiin on nolla. Rasistit eivät etsi ratkaisuja tai vastauksia kysymyksiinsä, öyhöttäminen on itsetarkoitus. Huonolla käytöksellä haetaan huomiota pikkulasten lailla. Minä en sitä heille aio suoda. Väsyneet twiitit ja facebook-päivitykset käsittelee Saku Timonen tyylipuhtaasti.

Sitäpaitsi kertaluokkaa tärkeämpiäkin asioita olisi puitavana. Vaikkapa ilmastonmuutos, joka on ihan todellinen uhka koko ihmislajin säilymiselle ja elämälle maapallolla.

Sitten katsoin Valtterin haastattelun ja käänsin takkini. Jotain on sanottava vaikka olisikin lopenkyllästynyt koko aiheeseen. Kolmesta syystä.

1. Maahanmuuttokeskustelua tarvitaan normaalien ihmisten takia.

On aivan yhdentekevää, mitä joku yksittäinen ryhmä tai ex-kansanedustaja somessa mölisee, mutta ei ole ollenkaan yhdentekevää, mitä Suomen politiikassa tapahtuu. Rasismin sanotaan kumpuavan tietämättömyydestä ja pelosta, mutta ei siltä vaikuta. Meillä näyttää olevan varaa hukata aikaa ihmisten uhkailuun, valheiden levittämiseen ja lapsille vittuiluun, vaikka kyse on loppupeleissä isoista globaaleista kysymyksistä, jopa maailmanrauhasta.

Tässä kohtaa katson hallituksen suuntaan. Miksi politiikassa ei käydä niitä keskusteluja, joita tilanteesta huolestuneiden pitäisi kaiken järjen mukaan käydä? Mitä Suomessa tehdään väärin, mitä oikein? Mitä voimme oppia maista, joilla on maahanmuutosta pitempi kokemus? Mitä EU:n tulisi tehdä?

2. Minun täytyy näyttää kenen puolella olen.

En aio pönkittää vähemmistön luomaa illuusiota, että tässä maassa on jokaisen syytä pelätä koko ajan jotain. Ei ole. Suomessa turvallisuus on edelleen huippuluokkaa ja siitä pidetään kiinni oikeudenmukaisella politiikalla.

Sen sijaan suomalaisella rasistilla ja ISISin fundamentalistilla on paljon samoja piirteitä. Sitä puolta kannattaisi vähän miettiä.

3. Sivistys on ainoa, mitä meillä on.

Maailmassa on aina voinut lyödä, pilkata, vainota, sortaa ja riistää heikompia, pienempiä ja avuttomia ihan vain koska voi. Jos on seurannut kaksivuotiaan sielunelämää ja kehitystä, huomaa miten pitkä tie on ameebasta ihmiseksi.

Olemme kuitenkin täällä pimeässä ja kylmässä Pohjolassa, ilman valtavia luonnonrikkauksia ja sotasaaliita, onnistuneet luomaan vakaan sivistysvaltion, joka perustuu tasa-arvoon, demokratiaan ja vapauteen. Ja juuri siksi suomalainen rasismi on niin naurettavaa: meillä on asiat todella hyvin. Toisin kuin täysin riekaleina olevista yhteiskunnista tulevilla ihmisillä.

Minulle tärkeitä perusarvoja eivät uhkaa turvapaikanhakijat vaan taitamattomat poliitikot. Minun turvallisuuden tunteeni syntyy siitä, että kaikille tarjotaan mahdollisuus koulutukseen, terveydenhoitoon ja heikoimmista pidetään huolta. Maksan mielelläni veroja, jotta ihmisillä menisi hyvin. Sen sijaan miljoonien syytäminen Talvivaaran pyörittämiseen ei ole ok.

Katse on pidettävä pallossa. Eriarvoisuuden lisääminen poliittisilla toimilla, kuten varhaiskasvatuksen laatuun kajoamalla, näkyy varmasti tulevien sukupolvien kokemassa oikeudenmukaisuudessa. Sitä minä en voi hiljaisesti seurata.

Terveisiä perheestä

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen on tulossa Espoossa valtuuston käsittelyyn helmikuussa. Laki määrittelee vähimmäistason ja kunnat voivat erikseen päättää laskevatko tasoa vai eivät.

Tämä rajaus on mainio esimerkki siitä, kuinka monimutkaisia asiat ovat. Periaate kuulostaa helpolta: ne, jotka ovat syystä tai toisesta kotona, eivät saa kokopäiväistä päivähoitoa. Täysin loogista ja helppoa.

Paitsi silloin kun ei ole. Tähän väliin esimerkki elävästä elämästä.

Kun Snadi syntyi, Skidi oli jo nelivuotias. Meillä oli tien toiselta puolelta perhepäivähoitopaikka, jossa hän oli ollut puolitoistavuotiaasta lähtien - siellä oli tuttu pieni ryhmä, paras ystävä ja riittävästi toimintaa varhaiskypsälle ja lukemaan opettelevalle ipanalle. Jos luopuisimme paikasta emme ikinä pääsisi sinne takaisin.

Yritimme ihan vapaaehtoisesti pitää päivät lyhyinä, mutta Skidin palaute oli kylmää: tulette liian aikaisin - haluan leikkiä! Jep. Himassa vauva keskeytti leikit ja vei huomion.

Seuraavana syksynä elämä pisti jälleen pakan sekaisin: jäin työttömäksi. Luonnollisesti olimme hakeneet jo päivähoitopaikkaa ja saaneet sen käsittämättömällä hillolla samasta perhepäivähoidosta. Hohhoijaa. Taas olisi pitänyt ottaa molemmat lapset pois siitä hoitoryhmästä, koska työttömyyteni kesti yli kaksi kuukautta.

Kun sitten sain töitä, työt olisi pitänyt aloittaa jo seuraavan päivänä. Sain neuvoteltua kolmen päivän marginaalin, että ehtisin sopia käytännön järjestelyistä perheen toisen vanhemman kanssa.

Neljän vuoden ikäero on kehityksellisesti aika merkittävä.

Keskusteluissa virkamiesten kanssa on yllättänyt se, miten paljon käytännön järjestelyissä on edelleen epäselvyyksiä (hoitoajat, päiväkodin päivärytmi, ryhmäkoot, yksityiset päiväkodit, hoitotarpeen arviointi) ja jopa eettisiä kysymyksiä (miten kunta saa tiedon perheen työllisyystilanteesta, miten eroperheiden lapsia kohdellaan ja pitääkö päiväkodin tietää esimerkiksi isän masennuksesta?). Valtava hässäkkä - miksi?

Ehkä tosiaan pitäisi vielä kerran miettiä, miksi hallitus näkee subjektiivisen päivähoidon rajaamisen ylipäätään tarpeelliseksi. Sehän taisteltiin läpi nimenomaan naisten voimin laajalla puoluerintamalla 90-luvulla.

Huonossa taloustilanteessa pitää säästää? Nyt on jo nähty, että hallituksen laskelmat eivät toteudu, ihan jo siksi, että käytännön järjestelyt tulevat eteen. Selkeät säästöt saataisiin vain sillä, että oikeus poistettaisiin kokonaan.

Sitten on se näkökulma, että lapsen on aina parempi olla kotona. Mutta jos katsotaan, että lapsilla on todella oikeus kotihoitoon, astutaan kiinnostavalle maaperälle työssäkäyvien vanhempien kannalta. Pitäisikö toiselta vanhemmalta kieltää työssäkäynti?

Onko ongelma sitten subjektiivisuudessa? Siinä, että vanhempien tekemiin päätöksiin ja arviointikykyyn ei voi luottaa? Tuskin, koska vanhemmilla on edelleen täysin subjektiivinen oikeus jäädä kotiin lasten kanssa.

Kesällä 2013 Skidi luki jo sujuvasti.

Noh, tämä hyvin monitahoisesti kantaaottava pilakuva paljasti totuuden. Kun päivähoidon arvostus on nolla, on helppo unohtaa uudistukset ja keskittyä keppiin.

Jos päiväkotia käytetään viinanhakureissuihin, perheellä lienee muitakin ongelmia. Silloin lapsen etu olisi saada olla turvallisessa ympäristössä päiväkodissa. Jos taas kyseessä on herkkä lapsi, joka kärsii pitkästä päivästä päiväkodissa, tämä pitäisi ottaa esiin vasukeskusteluissa työllisyystilanteesta riippumatta: mitä vanhemmat voisivat tehdä, että päivät eivät venyisi? Ja yhtä lailla vastuu on päiväkodilla: miten päiväkotia voisi kehittää viihtyvyyden lisäämiseksi?

Ja uudistuksia kyllä kaivattaisiin.

Ihan ensimmäiseksi tarvitaan paljon enemmän viestintää päivähoidon mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista (esim. neuvolakäynnillä) ja sitten lisää niitä vaihtoehtoja vanhemmille, joille riittäisi kevyempikin palvelutaso. Lisäksi tarvitaan joustavuutta sekä hoitoaikoihin että laskutukseen. Digitaalinen kulunvalvontaa säästää henkilökunnan työaikaa ja paljastaa tarkalleen, miten lapset päivähoitoa käyttävät. Me maksamme koko viikosta vaikka Snadi on perjantaisin melkein aina poissa muskarin takia. Niinä muutamana perjantaina kun muskaria ei ole, tarvitsemme päivähoitoa. 

Ja paljon muutakin varmasti olisi tehtävissä kunhan vain ryhdyttäisiin keräämään ideoita ja testaamaan niitä. Keppiä ei tässä elämäntilanteessa tarvitse.

Jotta saataisiin Tallinnan viinavanhempien rinnalle todellisia perhetarinoita niin kertokaa te: millaisessa tilanteessa olette käyttäneet subjektiivista päivähoito-oikeutta?

Säästöt, jotka eivät ole säästöjä

Puuh puuh, meneillään on kuntapolitiikan hikisin kuukausi. Budjetti. Koska taloustilanne on mikä on, käsittelyssä on taas vaihteeksi leikkauksia.

Lisämaustetta antaa hallitus. Kuten jo keväällä ranttasin, hallitus todella on rajaamassa päivähoito-oikeutta ja suurentamassa ryhmäkokoja. En kannata kumpaakaan, edelleenkään, mutta nyt enää ymmärrä, miksi näitä on ylipäätään lähdetty ehdottamaan.

Nimittäin perustavanlaatuinen ongelma on se, että hallituksen laskemat säästöt jäävät käytännössä vaatimattomiksi. 

Miksi?

Koska tilat. Espoossa päiväkotitilat eivät suurimmaksi osaksi yksinkertaisesti jousta suurentuvien lapsiryhmien mukaan. Toisin sanoen päiväkodit ovat täynnä. Paloturvallisuusmääräykset, huoltotilat ja ilmastointi on mitoitettu tietylle jengimäärälle, tilaan ei saa tunkea enempää ihmisiä kuin on suunniteltu.

Toiseksi, päivähoidon rajauksen kustannuksia ja vaikutuksia eivät Espoon (eivätkä ilmeisesti minkään muunkaan kaupungin) varhaiskasvatuksen virkamiehet ole kyenneet laskemaan. Kaikkia toteuttamiseen vaikuttavia tekijöitä ei ole tarkkaan tiedossa, sillä keskeneräinen laki on yksinkertaisesti nykymuodossaan aivan liian epäselvä. Rajaukset 20 tuntiin viikossa eivät lisää päivähoitopaikkoja tai merkittävästi muuta hoitajatarvetta.

Oma kysymyksensä on vielä rajaamisesta johtuva hallinnollisen työn lisääntyminen. Työelämä voi olla hyvinkin pirstaleista. Tarvitaan valvontaa, muutoksenhakujen käsittelyä ja oikaisuja. Kuinka paljon?

Säästöä saataisiin oikeastaan vain siitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus vietäisiin kokonaan tietyiltä perheiltä, mutta se olisi äärimmäisen hölmöä. Paremmin tässä toimiikin porkkana: Espoo on tällä valtuustokaudella lisännyt päivähoitoa kevyempää kerhotoimintaa ja avoimia päiväkoteja sekä niistä viestimistä hyvällä menestyksellä.

TL;DR-versio: Konsulttien tekemissä laskelmissa on ongelmana se, että paperilla joku voi näyttää hyvältä, mutta käytännössä homma sitten vesittyy, joko osittain tai täysin. Laki onneksi asettaa vain minimitason, joten kunnissa voidaan tehdä valintoja* - ole siis yhteydessä n-y-t sekä virkamiehiin että puolueesi puhikseen.

Helsinki teki jo päätöksen, että nykyisellä mallilla jatketaan ja tavoitteena on ajaa Espoossa samaa. Varhaiskasvatusjaostossa nykyisen ryhmäkoon säilyttämisen takana olivat jo kaikki ryhmät. Jee!

Hemmetti. Jos tämä onnistuu, koko keikka on sittenkin ollut vaivan arvoinen.

*En erityisemmin pidä tällaisesta kunnallisesta vapaaehtoisuudesta, koska tykkään kovasti tasa-arvosta (varsinkin lasten mahdollisuuksissa) ihan ideologisista syistä. Mutta nyt tehdään mikä voidaan.

Maailman paras paistinpannu

Anteeksi nyt. Tämä kirjoitus ei oikeastaan käsittele paistinpannua vaan Suomen taloustilannetta. Mutta vähän myös paistinpannua.

Sipilän tuottavuusloikassa tavoitellaan sitä, että yritykset saavat samalla rahalla enemmän työtunteja. Hieno homma. Tämä varmasti jeesaa tuotantolinjastolla. Kampaajalla voi olla hankalampaa.

Mutta kun olen yksinkertainen ihminen. Ostaako niitä meidän tuotteita kukaan, vaikka ne ovat halvempia?

Maailmassa on valtavasti ihmisiä. Ja se maailma on internetin kautta auki myös suomalaisyrityksille. Väkisinkin hiipii sellainen ajatus mieleen, että mitä jos tekisimme tuotteita, joita ihmiset tarvitsevat ja haluavat ostaa?

Otetaan esimerkiksi vaikka paistinpannu. Todella moni ihminen globaalisti tarvitsee sellaisen.

Löysin maailman parhaan pannun aivan vahingossa, kun piti saada mökille uusi paistoväline. Mökkiolosuhteet ovat karut, keittoastian pitää kestää kaasukuumennusta ja suola-kalkki-rauta-kaivovettä. Nappasin Prismasta mukaan minulle entuudestaan täysin tuntemattoman saksalaismerkin pannun, joka oli vielä valmistettu ekologisesti. Se näyttää edelleen aivan uudelta, 5 vuoden ahkeran käytön jälkeen.

Tämä ei ole johtanut siihen, että en osta enää mitään. Päinvastoin - haluan myös Bekan kattilan. Ja toisen pannun kotiin. Itse asiassa ostaisin tältä firmalta ihan mitä vain, koska tuotteet ovat helvetin hyviä.

Miksi me emme tee maailman parhaita pannuja?

Emmekö osaa vai emmekö tahdo?

Olin tyytynyt monta vuotta keskinkertaiseen pannuun, koska en tiennyt paremmasta - en siksi, että olisin halunnut sen halvimman mahdollisen. Se, että keskinkertaisia tuotteita saa tuottavuusloikan avulla tehtyä halvemmalla, ei ehkä riitä nousukiitoon maailmalla, vaikka se kotimarkkinoilla riittää.

Ajattelemmeko vientiä ja tuotekehitystä suomalaiskansallisten vahvuuksien kautta? Tiedämme aivan helvetisti elinkelvottomissa oloissa elämisestä. Miksi meillä ei myydä maailman parhaita kattolamppuja tai itsestäänlämpiäviä taloja, d-vitamiinia, nastalenkkareita ja lasten talvihaalareita? Sateenvarjoja, jotka eivät hajoa ensimmäisestä tuulenpuuskasta. Akkua, joka latautuu räntäsateesta.

Toisaalta maailmalla on huutava pula myös teknologiasta ja osaamisesta. Miksi emme kehitä ratkaisuja maailman megatrendeihin kuten pakolaisongelmiin ja ilmastonmuutokseen?

Ja jos meillä on maailman koulutetuin jengi, miksi se ei näy markkinointiosaamisessa ja asiakaspalvelussa kuten vaikka verkkokauppojen toimivuudessa?

Olisiko kuitenkin loikkaamisen varaa myös asenteessa? Ehkä emme vain ole ottaneet tavoitteeksi tehdä maailman parasta pannua. Sitä voisi kokeilla.

Mitä vastaanottokeskuksissa tarvitaan?

Facebookini täyttyy kysymyksistä, mitä tavallinen ihminen voi tehdä Suomeen saapuvien pakolaisten auttamiseksi. Suurimmalle osalle helpointa on antaa tavaraa, mutta mitä keskuksissa tarvitaan?

Tein muutaman puhelun vastaanottokeskukseen, SPR:lle ja Suomen pakolaisapuun. Ja olipa hyvä että tein. Puhelut vakuuttivat siitä, että suomalaisten auttamishalu on tällä hetkellä valtavaa, mutta kanavat ovat epäselvät. Tässä tiivistys siitä, miten voit auttaa.

1. Lahjoita vaatteita ja tavaroita

Pääkaupunkiseudun vastaanottokeskusten toive on se, että kaikki apu annettaisiin Suomen Punaiselle Ristille, joka koordinoi avustusvirtaa. Tämä on ihan ymmärrettävää: keskukset eivät ehdi tehdä lajittelua ja toisaalta lahjoitukset eivät jakaudu tasaisesti. Jos SPR ei ole vaihtoehto, tarkista toiveet vastaanottokeskuksesta ennen kuin toimit.

SPR:n Kontti-keräyspisteet ottavat vastaan toimivia, puhtaita ja ehjiä vaatteita, tavaroita, leluja ja viihde-elektroniikkaa, keräyslaatikoiden sijainnit näet tästä. Kontti-auto hakee ilmaiseksi suurikokoisia huonekaluja kaupunkialueella. Osa lahjoituksista myydään kierrätystavarataloissa (tuotto käytetään Punaisen Ristin avustuskohteisiin) ja osa lahjoitetaan suoraan eteenpäin. Jos haluat lahjoittaa erityisesti suomalaisille vastaanottokeskuksille, mainitse siitä tavaraa tuodessasi.

Erityisesti tarvitaan miesten vaatteita ja kenkiä. Suurin osa Suomeen asti päässeistä tulijoista on miehiä, vaikka pakolaisista tasan puolet on naisia (katso kohta 2). Erityisesti talvivaatteista on puutetta.

Lisäksi voit tarjota tavaroille kuljetusapua. Autolliset tai kuormapyörälliset ihmiset voivat koota porukan kasaan ja heittää kavereiden ja naapureidenkin tavarat samalla keikalla.

2. Tee rahalahjoitus

Niiden ihmismassojen auttamiseksi, jotka eivät pääse Suomeen asti, tarvitaan rahaa. Naiset ja lapset jäävät yleensä pakolaisleireihin (tai sukulaisten hoteisiin) maan sisälle tai naapurimaihin, koska matka Eurooppaan on raskas ja hengenvaarallinen. Naisia ja lapsia autat siis lahjoittamalla rahaa vaikkapa seuraaviin keräyksiin:

• Punaisen Ristin Nälkäpäivään, jonka tuotto menee montaa kohdetta rahoittavaan katastrofirahastoon,
• Unicefin kautta katastrofialueiden lapsille tai  
• YK:lle pakolaisleirien pyörittämiseen (YK:n alaisen UNHCR:n yhteistyökumppani Suomessa on Suomen Pakolaisapu). 

3. Vinkkaa tiloista

Nykyiset vastaanottokeskukset ovat jo täynnä ihmisiä ja lisää on tulossa - tarvitaan siis lisää tilaa. Tahtoa perustaa keskuksia on (niiden ylläpidon kustantaa valtio), mutta majoitukseen sopivien tilojen löytäminen on hankalaa. Mikä tahansa tyhjillään oleva teollisuushalli ei käy vaan rakennuksessa pitäisi olla myös vessoja ja suihkuja. Jos tiedät sopivan, tyhjillään olevan paikan, josta kaupungin virkamiehet eivät välttämättä ole tietoisia, vinkkaa siitä vaikka kaupunginjohtajalle, joka voi aloittaa tarkemman selvityksen.

Kotimajoituksen tarjoamisesta kiinnostuneiden kannattaa odotella vielä hetki, jotta Maahanmuuttovirasto saa säännöt selkiytettyä. EDIT: Rautalankaohjeet löytyvät täältä.

4. Anna aikaa

Onko sinulla aikaa? Vapaaehtoistyön vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon. Ehditkö Nälkäpäivän lipaskerääjäksi tai jopa mukaan ystävätoimintaan? SPR järjestää tarvittavat koulutukset ja perehdytykset, mukaan kannattaa ilmoittautua nettilomakkeen kautta, jotta yhteydenotto jää talteen.

Pakolaisten kanssa työskentely saattaa arveluttaa kielitaidon vuoksi, mutta huoli on turha. Arabiaa ei tarvitse osata (mutta jos osaat olet kullanarvoinen!), sillä moni puhuu englantia ja sanoittakin pärjää. Voit osallistua vaikka paikallisiin kokki- ja käsityökerhoihin tai toimia natiivioppaana, joka tutustuttaa suomalaiseen kulttuuriin ja näyttää missä on paikkakunnan leikkipuisto ja kirjasto.

Järjestöillä ja vastaanottokeskuksilla onkin nyt positiivinen ongelma: auttamisen kanavoiminen oikeisiin kohteisiin vie hetken. Malttia siis, tästä työstä ei voi myöhästyä.

Päiväkoti tekee myös vanhemmille hyvää

Aina, kun puheenaiheena on lasten hoitojärjestelyt, tulee se kommentti. Se, jossa todetaan, että lasten on parasta kasvaa kotona. Ja että ainoa hyvä ja oikea hoitaja on äiti. Oletetaan, että nämä kommentoijat eivät trollaa, vaan ovat vakavissaan.

Äitimyytti voi Suomessa ilmeisen hyvin. Edelleen äitiyden oletetaan sujuvan yhtä luonnollisesti kuin hengityksen - se vain alkaa, itsestään. Synnyttäneen naisen katsotaan olevan sukupuolikromosomiensa ja hormoniensa perusteella täydellinen vanhempi, joka osaa antaa lapselleen parhaat eväät hyvään kasvuun. Automaattisesti.

Tämähän on tietenkin täyttä huuhaata.  

Vanhemmuuden edellytykset eivät ole kaikille samat. Miten voisivat olla?

Kukaan ei tarkista vanhemmuustaitojen tasoa ennen lisääntymistä. Kokemusta lastenhoidosta voi olla pyöreä nolla eikä lapsuuden perheestäkään saatu malli ole välttämättä ollut turvallinen ja virikkeellinen (itse olen kokenut, että on ollut jopa fiksua luopua suuresta osaa vanhempieni kasvatusperiaatteista). Vertaistukiverkostokin saattaa puuttua kokonaan.

Ponnista siitä sitten tasapainoiseksi varhaiskasvattajaksi.

Äitimyyttiin liittyy myös se, että lapsensa päiväkotiin kuskaava äiti on piittaamaton julmuri, joka on enemmän kiinnostunut omasta kuin lastensa parhaasta verrattuna kotiäitiin, joka taas on asialleen vihkiytynyt ammatilainen.

Asia voi tietenkin olla juuri päinvastoin. Äiti voi todeta, että päiväkoti tarjoaa lapselle kotia paremman kasvuympäristön, ja että saa sieltä itsekin tukea vanhemmuuteen.

Päiväkodin työntekijät kohtaavat liudan lapsia vanhempineen joka päivä. He näkevät objektiivisesti, miten lapsella menee -- vahvuudet ja heikkoudet, uhat ja mahdollisuudet. Varhaiskasvatussuunnitelmien säännöllinen läpikäynti pitää myös kartalla siinä, mitä lapsen pitäisi ikätasoonsa nähden osata. Samalla voi yhdessä miettiä keinoja, joilla tavoitteisiin päästään.

Päiväkoti kasvattaakin paitsi lapsia myös vanhempia, mutta kotiäidin osaamista ei välttämättä sparraa tai kyseenalaista kukaan. Olisi ehkä aika sanoa ääneen, että kotiäitikin saattaisi hyötyä vanhemmuusohjauksesta, varsinkin jos on kotona olosuhteiden pakosta eikä palavasta kutsumuksesta. Ehkä jopa siksi, että on kuullut hyvien äitien tekevän niin.

Ylipäätään parempi lähtökohta kasvatusfilosofisille keskusteluille olisi se, että me kaikki tarvitsemme apua, poikkeuksetta. Varsinkin kun tiedon tarpeen tunnistamiseen, etsimiseen ja soveltamiseen meillä on hyvin vaihtelevat eväät.

Vanhemmaksi saa oppia ja päiväkoti on tässä opetustyössä avainasemassa - nostamassa paitsi niitä heikoimpia lapsia, myös heikoimpia (ja ehkä niitä keskinkertaisiakin) vanhempia. Tärkeämpää tehtävää ei ehkä yhteiskunnassa ole.

Setätrio päivähoidon kimpussa

Päivän sana on hallitusohjelma. Näin lapsiperheellisenä piti nielaista pari kertaa kun lueskelin setätrion ideaverstaan satoa. Hyväksyn asuntolainan korkovähennysten leikkaamisen sekä kallistuvan pantteripussin ja kaukolämmön, mutta lapsilta -- päivähoidosta ja peruskoulutuksesta -- leikkaaminen on idioottien puuhaa.

Tavoitteena on mm. kasvattaa päiväkoti-ikäisten ryhmäkokoa samalla kun maksuja nostetaan. Lisäksi HS:n mukaan myös selvitetään, miten päivähoidon ilmaisuus pienituloisille vaikuttaa kannustinloukkuihin. Voi siis olla, että pienituloisimmillekin tulee jonkinlainen päivähoitomaksu.

Koska kansalle kerrottiin hyvissä ajoin, että kaikilta leikataan, osasin odottaa tylyä kohtelua. Hyväksyn ajatuksen. Lapsiperheidenkin pitää osallistua.

Mutta kun tuijotin listaa jonkin aikaa, huomasin, että ihan kaikilta ei leikattukaan. Lapsilisiä ja kotihoidontukea ei mainita. 

Arvovalinnat näkyvät.

Tämä hallitus haluaa pitää naiset kotona, joten siihen kannattaa tarjota maksimirahoitus. Silloin on myös pakko työntää leikkaukset työssäkäyvien vanhempien ongelmaksi ja kurjistaa vain päiväkodeista - sillä sitähän ryhmäkokojen kasvattaminen tarkoittaa. Isompi määrä lapsia yhdellä hoitajalla, stressiä, kiirettä, täydemmät päiväkodit.

Olen suuri laadukkaan varhaiskasvatuksen ystävä. Miksi? Koska varhaiskasvatus hyödyttää ihmistä enemmän kuin mikään muu myöhempi koulutus. Lisäksi varhaiskasvatuksesta hyötyvät nimenomaan huono-osaiset. Sosioekonominen tausta kun selittää menestystä ja terveyttä paljon selkeämmin kuin esimerkiksi taaperoimetys.

Hyvätuloisena voisin periaatteessa tinkiä jopa siitä varhaiskasvatuksesta (koska minulla on edellytyksiä roudata lapsia kulttuurientoihin, harrastuksiin ja ostaa kotiin askartelutarvikkeita) mutta tällä setupilla on myös se turvallinen säilytys vaarassa. Se ei käy.

Miksi ihmeessä haluaisin maksaa lisää siitä, että ryhmäkokoja kasvatetaan ja lapselleni riittää yhä vähemmän huomiota? Tässähän kannattaa ottaa lapsi pois päiväkodista ja järjestää hoito muulla tavalla. Niihin isoihin ryhmiin jäävät sitten niiden vanhempien lapset, joilla ei ole valinnavaraa.

Paitsi jos pienituloiselle lyödään hoitomaksu, hän säästää tietenkin ottamalla lapsensa kotihoitoon - pois sieltä lasta hyödyttävästä varhaiskasvatuksesta. 

Mutta pitäisi varmaan olla kiitollinen siitä, että hallitus haluaa tarjota minulle uuden auton vähän edullisemmin. Ihanaa.

Tavallisen ihmisen kupla

Tämä vaalienjälkeinen kuplakeskustelu (en oikein tiedä, mihin linkkaisin) on monella tapaa hassu. Kaksi asiaa häiritsee erityisesti.

Omituisinta on se, että kuplia nähdään kaksi. Helsinki ja muu Suomi. Minun ehkä pitäisi tunnistaa itseni "punaviinikuplasta", mutta kun en.

Olen aivan liian keski-ikäinen, mukavuudenhaluinen ja änkyrä hipsteriksi. Kulttuurinkuluttajana olen kerrassaan surkea. En käy Flow'ssa sen enempää kuin sinfoniakonserteissakaan.

Sen parjatun suvaitsevaisuudenkin kanssa on niin ja näin. Jos vietän mieluiten vapaa-aikaani joko perheeni tai samanmielisten ystävieni kanssa, en törmää erilaisuuteen yhtään missään. Eikö se ole melko sisäänpäinkääntynyttä? Jumpassakin kaikilla on samanlainen vyötärömakkara.

Siitä viinistä tykkään kyllä. Varsinkin jos saan litkiä sitä ihan omalla kotisohvalla eikä tarvitse änkeä mihinkään ylihinnoiteltuun, huonolla akustiikalla varustettuun kahvilaan.

Lisäksi puhutaan sellaisesta ihmisryhmästä kuin tavalliset ihmiset. Kuka se on? Kuka ei ole?

Aika harva meistä on johdonmukaisesti jotain tiettyä persjalkaisten alalajia. Väitän, että satunnainen äänestyskäyttäytyminen ei määrittele täysin edes pääministerin kuplaa. Kauniisti sanottuna olemme kaikki itsemme kanssa ristiriitaisia, epäloogisia ja tekopyhiä ihmishybridejä.

Minäkin. Pyöräilevä espoolainen, papin edessä naimisiin mennyt uskonnoton, yksinäisyyttä rakastava perheellinen, Kouvolassa opiskellut Helsingin yliopiston drop-out, duunariperheen keskiluokkainen tytär, introvertti aina kun en ole ekstrovertti, internetiä työkseen rakentava luddiitti ja kasvissyöjä, joka syö kesällä kolme grillimakkaraa.

Silti tai siksi tavallinen ihminen, Suomen kansan edustaja.

Mellakkaan ei ole aihetta. Kuplassa on hyvä elää ja siksipä meillä kaikilla on omamme. Kupla nimeltä Suomi.

Politiikkaa for dummies

Sain tuon äänestyspostauksen perään pari kiinnostavaa kommenttia.

Ihminen, jolla ei ole ääntä, mutta onneksi on taikasauva.

Yksi oli järkyttynyt siitä, että tässä blogissa käsitellään politiikkaa näin avoimin kortein. Tähän en voi muuta vastata kuin että politiikka on ollut mukana tässä blogissa ihan alusta lähtien ja se on ihan yhtä selkeä osa identiteettiäni kuin äitiys ja musta huumori.

Toinen kommentoija taas poti tunnontuskia siitä, että ei tajua politiikasta mitään. Tästä pitemmin.

Yksi syy, miksi pidän politiikkaa tässä blogissa esillä on se, että haluan kannustaa ihmisiä - ja varsinkin naisia - puhumaan politiikasta. Vain osallistumisen kautta herää kiinnostus siihen, mitä yhteiskunnassa eli meidän elämässämme tapahtuu. 

Lisäksi spontaani, vapaaehtoinen ja vapaamuotoinen osallistuminen on toimivan demokratian edellytys. Jos kansa lakkaa kiinnostumasta vallanpitäjien toiminnasta, kansanvaltaa ei ole. Joukkoäly, valvonta ja dialogi puuttuvat.

Moni nainen ujostelee poliittiseen keskusteluun osallistumista (tai kieltäytyy kokonaan osallistumasta). Politiikka koetaan yleisesti luotaantyöntäväksi, oma mielipide ei ole selkeä tai tiedot ovat hatarat. Jargonkin on vieraannuttavaa: kestävyysvaje ei sanana selitä itse itseään.

Media myös tukee tätä epätasapainoa. Naisten mielipidettä käydään kysymässä hiekkalaatikon reunalla vain jos kyse on kotihoidontuesta. 

Oikeudenmukaisuuden kaipuu etenkin johtamisessa on ihmisen dna:ssa. Apinatkin saavat kilarit, jos toiselle jaetaan kurkkua ja toiselle herkkuja.

Ei ole olemassa mitään ohjesääntöä, joka määrittelisi, millaisilla meriiteillä keskusteluun saisi osallistua. Asiat ovat valtavan monimutkaisia, joten yksiselitteistä oikeaa ja väärää ei ole.

Ei ole ikinä tyhmää keskustella asiasta, josta ei mitään tiedä. Siinähän sitä viisastuu. Tyhmää on inttää kuuntelematta, väittää mustaa valkoiseksi ja jättää ajattelematta itse. Moni pitää totuutena jotain mitä kaverilta snagarilla tai faijalta 60-luvulla kuuli.

Mitä politiikasta siis pitäisi tietää?

Perusjutut riittävät (ja tieto siitä, että oma kanta on osaksi pelkkää fysiologiaa). Poliittisella kentällä puhutaan oikeastaan vain kahdesta akselista: konservatiivi-liberaali ja oikeisto-vasemmisto. Puolueen ja oman ehdokkaansa sijoittumisen nelikentällä voi suodattaa tästä nelikentästä ja jutussa on kerrottu, mitä näillä arvoilla on tässä vaalidatassa tarkoitettu. 

Usein ihmiset, itseni mukaanlukien, eivät ole näissä kysymyksissä puhtaasti jotain mieltä - ruutupaikka on keskiarvo. Ja vain aniharva on linjakas itsensä kanssa. Mielipiteen muuttaminen uuden tiedon perusteella on jopa fiksua. 

Että terveiset vaan täältä valtuustosalista. Aika täällä on opettanut, että ei tässä ole mitään ihmeellistä.

Lukekaa päivälehtiä. Seuratkaa poliitikoita. Vaatikaa selkokieltä. Äänestäkää, vaikka se tuntuu epätoivoiselta.

Ai niin, ja matkustelkaa. Käykää maassa, jossa pitää asua piikkilangoilla ja muureilla suojatuissa taloissa, pelätä liikennevaloihin pysähtymistä, ja maassa, jossa äitiysloma kestää kolme viikkoa.

Tai maassa, jossa vaalien tulos on tiedossa etukäteen.

Ketä pitäisi äänestää?

Eduskuntavaalit lähestyvät. Tuskailu ehdokkaan valinnasta on aiheuttanut sen, että toimin tällä hetkellä kavereille yhden naisen konsulttitoimistona. Laitanpa siis aivoitukseni (maraton)postaukseksi.

Tämä kunnallispolitiikassa vietetty aika on tehnyt minut aika sniiduksi sekä puolueiden että ehdokkaiden suhteen.

On ollut hyödyllistä nähdä, miten muut puolueet äänestävät. Tuloksista näkee, että puheet ja teot eivät kohtaa. Toisaalta olen huomannut olevani ihan oikeassa ryhmässä. Minä näen, että turvallisen kermaperse-elämäni takaavat ympäristön (incl. ihmiset) hyvinvointi, jota rakennetaan laadukkailla julkisilla peruspalveluilla. Ja koska palvelut rahoitetaan veroilla eli työllä, kaikki paukut pitää laittaa suomalaisen työn edistämiseen ja rakenteiden uudistamiseen tehokkaammiksi. Neliraajajurrutus on paitsi spedeä, myös haitallista.

Törmään usein ennakkoluuloihin, että kaikki vihreät ovat luomulantulla eläviä hipsterihörhöjä. Tähän voin vain todeta, että jokaisessa ryhmässä on friikkejä ja hörhöjä. Vihreillä on toki omansa, mutta ehdoton enemmistö ei erotu markettijonossa muista. Päinvastoin, tarjolla on harvinaisen järkevää, avarakatseista ja asiansa osaavaa porukkaa, jotka eivät peittele vaikuttimiaan, edes mahdollista hörhöyttään.

Sitä paitsi tällä kertaa Vihreillä on niin konkreettiset ja selkeät teemat, että äänestäminen ei hävetä yhtään. Minä arvostan selkeää visiota, sillä haluan tietää, mitä me yhteiskuntana tavoittelemme. Jos säästäminen on ainoa arvo, maa kannattaa antaa johdettavaksi tilitoimistolle.

Lisäksi vaalikoneissa esiintyvä kiistelty kysymys kilpailukyvyn ja ympäristöasioiden marssijärjestyksestä on erittäin relevantti. Keski-Mongoliassa on nimittäin nähtävillä kohtuullisen yököttävä esimerkki tilanteesta, jossa talous sanelee kaiken.

Mutta kukas sitten olisi sen äänen arvoinen? Kolme pointtia.

1. Kyseessähän on luottamustehtävä. Äänestä siis ihmistä, johon luotat. Äläkä liikaa takerru vaalikoneisiin sen enempää kuin sukupuoleenkaan. Paras ehdokas ei välttämättä ole kaikissa asioissa samaa mieltä kuin sinä ja syy saattaa olla hyvä. Kannattaa kysyä perusteluja.

2. Toiseksi ehdokkaan pitää saada suunsa auki ja viestinsä perille. Hänen pitää pystyä keskustelemaan ja neuvottelemaan ihmisten kanssa, jotka ovat mahdollisesti aivan eri linjoilla, ylimielisiä, provosoituneita tai täysin kuistilla. Toiseksi ehdokkaan pitää pitää myös yleisö luupissa. Aktiivinen ja avoin viestintä kertoo, että muu maailma on edelleen läsnä.

3. Kolmanneksi, aktiivinen ja verkostoituva luonne on etu. Enemmän tai vähemmän likainen työ tehdään aivan muualla kuin äänestysnapin ääressä. Harvaan asiaan on yksinkertainen vastaus. Asioita pitää selvittää monipuolisesti ja käyttää hyväkseen olemassa olevaa asiantuntemusta.

Pari hyvää tyyppiä

Kuulun Uudenmaan vaalipiiriin. Espoon valtuustossa toimivasta ryhmästä, jonka siis tunnen henkilökohtaisesti, on ehdolla peräti seitsemän tyyppiä - eikä ihme. Kaikki aivan loistavia hahmoja, joten esittely päähänpälkähtämisjärjestyksessä.

Tiina Elo (44 v., MMM) on ehkä Skandinavian asiallisin ihminen ja nähdäkseni tietää kaikesta kaiken. Hän tuntee virkamiehet ja politiikan dynamiikan yli 10 vuoden poliittisella kokemuksellaan ja osaa rakentaa käsillä olevista palikoista parhaan mahdollisen lopputuloksen. Tiinan paras puoli onkin sinnikkyys - hänellä ei lopu usko siihen, että maailmasta on tehtävissä parempi versio. Niin ja Tiina on myös - ärsyttävää kyllä - oikeasti reipas ja fillaroi läpi talven.

Saara Hyrkkö (27 v.) on valmistumaisillaan oleva dippainssi, mutta nuoresta iästään huolimatta (tai ehkä juuri siksi) hiton positiivinen, jämäkkä ja erinomainen keskustelija. Jos Saara päättäisi argumentoida, että maapallo on litteä, kaikki olisivat ennen pitkää samaa mieltä. Onneksi hän puhuu mieluummin avoimuudesta ja tasa-arvosta. Minä sanon, että tämä mimmi nähdään eduskunnassa (tai presidenttinä) enemmin tai myöhemmin.

Mari Nevalainen (45 v, VTM) on ryhmän väriläiskä, jonka valtuustopuheiden aikana kaikki nostavat katseensa kännykästään. Mari on yhdistelmä terrieriä ja muumimammaa ja on kovaääninen pehmeiden arvojen, suvaitsevaisuuden ja eläintenoikeuksien puolustaja. Ja hei, hän osaa puhua ilman paperia! Liikunta-alan yrittäjänä Mari on luontaisesti kiinnostunut ihmisten hyvinvoinnista ja terveydestä.

Jyrki Kasvi (51v., TT) on sanalla sanoen letkeä tapaus. Ryhmän propellipää (ja tohtorismies) on taustansa ansiosta erittäin perehtynyt ATK-asioihin, jopa siinä määrin, että hänen ehdokasnumeronsakin on ykkösiä ja nollia. Toivon lämpimästi Jyrkin läpimenoa, sillä tietotekniikan kehityksen ymmärtämistä ja tulevaisuuden visiointia eduskunnassa todella tarvitaan - sen huumorintajun lisäksi.

Susanna Rahkonen (46 v., Oik. kand.) on varatuomari, yrittäjä ja politiikassa sen verran kokenut konkari, että hänen ohitseen ei saa juuri mitään. Susanna on täysiverinen haukka, mitä tulee lainsäädännön kiemuroiden ja julkishallinnon prosessien tuntemiseen. Diplomaattinen ja äärijärkevä Susanna osaa katsoa asioita myös kansainvälisestä näkökulmasta: hän osaa puhua oikeusvaltion merkityksestä kansalliseen turvallisuuteen ja harmaan talouden globaaleista vaikutuksista.

Inka Hopsu (38v., KTM) on ryhmämme ylikärsivällinen puhis, jonka zeniläistä tyyneyttä eivät hetkauta mitkään provosointiyritykset. Partiossa ja uusperheen arjen yhteensovittamisessa treenatuista ongelmanratkaisukyvyistä on apua, kun hän taistelee syksyn talousneuvotteluissa vähän oikeudenmukaisempaa tulonjaon puolesta. Hän on opettajana ja opetuslautakunnan varapuhiksena erityisen perehtynyt peruskoulun tarpeisiin ja tavoitteisiin.

Johanna Karimäki (DI ) on ryhmän ainoa istuva kansanedustaja ja kokenut vaikuttaja. Johanna istuu vieressäni valtuustossa ja kyselen häneltä joka kerta eduskunnan kuulumiset, päätösten ison kuvan ja taustat. Johanna jos kuka tietää piinallisen tarkkaan, että helppoja voittoja ei ole: vaikuttamistyö on pitkä projekti ja joskus on jopa vaikea nähdä mikä asia lainsäädännöllä oikeastaan pitää korjata. Viimeksi hän on nostanut esille ympäristörikosten tutkinnan tehostamisen tarpeen. Hatunnosto Johannan paneutumiselle ja perusteellisuudelle.

Ja sitten vain koppiin, joko nyt heti tai sitten varsinaisena vaalipäivänä. Muistakaa vaalikalja!

Parisuhdetta pelastamassa vol 2

Postaukseen, meneekö parisuhde perheenlisäyksestä väistämättä pilalle, tuli paljon kommentteja, omilla kokemuksilla höystettynä. Suurin osa tuntui olevan sitä mieltä, että kyllä, aluksi menee. Siksipä jatko-osa.

Syitä akuuttiin pilaantumiseen monia.

Yleistäen voisi sanoa, että pienen lapsen äiti ei välttämättä tunne oloaan kovin hyväksi. Harvemmin pikkulapsiaika - synnytyksen jälkeiset krempat, jatkuva vastuu asiasta, josta ei tajua mitään, vyötäröllä hyllyvä makkara, krooninen univelka ja maailman pieneneminen yksipuoliseksi - lisää kenenkään hyvää oloa. Ja jos tuntee koko ajan itsensä väsyneeksi, riittämättömäksi ja apeaksi, miten se voisi olla vaikuttamatta parisuhteeseen?

Totta kai se vaikuttaa. Parisuhteesta vanhemmuuteen siirtyminen on ihan uusi, vaativa vaihe parisuhteessa. On ihan tutkittu juttu, että vanhemmaksi tulo vaikuttaa vanhempien parisuhteeseen. Odotukset leppoisasta vauva-arjesta ja omasta roolista vanhempana saattavat romuttua karvaalla tavalla eikä tilannetta osaa nähdä kovin objektiivisesti. Ja kuten Maaret Kallio kirjoittaa, puolisosta voi tulla vihollinen.

Ongelma on myös siinä, että me emme ole varustettuja kovin hyvillä parisuhdetaidoilla (Kts erityisesti s 38 eteenpäin). Niitä ei opeteta missään ja omien vanhempien malli saattaa olla aivan katastrofi.

Ja koska kukaan ei näe etukäteen, mitä tapahtuu, tilannetta pitää käsitellä samalla kun olisi kaikkea muutakin. Mikä siis avuksi?

Terapia. Kyllä. Parisuhdeterapia. Ennakkoluuloisen korviin se kuulostaa aivan järjettömän kiusalliselta lässytykseltä, mutta oman lähipiirin mukaan aika harva sieltä on tullut täysin tyhjin käsin pois - päinvastoin. Muutos on mahdollista. Ihmiset ovat kameleontteja: erilaiset ihmiset ja ympäristötekijät saavat meistä erilaisia puolia esiin. Jos mukaan saa eväitä kohdata konflikteja ja näkökulmaa omiin (mahdollisesti sairaan typeriin) maneereihin, muutos on mahdollinen.

Aito vertaistuki. Asioista puhuminen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa tuo perspektiiviä ja kehittää myötätuntoa omaa itseä kohtaan eli kykyä pohtia omia tunteitaan ja ajatuksiaan hyväksyvästi. Vertaistukea on turha etsiä vauvapalstoilta, jossa trollit ja muut lähinnä loppuunpalaneilta vaikuttavat ihmiset kilpailevat mielensäpahoittamisesta. Kun omia tuntemuksiaan osaa käsittellä tutkien eikä arvottaen, pääsee helpommin kriiseistä yli.

Vastuunjako. Vanhemmuus kuuluu lähtökohtaisesti molemmille vanhemmille, vaikka projektipäällikön salkkua edelleen tungetaan naisille varsin voimallisesti. Minun nähdäkseni tämä "valinnanvapaus" onkin täysin näennäistä. Agraariyhteiskunnan perinteistä voi kieltäytyä mutta se vaatiikin pokkaa. Ei ole mitään muuta tapaa ymmärtää toisen osapuolen roolia paremmin kuin ottamalla sen. Tämä pätee myös työelämään: töihin lähtö on helppo nähdä perhearjen pakenemisena, mutta harvemmin se yhtä riemulomaa on.

Moni kommentoija oli myös sitä mieltä, että tilanne paranee kun lapset kasvavat. Tärkeintä olisikin pidättäytyä tekemästä mitään radikaalia ja peruuttamatonta, kun tilanne on sekaisin. Kaikki perheet eivät eroa, vaikka se joskus ihmeeltä tuntuukin. Jaxuhali on ehkä toivotuksena vitsi mutta siinä on vinha perä.