Vanhempainvapaiden myytit murrettuna

Olin viime viikolla tasa-arvon päivän kunniaksi puhumassa työelämän tasa-arvosta Emma Karin, Jani Toivolan ja THL:n erikoistutkija Johanna Lammi-Taskulan kanssa. Kun samassa lauseessa on sanat työelämä ja tasa-arvo, puhutaan aina vanhemmuuden vastuunjaosta. Ja näin vaalien alla 6+6+6 -mallista.

Kuvassa pousaavat vasemmalta Johanna Lammi-Taskula, kansanedustajaehdokkaat Emma Kari ja Jani Toivola
sekä bloggaajanne ryppyisessä paidassa.

Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että vapaiden kiintiöimiseen liittyy paljon ennakkoluuloja ja myyttejä. Listasinkin muutaman suositun väitteen, joilla isän osallistumista vanhemmuuteen vastustetaan.

1. "Naiset ansaitsevat miehiä vähemmän, joten heidän on pakko jäädä kotiin."

Tämä on sekä miesten että naisten suosituin argumentti, joka perustuu ilmeisesti väärinkäsitykseen. 6+6+6 -mallissa ansiosidonnainen eli palkkaan perustuva päiväraha jatkuu koko 18 kuukauden ajan eikä siis muuta perheen tuloja merkittävästi, toisin kuin kotihoidontuki. Konkurssi ei uhkaa.

Sukupuolten välisiä tuloeroja on toki olemassa (jos gender pay gap kiinnostaa tämä Forbesin analyysi oli aika hyvä), mutta pointti on siinä, miten mittavia ne ovat esim. isän puolen vuoden jaksolla? Väitän, että vain aniharva on oikeasti laskenut, mitä järjestely rahallisesti tarkoittaisi (laskuri löytyy täältä).

Verottajan uusimpien tietojen mukaan miehet ovat kyllä naisia suurituloisempia, mutta ero ei ole valtava: naisten osuus ansiotuloista oli 45% ja miesten 55% (luku on samansuuntainen muissakin tuloluokissa, vain osinkotuloissa naiset ovat täydellisiä altavastaajia).

Toki on tapauksia, joissa vanhempien välillä on valtavat tuloerot, mutta tahto ratkaisee niissäkin. Jos mies kuittaa vuodessa 100K€, hän voi valmistautua vapaaseensa säästämällä rahaa - samalla tavalla kuin naisen pitämiin vapaisiin varaudutaan etukäteen, esim asuntolainan lyhennysvapaalla.

(Lisäksi voi aina pohtia, miksi tämä sukupuolten välinen tuloero on olemassa. Suomen työmarkkinat ovat eurooppalaisessa vertailussa korostetun sukupuolittuneet ja perhe kampittaa naista uralla sekä rekrytoinnin, työsuhteen vakinaisuuden, palkkauksen että etenemisen kautta. Koska epätasa-arvo.)

2. "Naiset haluavat hoitaa lapsia, miehet eivät."

Joku voisi väittää, että nykytila heijastaa todellista valinnan vapautta - naisethan aivan selvästi haluavat hoitaa lapsia hinnalla millä hyvänsä, seurauksista välittämättä. Mutta kun tämä sama biologinen "fakta" ei päde muissa Pohjoismaissa, joissa isien vapaita on kiintiöity. Suomessa vanhempain- ja hoitovapaat pitävät käytännössä vain naiset, vaikka kulttuurimme ovatkin muuten hyvin samanlaisia. Miksi? Meillä valinnat tehdään agraariyhteiskunnan ja äitimyytin arvojen kautta.

Jos katsotaan julkista keskustelua, tunteet näyttäisivät kuohuvan enemmän siitä, että isät eivät osallistu lastenhoitoon kuin siitä, että osallistuvat. Voisiko syynä olla se, että kun ei tarvitse, ei opi?

Insipiraatioksi voi vaikka vilkaista tämän Johan Bävmanin kuvasarjan isistä vanhempainvapaalla. Kyllä ne haluavat ja osaavat. Ja jopa superhoivaviettisten naisten kannattaa olla järkeviä ja opetella jakamaan hoitovastuu isän kanssa ihan vakuutuksena sille, että lapset eivät joudu huostaan, jos äidille tapahtuu jotain.

3. "Miehen ura vaarantuu."

Tämä on todellinen ongelma: joidenkin miesten työnantajat todella uhkailevat työntekijöitään uran vaarantumisella. Ongelma kuitenkin poistuu vain sillä, että vanhat kaavat rikotaan laajalla rintamalla ja lainsäädännöllä. Työhön nimittäin palaa motivoitunut isä.

4. "Perheiden pitää saada itse valita."

Tässä ollaan koko idean suhteen väärillä jäljillä. Kiintiöissä ei ole mitään epäreilua, päinvastoin. Isälle kiintiöity osuus on toimivaksi todettu panostus miesten vanhemmuuteen, isyyteen ja tasa-arvoon, jolla on vaikutuksia paitsi lapsen ja isän suhteeseen myös parisuhteeseen ja naisten työllistymiseen. Jostain syystä vain Suomessa katsotaan, että se mikä isän ja lapsen suhteen eteen budjetoidaan, on jollain tapaa äidiltä pois.

Absurdeinta on se, että valinnanvapauden vaatimus koskee vain naisia. Tällä hetkellähän naisen valinta on myös miehen valinta.

Nekin, joiden mielestä lapsen pitää saada olla kotona mahdollisimman pitkään, voittaisivat kun äiti saisi olla kotona ansiosidonnaisella vuoden putkeen, eli kolme kuukautta pitempään kuin nykytilanteessa. Lasten ei siis tarvitsisi koskaan mennä alle yksivuotiaana päivähoitoon, vaikka vain vain äiti pitäisi vapaat. Ja äiti saa toki jatkaa lastenhoitoa kotihoidontuella tämän jälkeen.

Mutta fakta on, että ei ole mitään järkeä tukea pelkkää kotiäitiyttä näin kalliilla yhteiskunnallisella investoinnilla. Äitimyyttiä voi sitten kannatella ihan omalla ajalla.

5. "Ei ole työtä mihin palata."

Jos naisella ei ole työtä, vaikka hän sellaisen haluaisi, hän on työtön ja oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Naisen työttömyys ei korjaudu kotiäidiksi jättäytymisellä, vaikka valinta onkin naiselle henkisesti helppo.

Ainoa, mistä tätä mallia voi arvostella on sen hinta. Ansiosidonnainen korvaus näin pitkäksi aikaa on iso investointi perheisiin ja tasa-arvoon. Onneksi siitä seuraa myös säästöjä, inhimillisestä hyvästä puhumattakaan.

Toki kaikille perusteluille voi viitata kintaalla, ja todeta jumalan haluavan naisten olevan kotona tai lasten menevän pilalle kaikkien muiden paitsi äidin hoidossa. Mutta näitä väitteitä ei sitten enää faktoilla kumotakaan.

Ps. Puolueista Kristilliset, Persut ja Keskusta eivät kannata vanhempainvapaiden tasa-arvoa. Äänestämällä vaikutat.

Mitä itse valitsisit?

Vietin viime lauantain Espoon talousarvion parissa. Kotikaupungissani - kuten koko Suomenniemellä - on taloudellisesti huono meininki: kunta saa rahansa veroista ja verotulot ovat tässä taloustilanteessa romahtaneet. Lainamääräkin on tapissa, kun asukasmäärien kasvun takia rahaa tarvitaan myös kaiken uuden rakentamiseen.

Koska maltillinenkin veronkorotus on Espoossa jonkinlainen tabu, poliitikkojen eteen lätkäistään leikkauslistat. (Anteeksi: tuottavuus-, tasapainotus- ja sopeuttamisohjelmat.)

Lapsiperheisiin leikkaukset osuvat monella tavoin, lapsiperheet kun ovat palveluiden suurkuluttajia. Budjetissa on sellaisia menoeriä kuten kouluavustajia, iltapäiväkerhoja, perhetyön resursseja, perusopetuksen ryhmäkokoja ja Espoo-lisää (= kunnan itsensä määrittelemä vapaaehtoinen korvaus alle kolmivuotiaiden lasten hoitamisesta kotona), sekä erilaisia investointeja: koulukorjauksia ja uusia päiväkoteja.

Leikkauslistat paljastavat lakisääteisyyden merkityksen. Hyvinä aikoina annettuja vapaaehtoisia etuja karsitaan heti kun tilanne tiukkenee. Näihin pitäisi nyt sitten vetää rukseja päälle, kukin prioriteettiensa mukaan.

En ole ikinä tehnyt mitään yhtä vittumaista. Vähiten kurjan säästön hakeminen on perinteistä parhaan valitsemista paskasta.

Eniten julkishaloota on aiheuttanut Espoo-lisän leikkaus. Moni epäilee sen tuomia säästöjä, mutta esimerkit kertovat toista. Vantaalla vastaavan lisän leikkaus ei tuonut päiväkoteihin lapsiryntäystä. Samaan lopputulokseen on tullut Espoo.

En itse kuulu Espoo-lisän varauksettomiin faneihin. Olen ideologisesti päivähoidon puolestapuhuja, en kotihoidon. Olisi epäoikeudenmukaista säilyttää Espoo-lisä ennallaan, kun kaikesta muusta höylätään.

Pidän Espoo-lisää muutenkin epätasa-arvoisena järjestelynä: rahan saa vain, jos *kaikki* perheen alle kouluikäiset lapset hoidetaan kotona. En olisi mistään hinnasta ottanut sosiaalista nelivuotiasta pois mahtavasta perhepäivähoidosta katselemaan, kun imetän viisi tuntia päivässä. Naurettava ajatus.

Minä pistän pelimerkkini mieluummin kaikille niille toimenpiteille, jotka edistävät ja tukevat vanhempien työssäkäyntiä: laadukasta ja monenlaisiin tarpeisiin sopivaa päivähoitoa ja kerhoja, koululaisten iltapäiväkerhoja tokaluokkaisillekin, lähipalveluja kuten asukaspuistoja ja kirjastoja sekä turvallisia kouluteitä. Sama pätee myös muihin perheen hoitovastuisiin kuten iäkkäisiin omaisiin.

Isommassa mittakaavassa on myös pakko pitää kiinni perusopetuksen tasosta. Meillä ei ole mitään muuta tässä pohjoistuulen, tihkusateen ja sysipimeyden potkimassa maassa kuin sivistyneet ihmiset. Laadukas peruskoulu on maamme ainoa kilpailuvaltti. Jos se sössitään, sössitään kaikki.

Näillä priorisoinneilla Espoo-lisä häviää perinteisin luvuin.

Näissä kunnalliskuvoissa näkyy suoraan se, että monet lastenhoidolliset kysymykset pitäisi linjata valtakunnallisella tasolla. Espoo-lisää tarvittaisiin vähemmän, jos käytössä olisi 6+6+6 -malli. Sama pätee toiseenkin suuntaan: pienille lapsille sovelias perhepäivähoito romutettiin lähes täysin työaikalain takia: kun hoitaja on kuukauden välein viikon lomalla, ei hoitoaika riitä mitenkään työssäkäyvälle pariskunnalle.

Hyvät uutiset ovat, että nämä vaalit ovat edessä keväällä.

Leikkikääpä hetki poliitikkoa: vilkaiskaa kaupunginjohtajan linjausta ja kertokaa minkälaisilla arvoilla lähtisitte itse leikkauksia tekemään ja milloin olisitte valmiita veronkorotuksiin?

Go kirjasto!

Tiesin, etten ole ainoa! Tämä oli fiilis kun luin tutkimuksesta, jonka mukaan pienyrittäjät tekevät töitä kirjastoissa.

"Etätyön lisääntyessä erityisesti työnteko on siirtynyt julkisiin tiloihin kuten kirjastoihin. Aalto-yliopiston selvityksessä huomattiin, että kirjastoilla on vieläkin suurempi merkitys yrittäjille.
– Teimme useissa kirjastoissa haastattelututkimuksia. Mielenkiintoinen havainto oli, että kirjastoja käyttävät nimenomaan freelancerit ja pienyrittäjät. Kirjasto tarjoaa lämpimien tilojen lisäksi usein wifi-yhteyden ja tulostusmahdollisuuden. Siellä voi työskennellä keskittyneesti useita tunteja päivässä."

Kun jäin työttömäksi, päätin perustaa yrityksen. Alkuvaiheessa, kun ei ollut tietoa asiakkaista ja säännöllisestä kassavirrasta, minulla ei ollut varaa mihinkään hankintoihin, eikä tietenkään työhuoneeseen. Koska kotona ei voinut keskittyä milloin mistäkin syystä, pakenin kirjastoon.

Ihmettelin jo silloin, eikö minunkaltaisilleni tyypeille tosiaan ole mitään paikkaa mihin mennä. Olisin kuitenkin hyvin voinut maksaa vähän työtuolista, sähköstä, nettiyhteyden käytöstä, puhelinkopista, neukkarista, printtausmahdollisuudesta, pienestä tallelokerosta - ja niistä verkostoista. Olisin voinut lainata myös myös taloushallinnon ja markkinoinnin palveluja!

Jos kirjasto ottaa minut avosylin vastaan, voisiko tätä puolta kehittää ihan tarkoituksella? Suuntaus ei näytä siltä, että pienyrittäjien, freelancereiden ja muiden kummallistyöntekijöiden määrä ainakaan vähenisi.

Espookin väläyttelee säännöllisesti kirjastojen sulkemista, onneksi kulttuurilautakunnassa on oltu hereillä. Espoonlahden asukaskyselyssä tuotiin esille, että kirjasto on ipanoillekin turvallinen oleskelutila.

"Lapsille kirjasto on kodin ja koulun jälkeen ns. kolmas tila. Lapset arvostavat sitä, että kirjasto on paikka, jossa ”voi vaan olla” He haluavat myös tehdä kirjastossa (tai kirjaston kanssa) erilaisia itselleen tärkeitä asioita. Jos lapset saisivat päättää, kirjastossa olisi rentoa, mukavaa ja kodikasta, ja siellä olisi leikkipaikka. Luku- ja juttelupaikkoina olisi pehmeitä sohvia ja lattiatyynyjä. Vaikka kirjastossa olisi paljon tekemistä, siellä olisi kuitenkin hiljaista, ei huudettaisi, eikä ketään kiusattaisi."

Kirjasto edustaa harvinaisuutta, helposti lähestyttävää julkista tilaa, vähän niin kuin puisto. Kun pohtii kirjastoa yhteisen tilan näkökulmasta, alkaa ideoita tulla enemmänkin. Mitä kirjasto voisi tarkoittaa nuorille? Eläkeläisille? Sinkulle? Vanhempainvapaiden viettäjälle? Kaupunginvaltuutetuille? Lähidemokratialle? Kierrättäjälle?

Ihmisten kohtaaminen mahdollistaa kaikenlaisen jakamisen, tekstien, tavaroiden, ideoiden ja verkostojen. Kirjastojen puolesta kannattaa siis korottaa äänensä, vaikka ei lukutoukka olisikaan.

Nainen, salkku ja media

Todettakoon heti alkuun, että en ole mikään Kokoomus-fani enkä tunne Sanni Grahn-Laasosta pätkän vertaa. Kirjoitanpa silti sanasen eilen nimitetystä ympäristöministeristämme - tai oikeastaan hänen kohtelustaan mediassa.

Nimitystä on arvosteltu monella tapaa.

Kuppini kaatui kun näin, että Maikkari oli haastatellut Grahn-Laasosen isää. Isältä oli myös kyselty että mitä ohjeita hän antaisi tulevalle ympäristöministerille.

Mitä h e l v e t t i ä?

Miksi Stubbin tai Rinteen vanhemmille ei soitettu vaikka heidän jälkikasvunsa saivat vielä merkittävämmät salkut? Olisihan Antin äiteellä voinut olla annettavanaan painavaakin ohjetta pojalleen kansakunnan taloudenpidosta.

Ja toivottavasti soitettiin myös aviomies Laasoselle ja kyseltiin tunnelmia, kyseessähän on nimittäin tuore äiti. Olisi ollut hyvä tarkistaa, ettei vaan olisi vähän hormoonihuuruja sotkemassa työn tekoa. Ja tietenkin pyytää ne neuvot.

Toinen raskaasti nyppivä seikka on iällä hutkiminen. Tämä tytön typykkä on herttaisesta ulkomuodostaan huolimatta täyttänyt kolmekymmentä.

Hän on ollut isän kertoman mukaan politiikassa mukana lukioiästä saakka. Se, että patakonservatiivien puolueessa pääsee noin pitkälle, edellyttää kohtuullista henkistä kypsyyttä, kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä.

Ja onko hän nyt loppuviimeksi niin hirveän nuori? Suomen nuorin ministeri oli aikoinaan Ulf Sundqvist. Hän oli 27-vuotias ottaessaan opetusministerin tehtävät vastaan.

Lisäksi yrittäjä Elina Yrjölä laskeskeli, että alle nelikymppisiä ministereitä - sikäli kun se on merkittävää - on paljon muitakin. Matti Ahde, Ahti Karjalainen, Paavo Arhinmäki, Jyrki Katainen (joka valittiin jopa pääministeriksi 40-vuotiaana) ja Ville Niinistö. Varmasti lisääkin löytyy.

Kokemattomuuden alleviivamistakin kannattaa vähän miettiä. 

Olisihan se toki ollut kiva, että tuore ministeri olisi ehtinyt perehtyä ympäristöasioihin vaikkapa valiokunnassa. Toisaalta täysin "puhtaalta pöydältä" voi nousta paljon vaativimpiinkin ministerintehtäviin kuten Antti Rinne teki.

Voitaisiinko siis keskittyä olennaiseen?

Grahn-Laasosen näkemykset "turhan sääntelyn purkamisesta" ovat paljon kiinnostavampia kuin hänen isänsä mielipide tyttären uudesta duunista. Annetaan siis Sannin näyttää, millaisia hänen arvonsa ovat. Ja punnitaan sitten keväällä, mitä valinta kertoo Kokoomuksen ympäristöosaamisen tasosta.

40 vuotta ydinperheellä päähän

Törmäsin tähän Ylen arkistoista löytyneeseen, hienoon tallenteeseen 70-luvulta. Päivänpolttavana puheenaiheena oli uusi sukunimilaki.

Suomessa valmisteltiin 1970-luvun lopulla sukunimilain uudistusta, jonka yhtenä tavoitteena oli, että nainen voisi halutessaan säilyttää sukunimensä solmiessaan avioliiton.

Oikeusministeriö perusteli uuden lain tarvetta seuraavasti:

"Uusi sukunimilaki turvaa sukunimen pysyvyyden ja muuttumattomuuden. Se toteuttaa puolison ja lapsen sukunimen määräytymisessä tasa-arvoa riippumatta puolison sukupuolesta ja lapsen sukuasemasta. Se edistää ja suojaa kansallista nimistökulttuuriamme. Se keskittää ja yksinkertaistaa sukunimeä koskevat säännökset."

Kuten kaikki uudistukset, tämäkin kohtasi vastustusta. Jutussa siteerataan vastatustajien argumentteja:

• "meillä on pitkä, hyvä perinne, joka palvelee hyvin kansan tarpeita, emmekä halua tuoda perheisiin uutta riidanaihetta."
• "sittenhän tyttönä pääsisi rouvaksi."
• "SMP haluaa kunnioittaa Suomen kansan valtaenemmistön mielipidettä elikkä nimiperinne säilyy ja kansallinen omaleimaisuus säilyy. Ja tuemme perheiden eheyttä ja avioliittoa tälläkin tavalla."
• "Jos lapsella on pääsääntöisesti äidin sukunimi, aviottomat lapset ja avioliitossa syntyneet lapset eivät millään tavoin erottuisi toisistaan."
• "paljon puhutaan isien ja lasten suhteiden parantamisesta ja siinä sukunimen määräytymisellä on tärkeä asema. Lisäksi ns. avoperheissä oleva nimisekamelska ulottuisi myös koskemaan ehjiä perheitä".

Jakamisen arvoiseksi tämän tallenteen tekee sen ajankohtaisuus. Kun näitä argumentteja kuuntelee, ei voi olla vetämättä yhtäsuuruusmerkkejä nykypäivään. Me käymme edelleen keskustelua tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta.

Käytössä ovat samat argumentit. Pyhä perhe on vaarassa edelleen. Ydinperheellä ja lapsen edulla päähän lyöminen pitää pintansa, vuosikymmenestä toiseen.

Pilvellä voi onneksi nähdä myös hopeareunuksen. Sukunimilaki meni läpi 1985.

Nyt 30 vuotta myöhemmin lapsillani on minun sukunimeni eikä ketää kiinnosta pätkääkään, ovatko lapseni aviossa syntyneitä. Tulevaisuudessa on toivoa.

Monta vaaraa ompi eessä

Istuin pari vuotta sitten kahvilla Ranskassa sypressipuiden varjostaman kahvilan terassilla. Yhtäkkiä kadulta kuului kauheaa ryminää - ja sen jälkeen äänekästä kiroilua. Merde!

Punainen pikkuauto oli rysäyttänyt suoraan mataliin terästolppiin, joita en ollut huomannut vielä hetki sitten. Kuuntelin paikalle saapuneen poliisin selostusta vajavaisilla ranskan kielen taidoillani: katu muuttuu iltapäivisin kävelykaduksi - aivan kuten liikennemerkissä ilmoitetaan.

Tosiaan. Maasta nousevat tolpat nousevat tietyllä kellonlyömällä automaattisesti kieltoa tukemaan. Oma moka!

Olen muistellut terästolppia, kun olemme Skidin kanssa treenanneet koulumatkaa ohjeiden mukaan. Koulumatkaan sisältyy pahamaineisen, viiden kaistan risteyksen ylitys. Valot vaihtuvat hitaasti eikä vihreän valon odottaminen edes riitä. Pitää varmistaa, että ne oikeasti ovat aikeissa pysähtyä - myös sillä auton taakse jäävällä viereisellä kaistalla, jonne ei 120 senttinen tyyppi edes näe - mutta kuitenkin niin että ehtii vihreillä tien yli.

Ja nyt on valoisa kesä. Puolet vuodesta olisi syytä pukeutua vilkkuviin ja soiviin jouluvaloihin.

Skidi kysyi ihan aiheellisesti, miksi sitten ylipäätään on jalkakäytäviä, liikennesääntöjä ja suojateitä, jos kuitenkin koko ajan on pelättävä, että joku ajaa päälle.

Vahinkoja sattuu, aikuisillekin. Suurin osa autoilijoista on kuuliaista ja varovaista porukkaa, mutta hyvilläkin kuskeilla on huonoja päiviä. Tragedia on siinä, että huolimaton autoilija tekee ruumiita.



Vähintään yhtä iso ongelma on itse ekaluokkalainen. En tiedä teistä, mutta meillä asuu omissa ajatuksissaan tallustava, hajamielinen hattivatti, joka saattaa milloin tahansa unohtaa, että seisoo liikennevaloissa.

Lisäjännitystä tuovat punaisia päin kulkevat aikuiset pyöräilijät ja jalankulkijat, joiden mukana lapsi lähtee epähuomiossa ylittämään tietä, vaikka valo ei ole vaihtunut. Lapsi kun luottaa siihen, että kyllä aikuinen tietää, milloin yli saa mennä.

Automaattitolpat olisivat ratkaisu epäskarppien kuskien pysäyttämiseksi, mutta koululaisen liikennesilmän ja keskittymiskyvyn puutteeseen auttaa vain aika.

Tarvitaan uusia ideoita kaupungininsinöörien käsiteltäväksi. Tuli mieleen esimerkki (jälleen) ulkomailta.

Pieniä koululaisia voisi auttaa Kööpenhaminan malli. Jalankulkijoiden valot olivat poikkeuksetta lyhyet, mutta eräässä risteyksessä jalankulkijoille näkyi vieläpä digitaalinen laskurikello, josta näkee, miten monta sekuntia odotusta kestää. Lisäksi liikkuva laskuri kiinnittäisi ehkä huomion siihen, mihin pitääkin.

Toinen aika kiva olisi koululaisen opaskoira.

Missä kriteeri, siellä ongelma

Moni on pyytänyt koulupaikkatilanteen päivitystä. Tässä tulee.

Kööpenhaminassa oli liikennevalot jossa näkyi valojen jäljelläoleva aika.
Tieto, että kohta pääsee, teki odottamisesta huomattavasti miellyttävämpää.

Etenemislinjoja oli kaksi: valitus aluehallintovirastoon ja toissijainen haku haluttuun kouluun. Toissijaisen haun kautta ei paikkaa ole irronnut, joten jäin odottamaan päätöstä valituksesta. Se tuli viime viikolla.

Avi oli lausunnossaan selkeä: virhettä ei ole tapahtunut. Espoon asettamia kriteereitä, joiden perusteella lähikoulu oli osoitettu, oli noudatettu.

En ollut päätöksestä yllättynyt. Jo ensimmäisessä kontaktissa minulle kerrottiin, että valitukset eivät mene yleensä ikinä läpi. Ja miksi eivät mene?

Koska oppilaaksioton kriteerit ovat käytännössä ympäripyöreää diibadaabaa.

Tärkein kriteeri on turvallinen koulutie, mutta Espoossa ei kuulemma ole turvattomiksi luokiteltuja kouluteitä. Mikä tahansa koulutie on siis turvallinen. Jos kriteerinä olisi ollut turvallisin mahdollinen koulutie, meillä olisi ollut selkeä keissi.

Muutto lähemmäs toivekoulua ei auta. Vasta, jos olisimme joutuneet lähikoulusta yli kolmen kilometrin päähän, tilannetta olisi tarkasteltu uudestaan.

Kun koulupiirejä ei ole ja kriteerit ovat mitä ovat, jää virkamiehelle kaikki valta. Silloin saattaa käydä niin, että ihan samoilla kriteereillä samasta osoitteesta ohjataan eri kouluihin.

Ja koska päätöksenteko ei ole avointa, virkamies voi aina vedota "kokonaistilanteeseen". Sitähän minä en näe. En, vaikka pyysin saada nähdä, mistä osoitteista kyseiseen kouluun pääsee. Tietoja ei kuulemma voi antaa.

Sitten otin yhteyttä opetustoimen johtajaan Kaisu Toivoseen ja ehdotin seuraavia toimenpiteitä.

1. "Turvallinen koulupolku" ajatuksesta käytäntöön
Esikoulusta pitäisi poikkeuksetta päästä lähikouluun. Jos ehdotus pakollisesta esikoulusta toteutuu, koko kouluikäluokka on kaupungin tiedossa jo vuotta nykyistä aiemmin. Tässä vaiheessa viimeistään ei ole mitään estettä päättää jo vuotta aikaisemmin, mihin lähikouluun oppilas ohjataan.

Lisäksi päivähoitopalveluja käyttävät perheet (joita on Espoossa paljon) tietäisivät, mistä esimerkiksi perheen nuoremmille sisaruksille kannattaa hakea hoitopaikkaa. Tämä helpottaa varhaiskasvatuksen työtä.

2. Päätöksentekoa täytyy monipuolistaa. 
a) Tällä hetkellä vanhemmilta kysytään vain ensisijainen koulutoive. Toissijaisen toiveen (joka saattaa olla työ- tai opiskelukuvioiden takia joku ihan muu kuin se toiseksi lähin) lisääminen nopeuttaisi käsittelyä tungosalueilla.
b) Jos toissijaiseenkin kouluun on tungosta, pitäisi vanhempien kanssa keskustella henkilökohtaisesti ennen päätöksentekoa ja kertoa muutoksenhakuprosessista. Tämä todennäköisesti vähentäisi valitusten määrää.
c) Lasten sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä. Oppilaan osoittaminen yksin toiseen kouluun on epäinhimillinen veto. Sen lisäksi, että parhaat kaverit ovat löytyneet, koko ryhmä on esikouluvuonna oppinut tuntemaan toisensa. Tämä vähentää kiusaamista ja koulunaloitukseen liittyvää jännitystä, varsinkin kun se turvallinen aikuinen taas vaihtuu.
d) Sisarusperustetta pitää katsoa perheen kaikkien lasten kannalta. Tällä hetkellä huomioidaan (jos huomioidaan) koulussa oleva sisarus, joka todennäköisesti jo liikkuu muutenkin itsenäisemmin. Sisarusperuste on kuitenkin tärkeä myös sen pienemmän, vielä päivähoidossa olevan sisaruksen osalta.

3. Koulureittien turvallisuus arvioidaan uudestaan
Pallo tekniselle toimelle: mitä "turvallinen" kriteerinä pitää sisällään? Monissa risteyksissä on parannettavaa etenkin jalankulkijoiden turvallisuuden kannalta: suojateillä ei ole korokkeita, liikennevaloja, kunnollista yleisvalaistusta tai hidasteita, valojen vaihtuminen kestää pitkään eikä alikulkua tai kiertotietä ole.

Koulureittien vaaranpaikoista voisikin teettää kartoituksen *oppilaan* (ei aikuisen virkamiehen) näkökulmasta. Tämä on helppo joukkoistaa nettiin karttaprojektiksi, johon saadaan perheet mukaan Wilman kautta.

Espoon turvallisuustavoitteet koulujen ympäristössä voisivat olla korkealla myös hyötyliikuntanäkökulmasta: mahdollisimman monen oppilaan pitäisi uskaltaa liikkua kouluun itsenäisesti pyörällä tai jalan.

Noh, Toivonen vastasi vain yhteen kohtaan:

"Edellinen varhaiskasvatus- ja opetuslautakunta pyysi selvitystä siitä, miten kriteerejä voitaisiin muuttaa niin, että koulun esiopetuksesta pääsisi aina samaan kouluun oppilaaksi. Asia valmisteltiin lautakunnalle, mutta se olisi tuottanut niin paljon lisää epätasa-arvoa, ettei silloinen lautakunta kriteerejä muuttanut. "

Kyseistä valmisteludokumenttia en ole vielä (pyynnöstäni huolimatta) saanut. Olisin halunnut tietää, mitä väitetty epätasa-arvo käytännössä tarkoitti.

Voihan olla niinkin, että tällaiset ehdotukset eivät ylipäätään ole tervetulleita. On helpompi vaieta ne kuoliaaksi. Toiminnan kehittäminen on aina raskasta. Nämä muutokset tekisivät prosessista inhimillisemmän mutta aiheuttaisivat uudistuspaineita paitsi työtapoihin myös koulurakennuksille, jos niiden pitäisi joustaa kysynnän mukaan. On paljon helpompi laittaa perhe pistämään arkensa uusiksi. Se ei maksa kaupungille mitään.

Käännän nyt kuitenkin kaikki kivet, kun kerran aloitin. Seuraavaksi sitten teknisen toimen kimppuun sen turvallisuusväitteen osalta. Ans kattoo.

Project Maman suuri eurovaalitentti

Huomenna pitäisi tietää, kenet sitä haluaa itseään edustamaan eurooppalaisesta näkökulmasta. On välillä vaikea ymmärtää, mikä sellainen näkökulma edes on.

Syytän mediaa. Ensinnäkin EU:n päätöksistä saa hirveän harvoin ymmärrettävää tietoa - kurkkudirektiivi tuskin on meppien merkittävin ponnistus.

Toiseksi telkkarin eurovaalitenteissä toimittajat ja ehdokkaat puhuvat vain toistensa päälle ja ravi on niin hirmuinen, ettei mitään asiaa ehdi penkoa juurta jaksain. Jos siis kysymyksistä tajuaa jotain.  

Ratkaisu on Project Maman eurovaalitentti, jossa pureudutaan vähän keskeisimpiin kysymyksiin kuin borettavaan talousläppään. Ehdokkaaseen.

Pyysin seuraaviin kysymyksiin Vihreiden ehdokkailta vastauksia (muutkin saa osallistua).

1. Minulle hankalinta elämässä ja demokratiassa on se, että pitää kuunnella muitakin vaikka itse on oikeassa. Eikö sinun muka tee ikinä mieli hajottaa kokoushuoneen kaikki kalusteet, kun jengi ei ymmärrä omaa parastaan?

2. Äänestin itse EU:hun liittymistä vastaan silloin joskus enkä ole isojen hallintokoneistojen ystävä edelleenkään. Miten myisit mulle nyky-EU:n, jos olisit sitä kauppaamassa? (Ja tavallaan oletkin.)

3. Helsingin valtuuston kasvisruokakeskustelu sisältää legendaarista materiaalia. Mikä on EU:n ensi kauden "kasvisruokakeskustelu", jota varten kannattaisi varata poppareita ja kaljaa?

4. Olen kuntapolitiikassa huomannut, että itsekseen saa hirveän vähän aikaiseksi. Meppinäkin pitää verkostoitua, hioa taktiikoita ja editoida dokumenttien sanamuotoja. Kenet pyydät ekana fb-kaveriksi?

5. Osaatko sanoa sönkkäämättä "strategic suggestion"?

6. Oletko ollut joskus väärässä? Missä asiassa? Myönsitkö? (Mä en ikinä myönnä ja siitä tulee kieltämättä vähän riitaa.)

7. Ketä äänestäisit, jos et saisi äänestää itseäsi? Miksi?

8. Kumman kaa: Angela Merkel vai Francois Hollande?

9. Mikä on lempi-irtiksesi? Irtismaun perusteella voi näet päätellä ihmisestä paljon. Voit nimetä enemmän kuin yhden. Sekin kertoo ihmisestä paljon.

10. Jos et pääse läpi, niin mitä teet ekaksi?

Jos ei näistä kysymyksistä oma ehdokas selviä, niin ei mistään. Uurnilla tavataan!

Suvivirrellä päähän

Apulaisoikeuskanslerin lausunto on saanut raavaalle konservatiiville tipan linssiin. Koulujen uskonnollisten tilaisuuksien sisältöä on syytä tarkistaa perusoikeuksien toteutumisen näkökulmasta. Tästähän on tietysti moni joutunut tunteen valtaan: tulevat ja vievät Suvivirren!!!!

Vielä kertauksena: suvivirsihän on siis se keski-ikäisissä ihmisissä tunnereaktioita herättävä melankolinen jollotus, jota on tavattu laulaa koulujen päättyessä. Perusoikeudet taas ovat kansallisessa perustuslaissa valtion kansalaisilleen ja muille valtion oikeudenkäyttöpiirissä oleville takaamat oikeudet.

Siis virsi versus perusoikeus. Kumpi nyt sitten on tärkeämpi.

Jos tämä priorisointi on vaikeaa, niin katsotaanpa virrenveisuun puolustajien perusteluja. Suvivirren taakse on nimittäin helppo mennä piiloon sitä, että ongelma ei ole itse virressä.

1. Koska perinne, kulttuuri ja sielunmaisema!

Ihan kuin kulttuuri olisi staattinen, yhden virren varassa oleva hutera rakennelma, jota kaikki vaikutteet murentavat. Eivätköhän tasa-arvo ja perusoikeudet ole koko kulttuurimme kova ydin. Olemme kautta historian luopuneet isommista ja pienemmistä eri ihmisryhmiä sortavista perinteistä ja sallineet monen eri ryhmän rakentaa kulttuuria. Siitä kannattaisi olla ylpeä.

2. Koska kristittyä enemmistöä sorretaan!

Kyse on valtionhallinnon neutraaliudesta, ei uskontojen kieltämisestä. Kouluun on pakko mennä, kirkkoon ei. Toiseksi muiden uskontojen ja uskonnottomien määrä kasvaa koko ajan. Pitäisikö miettiä, minkä enemmistön ehdoilla 50 vuoden päästä mennään, vai lähteä siitä, että silloinkin saa laulaa suvivirttä, jos haluaa?

Ihan varmasti suurimmalle osalle kyseessä on harmiton biisi, jonka ensimmäinen säkeistö on ihan allekirjoitettavissa oli sitten harras rukoushelmien hiplaaja tai synkkä ateisti. On kuitenkin vaikea nähdä, miten koulun päättyminen ilman Luojan kiittämistä sortaisi ketään.  

3. Kaikki muutkin kristilliset merkit on poistettava!

Kyse on edelleen valtionhallinnon neutraaliudesta, ei uskontojen kieltämisestä. Joulua ja pääsiäistä voi jokainen viettää tahoillaan juuri niin hengellisesti ja virsien siivittämänä kuin huvittaa, mutta koulussa ja päiväkodissa voidaan elää ilman.

Tabun sörkkiminen herättää aina itkupotkuraivarit. Ison kuvan näkeminen on vaikea laji. Sitten voi tietysti miettiä sitä, kenelle suvivirsi oikeastaan on tärkeä - meille keski-ikäisille, joiden lapsuuteen se kuului, vai omille lapsillemme, jotka vain odottavat, että milloin täältä juhlasalista pääsee kesälomalle.

Lähinnä herää kysymys, mitkähän muut päätökset tehdään pelkästään omien lapsuusmuistojen pönkittämiseksi.

Täydellisen päiväkodin resepti

Nyt kuulolle kaikki kunnallispolitiikasta kiinnostuneet: järkkäämme varhaiskasvatusjaoston ryhmäkollegoiden kanssa pientä tapahtumaa! Yritämme saada konsensuksen siitä, millainen on täydellinen päiväkoti. Paikalla on Espoon varhaiskasvatuksen johtaja Titta Tossavainen, joka kertoo Espoon tulevaisuuden kuvioista ja yliopistonlehtori, varhaiskasvatustutkija Eeva-Leena Onnismaa, jolla on visio siitä, mitä nykyisellä rahapotilla pitäisi tehdä.

Maksan itse ihan mielelläni veroja (ja kannatin prosentin veronkorotusta, joka kuivui puoleksi prosentiksi), mutta keskustelu riittävästä tasosta on pakollista - varsinkin kun kyseessä ovat lapset, joille ymmärrettävästi halutaan tarjota kaikkea mahdollista. Kysymys on sama kuin tavaratalossa: mitä tarvitsemme ja mitä haluamme? Mikä on pakollista ja mikä taas kiva lisä.

Tätä sietää pohtia myös siinä valossa, että tutkimusten mukaan juuri varhaiskasvatus hyödyttää lasta enemmän kuin mikään muu myöhempi koulutus. Mitkä ainekset siitä niin merkittävän tekevät?

Olen itse valmis tinkimään luomuruoasta, ksylitolipastilleista, wow-arkkitehtuurista ja teatterikäynneistä, kunhan tilat ovat kunnossa ja henkilökunta pätevää. Lisäksi vanhempia vaivataan aika vähän - haluaisin tietää, voisinko itse tehdä jotain?

Jos haluat tulla mukaan keskustelemaan päiväkotien arjen ja ideaalin yhteensovittamisesta, merkkaa kalenteriisi iltameno 18.3. Jos et pääse paikalle, esitä (aiheeseen liittyvä) kysymys kommenttiboksissa, niin yritän saada siihen vastauksen!

Ajatuksia fillarikommunismista

Kanssavaltuutettu Timo Soini piti maanantain sessiossa kiinnostavan puheenvuoron (alkaa osasta 2, kohdasta 1:43:22.). Hän intoutui metrokeskustelussa puhumaan yksityisautoilun ihanuudesta ja siitä, että hän ei kuulemma "koskaan aio alistua fillarikommunismiin". Jälkimmäinen ilmeisesti liittyy jollain tavalla kaupunkibulevardeihin.

Timppa. Minulla olisi nyt sinulle pari asiaa, ihan näin kommunistina.

Aloitetaan perusasioista. Kun se päivittäinen liikunta on aivan kiistatta terveysteko. Valitettavasti. Minun perseeni leviää liiasta istumisesta ja niin käy monelle muullekin. Ja lihominen tulee näillä karjalageeneillä kalliiksi. Ehkä olet Timppa kuullutkin siitä, että erikoissairaanhoito lohkaisee tänäkin vuonna Espoon budjetista ison loven. Siis nämä sydärit, liikalihavuuden aiheuttamat aineenvaihduntasairaudet sun muut tekonivelet.

Siinä erässä ei paljon kaupunkibulevardit paina.

Toiseksi. Vaikka olen kaupungin leivissä täysi keltanokka, kokemukseni kaupunkiliikkumisesta on sinuun verrattuna aika kova. Perheessämme on auto, jota käytetään mummilavisiitteihin ja mökkimatkoihin. Lisäksi kävelen kauppaan, päivähoitoon ja Alkoon, työmatkapyöräilen (aloitin taas!) 80 km viikossa, hyppään sadesäällä bussiin tai KutsuPlussaan, singahdan junalla valtuustoon ja huristelen taksilla ravintolasta kotiin. Tätä juttua kirjoitan ratikassa.

Että anteeksi nyt Timppa, mutta ihminen, joka osaa vain laittaa webaston päälle, on minun nähdäkseni rajoittunut kuin... noh, vaikka kommunisti.

Jaksa Timppa vielä hetki. Ymmärrän hyvin, että edustat yhden asian puoluetta, jossa muiden huomioiminen on vähän vaikeaa. Perheellisenä ihmisenä sinun lienee helpompi ajatella asiaa tulevien sukupolvien näkökulmasta. Kun kysehän ei oikeastaan ole sinusta vaan isosta kuvasta, eikö niin? Siitä, mihin tämä yhteiskunta kannustaa ja millaisen kaupungin me lapsrakkaille jätämme. Jos ei itse halua/pysty/osaa fillarin satulassa istua, olisiko kuitenkin fiksua iloita siitä, että muut tekevät niin? Ja että siihen on mahdollisuus.

Muista horisontti, Timppa. Muuten saattaa kypärä valua silmille.

Kunnallispolitiikon uudet vaatteet

Olette pyytäneet postausta kunnallispolitiikasta. En ole aiheesta juuri kirjoitellut. Olen odottanut, että näkisin tässä jonkun valon. Tai suunnan. En ole. Mutta tässäpä nyt hajanaisia ajatuksia hyvistä ja huonoista puolista.

Kaipaisin todella jotain hyödyllistä kojetta.

Kun lähdin leikkiin mukaan, olin vähän kahden vaiheilla. Mietin, mitä tästä neljän vuoden setistä seuraa: vahvistuuko vai romahtaako luottamukseni demokratiaan? En osannut arvata, että tipahdan välimaastoon. Olen mukana, mutta en kuitenkaan ole. Aika ei riitä. Olen hyvin pettynyt moneen asiaan, mutta toisaalta yllättynyt, että tällä menolla homma toimii näinkin hyvin. 

Ensin huonot uutiset eli mikä tässä mättää.

1. Kieli

Eniten koko hommassa mättää kieli. Kuntajargonista oppii vuodessa vasta alkeet. Kaupungin organisaatio, julkiset asiakirjat ja päätöksentekoprosessit vilisevät käsittämättömiä lyhenteitä ja epäselvää kapulakieltä, josta tavis ei ymmärrä mitään. 

Valtuustosopimus.. eli mikä? 

Tuottavuusohjelma - miltä kanavalta tämä tulee? 

Yhdyskuntarakenne - liitin tämän termin lähinnä muurahaisiin. 

Toimielimet. Herää kysymys, mitä muita elimiä on. Ei toimivia?

Ovala. Opetus- ja varhaiskasvatuslautakunta tietenkin.

Lisäksi passiivimuodossa olevat lauseet ovat omiaan antamaan vaikutelman, että asia on hoidossa. Tiedätte: kaikkea tarkistetaan, kehitetään tai vahvistetaan mutta käytännön toimenpiteet ja seuraamukset jäävät täysin hämäriksi.

Epämääräisyys on todennäköisesti ihan tahatonta, mutta ei ole mikään ihme, että äänestysprosentti ei ole nousussa.

2. Työtavat ovat ajalta, jolloin syötiin kiviä

Valtuuston kokous on kidutusta, josta pitäisi valittaa ihmisoikeustuomioistuimeen. Monestakin syystä.

Ensinnäkin kuuden tunnin kokous pidetään kerran kuussa, maanantai-iltana duunipäivän jälkeen. En voi käsittää, miksi tämä on kaikkien mielestä ok. Vain eka puolikas on jossain määrin tehokas, mutta sitten pitäisi vetää spiidiä, että jaksaisi kiinnostua muiden mielipiteistä. Kokousta ei missään tapauksessa uskalla pitkittää pitämällä omia puheenvuoroja. Toka puolikas meneekin lähinnä vatvoessa, miten väsynyt seuraavana päivänä mahtaaa olla. 

En tiedä, mitkä kuntahallinnon dinosaurukset tätä prosessia vahtivat, mutta oletan, että kyse on surullisenkuuluisasta "näin on aina tehty" jumituksesta. Keskustelua ja päätöksiä pitäisi pystyä tekemään ihan koko ajan. Kaikki tekniset mahdollisuudet tähän ovat tietenkin jo olemassa, mutta oletan näiden dinosaurusten syövän kaikki viestintuojat. Koska olisihan tätä systeemia muuten jo modernisoitu.

Toiseksi, oman toimen ohella tapahtuva politikointi on aika hauraalla pohjalla. Minä pidin helvetin hyvänä saavutuksena sitä, että pääsin jopa 7 kokoukseen ja yhteen yli yön seminaariin (jota varten tietty piti ottaa palkatonta lomaa), mutta olinkin uusien valtuutettujen poissaolotilastojen kärkeä! Voi saatana. Parhaiten tässä pärjännee eläkeläinen, jolla ei ole enää työ- eikä perhevelvoitteita. 

Lisäksi kokouksessa kukkii ehta kiusaaminen. Toivoin kunnallispoliittiselta keskustelulta ihan liikaa. Aikuiset ihmiset yrittävät tahallaan väärinymmärtää ja ylitulkita, horisevat täysiä älyttömyyksiä (parkkipaikat ovat yhteydessä ihmisten terveyteen jne.) ja väittävät perättömiä. Valtuutetut ovat tietenkin kauniista tittelistään huolimatta taviksia. Osa tyypeistä on täysiä urpoja ja osa taas ihan briljantteja, kuten normielämässäkin. 

3. Päättäjä on väärä sana

Alkaa naurattaa joka kerta, kun kun kuulen sanan kuntapäättäjä. Rivivaltuutetun valta on hyvin rajattua ellei kuulu kaupunginhallitukseen. Suurin osa asioista ei tule minun pöydälleni, sillä kaupungin arkea pyörittävät virkamiehet ja suurinta päätösvaltaa käyttävät toimialajohtajat. Jo pelkkä kokousagendan laatiminen on vallankäyttöä! Väitän, että aktiivinen asukas, jolla on aikaa lobata, pääsee ihan samoihin tuloksiin kuin yksittäinen valtuutettu. 

Ehkä eniten ottaa päähän toimenkuvan yksipuolisuus. Olen parhaimmillani asioiden kehittelyssä, en pelkässä puoltamisessa tai vastustamisessa. Kokouslistan kysymyksiin saa kuitenkin vastata vain juu tai ei. Ei se minun näkökulmastani ole mitään päättämistä, varsinkin kun olen yleensä häviävällä puolella.

Mutta on niitä hyviäkin puolia.

1. Ryhmäkokous on palavereista antoisin

Valtuustonkokousta edeltävä ryhmäkokous (olen sitoutumaton, mutta mukana Vihreiden ryhmässä) on keskustelukerhoista kiinnostavin, jopa yleissivistävä. Kokouksessa käydään läpi seuraavan valtuustosetin agendalla olevat asiat ja yritetään saada muodostettua ryhmän yhteinen mielipide. (Esimerkiksi eilen käsitellyssä Louko-keississä, jonka lopputulemana siis lahjustuomion saanut toimialajohtaja saa toki jatkaa hommassaan, ryhmä ei päässyt yksimielisyyteen). Varsinkin totaaliummikolle on hyödyllistä päästä keskustelemaan kokeneempien kanssa, kuulla aikaisempien päätösten taustoista sekä esittää tyhmiä kysymyksiä, miksi asiat ovat niin kuin ovat.

2. Lautakuntatyössä pääsee ongelmien äärelle

Positiivisiin yllätyksiin kuuluu ehdottomasti lautakuntatyö (tosin olen itse vain jaostossa, jolla ei ole mitään päätösvaltaa, vaan sen rooli on evästää lautakuntaa). Lautakunnat ja jaostot ovat pieniä, yhden otsikon alla kokoontuvia ryhmiä. Pienellä porukalla keskustelu on laadukasta ja virkamiehiltä voi tivata vastauksia naamatusten. Hyvät uutiset kaikille halukkaille ovat, että moneen lautakuntaan pääsee, jos on ollut ehdolla ja saanut pari ääntä! Ei siis tarvitse olla valtuutettu päästäkseen päättämään.

3. Asia nimeltä valtuustosopimus

Sitten kaiken valtuustossa kököttämisen ja äänestysten häviämisen jälkeen sähköpostiin putkahtaa asia nimeltä valtuustosopimus (pätee myös lautakuntasopimuksiin). Kyseisen dokkarin pointtina on listata asiat, jotka otetaan ensi kaudella käsittelyyn, mikä käytännössä on koko homman idea. Joku itselleni hämäräksi jäänyt taho siis laatii ns. pohjan, johon voi ehdotella lisäyksiä. Neuvottelutoimikunta (tms) päättää, mikä menee läpi, ja joskus käy niin, että saa jonkun itselleen tärkeän lauseen läpi. 

Näitä dokkareita toki virkamiehet sitten tulkitsevat niin kuin tulkitsevat, mutta jos pystyy vetoamaan johonkin kirjaukseen, on vahvoilla.

Tässäpä nämä. Yritin olla lyhyt, mutta eihän siitä mitään tullut. Ehkä tämä teksti kuvastaa sitä, että kuntapolitiikka on maratonlaji. Pitäisi jaksaa jankuttaa niiden Omien Tärkeiden Asioiden puolesta vuosikaupalla ja toivoa, että jonain päivänä saa enemmistön taakseen. Valitettavasti minä olen hyvä vain pikamatkoilla, joten minun vaikutusmahdollisuuteni ovat muualla. En edes pidätä oikeutta takinkääntöön.

Kylmän lihapullan ongelma

On ilmeisesti jotenkin muodikasta syyttää vanhempia uusavuttomiksi. Viimeksi näin kävi kun OAJ: puhiksen mielestä kunnon perheessä ei syödä kylmiä lihapullia. Hänen tarkoituksensa oli kaiketi sanoa, että joillain vanhemmilla on kasvatusongelmia, jotka näkyvät opettajille, mutta jostain syystä hän esitti ruokailutottumukset jonkinlaisena porttiteoriana kouluihäiriköintiin.

Noh. Yritin olla provosoitumatta, mutta ei onnistunut. Olen ihan älyttömän kyllästynyt erityisesti poliittisten vaikuttajien typeryyteen. Lisäksi olen syönyt kersana kylmiä nakkeja.*

Vanhemmuusongelmien kova ydin ei ole eineksissä, ei kylmissä eikä lämpimissä. Eikä edes perheen yhteisissä ruokahetkissä. Väitän lonkalta, että päihteiden väärinkäyttö on pahempi riski kuin einesmutsi.

Toiseksi. Avun pyytäminen vanhemmuuteen on ihan saatanan vaikeaa. Ei ole mitenkään helppo paikka tunnustaa, että homma ei ole hallinnassa. Tällaisten kommenttien jälkeen se on vielä vaikeampaa. Mikä muu avuntarve on tätä luonnotonta uusavuttomuutta? Ehkä synnytyksen jälkeinen masennus? Kotisiivous? Lastenhoitoapu? Ehkä uusavuttomuutta on koko ajattelutapa, että ei yritä tehdä kaikkea itse, kuten suomalaisen kuuluu? Näppärä tyyppihän tekee itse niin lihapullat kuin huonekalutkin.

On ihan totta, että opettajien pitäisi pystyä keskittymään opettamiseen ja perhetyölle pitäisi olla resursseja, mutta niin kauan kun vessan vetämättä jättäminen tai kylmien lihapullien syöminen paketista ei ole rikos, on turha viedä keskustelua sivuraiteelle omien standardiensa kautta. Sen sijaan olisin mielelläni kuullut jonkinlaisen ratkaisuehdotuksen, miten opettajat voisivat ohjata apua tarvitsevia perheitä eteenpäin.

Niin. Ja sekin vituttaa, että kukaan ei koskaan sano, että suurimmalla osalla vanhempia menee ihan hyvin, lihapullista riippumatta.

Tai ehkä juuri tällainen keskustelu on sen hyvinvoinnin vahvin merkki.

* ...koska ne olivat hyviä!

Naakat ja eliitti

By Richard Crossley (The Crossley ID Guide
Britain and Ireland) via Wikimedia Commons

Luin eräänä päivänä Skidille Reijo Ikävalkon ja Mauri Kunnaksen Hullunkurista lintukirjaa. Kirjassa esitellään Suomen yleisimpiä lintulajeja hauskojen yksityiskohtien kautta. Yksi luku käsitteli naakkoja. Kirjassa kerrottiin, että naakoilla on tarkka lauman sisäinen arvojärjestys, joka määrittää mm. sen, milloin kukin syö ja missä kohtaa katolla saa istua: vanhimmat ja arvokkaimmat yksilöt istuivat ylimpänä.

Skidi osoitti kuvassa suurinpiirtein keskellä kattoa istuvaa lintupariskuntaa ja totesi spontaanisti, että jos olisimme naakkoja, istuisimme tuossa.

Olen siitä lähtien pohtinut yhteiskuntaluokkien olemassaoloa ja näkymistä arjessamme. Teinkin Hesarin luokkakoneen, jolla voi selvittää, mihin yhteiskuntaluokkaan kuuluu.

Tulos oli vähän hämmentävä.

"Luokkasi on asiantuntija
Akateemisen tai vastaavan koulutuksen omaavia ihmisiä, joilla on hyvät tulot ja runsaasti hyvin menestyviä ystäviä. Ammatteina esimerkiksi opettaja, lääkäri, insinööri. Heille tärkeitä asioita ovat usein turvallinen elämä, mukava koti ja lasten kouluttaminen. Harrastuksina esim. musiikki-instrumentin soittaminen, jooga ja salibandy, Medioina Facebook ja sanomalehti.

Kulttuurinen luokkasi on eliitti
Eliitti matkustaa paljon, seuraa maailman asioita ja harrastaa monipuolisesti kulttuuria. Eliitin jäsenet tuntevat paljon muita eliittiin kuuluvia. Varsinkin miehet harrastavat paljon. Lajeina esim. golf, hiihto, metsästys ja sisustus. Medioina kotimaiset ja ulkomaiset paperi- ja verkkolehdet."

Asiantuntijaluokka olisi joten kuten hyväksyttävissä (lähinnä ystävien perusteella), mutta en tunnistanut itseäni ollenkaan eliitistä. Hyvänen aika. Tunnen kyllä eliittiä juuri sen verran, että tiedän etten kuulu heihin. Olen kuitenkin yliopisto drop-out ja pätkätyöläinen (ja kolmen viikon päästä työtön). Toki seuraan mediaa - varsinkin kun olen toistaiseksi mediatalossa töissä, mutta matkustan kerran vuodessa Kanarialle enkä harrasta kulttuuria yhtään. Ja mistä lähtien hiihto on eliittilaji? Minun harrastamanani se on viereisen pururadan tamppaamista räkä poskella ja laihduttamistarkoituksessa, ei laskettelua Alpeilla. Suksetkin ovat yli 10 vuotta vanhat.

Nähdäkseni tulos todistaa vain kaksi asiaa.

Yhteiskuntaluokka on käsitteenä vähän vanhentunut. Miellän itse eliitin muuksi kuin pelkäksi varakkuudeksi. Eliittiin ei siis voi nousta muuten kuin naimakaupoilla. Eliitin ulkopuolella rajat ovat hämärtyneet ja luokat kerrostuneet myös horisontaalisesti. Luokasta toiseen voi pudota helpostikin työttömyyden tai sairauden seurauksena.

Sitten on vielä mittakaavaerot. Ipana teki keskiluokkaiset johtopäätöksensä telkkarin perusteella. Hän oli nähnyt telkkarista sekä prinsessahäät että resupaitaiset intialaislapset. Meidän häissämme ei ajeltu hevosvankkureilla tuhansien ihmisten hurratessa kadunvarsilla, mutta vaatteemme ovat ehjät.

Toinen huomio on se, että tällainen testi on hirveän vaikea tehdä. Emme ole noin helposti luokiteltavissa. Lisäksi ihmiset eivät osaa täyttää testiä oikein.

Teinkin testin uudestaan, tällä kertaa harrastusten osalta rehellisemmin. En minä oikeasti harrasta matkustelua, lukemista ja juoksemista. Haluaisin toki, ja teen mitä ehdin. Ihan oikeasti harrastan vain kirjoittamista, mutta sitä ei ollut vaihtoehdoissa.

Olin toisella kertaa kipuaja.

Siitä jäinkin miettimään sitä, että jos yhteiskuntaluokka määräytyy enemmän harrastuksilla, silloin mitataan elämäntilannetta.

Menee vaikeaksi. Olen mielelläni kipuaja. Olkoonkin, että todellisuudessa kyse on enemmän tarrautumisesta.

Kertokaa ihmeessä, jos teillä on hyviä keskustelunavauksia aiheesta lasten kanssa!

Huoltovapaa leikkipuisto

Espoossa - kuten koko Suomessa - on säästötalkoot. Kaupungin rahoja laskettaessa on esitetty mm. leikkipuistojen purkamista.

Kun katsoo Espoon palvelukarttaa, näkee, mistä kulut syntyvät. Leikkipuistoja on paljon ja kaikki ne pitää tarkastaa säännöllisin väliajoin, kunnostaa välineitä, vaihtaa hiekat ja haravoida. Yksi ongelma ovat EU:n tiukat turvallisuusstandardit. Käy kalliiksi vaihtaa kiipeilytelineet säännösten mukaisiksi ja laittaa keinujen alle turvasoraa tai kumimattoa. Viranomaisten mukaan on halvempaa hankkiutua niistä eroon kokonaan.

Isosisko on ehkä hiukan huolissaan pikkusiskon ilmeisestä aikeesta hypätä pituutta varvikkoon.

En nyt mene siihen, että Suomen talvessa myös turvasora on umpijäässä, sikäli kun sitä kinosten alta näkyy. Enkä siihen, että oletettavasti lasten on tulevaisuudessa kiellettyä liikkua kodistaan yhtään minnekään ilman kypärää ja kuplamuovikäärettä.

On ihan selvää, että lähileikkipaikkoja on oltava. Lapset tarvitsevat monipuolista liikuntaa joka päivä, kaatumiseen kaikkineen. Tulee törkykalliiksi kasvattaa sukupolvi, joka ei ole pudonnut keinusta.

Jäinkin miettimään huolto- ja vastuuvapaata leikkipaikkaa. Onko joka ikisessä puistossa pakko olla se hemmetin keinu ja hiekkalaatikko? Voisiko edes osa leikkipuistoista olla vähän vähemmän teknisiä (kaikkialla on ne samat kirahvinpääliukumäet) ja enemmän luonnonmukaisia? Metsässähän saa leikkiä ilman oikeusjuttujen pelkoa.

Kokemukseni mukaan lapset leikkivät melkein missä ja millä tahansa. Istutetaan matalia tanakoita puita kiipeilyä ja roikkumista varten, tehdään pensaista piiloutumissokkeloita, rakennetaan nurmikolla päällystettyjä kumpuja, joilta voi kieriä holtittomasti alas, ja asetellaan tasaisista kivistä maahan muodostelmia, joiden päällä voi loikkia. Koko systeemiä voisi kiertää vaikka lehtikuusirinki, jolloin ympärille syntyisi ihan ilmaiseksi pudonneista neulasista pehmeä minipururata. Oikea maisema-arkkitehti kehittäisi tästä konseptista varmasti vientituotteen.

Toki kaupungin puutarhuri voisi välillä käydä leikkamassa pensaita ja nurmikkoa, ellei asia talkoilla hoituisi. Mutta eipähän tarvitsisi pistää koko puistoa uusiksi kun turvamääräykset taas muuttuvat. Mäntyjä ja kiviä on vaikea kieltää.

Rakennusprojekti vs. asukkaat

Törmäsin toissa-aamuna päiväkodin pihalla itkuiseen kanssamutsiin. Hän kertoi, että heidän asuntoonsa oli kuulunut porausta läpi yön. Vasta kuudelta aamulla oli tullut hiljaista. Viisihenkinen perhe - kesällä syntynyt vauva mukaanlukien - ei ollut nukkunut minuuttiakaan.

Voitte kuvitella. Kriisi oli täydellinen. Olisin itse varmaankin joutunut jonkin sortin psykoosiin.

KUVA: Flickr / Lucas Cobb

Tapiola on tällä hetkellä valtava työmaa. Tulee metroa, parkkihalleja ja kauppakeskus. Meilläkin ikkunat helisevät säännöllisin väliajoin, mutta pahimmat tärskyt tulevat aina ennen kymmentä. Mitä helvetin hommia siis täytyy tehdä yötä myöten? Asukkaat ovat jo muutenkin melussa kovilla.

Pyysin selvitystä Espoon teknisen toimen johtajalta, Länsimetron toimitusjohtajalta ja Tapiolan alueen rakennusprojektin johtajalta.

Noh. Kukaan ei tiedä, mistä melu on tullut. Kaikki vakuuttavat, että syyllinen ei ole heidän työmaansa.

Nähdäkseni tässä on kolme vaihtoehtoa.

1) Rakennusprojektien alihankintaketjut ovat niin pitkiä, että työnjohdolla ei ole enää aavistustakaan mitä tehdään, kenen toimesta ja missä. Samasta syystä sääntöjen noudattaminen on vähän jäänyt. Jos urakka kusee, alihankkijan on fiksumpaa porata läpi yön. Vastuu ei ole kenenkään.

2) Sattumalta samalla alueella on meneillään joku yksityinen rakennusprojekti, josta kaupunki ei tiedä mitään. Tämä vaihtoehto herättää kysymyksen, mikä viranomainen valvoo yksityisten projektien sääntöjen noudattamista. Kenelle voi valittaa, jos sääntöjä ei noudateta? Hätäkeskukseen?

3) Joku valehtelee. Tätä en millään haluaisi uskoa.

Eilen poraus oli loppunut kymmeneltä. Tänään sitä ei ole kuulunut enää ollenkaan. Onko joku sana kuitenkin mennyt perille?

Mitä veikkaatte? Entä oletteko kokeneet rakennusprojektien mielivaltaa?

Perheillä oli liian kivaa

Olen yrittänyt saada selkoa, mitä budjettiriihessä oikein päätettiin lapsiperheiden osalta - ja miksi. Vaikeaa on.

Säästöjähän päätöksillä toki haettiin. Mutta kun skenaarioita on monia, laskelmat ovat parhaimmillaankin vain arvioita: säästöjä ei välttämättä tule. Lapsilisien poisto hyvätuloisilta olisi ollut selkeä kohde.

Lisäksi muutkin perustelut olivat hataria.

Kotihoidontuen jakamista perusteltiin tasa-arvolla (itse olisin lähtenyt siihen 6+6+6 malliin), mutta subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajausta ei erityisemmin millään. Ehkä se tehtiin puhtaasta solidaarisuudesta. Ilmeisesti edelleen on vallalla harha, että näin laitetaan äitiyslomailevien lattemammojen shoppailulle piste. Vauvan kanssahan sitä oikein hakeutuu kauppakeskuksiin viihtymään, julki-imettämään ja pyllypesupistettä etsimään. Niin ja työttömänä olin muistaakseni kiireisempi kuin koskaan.

Erityisesti jännittää, mitä tämä rajaus tarkoittaa käytännössä. Elina Hirvonen näkee sen heikoimmassa asemassa olevien lasten lyömiseksi. Minuakin epäilyttää. Tarkoittaako osa-aikainen hoito kerhoja, avoimia päiväkoteja tai muuta kaupungin vapaaehtoisesti järjestämää toimintaa? Niitähän voi sitten lakkauttaa seuraavalla säästökierroksella.

Hyviä puolia on vaikea löytää. Tässä ratkaisussa näytettiin tasapuolisesti persettä sekä niille, jotka haluavat hoitaa lapsia itse kotona, että niille, jotka juuri ja juuri selviytyvät yhdestä lapsesta kerrallaan. Onnellisuushöpötys, jota vielä pari vuotta sitten oli ilmassa, on ilmeisesti näissä talouskantimissa kuopattu. Sen verran voin nimittäin ennustaa, että mitä vähemmän perheillä on valinnavaraa, sitä enemmän lisääntyy säätö.

Onhan sekin tietysti tasa-arvoa, että kaikkia vituttaa. Terveisiä vaan sieltä perheestä.

Kahdeksan on liian aikaisin

Kuva: Guitavares

Sain idean tämänpäiväiseen peruskoulua käsittelevään kolumniini Veera Luoma-Ahon kotikoulusta kertoneesta jutusta, jossa kotiopetus liitettiin vanhempien suojelunhaluun. Peruskoulussa on oikeastaan vain yksi asia, jolta haluan kakaroita suojella.

Kahdeksan aamut.

Herätys koittaa hyvienkin kulkuyhteyksien päässä seitsemältä. Koulupäivä loppuu parhaimmillaan kahdeltatoista. Loppuaika nuokutaan iltapäiväkerhossa.

Järjetöntä.

Olen nillittänyt tästä aiemminkin. Olen aamu-uninen ja katkera siitä, että minut herätettiin täysin epäinhimilliseen aikaan koko ala-asteen ajan. Yhdeksän on ensimmäinen inhimillinen ja järkevä aika aloittaa yhtään mitään, saati sitten koulua, jossa kakaran pitäisi osallistua opetukseen levänneenä ja virkeänä.

Tilankäyttöongelmiin vetoaminen ei tehoa. Muualla maailmassa niitä ei jostain syystä ole: Italiassa asuva ystävän lapset käyvät koulua joka päivä 9-15 välillä. Ja vaikka olisi aamuvirkkukin, mitä järkeä on siinä, että puolet päivästä menee askarrellessa?

Kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä ongelmiin on aina ratkaisuja (kalliita ja halpoja), jos muutosta oikeasti etsitään. Lonkalta heitettynä muutama idea:

• vaikka koulut alkaisivat yhdeksältä, koulut voisivat aueta kahdeksalta, jotta aamuvirkut pääsisivät vaikka kirjastoon lukemaan tunniksi. 
• iltapäiväkerho ei ole ainoa vaihtoehto. Kerhoja voi tietenkin ajoittaa myös aamupäivään tai jopa keskelle päivää, jos tilojen käyttö sitä vaatii. Olisi varmaan helpompi saada kerhovetäjiäkin. 
• tiloja voisi suunnitella muunneltaviksi ja liikuntatunnit sijoittaa ulos ennemmin kuin jumppasaliin.
• ryhmäkokojen pienentäminen helpottaisi paitsi oppimista myös uudenlaisten opetuskeinojen hyödyntämistä luokkien ulkopuolella erilaisille oppijoille.

Koska sekä Ylen Mika Rahkonen että lukioaikainen luokkakaverini Laura Saarikoskikin komppasi ajatuksiani, ajattelin, että voisin lähteä ajamaan Espoossa (näennäinen "valtani" ei valitettavasti ulotu muihin kaupunkeihin) kokeilua, jossa koulupäiviä lähdettäisiin suunnittelemaan lypsyaikojen sijaan modernin yhteiskunnan ja perheiden tarpeiden pohjalta. Kiinnostaisiko?

Pastilliongelman ydin

Helsinki on katsonut aiheelliseksi kieltää alle viisivuotiailta päiväkotilapsilta ksylitolipastillit. Aluksi kieltoa perusteltiin sillä, että niihin voi tukehtua ja ne voi työntää nenään. Lopuksi selvisi, että kyse oli vain käytännön yhtenäistämisestä.

Oli syy sitten mikä tahansa, Espoon varhaiskasvatuslautakunnan jäsenenä kiinnostukseni heräsi. Kysyin varhaiskasvatuksen johtaja Titta Tossavaiselta, onko pöydällemme tulossa syksyllä samanlainen esitys? Vastaus oli yksiselitteinen. Ei, koska siihen ei ole mitään perusteita.

Mutta miksi pastillit sitten eivät aiheuta hämminkiä (tai tukehtumisia) Espoossa? Ihan tässä Helsingin naapurissa.

Keksin vain yhden selityksen. Kielto on nopea ja helppo implementoida. Ongelmanratkaisuun taas pitää paneutua ja jaksaa viestiä päiväkodeille ja vanhemmille, miksi mitäkin tapoja noudatetaan.

Tiedän, että resurssit ovat rajalliset, mutta tällainen kielto pienen pastillin takia tuntuu liioitellulta. Ratkaisuhan on ihan helppo: kullakin kersalla on oma pastillipurkki. Jos pastilleja ei ole, niitä ei anneta.

Kun niitä vaikeampiakin ongelmia on.

Pieni johdatus valtuustotyöhön

Pohdiskelin viime syksynä, että mihinköhän suuntaan tämä valtuutettuna oleminen vie luottamustani demokratiaan. On raportin paikka. Tässä vajaan puolen vuoden sisään on jo tullut eteen kaikenlaista.

Tapiolan kulttuurikeskuksen aukiolla.

Välillä ollaan enemmän innokkaita kuin älykkäitä.

Otetaan esimerkiksi vaikka tämä Tapiolan Jääpuisto-projekti. Keskusaltaan ympäristön kehittäminen on mainio idea! Varsinkin lapsiperhetekemistä pitäisi olla tarjolla ympäri vuoden. Mutta... luistinrata? Etenkin kun sadan metrin päässä on jo iso luistinrata. Miten paljon ihmiset oikeasti haluavat luistella? Lisäksi kaksi miltsiä + vuosittainen 150K hintalappu ylläpidosta ei oikein nyt istu oikeustajuuni. Olisiko tässä taloustilanteessa voinut ideoida jotain muuta, jopa ihan ilmaiseksi tai talkoovoimin toteutettavaa? Pulkkamäki? Jääveistoksia? Lasten hiihtolatu? Pliis.

Sitten on nämä "aina kannattaa yrittää" -hankkeet.

Kaavoituksesta eli siitä, mitä rakennetaan ja minne, syntyvät parhaimmat tappelut, sekä valtuustossa, lautakunnissa että asukkaiden kesken. Kaavoituskysymyksessä myös kaikki puoluestereotypiat realisoituvat. Jouduin heti valtuustoduunin alkumetreillä todistamaan tilannetta, jossa yleiskaavassa viheralueeksi merkitylle alueelle haluttiin rakentaa joku retail park. Kaavanvastaiset suunnitelmat ovat hölmöjä, koska niistä valitetaan ja kumoamisperusteet ovat hyvät. Mikään ei siis etene ja mahdolliset aloitetut rakennustyöt jäävät kesken. Ei järjen hiventä.

Lopuksi voi vielä mainita nämä prioriteettiongelmat.

Tapiolan koulu, jossa itse kävin yläasteen, on odottanut remonttia jo parisen vuotta. Umpihomeessa oleva pytinki seisoo tällä hetkellä tyhjillään. Arkkitehtoonisesti arvokas rakennus kuitenkin halutaan mieluummin korjata kuin purkaa, vaikka rempparahalla rakentaisi ihan uudenkin. Ongelma on siinä, että remontoiminen ei välttämättä poistaisi sisäilmaongelmia. Puntarissa on siis kaupunkikuva vs. teinien keuhkot. Minusta valinta ei ole kovin vaikea. Kiirekin olisi. Sillä välin nimittäin pukkaa laskua väistötiloista ja penskoja kiusataan pitkillä koulumatkoilla. Senkin ajan voisi käyttää vaikka nukkumiseen.

Noin yleisfiiliksenä voisin vielä todeta, että Espoon kokoisessa kaupungissa luottamushenkilön pöydällä on aika pirun isoja asioita noin iltapuhteiksi. Jätevedet, metropolihallinnot, korkean rakentamisen periaatteet sun muut vaativat välillä maisterintutkinnon verran perehtymistä. Virkamiehet voivat halutessaan viedä ummikkoa kuusi nolla. Onneksi on ryhmä, jossa voi avoimesti olla idiootti.

Koska aikani on kortilla, minusta on myös tullut suuri lähidemokratian ja osallistamisen ystävä. Haluan teidät sieltä ruudun takaa töihin! Käytössä pitäisi olla paljon terävämpiä ja värikkäämpiä kyniä kuin tällä hetkellä on.