Keittiöpäällikkö jakoi taannoin somessa kuvan, jossa oli vuori pekonia, kymmeniä lihapullia ja nakkeja sekä kanamunia – kaikki "tähteitä", jotka lensivät roskiin puolen tunnin sisällä valmistamisesta. Ne oli lapattu kylpylän aamiaisbuffasta lautaselle ja jätetty syömättä. ARGH.
Media tarttui aiheeseen kiitettävällä tarmolla, mutta tartun vielä itsekin, sillä tarpeeton ruokahävikki on yksi raivostuttavimmista tuhlauksen muodoista, mitä tiedän. Vain täysi imbesilli lappaa lautasensa täyteen pekonia ja jättää sen syömättä. Mikään valistus ei tule tavoittamaan tällaista ihmistä. Ainoa mikä toimii on se, että hävikkiruoasta tulostetaan ruokailijalle lasku. Tai se, että jokaiselle, joka jättää itse annostelemansa lihat syömättä, lätkäistään lihansyöntikielto.
Kuva kertoo paljon laajemmasta kysymyksestä: mitä lapsille pitäisi yksilötasolla ruoasta opettaa? Ja miten muu toiminta vastaa näihin oppeihin? Tämä on syytä aina aloittaa perspektiivillä eli siitä kun minä olin pieni.
Opin pelkäämään sitä, että rahat eivät riitä ruokaan. Vaikka ruoka ei ikinä loppunut, sen rajallisuudesta keskusteltiin, sillä olin päivähoidossa Karjalasta evakkoina lähteneiden isovanhempieni luona ja asuin yksinhuoltajan perheessä. Suhde ruokaan oli sekä kotona että koulussa ankara: lautanen piti syödä tyhjäksi. Ala-asteellamme oli keittäjä, joka annosteli ruoan luukulta. Pidin pääsääntöisesti kaikista ruoista ja olin reipas syömään, mutta maksalaatikko pulleine rusinoineen oli kauhistus. Vaikka pyysin maksalaatikkopäiväinä "vähän, kiitos", keittäjä laittoi sitä silti reilun kauhallisen. Se oli karseaa, sillä lautanen piti ruokailun jälkeen näyttää opettajalle ja ruoan jättämiseen pyytää lupa. Kerran nykäisin lautasen puoliksi pois kauhallisen alta ja maksalaatikkoa mätkähti tiskiin. Rangaistukseksi sain näkkileipää.
Tässä mallissa oli kaikki pielessä alkaen ihan siitä, että ruoan määrää kyllä kysyttiin, mutta pyyntö jätettiin huomiotta. Ja jos annoskokoon ei voi vaikuttaa itse, ei jättämisestäkään voi rangaista. Toisaalta taas näkkileipäepisodista opin, että kannattaa sotkea, jotta saa sitä mitä haluaa.
Nykyään kersojen koulussa on parempi tilanne. Annokset saa koota itse ja kasvislinjasto on tarjolla kaikille. Jos päivän ruoka ei kuulu lemppareihin, voi ottaa salaattia ja leipää. Siinä missä ennen ruoan arvostusta opetettiin Afrikan lasten ja nälänhädän kautta, nykyään tehdään näkyväksi raaka-aineiden tuotantoketju ja valmistuksen vaiva. Oma ruokahalu pitää osata mitoittaa oikein näiden molempien takia.
Asennemuutosta kaivataan myös ravintoloissa.
Pyydän: ottakaa huomioon ruokailijoiden toiveet! Miksi vain pihvin kypsyystoive kysytään kun samalla voisi tiedustella aterian koon ja millä suolamäärällä ranskiksensa haluaa? Miksi lasten annokset ovat ylipäätään aikuisten kokoisia? Siinä on ruokaa kunnioittamaan kasvatetulla, pieniruokaisella lapsella paha paikka kun jo heti annoksen nähdessään tietää, ettei mitenkään jaksa kaikkea. Eikä jättimäinen deafault-annos ole mikään iloinen asia aikuisellekaan, hyi olkoon, ahtaminen on kammottavaa.
Toiseksi: onko runsas buffet ylipäätään järkevä ruoan tarjoilumuoto? Aamiainen on yksi elämän suurimmista iloista, mutta en tarvitse viittä eri lajia suolakalaa, lihapulla-nakkimerta, valtavaa määrää makujogurtteja ja pullavalikoimaa. Karsittu, tarkkaan mietitty ja laadukas kattaus on poikkeuksetta valtavia pitopöytiä parempi vaihtoehto. Minulle riittää, että kahvi on hyvää, tuoremehu vastapuristettua, leipä rapeaa ja hillot omatekoisia. Lämpimät härpäkkeet voin hyvin tilata erikseen.
Ehkä tämäkin kohu oli tarpeellinen, niin älyttömältä kuin se tuntuukin.
Ps. Pistin vielä listaten meidän perheen ruokailusäännöt. Onko teillä selkeä linjaus miten pöydässä toimitaan? Löytyykö samoja?
- Ruoan arvostus lähtee ymmärryksestä. On ymmärrettävä, mitä on pitänyt tapahtua ennen kuin leipäpala nököttää edessä voideltuna. Esimerkiksi muovipakkaus ei ole mitään verrattuna siihen, jos leipää menee roskiin yksikin pala.
- Aina ei ole juuri se oma lempiruokapäivä. Ruokaa voi syödä, vaikka se ei olisikaan suurinta herkkua.
- Ruoan tavoitteena on pitää ihmisen aineenvaihdunta käynnissä, kaikki muu on loppuviimeksi pelkkää nöföilyä, johon suurimmalla osalla maailman ihmisistä ei ole varaa.
- Yhdessä syöminen on kuitenkin myös mukava sosiaalinen rituaali ja ilmapiirin pitäminen miellyttävänä kuuluu jokaiselle yli kuusivuotiaalle pöytään istuvalle.
- Ruoka on kulttuurikysymys eikä vallitsevilla käsityksillä ole välttämättä mitään tekemistä faktojen kanssa. Ihminen ei esimerkiksi tarvitse lihaa, vaikka siitä tykkääkin.
- Ennakkoluulottomuutta voi treenata. Kaikesta uudesta ei tarvitse tykätä, mutta maistaa pitää. Saa sylkäistä pois, jos on kerrassaan kamalaa.
- Jokainen yli kuusivuotias osaa jo sanoa onko kova nälkä vai vähän nälkä. Jos ei ole varma kannattaa ottaa vähän ja santsata jos vatsa vetääkin enemmän. Pöydässä voi hyvin istua yli 10 minuuttia.