Kiitos koko kasvatustiimille

Skidin koulussa jaettiin lukuvuoden lopuksi tunnustuksia. Jokaisen luokan oppilaat saivat keskuudestaan valita tyypin, joka  "uskaltaa puolustaa kiusattuja ja näin edesauttaa rauhallisen ja turvallisen oppimisympäristön saavuttamisessa."

Skidi voitti. Opettaja pisti vielä kiitokset kotiin hyvästä kasvatustyöstä.

Ystävä totesi, että tuon parempaa palkintoa ei vanhempana voi saada. Ei varmaan voikaan. Minulle on aivan sama, oppiiko lapsi ikinä derivoimaan (tai sitä oikeaa luistelupotkua...), mutta menestyksestä sosiaalisissa taidoissa olen aidosti ylpeä. Tässä maailmassa, jossa paskanpuhuminen, misogynia ja heikompien lyttääminen ovat keinoja päästä valtaan, tarvitaan niitä, jotka pystyvät empatiaan.

Mutta vanhempien piikkiin ei kaikki kiitos mene. Yhtä lailla kehut hyvästä kasvatustyöstä kuuluvat kaikille tärkeille aikuisille, jotka lapsiamme ovat kasvattaneet. He ovat olleet jo pienestä hoidossa Mummilla ja Vaarilla, serkkutytöillä, kummeilla, perhepäivähoidossa, päiväkodissa ja eskarissa -- ihanien ihmisten ympäröimänä.

Itse asiassa molempien kersojen elämään kuuluu melkoinen liuta tärkeitä aikuisia. Se näkyy mm. päiväkodin hoitosopimuksessa. Siinä on kohta, jossa määritellään, ketkä kaikki saavat tulla hakemaan lapsen hoidosta. Rivejä on kolme. Meidän tapauksessamme se riittää hikisesti puoliväliin.

Lisäksi kiitos kuuluu geeniperimälle. Työ ei ole ollut vaikeaa. Skidi on syntymäherkkä: rauhallinen, huomaavainen, oikeudentajuinen ja empaattinen - hän inhoaa konflikteja eikä koskaan lyö takaisin. Kasvatusmielessä olen lähinnä yrittänyt kannustaa Skidiä suuttumaan edes silloin kun siihen on aihetta. Itse olen oppinut häneltä lempeyttä.

Skidi itse oli voitosta hämillään. Hän piti voittoa (ja koko äänestystä) epäreiluna. Luokalla olisi kuulemma ollut monen monta tyyppiä, jotka olisivat ansainneet saman palkinnon. Kun kysyin, mistä hän arvelee hyvän ilmapiirin johtuvan, hän ei osannut analysoida. "Luokalla on vain tosi kivoja tyyppejä."

Se kyllä pitää paikkansa. Meillä iltapäivämajaansa pitävät luokkakaverit ovat olleet järjestään mukavia ja sanavalmiita. Silloinkin kun olen itse kaatunut kuolemanväsyneenä eteisen kynnykselle, nämä ovat tulleet tervehtimään ja kyselleet kuulumisia.

Mitä vanhemmaksi lapsi elää, sitä enemmän ympäristö alkaa kasvattaa, myös se ryhmä. Olisiko niin, että seura tekee kaltaisekseen myös hyvässä? Vaihto musiikkiluokalle oli oikea siirto, vaikka koulua käydään vielä vuoden päivät 11 kilsan päässä. Koulunkäynti maistuu, kavereita piisaa. Skidi on nyt selvästi oikeassa paikassa.

Tällä disclaimerilla totean saaneeni ihan parhaan joululahjan. Ripotellaan sitten sitä tuhkaa päälle kun on sen aika.

Näkemykseni lahjapaketoinnista (sisältää karkeaa kieltä)

Joulusiivoaminen on ihan hauskaa, pipareiden leipominen onnistuu koska valmistaikina ja lahjaostokset on hyvin suunniteltuna puoliksi tehty. Mutta sitten on tämä paketointi.

Minulla ei ole kuvia paketeistani sattuneesta syystä, joten tämä saa kelvata.

Paketoiminen on jouluhommista kusisin, väitän. Jos ei olisi, maailma olisi täynnä paketoinnista innostuneita valkoisia miehiä. Sen sijaan lähipiirissäni on muovikasseja ja jesaria käyttäviä miehiä useampi.

Joulu on paskan paketoijan painajainen. Pakkaustarvikelaatikkomme on täynnä erilaisia kiertolahjakasseja ja nauhoja, joita haukkana säästän synttäreiltä, mutta joulupaketointia ei oikein voi paeta. Sisäinen (ja ilmeisen estoinen) jouluihmiseni paheksuu, jos yritän työntää appiukon kirjaa pinkkiin Hello Kitty -kassiin.

Vietän siis joka vuosi yhden illan elämästäni rapsuttamalla teipistä leikkauskohtaa, kihartaen narua väärältä puolelta ja väärinarvioiden lahjapaperin kulutusta kaikkien mahdollisten ja mahdottomien pakkausmuotojen päälle.

Mikä hirveintä, paketteja pitäisi vielä koristella. Tiedätte. Kakkupaperit, ruusukkeet, kanelitangot. Niin ja voitteko kuvitella -- koristehavuja. HAVUJA? Miten estetään se skenaario, jossa lahjakassin pohjalla on paketeista irronneita neulasensa pudottaneita risuja? Jollekin tuhmalle lapselle sitten ne. Tirsk.

Paketointivaiva palkitaan samaan tapaan kuin vastatuuleen pissiminen.

Lopputulos on poikkeuksetta semihirveän näköinen tilataideteos. Lahjapaperi on revennyt kulmasta tai loppunut kesken, päätyjen taittelussa on todella monta tapaa epäonnistua ja nyhrätyissä teipinpätkissä on mustia sormenjälkiä ja toinen pää yleensä aika rispaantuneen näköinen. Ja kuka saa sen lahjanarun solmun ikinä kiristettyä?!

Mikä hienointa, tällä vaivannäöllä ei takuulla ole mitään merkitystä noin 99%:lle lahjansaajista. Yli kymmenvuotiaat viisveisaavat ja alle kymmenvuotiaat riipivät aikaansaannokseni paskaksi sekunnissa - paitsi ne, jotka alkavat kiljua, jos naru ei irtoa ilman saksia. Useimmiten naru on kuitenkin pakettikortin kanssa siellä lahjasäkin pohjalla. Mutta eipä sen niin väliä, käärön ulkomuoto paljastaa kyllä antajan.

Entä anteeksi jo etukäteen. Käytän niitä samoja viinipullolaatikoita, muropaketteja ja lahjakasseja kuin viime vuonnakin, mutta teen parhaani, että saan jotenkin teipattua piiloon edellisen vastaanottajan.

Kuten ystäväni sanoisi: it's the thought that stinks.

Pistä pukinkonttiin todellinen yllätyslahja

Kävin tirauttamassa pari kyyneltä Tukholmassa. Nuoruusvuosieni merkittävin bändi lopetti, joten varasimme liput vihonviimeiselle keikalle, kuten 38000 muutakin ihmistä.

Paluumatkalla mietin suhdettani taiteeseen yleensä. Lopputulema on aina sama: Minun pitäisi altistaa itseäni säännöllisesti muullekin kuin uutisille. Tapasin tämänkin bändin aivan sattumalta.

En harrasta musiikkia (ellei satunnaista karaokea lasketa). En käytä Spotifyta enkä juurikaan käy festareilla tai keikoilla. Innostun hirveän harvoista artisteista enkä raivofanita edes niitä, joiden musiikista pidän. En nähnyt nuorempana mitään syytä lähteä sifonkihuivi ranteessa kirkumaan sen enempää Dingon kuin minkään muunkaan bändin perään.

Tutustuinkin bändiin ihan vahingossa, kun uhmasin vihaani telttamajoitusta kohtaan ja lähdin Ruisrockiin 1996, koska kaveritkin lähtivät.

Kuuntelin keikan ja kiinnostuin. Olen hitaastilämpeävä. Ei se ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta nimi jäi mieleen. Tunneside bändin musiikkiin syntyi pitkän ajan kuluessa. Näitä oman elämän mukanakulkijoita, bändejä, joiden biisit ovat soineet kaikissa merkityksellisissä tapahtumissa, ja joiden takia jaksan vaivautua Tukholmaan joulukuussa massaitkemään, ei ole kovin monta. 

Jos siis vielä mietitte, mitä sinne pukinkonttiin laitatte, niin harkitkaa yllätyslahjaa: performanssit, elämykset, kokemukset, tiede. Myös ja jopa erityisesti lapsille. Lapset ovat erittäin vastaanottavaisia ja avoimia kulttuurikokemuksille, jopa niille, joista ei itsekään tiedä, mitä tästä tulee. Saattaa se keski-ikäinenkin samalla liikuttua.

Tarjonnasta ei nimittäin enää jää kiinni. Minun nähdäkseni lasten kulttuuritarjonnassa on tapahtunut ketsuppipulloilmiö.

Musiikkitalossa järjestetään säännöllisesti lastenkonsertteja, Oopperatalossa on aina koko perheen näytöksiä ja teattereilla on järjestään lapsille suunnattuja esityksiä (ja lastenteattereissa viihtyvät ne pienimmätkin). On Talvisirkusta, taidenäyttelyiden työpajoja, Heurekaa ja Luonnontieteellistä museota, joka on lapsen näkökulmasta aina vähän erilainen.

Näissä yllätyslahjoissa on parasta se, että ikinä ei voi ikinä tietää, millaisen vaikutuksen ne tekevät tai muistijäljen jättävät. (Ja että paketoiminen on helppoa.) Vahingossa voi osua kohdalle elämänmittainen ystävyys, joka tarjoaa sekä inspiraatiota että lohdutusta. Mitä nyt sattuu tarvitsemaan.

Nyt ei kyllä joulurauhoituta enää yhtään

Meillä asuu nykyään jouluihmisiä.

Kysyin lapsilta, minkä seuraavista he jättäisivät pois, jos olisi pakko: joulun, synttärit vai lomareissut. Snadi ilmoitti heti jättävänsä pois joulun, mutta Skidi vastasi harkinnan jälkeen synttärit. Hän ei ole valmis luopumaan joulusta mistään hinnasta.

Skidille joulu edustaa vuoden kohokohtaa, vaikka joulupukki paljastettiin näytelmäksi jo viime vuonna. Hän on tunnelmaihminen: haluaa koristella, sytyttää kynttilöitä ja nauttii musaluokkalaisena joululaulukeikoista. Joulun odotus on koko homman pointti.

Toki Snadikin on jo pari viikkoa tiedustellut, tuleeko meille kuusta OLLENKAAN (koska sitä ei hankittu heti joulukuun alussa) ja tietääkö joulupukki VARMASTI aattoillan osoitteemme.  Lisäksi kertaalleen tyyppi on hiipinyt jättämään ulko-oven auki tontuille (tänä vuonna hän ei ole tunkenut kalenteriin vastalahjaksi sukkia). Että varsinaisesta välinpitänmättömyydestä ei voi puhua, mutta hänen innostuksensa on vielä lahjakeskeistä.

Huomasin jo viime vuonna, että jouluhöpsähdys on tarttuvaa. En ole koskaan ollut suuri jouluihminen (ja Koti-insinööri vielä vähemmän), mutta alan päästä nyt keski-ikäisenä vauhtiin. Vaikea sanoa miksi, mutta ehkä se johtuu tuosta Skidin sparrauksesta.

En muista, olinko itse pienenä ihan yhtä täpinöissäni joulusta. Minulle jouluun liittyi lapsena muita ilon aiheita: kävimme yleensä sukuloimassa ja tapasin serkkuani, mikä oli mahtavaa vaihtelua metsän keskellä elämiseen.

Koti-insinöörin suvun perinteinen jälkkäri o superyksinkertainenn luumuhillo-kermavaahtojutska. Tykkään.

Ehkä joulusta nauttiminen tapahtuu niiden omien rituaalien muodostumisen kautta. En oikeastaan yritä toistaa äitini jalanjäljissä lapsuuteni joulua (muuten kuin niiden vetisten herneiden osalta) vaan rakennan ihan omaa perinnettä.

Minulla ei ole suvun lanttulaatikkoreseptiä, perinteisiä jouluastioita, perintökoristeita eikä jouluverhoja, mutta käsikirjoitus alkaa jo olla: täytettävä joulukalenteri on toteutettu jo monena vuonna (ja siihen kuuluu olennaisena osana se että tonttu vähän sekoilee), toispuoleinen, meidän olkkariin sopiva kuusi pitää hakea koko perheen kanssa, aattoon kuuluu riisipuurolounas vähintään kymmenellä mantelilla ja Mummilaan lähdetään jo päivällä joulusaunaan. Ja Tapaninpäivänä onkin kalenterissa veljestapaaminen.

Toistaiseksi käymme aattona Mummilassa, mutta jossain vaiheessa tulee se hetki, kun minä olen jouluvastaava. Olisikohan siinä se viimeinen aikuisuuden virstanpylväs. Alan kyllä olla valmis.

Ei enää yhtä ainutta elämänmuutosta tai alan kirkua

Kävin vaa'alla, koska farkut antoivat ymmärtää, että jonkinlainen status check voisi olla paikallaan. Juu. Vittusaatanan talviklassikkolukemathan ne siellä.

Hihat kärysivät ihan totaalisesti. Päätin syyttää lukemista sekä vuodenaikaa (pyöräily muuttui epäsäännölliseksi ja väsyttää koko ajan) että perimääni. Itseäni en ajatellut syyttää enää yhtään.

On nimittäin alkanut hieman nyppiä tämä pysyvän elämänmuutoksen hokeminen. Hemmetti, olen tehnyt kolmessa vuodessa joku sata elämänmuutosta! Mutta kun se ei riitä. Mikään ei riitä!

Käyn lounaalla ruokalassa, jossa ruoka annostellaan valmiiksi lautaselle ja jälkiruokavaihtoehtona on banaani tai kahvi.
Syön soijajogurtin välipalaksi (vaikka ei tee mieli) ettei vaan tulisi otettua liian isoa annosta kotona.
En koskaan arkena santsaa.
Juon ruokajuomaksi vettä, enkä ikinä maitoa tai limuja.
Kotona ei saa olla karkkia (suklaasta en onneksi tykkää).
Illalla ei mussuteta enää mitään.

Että mitä ihmettä voisin vielä tehdä? Mistä pitäisi vielä luopua? Kaurapuuron voisilmästä ja tuoremehusta? Niistä kaikista kolmesta lasillisesta punaviiniä viikossa? No-fucking-way.

En ole oppinut yhteyttämään, joten pakko on jotain syödä ja joskus on kiva nautiskellakin. En aio enkä halua ruveta elämään sellerismoothieilla kuin joku joogaguru.

Toki ihan kaiken herkuttelun voisi jättää. Syön joulukuussa kerran viikossan joulutortun, mutta huomautan, että ne huhuilevat minulle vitriinistä ihan joka päivä. Suurimmaksi osaksi pystyn vastustamaan niitä, mutta joskus tulee päiviä, kun en halua vastustaa.

Olen normaali ihminen, jolle jo se, että ei liho, on onnistuminen. Ja mitä selkärankaan tulee, makealle persolle ihmiselle oli valtava saavutus olla vuoden ajan karkkilakossa. Ei, kieltäydyn uskomasta, että olen jotenkin henkisesti vajavainen. En ole.

Laihduttamisessa (ja saavutetun painon pitämisessä) onnistuu ylipäätään vain hyvin pieni osa ihmisistä. Kuulun siihen epäonnistuvaan enemmistöön. Näillä mennään.

Että kiitti mulle riitti, elämänmuutokset olivat nyt tässä. Olkoon vaan paheksuttavaa jojolaihduttamista, mutta vedän muutaman viikon viiskakkosta ja sitten annan painon taas pikkuhiljaa hilautua ylöspäin. Jossain vaiheessa maailmaan tulee taas värit, valot ja lämpö, joten voin mennä taas ulos, ehkä jopa lenkille. Taidanpa siis jäädä odottelemaan tätä muutaman kuukauden päässä luuraavaa elämänmuutosta glögilasi kädessä. Tiptap vaan.

Kaikki yhden puolesta eli ajatuksia päiväkotiryhmän merkityksestä

Ystävä sai masentavaa palautetta päiväkodista. Lapsi oli keskittynyt syksyn aikana lähinnä häröilyyn. Kattodiagnoosiksi löydettiin se, että häneltä puuttui paikka ryhmästä kun paras ystävä lähti syksyllä kouluun.

Yhtenä ratkaisuna mietittiin päiväkodin vaihtamista. Vaikka se kuulostaa radikaalilta ratkaisulta ja jopa rangaistukselta, se voi hyvinkin olla lapsen kannalta parempi juttu kuin jumittaminen epäsopivassa ryhmässä. Aina ei ole kyse lapsen huonosta luonteesta tai vanhempien puuttellisista kasvatustaidoista. Osa lapsen käytöksestä selittyy roolilla ryhmässä. Se, miten toiset käyttäytyvät, vaikuttaa omaan käytökseen.

Puhuimme Snadin vasukeskustelussa paljon ryhmästä ja ryhmäytymisestä. Viime syksynä Snadin saama palaute ei ollut aivan yhtä kiittävää kuin tällä kertaa.

Olen monta kertaa päiväkodin juttutuokioiden jälkeen jäänyt pohtimaan, mikä käytöksessä on kasvatuksen tulosta ja mikä on vain luonnetta (ja sen kehittymättömyyttä). Kotona ei näe, millainen lapsi on perheensä ulkopuolella. Jos joku kaatuu, meneekö hän auttamaan? Miten hän selvittää riidat?

Olen ollut Snadin kanssa kasvattajana paljon vähemmän kassalla kuin esikoisen kanssa ja keräillyt hiljalleen tiedon murusia sieltä täältä. Lisäksi minun on helppo lukea ja ennustaa Snadin käytöstä, koska olemme suht samanlaisista palikoista koottu. Mutta minulle konkretisoitui vasta tänä syksynä, että päiväkotiryhmässä ei ole kyse mistään luonnonvoimasta vaan ohjattavissa olevasta kehityksestä.

Snadin päiväkotiryhmä meni syksyllä melkein kokonaan uusiksi. Paras kaveri siirtyi eskariin ja tilalle tuli aimo annos pieniä. Pelkäsin, että muutoksia vihaava ipana jää yksinäiseksi ja alkaa sitten hakea huomiota kaikin mahdollisin keinoin. Mutta vaikka ikävä on välillä ollutkin kova, Snadi on puhjennut viskarina täyteen loistoonsa. Huomasin jo alkusyksystä, että oli löytänyt ryhmän vanhimpiin kuuluvana uuden, vastuullisen roolin. Se on perheen pikkusiskon rooliin tottuneelle (ja tämä rooli on edelleen kotona vallitseva) iso harppaus.



Tämä ei ole tapahtunut ihan vahingossa. Hoitajat ohjaavat leikkejä ja sekoittavat leikkikaveripakkaa, jotta kaikki voisivat kehittää jonkinlaisen suhteen uusiin tulokkaisiin. Myös omasta viskariryhmästä on tullut Snadille tärkeä joukko, joka erottuu muista. Yhdessä mutta kuitenkin yksilöinä.

Päiväkotien koosta puhutaan paljon, mutta ryhmähenki ja -koko on lapsen näkökulmasta merkityksellisempi asia kuin neliöt. Ryhmäytymistä on helppo pitää jonkinlaisena piirileikkinä, jossa lauletaan kumbayaata, mutta siinä on kyse niin työ-, koulu- kuin päiväkotipäivänkin mielekkyydestä. On ihan olennaista, että ryhmässä voi tuntea olonsa turvalliseksi ja itsensä tärkeäksi.

Jokainen ryhmä on oma uniikki kokonaisuutensa, johon ei välttämättä tepsi samat temput kuin toisessa ryhmässä. Aina loppuviimeksi palataan henkilökunnan ammattitaitoon.

Päiväkotitaivalta on jäljellä vielä puoli vuotta, sitten kutsuu eskari ja uusi, iso ryhmä. Minua jännittää enemmän kuin Snadia.