Kyllä sinä vielä mielesi muutat

Snadi viritteli eräänä aamuna keskustelua parisuhteesta.

Hän oli kuullut, että tyttöjen on mahdollista mennä myös tyttöjen kanssa naimisiin ja halusi tietää, pitikö tämä mullistava tieto todella paikkansa. Kun totesin, että kyllä se on mahdollista, hän riemastui.

- Loistavaa! Siinä tapauksessa aion mennä (ystävättären nimi) kanssa naimisiin!

Kun yritin vähän toppuutella, että näissä ihmissuhdeasioissa olisi hyvä, jos toista osapuolta olisi konsultoitu, Snadi totesi, että näin juuri on asianlaita.

- Olemme jo puhuneet tästä! Ja (ystävättären nimi) on täysin samaa mieltä.

Minua tietenkin hymyilytti. Suustani pääsi melkein vihaamani lause: kyllä sinä vielä mielesi muutat.

Ai että. Muistan, miten sairaan ärsyttävää, kiusallista ja noloa oli, kun aikuisväestö kyseli minulta teini-ikäisenä poikaystävistä (ja myöhemmin perhehaaveista). Kun totesin kylmästi, etten ole pätkääkään kiinnostunut xy-imbesilleistä vaan aion panostaa urheiluun, koiriin ja matkusteluun, vastauksena oli yleensä naureskelua ja se "kyllä sinä vielä mielesi muutat".

Olivathan he tavallaan oikeassa, mutta mikään loistava repliikki se ei keskustelun näkökulmasta ollut. En voinut sietää aikuisten besserwisseröintiä mielihalujeni suunnasta. Asia ei ollut pätkääkään ajankohtainen ja siihen mielen muuttamiseen meni parikymmentä vuotta.

Mikä ihmeen itsestäänselvyys se kumppanin tapaaminen edes on? En ole ihan varma, olisinko minkäänlaisessa parisuhteessa tai perheellinen, ellen olisi tavannut juuri Koti-insinööriä. Lapsetkaan eivät olleet itsestäänselvyys vaan siitä käytiin monta pitkää keskustelua.

Eikä erakkoluonteeni ole mihinkään kadonnut. Asuisin mieluiten yksin. Onneksi saan välillä tilaa olla ihan ilman ketään.

Snadi saa siis haaveilla mistä tahtoo. Naimisiinmenosta tai -menemättömyydestä. Sinkkuudesta tai suurperheestä. Tytöistä tai pojista. Hittoako minä sitä tässä alan naulaamaan, vänkäämään tai vähättelemään, mitä toinen saa tuntea ja mitä ei. Jos hän muuttaa mielensä niin se on sitten uusi keskustelu. Kyllä sitä toisiin ajatuksiin saa tulla.

Nielin siis masentavan kommenttini ja totesin Snadille, että hieno homma, mutta tässä olisi miettimisaikaa vielä reilut kymmenen vuotta, avioliitosta kun voi tehdä virallisia vasta aikuisena. Tämä oli tietenkin pettymys, mutta hän sanoi ymmärtävänsä. On hyvä osata siinä vaiheessa pyyhkiä itse kunnolla.

Totta.

Mikä tappaa seksielämän?

Luin taannoin FINSEX-tutkimuksesta, että parisuhteessa elävistä suomalaisista alle puolet on tyytyväisiä seksielämäänsä. Pohdin jo silloin, tekevätkö ihmiset mitään tilanteen parantamiseksi.

Eilen julkaistun Väestöliiton Perhebarometrin mukaan eivät tee. Keskustelu seksielämästä on vaikeutunut samalla kun tyytymättömien osuus oli vieläpä noussut edellisestä, vuonna 2007 tehdystä tutkimuksesta.

Pitkissä parisuhteissa hiljaiseloa tulee aina silloin tällöin, mutta se ei voi kestää ikuisuuksiin. Kämppiksinä eläminen ei pitemmän päälle sovi molemmille osapuolille. Kontula ehdottaa tähän lääkkeeksi rakkauden tekojen lisäämistä.

Mutta hemmetti, siinähän se ongelma juuri on! Eihän niitä rakkauden tekoja voi väkisin tehdä, jos ei huvita.

No miksi ei huvita?

Koska rakkauden kannalta tärkein elin on aivot. Väitän, että hyvä seksielämä on seurausta kokonaisvaltaisesti hyvästä parisuhteesta, ihan ilman mitään erikoistemppuja ja yritystä.

Tämä tunne-elämä joutuu koetukselle vanhemmuuden myötä. Yksinkertaisesta asiasta voi tulla kertaheitolla vaikeaa. Samalla kun parisuhdeaika katoaa vaipparoskikseen, sekä itsestä että kumppanista voi paljastua piirteitä, joista ei aiemmin tiennyt mitään.

En tiedä, miksi Maslow sijoitti seksin samaan perustarvelaariin unen kanssa. Jos vauva-arjessa joutuu priorisoimaan näiden kahden välillä, seksi häviää sata - nolla.

Tuoreella mutsilla saattaa myös olla vakavahko identiteettikriisi ja onnistumisen tunteet vähissä, vaikka ei suoranaista masennusta olisikaan. Siihen päälle kun vielä tarjoillaan nollatason kunto ryyditettynä kaikenlaisella synnytyksestä jääneellä krempalla, itsetunto ei välttämättä ole parhaissa mahdollisissa kantimissa. Silloin on vaikea uskoa, että toinen mitään intiimiä kanssakäymistä sellaisen ihmisraunion kanssa haluaisikaan.

Näihin ongelmiin auttaa aika, krempat korjaantuvat tai niihin tottuu, edellyttäen että yksi tietty kokemus säilyy samana.

Minusta parisuhteen kannalta tärkein elementti kiteytyy tunteeseen siitä, olemmeko samalla puolella. Sen vanhemmuus voi murskata. Minä koin olevani jumissa uudessa elämäntilanteessa yksin, samalla kun toinen jatkoi elämäänsä, töitään ja harrastuksiaan entiseen malliin. Raja kulki eteisessä: toisen oli helpompi poistua sen yli kuin toisen.

Amerikkalaistutkimuksessa, jossa selvitettiin pitkän parisuhteen salaisuutta, tarkkailtiin pariskuntien käyttäytymistä tavallisissa keskustelutilanteissa. Havaintojen perusteella pariskunnat jaoteltiin mestareihin ja katastrofeihin. Jälkimmäinen ryhmä koki ihan arkipäiväisenkin keskustelun puolisonsa kanssa fysiologisesti samanlaiseksi tilanteeksi kuin kohtaamisen murhaajan kanssa.

Aika karua. Tällaisesta käytösmallista voi olla aika vaikea opetella pois. Samalle puolelle ei ehkä enää löydä, vaikka yrittäisi.

Väestöliiton tutkimusprofessori toteaa, että parisuhteiden solmimiseen ja ristiriitojen ratkaisemiseen tarvitaan yhteiskunnan tukea. Olen samaa mieltä. Paitsi seksi, myös yleinen onnellisuus vaatii sitä samalla puolella olemista.

Miten samalla puolella sitten pysytään? En tiedä. Mutta jotenkin tuntuu siltä, että normaalien käytöstapojen soveltamiseen pitäisi keskittyä pikkulapsiaikana enemmän. Silloin tulee olleeksi ystävällinen, huomaavainen ja kunnioittava, mikä taas ruokkii luottamusta ja turvallisuuden tunnetta.

Tämän ei edes pitäisi tuntua kovin työläältä tai vaikealta, vaan ihan mukavalta. Ehkä jopa rakkaudelta.

Äiti kuin taivaan lintu

Tässä viiteryhmässä, jossa avioliittoelämää on ehtinyt jo viettää kymmenisen vuotta, mahtuu tuttavapiiriin myös useampi ero.

Melkein kaikissa tapauksissa lapset asuvat vuoroviikoin isänsä ja äitinsä luona.

Moni perheellinen kadehtii tällaista vuorojärjestelyä joko salaa tai avoimesti. Viikko lasten kanssa ja sitten viikko sitä kuuluisaa omaa aikaa. Täydellistä!

Se on tietenkin hätiköity johtopäätös, todellisuus voi olla kaukana täydellisestä. Eroperheissä elämää järjestellään ankarasti viikkonumeroiden mukaan. Kaikki harrastustoiminta pitäisi ahtaa vapaaviikoille, koska yh-viikolla elämä pyörii työn, lähimarketin ja kodin välillä. Lomat ovat logistinen painajainen.

Puhumattakaan tietysti siitä, että ero on useimmille raskas prosessi, joka stressaa, masentaa, vie voimia ja johon liittyy paljon surua ja häpeää.

Enemmän pitäisikin puhua siitä, että kevyempiä eroja voi tehdä ihan avioliitossakin - ja jopa sen pelastamiseksi.

Aloitin lomani taas perinteisellä yksin kotona -setillä. Valvoin myöhään, nukuin yhteentoista. Kirjoitin kirjaa, avasin huonosti vetävän viemärin ja perkasin vaatekaappini. Kävin kaljalla, jumpassa, shoppailemassa, pedikyyrissä, lenkillä ja leffassa, jossa ei ollut puhuvia eläimiä vaan seksiä ja kuolemaa. Ja mikä parasta, räin kattoon.

Moni ihmettelee, kun vietämme niin paljon aikaa erillämme, mutta minä väitän, että juuri se on yhdessäolomme edellytys. Ei minulle riitä yksinoloksi tunti jumpassa tai työmatka. En ole mikään perinteinen vaimo ja äiti, joka elää hoivatakseen ihmisiä. Olen erakoitumiseen taipuvainen hiljaisuuden rakastaja. Ei minusta ole kuoriutunut mitään perheihmistä vajaassa kymmenessä vuodessa. Räsäspäivi varmasti paheksuu, mutta minkäs teet.

Imeväisten ja pikkulasten kanssa useamman päivän oma aika on haasteellinen järjestettävä, mutta se ajanjakso on lusittu muutamassa vuodessa. Ei ole pakko jumittua 24/7 palvelumoodiin, jos ihan tosissaan kaipaa yksinoloa.  Ja jos siippa on pätevä, kukaan ei itke perääsi. On ihan mahtavaa huomata, että sinua ei tarvita ihan joka hetki, ei edes joka päivä.

Lisäksi tällainen irtiortto saattaa parantaa itsetuntoa. Huomasin, että kämppä pysyy järjestyksessä eikä pyykkikori räjähdä, kun himassa asun vain minä. Kaaoksen syy ei ole minussa, vaan siinä, että aika ja kiinnostus eivät kertakaikkiaan riitä muiden jälkien korjaamiseen.

Neljän päivän jälkeen junassa istui hyväntuulinen (ja vain hivenen krapulainen) mutsi. Ipanat juoksivat asemalla iloisina vastaan. Tuhlaajapoika palasi kotiin, helvetin tyytyväisenä.

Kaveriksi keski-ikäiselle?

Juttelin tänään työkaverin kanssa ystävyysvajeesta. Siitä, että tässä elämäntilanteessa ei tunnu olevan ketään, joka lähtisi seuraksi ihan minne vaan.

Nyt kun lapset ovat isompia, haluaisin tehdä paljon enemmän metsä- ja saaristoretkiä, kaupunkiseikkailuja ja käydä vaikka Haagan rhodopuistossa. Mutta kun muu perhe ei ehdi. Heillä on viikonloppuisin harrastuksia, kosnertteja, keikkoja, synttäreitä ja sen sellaista. Eikä nuorimmaisesta ole vielä kovin haastaviin suorituksiin. Pakko siis tyytyä rauhallisempaan tahtiin.

Olen myös usein lasten kanssa kotona kolmistaan. On paikkoja, joihin ei kehtaa tai osaa mennä yksin lasten kanssa.
Paikkoja, joissa tarvitsisi ehkä välillä vähän apua.
Paikkoja, johon kaipaisi kokeneempaa opasta.
Paikkoja, joissa lapsilla olisi kivempaa, jos olisi omanikäistä seuraa.

Ja entäs jos vanhempien intressit ovat aivan erilaiset? Perheiden oletetaan tekevän yhdessä kaikenlaista, mutta on kypsää tehdä omasta mielestä kiva perheretki, jos reissussa lähinnä joutuu miettimään, että mitenköhän tuo toinen nyt jaksaa ja viihtyy. 

Työkaveri viittasi tässä kohtaa. Hänen miehensä ei suostu ollenkaan lähtemään metsäretkille. Siksipä hän käy lapsen kanssa retkillä yksin. Ja hänkin kaipaisi seuraa. Päätimme sopia metsätreffit ensi tilassa!

Ystävyysvaje syntyy salakavalasti.

Elämäntilanne asettuu poikkiteloin hyvienkin ystävien kanssa. Kaikilla on samaan aikaan omat ruuhkavuotensa ja aikatauluhaasteensa, vapaa-aika ja toiveet natsaavat yhteen vain harvoin - ole siinä sitten aktiivinen.

Ja jos lapset syntyvät eri aikoihin, tulee monta vuotta kestävä kausi, jolloin yhteistä tekemistä ei ole kovin helppo kehittää. Ja silloin kun jotain sopii, iskee vähintään vatsatauti, keripukki ja korvatulehdus.

Kaipaisikohan tämä maa vielä yhtä ystäväprojektia? Ystäviä on etsitty erilaisilla kampanjoilla ja verkkopalveluilla niin lapsille kuin vanhuksille, maahanmuuttajille ja vammaisille, mutta entäs me keski-ikäiset perheelliset?

Facebookissa voi yrittää huhuilla seuraa, mutta siellä on yleensä ne kiireiset omat kaverit. Pitäisikö päiväretkiseuran hakuun olla oma tinder?

Joskus tietenkin auttaa, että ihan vain avaa suunsa lounaspöydässä.

Minähän olin joskus hauska

Pitkä viikonloppu Kööpenhaminassa oli mahtava! Hotelli, jossa oli mahtava sisäpiha, sijaitsi loistopaikalla ja kelitkin suosivat.

Koska kyseessä oli jo kolmas K18-reissumme samaan paikkaan, kaupunki oli tuttu, samoin aikuisten loman konsepti.

Ah, se tunne kun lentokoneessa voi kaivaa ihan rauhassa kirjan esiin, eikä se ole Puppe leipoo. Tai se tunne, kun voit pidentää kävelylenkkiä ihan ex tempore ilman että kenenkään verensokeri on vaakalaudalla, tai vaihtaa koko kävelyn ihan vain puistossa istuskeluun ja kaljoitteluun, jos huvittaa. Aamupalalla voi vanua uutisvirran, maitokahvin ja hillocroissantin kanssa kunnes henkilökunta pyytää poistumaan. Eikä pöydän siivoa tarvitse hävetä (paljoa).

Tämä 11. hääpäivän kunniaksi järkätty reissu ansaitsee erityismaininnan siitä, että se oli tarpeellisempi kuin kuvittelin.

Kun kirjoitin, että parisuhteeni selviää kyllä ilman tällaisia irtiottojakin, tarkoitin sitä. Elämä ei ole enää ihan niin jännittynyttä kuin aikaisemmin. Mutta minä itse parisuhteen osapuolena en selviä ellen säännöllisin väliajoin muistuta itselleni, että normaaliarjessa minusta ei näy koko kuva, ehkä siksi että en ole perinteistä äitiyyppiä. Olosuhteet ja elämäntilanne vaikuttavat käytökseeni, tapaan jolla reagoin asioihin ja pinnani pituuteen.

Olen huomaavinani rivien välistä, että aika moni nainen kokee samoin. Identiteetti on kokenut pientä eroosiota. Arki on ajoittain sen verran raskasta, ettei iltaisin - eikä oikeastaan enää koskaan - ole vitsituulella. On hemmetin tärkeä tajuta olevansa edelleen ihan ok, hauska ja rento ihminen, joka kykenee vastuuttomaan hauskanpitoon. Joka alkaa hysteerisesti nauraa hassuille kadunnimille, nauttii eksymisestä ja pudottaa puhelimensa drinkkiin ottaessaan siitä kuvaa.

Onko samanhenkisen keveyden tuominen arkeen täysi mahdottomuus? Vai onko tarkoituksin, että lapsiperhearki ja aikuisten loma ovat asioita, joissa ei ole yhtymäkohtia? Siinäpä mietiskeltävää tälle vuodelle.

Ps. Muistin myös taas miten paljon kaipaan matkustamista. Ehkä se neljänkympin kriisi tästä vielä saadaan aikaan.

Minäkin aion olla supermummo

Terveiset Tanskasta! Mummi otti ipanat hoitoonsa ja me lähdimme kahdestaan Kööpenhaminaan.

Serkusten ikäeroa on puoli vuotta. Olihan siinä Mummilla tekemistä.

Isovanhemmuuskeskustelu lämpeni joku aika sitten. HS:ssa oli mielipide, jonka mukaan isoäitiä kuormitettiin tämän ystävän mielestä liikaa lastenhoitotehtävillä. Isoäiti taas ei raaskinut kieltäytyä lastensa avunpyynnöistä.

Aikuisten lasten näkökulmasta tilanne on tietenkin mahdoton. Eiväthän he tiedä, että isovanhempi on väsynyt jos hän ei sano niin. Pitäisikö heidän kysyä? Tulisiko siihen rehellinen vastaus?

Olen itsekin välillä huolissani. Jaksaako Mummi?

Minä pidän kolmen yön ja melkein neljän päivän hoitorupeamaa isona satsauksena, vaikka likat alkavatkin olla jo aika isoja eivätkä heräile ennen kahdeksaa. Lasten päivärutiinien ylläpito on kovaa hommaa eläkeläisille ja Mummi pitää varhaiskasvatuksen rimaa korkealla.

Miten heillä sujuu? Käyttäytyvätkö kersat varmasti hyvin ja hoitavat oman osuutensa (kuten käytösvalmennuksessa sovittiin)? Saavatko isovanhemmat nukuttua päiväunensa?

Koska pidän lastenhoitoa raskaana työnä, arvostan tällaista ihan hirveästi. Ei meidän parisuhteemme siihen kaadu, että emme pääse kahdestaan reissuun. Mutta kyllä se aika pirusti jeesaa, kun saa kerrankin puhua jostain muusta kuin kalapuikoista ja kuunnella keskeytyksettä mitä toinen sanoo. Eikä tarvitse hetkeen pohtia kirjopyykkiä.

Yksi tie yhteisymmärrykseen on ollut se, että minun täytyy luottaa anoppiini. Hän on täysissä järjissä oleva ihminen ja valinnut olla juuri sellainen mummi kuin on.

Toinen on se, että aikuisen ihmisen pitää osata sanoa, jos rajat tulevat vastaan ja jaksaminen uhkaa loppua. Pätee niin vanhempiin kuin isovanhempiin. On turhaa arvailla ja olettaa.

Suomessa on ihan selvät säännöt: lastenhoitovastuu kuuluu vanhemmille ja isovanhemmuus on vapaaehtoista. Kiitos siis tästä hyväntekeväisyydestä Mummille! Aion pistää hyvän kiertoon. Minusta tulee isona ihan samanlainen supermummo (miinus sämpylät).

Äidiksi oppinut

Kesällä tulee täyteen yhdeksän vuotta siitä kun istuin sohvalla uimarenkaan päällä, kestokrapulaa muistuttavassa olotilassa ja munkit ruvella. Pitkälle on tultu.

Muistan olleeni erityisen pettynyt uuden roolini gloorian vähyyteen. Äitiyttä oli voimakkaasti ylimarkkinoitu.

Synnytyskipu ei ollut voimaannuttavaa vaan noh, kivuliasta.
Täysimetys ei tarjonnut yhteyttä lapsen sieluun, mutta (alkuun verensekaista) ruokaa suuhun kylläkin. 
Lapsen saaminen ei täydentänyt naiseuttani (tunsin naiseudessani lähinnä tikit), enkä kokenut lapsen kanssa telepatiaa sen enempää kuin tarvetta pesiä.
Hormonit, vaistot ja vietit tekivät oharit.

Kiitti vitusti.

Ehkä joku todella kokee äitiyden hurmosta, pakkohan jonkun on. Itse en nähnyt mitään pointtia väkisin liimata jokaiseen arkiseen toimenpiteeseen filosofista ylevää ulottuvuutta vain siksi että olin saattanut maailmaan lapsen. Podin identiteettikriisiä koska en osannut uutta duuniani.

Kestikin jonkun aikaa hyväksyä, että jos lapsenhoitokokemusta ja äitigeenejä ei ole, aloittaa lähtöruudusta. Kukaan ei varoittanut, että metamorfoosi äidiksi voi tapahtua myös oppimalla. Ja hoivaavuus on iso asia opeteltavaksi, jos ei sitä itsestään sisäsyntyisesti löydä.

No, kyllä se näinkin käy, vähän kantapään kautta toki. Jos ei muista ottaa nenäliinoja hiekkalaatikolle, on pyyhittävä hihaan.

Äiti se on tällainenkin äiti. Joskus iloinen ja hauska, joskus epävarma ja väsynyt, saa inhota napatynkää ja rakastaa metsäretkiä, vittuuntua uhmaikäiseen ja löytää pelastuksen purkkiruoasta. Ja todellakin voisin muutaman päivän vaihtaa pois, mutta en enää koko elämää.

Tykkään enemmän sini- kuin valkovuokoista. Mutta näitä ei saa poimia.

Vahvuuteni ovat muualla kuin vauvojen haistelemisessa. Olen hyvä riehuttaja ja painija, haka löytämään sisiliskoja, pääsiäisen munapolku runoineen on kelpo suoritus, simani onnistuu täydellisesti, olen sairaan hyvä lukemaan satuja ääneen ja väännän kersojen riemuksi pilkkalauluja, joissa on vessasanoja.

On myös ok, jos joitain asioita ei yrityksestä huolimatta opi. Perhepedissä en ole koskaan nukkunut silmäystäkään eikä imetyksestä löytynyt kolmannen asteen yhteyttä muuhun kuin Bepanthenin valmistajaan. Enkä erota kalalokkia ja Snadin yökiljuntaääntä toisistaan vaan saan joka kerta sydärin.

Onneksi ipanoiden kasvatus on jaettu projekti. Tiimiin kuuluu minun lisäkseni lasten isä, päiväkoti, Mummi ja Vaari, Kummitädit sekä liuta muita tärkeitä ihmisiä. Kaikki tuovat mukanaan sen minkä osaavat.

Äitienpäivätuskani helpottaa vuosi vuodelta.

Naisvalitus johtuu harjoituksen puutteesta

Päivän sana lienee naisvalitus.

Keskusteluavauksen heitti Väestöliiton Heli Vaaranen, joka nosti esiin sen, että monet naiset puhuvat miehistään vähättelevästi. Monien vastalauseiden (kuten tämän ja tämän) perusteella naisvalitus on ihan miesten oma vika: mitäs ovat puolisoina ja isinä onnettomia vässyköitä, jotka luistelevat vastuusta aina kun voivat.

Totuus on tietysti paljon monisyisempi. Satu kirjoitti hyvin siitä, miten islantilainen mies on vanhempana tasavertainen, koska hän osallistuu lapsenhoitoon alusta alkaen. Miehen kotimarkkina-asema on Suomessa huonompi, koska vain naiselle tyrkytetään yhteisestä rintamasta perheenpyörittämisvastuuta.

Minäkin kieltäydyn uskomasta, että normaaliälyisen miehen kognitiivisissa taidoissa olisi jotain vikaa. He osaavat huolehtia monimutkaisista tehtävistä yhteiskunnassa. Heillä on jopa vauvakuumetta. Miehen hoivaviettikään ei ole urbaanilegenda vaan evoluution kehittämä piirre: naiset tuppasivat vielä lähihistoriassa kuolemaan synnytykseen hyvin suurella prosentilla, joten miesten on pitänyt pystyä vanhemmuuteen tarvittaessa nopeasti.

Jos ilmiössä on totuuden siemen, mistä miesten osattomuus johtuu? Kolme asiaa nyt ainakin tulee heti mieleen.

Paineita ei ole.

Isyys on edelleen ihan vapaaehtoista - eikä asia nykyisen hallituksen aikana muutu. Kukaan ei kysele eikä paheksu, jos isukin työelämään ei tule taukoa. Mutta jos mies tietäisi, että hänen vastuulleen napsahtaa satavarmasti korvamerkattu ajanjakso, jossa hän ihan yksin vastaa vauvan/lapsen hengissäsäilyttämisestä, väitän, että hän olisi aivan eri tavalla kiinnostunut rutiinien opettelemisesta ja juttelisi kokemuksista, tarttuisi tietokoneeseen, kirjaan tai kilauttaisi osaavalle kaverille. Sama pelko persiissä ajaa tuoretta äitiäkin vauvapalstoille.

Vertaistukea ei ole.

Sijoittuvatko vanhempainvapaita käyttävät miehet pääkaupunkiseudulle tai muuten joihinkin yhteisöihin? Jos ei koskaan kuule tai näe kenenkään miehen osallistuvan lastenhoitoon, voi hyvin käydä niin, että miehen malli on hyvin kapea ja stereotypioiden täyttämä.

Ja esimerkkiä, kannustusta ja tukea tuoreet faijat kaipaisivat. Kun vallalla on uskomus, että vain nainen on luontainen hoivaaja, jonka aivokuorelle laskeutuu kaikki universumin lapsenhoidollinen tieto hedelmöittyneen munasolun myötä, ei ihme, että jännittää. Tekisi ehkä hyvää sanoa ääneen, että samasta äitimyytin asettamasta rimakauhusta kärsivät myös naiset.

Vasta harjoitus tekee mestarin.

Kun vastuu on raskauden ja ensimmäisten elinkuukausien ajan enemmän naisen harteilla, balanssi ei ihan heti muutu. Kun mutsi on kertaalleen opetellut kantapään kautta uuden perheenjäsenen tavat kuten lempiruoat ja päiväuninukutusrituaalin, järjestänyt vaipat, voiteet ja tutit omille paikoilleen ja päässyt jyvälle siitä, että perkele lapsihan kasvaa 12 senttiä vuodessa, hän todella on iskää pätevämpi hommaansa.

Sitten nainen ehkä erehtyy luulemaan, että tämä 24/7 ihollaolon knowhow siirtyy mieheen sillä, että kuiskailee yön pimeinä tunteina jotain sekavaa kakan koostumuksesta ja villahaalarista. Vähän sama kuin Slatan kertoisi pukkarissa, miten futista teoriassa pelataan ja kas, jengi olisi täysin tikissä.

Syvään päähän vaan. Hirvittäähän se, mutta ainakin vene on sama.

Ps. Tein tällaisen tarkistuslistan, jonka kohdista pitää selvitä yksin, olennaisista osin lintsaamatta ja ilman toisen vanhemman (tai oman mutsin) apua - keksittekö lisää?

1. Iltatoimet ja nukutus.
2. Lasten kamojen pakkaaminen viikonlopun mittaiselle reissulle.
3. Kahden päivän kodin ulkopuolisen reissun viettäminen lasten kanssa niin että kaikilla on kivaa.
4. Päiväkotikassin pakkaaminen maanantaiaamuna.
5. Lasten pukeminen sadekelissä / -25 asteen pakkasessa ulkoiluun.
6. Kaverisynttäreiden järjestäminen nelivuotiaalle.
7. Neuvola- ja lääkärireissun hoitaminen ilman puhelua sosiaaliturvatunnuksen loppuosasta.
8. Uimahallikäynti.
9. Värikylvyn netti-ilmoittautuminen maanantaina klo 8:00.
10. Vasu-keskustelu päiväkodissa.

Parisuhde fläppitaululle

Anteeksi pieni blogihiljaisuus, mutta on ollut vähän kiire. Paitsi että iltaisin on kaikenlaista menoa, myös töissä on maailma saatava valmiiksi ennen joululomaa.

Vuoden lopussa on aina sekä projektien että erilaisten kehityshankkeiden deadlineja samalla kun pitää miettiä seuraavan vuoden askelmerkkejä. Fläppitaulut ja post-itlaput vain rapisevat, kun tiimin kesken etsitään tekemiselle suuntaa.

Tänään eräässä kehityssessiossa tuli mieleen, että suurin osa työelämän harjoituksista toimisi myös parisuhteessa. On oikeastaan aika outoa, että parisuhteen kehittämiseksi ei kukaan tee juuri mitään konkreettista työtä, vaikka kyseessä on helposti isoin elämän mielekkyyttä ja hyvinvointia tarjoava palikka.

Katsotaanpa.

1. Ensinnäkin erilaiset tiimin kesken tehtävät persoonallisuustestit antavat eväitä ymmärtää työkavereita: millaisia kollegoiden työtavat on ja miten  jengi motivoituu. Olisi tietenkin ihan älyttömän hyvä tunnistaa myös elämänkumppanistaan näitä piirteitä.

Parisuhteessa itsensä ja toisen ymmärtäminen on oikeastaan vielä olennaisempaa kuin töissä. Miksi helvetissä se laittaa aina puulastan astianpesukoneeseen? Samasta syystä kun se laittaa diesel-tankkiin bensaa ja heittää avaimet roskikseen kun piti heittää roskapussi. Miksi se vänkää joka asiasta? No ehkä siksi että keskustelukumppanina on toinen lyhytpinnainen vänkääjä.

2. Jos taas halutaan kartoittaa parisuhteen nykyistä tilaa ja etsiä yhteisymmärrystä siitä, missä mennään, pitää päästä perille perheen puheenaiheista. Metodi on hyvin konkreettinen ja yksinkertainen: ei muuta kun seinälle kolme isoa paperiarkkia jotka otsikoidaan seuraavasti:

• Mistä asioista parisuhteessamme puhutaan?
• Mistä asioista pitäisi puhua enemmän?
• Mistä asioista ei puhuta ollenkaan?

Sitten kumpikin täyttää omat näkemyksensä oikean otsikon alle. Voisin kuvitella, että suurimmat yllätykset piilevät parisuhteessakin asioissa, joista ei puhuta. Kuten siitä, epäkohdasta miksi muka en enää voi vaatia Koti-inisnööriä tuomaan iltapalavoileipää sohvalle vedoten siihen, että olen juuri synnyttänyt.

3. Ongelmanratkaisussa taas auttaa helppo seulontatekniikka: kumpikin kirjoittaa lapuille parisuhteen kehityskohtia ja laput laitetaan seinälle. Sitten molemmat saavat kolme ääntä, jotka saa antaa omasta näkökulmastaan tärkeimmille / pikaisinta parannusta vaativille asioille. Tämä voisi toimia myös koko perheen kanssa, mutta kannattaa varoa kersojen liittoutumista.

Saattaa tietysti olla, että tässäkin neutraali fasilitaattori olisi ihan tarpeen. Voihan nimittäin käydä niin, että harjoitusten jälkeen on aattona ihan legendaarinen riita päällä ja sitä voikin ryhmäytyä ihan keskenään glögilasin kanssa jonnekin sohvannurkkaan pohtimaan, olisiko jokin ammattimainen terapeutti jo välipäivinä auki.

Kokeilkaa jos uskallatte!

Iltavirkku jaksaa paasata

Pohdiskelin Hesarin kolumnissani viime viikolla parisuhdetta ja vuorokausirytmejä. Kuten tiedättekin, sisäinen kello määrää, mihin aikaan alkaa silmä luppaista. Ihmiset voidaan jakaa suunnilleen samankokoisiin ryhmiin: aamuvirkkuihin, iltavirkkuihin ja niihin, joille käy kaikki.

Idea juttuun lähti siitä, että kehitin taannoin teorian: iltavirkut tunnistaa siitä, että he puhuvat nukkumisesta. Tähän on tietenkin ihan luonnollinen syy. Iltavirkut ovat epäsynkassa virastojen aukioloaikojen, aamupalavereiden ja vauvauinnin kanssa. Se pännii. Lisäksi toisen iltavirkun kanssa on ihanaa jaaritella siitä, miten yötunnit hiljaisessa talossa ovat ihmisen parasta aikaa.

Tämä havaintoni kuitenkin johti toiseen havaintoon. Olin pitänyt koko perhettämme aamu-unisena, mutta tajusin, että en ole koskaan kuullut Koti-insinöörin valittavan aikaisista aamuista. Perhana. Hän voi ihan hyvin nousta kuudelta, käydä lenkillä ja lähteä töihin, myös marrashorroskuussa. Tyyppi menee totaalisen sekaisin vain, jos ei saa ruokaa kolmen tunnin välein.

Suhteemme ei kuitenkaan kärsi erilaisista rytmeistä (kaikesta muusta sitten voikin kinastella), koska hyväksymme molemmat toistemme fysiologiset reunaehdot. Minä tarvitsen uneni ja Koti-insinööri välipalansa. Tämä on ollut pakko hyväksyä, koska kodin ilmapiiri on näistä jutuista kiinni.

Vastaa suureen unitutkimukseen: jaatteko te neliöt samanlaisten vai erilaisten unityyppien kanssa? Oletteko saaneet käännettyä erilaisuuden hyödyksi? Missä vaiheessa perheen lapset ovat osoittaneet taipumuksia johonkin suuntaan?

Ps. Daily Mailissa (!) oli vastikään pitkä artikkeli unirytmityypeistä ja terveydestä. Se, mihin ryhmään kuulut, vaikuttaa muihinkin asioihin kuin aamupalan ajankohtaan.

Elämän kiusallisia tilanteita

Juoksin suoraan jumpasta hikipunaisena bussiterminaaliin. Liikennevälineeni lähtisi minuutin päästä. Päällä oli villakangastakki, jonka alta pilkotti pinkki urheilupaita, jalassa oli mustat nahkasaappaat, joihon oli tungettu urheiluhousut.

Puhuin siinä hölkätessäni puhelimeen yrittäen samalla kaivaa lompakkoa käsilaukusta, jolloin jumppakassi putosi toiselta olkapäältä vieden puhelimen mennessään. Kamani levisivät hirveällä kolinalla lattialle. Kun sain releeni kerättyä ja nostin katseeni näin samalla laiturilla jonossa parin metrin päässä pitkähkön hahmon, joka muistutti hiukan yhtä entistä poikaystävääni kymmenen vuoden takaa.

IIIK. Hiippailin valomainoksen taakse piiloon ja kävin itseni kanssa keskustelun.

- Onks toi se?! Näkiköhän se mut? Jos näki niin miksi se valitsi muualle katsomisen, kiva.. Onko se nyt ylipäätään se?- Kyllä se on. Ihan samannäköinen edelleen. Pitäskö ihan vaan reilusti moikata?
- Ai niinku nyt täältä mainoskyltin takaa?! Emmä kehtaa, mä oon sitäpaitsi ihan järkyttävä näky näissä saksalaisesti lepattavissa jumppahousuissa.- Tuota.. Onkohan sillä nyt mitään väliä, miltä näyttää kun tapaa jonkun exänsä vuodelta miekka ja kivi? 
- No ON! Mähän näytän ihan bag ladylta! Ja entäs jos se ei sit kuitenkaan oo se. 
- Ota selvää, pahvi! Ole nyt pliis aikuinen ja mene tervehtimään sitä, ettei tää kriisi pahene sillä että se näkee sut täällä stalkkaamassa!
- No voi prkle, mitä mä sit sanon?
- Jos vaan kysyt ihan vaan kuulumisia, niin kuin ne normaalit ihmiset. Sillä on muistaakseni sata kertaa paremmat sosiaaliset taidot ku sulla että todennäköisesti se vastaa jotain järkevää, vaikka olisit kuinka lattea tahansa.
- Okei. Mä meen juttelee jotain kevyttä tyyliin katos vaan, moikkamoi ja mitäs sä oot elämässä puuhaillut.
- Jos et parempaakaan keksi. Ei sulla ole mitään hävettävää, vaikka oot jumpasta tulossa ja siks vähän.. erikoinen.
- Just niin! Ai mut hetkinen.. hävettävää? Erottiinko me hyvissä väleissä? Ei kyl taidettu erota.. Joo, ei muuten tosiaankaan erottu! No huh. Onkohan se vielä vittuuntunut?
- Ai siitä, että sä hoidit "hiukan huonosti" sen suhteen katkaisun? No tuskin. Olisitko ite?
- Ehkä. Mistä sen tietää miten kaunaisia jotkut miehet on..
- No harva muistelee jotain 10 vuoden takasta sutinaa. Ja kyllähän te molemmat tiesitte, ettei siitä mitään tule eli se tuskin se vuosia itki sun perään. Sitäpaitsi sillä on varmaan ihana - ja tosi paljon stailikkaampi - vaimo ja liuta hyväkäytöksisiä lapsia.
- Niin kai sitten. Mutta jos tulee joku selkkaus ni ei noi kanssamatkustajat sitä tiedä vaan luulee, et mä oon joku hullu akka. Apua nyt tonne dösään pääsee sisään! Mä paljastun!
- Niin sulle käy joka tapauksessa. Ja ethän sä nyt ihan täysjärkinen tosiaan ole.
- Mitä mä teen?! Mä.. mä.. mä.. soitan puhelun!
- Ai Batmanille vai? Kuule, sua ei nyt ehkä voi auttaa kukaan muu kuin sä itse.
- Emmä ny sitä ku jollekin tutulle hämäykseksi. Kato, pelaan vähän lisäaikaa näyttämällä kiireiseltä.. Ei jumalauta, nyt se istu tohon ihan ETEEN ja mun täytyy kävellä siitä ohi! Voi helevetin kuustoista! Hei mä meen ton yhden äijän takana. Dippadaa.. Joo, rouva hyvä mä tiedän et sä olit siinä eka mutta kun mun TÄYTYY päästä ton äijän takana, voin kertoo sulle joskus myöhemmin miks. --- Jes, ei moikkailua, woohoo!! Takapenkki täältä tullaan!
- No kuka tollasta kylähullua nyt ees uskaltais moikata? Toivottavasti oot nyt tyytyväinen?
- Hahaa! Olen mä aika. Nyt mun tarttee enää jännittää millä pysäkillä se jää pois. Ja jos mulla on yhtään onnea mukana niin ei ainakaan ennen mua, tai mikä vielä pahempaa, samalla. Se ois katastrofi.
- Jos sulla on yhtään onnea, tätä sun episodia ei seurannut ykskään mielenterveysammattilainen.
- Höpsis, tää meni hienosti. Mut tällä dösällä en kyllä ehkä mee enää ikinä.

*******

Aivan mahtavaa uutta vuotta 2009
kaikille aikuistuneille ja ei-aikuistuneille lukijoilleni!
Olkoon viinilasinne ylitsevuotavaisia ja elämänne ilolla kyllästettyä. :)