Juuri sitä, mitä tarvitsin

Meillä on tapana käydä kerran vuodessa ystäväporukalla reissussa. Kun tämän tradition kerran aloitimme lapsiperhearjen keskellä, havaitsimme, että tämä kokoontuminen on monella tapaa arvokas.

Delegaation virallinen käynti järjestyi paikallisen viinintuottajan baariin, joka maistatti tilan viinejä (maistoin mm. raparperiskumppaa, ihan hämmentävän hyvää!) ja kertoi perustajien hämmästyttävän tarinan
maailmansotien myllerryksestä tähän päivään. 

Turismi on tehnyt tehtävänsä: Tallinnassa on paljon kivoja ruokapaikkoja, vegeruokaa on saatavilla poikkeuksetta
 ja palvelu on parantunut valtavasti.

Hotelliksi valikoitui Telegraaf, jossa on myös hyvä spa-osasto. Kävin kasvohoidossa ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen.

Tällä kertaa kohteeksi valikoitui Tallinna. Reissu osui nyt toistamiseen loppiaiseen, joka on kuin luotu tällaiseen irtiottoon. Kun on koko syksyn kärvistellyt himassa nauttimassa pimeydestä ja sen jälkeen kehitellyt joulunpyhiksi mielekästä, vastuullista ja kehittävää koko perheen tekemistä, on aika valmis ottamaan itselleen hieman oikeaa lomaa ennen kuin kevätkauden perusarki alkaa.

Käytännössä reissussamme ei ole mitään ihmeellistä sisältöä, kaava on ollut suhteellisen sama jo muutaman vuoden. Noin 7 mutsia jättää perheensä etsimään paperiliimaa, monoja ja saksofonin nuotteja keskenään ja poistuu johonkin lähikohteeseen tekemään asioita, joihin ei juuri koskaan ole aikaa: ystävöimään. Eli pullakahvittelemaan, skumpittelemaan, käymään kasvohoidossa, syömään hyvin, pällistelemään kaupunkia, nukkumaan päiväunia ja tutustumaan kulttuuri- tai urheilukohteisiin. Samalla puhutaan kaikista niistä asioita, joita ei somessa jaeta. Riidellä ei tarvitse, koska olemme kaikki tottuneet matkustamaan tällä porukalla ja jakaantumaan itsenäisiin yksiköihin kiinnostuksen kohteiden mukaan.

Joka kerta tämän reissun jälkeen on olo, että juuri tätä minä tarvitsin. Silmäpussit eivät ehkä ole pienentyneet mutta naama on kipeä nauramisesta ja kaikki huolet vähintään puolta pienempiä. Intensiiviannos ystäviä yhdistettynä paikanvaihdokseen ja pieneen luksukseen on parasta mitä on, olivat lapset pieniä tai isoja.





Joten totean siis sen saman minkä aina: ystävien kanssa vietetty aika on järjestämisen väärti. Elämä isojen lasten kanssa on sen verran mutkatonta, että reissun järjestäminen on jo helppoa. Viikonloppu ilman toista vanhempaa ei vaadi erikoisjärjestelyjä vaan on lähinnä ilmoitusluontoinen asia.

Pieni poissaolo tekee terää erityisesti, jos tuntuu siltä, että äiti ei voi lähteä kotoa mutta isä voi. On nimittäin kiva huomata, että perheenjäsenet (ihme kyllä) löytävät ne kamansa itse ja kaipaavat poissaolijaa ihan muista syistä. Jos ei avoimesti niin ainakin salaa.

Kun asukaspuisto on nähty, miten olisi saariretki?

Puksuttelimme tänään australialaisen ystävämme puuveneellä* Stora Herrön ulkoilusaarelle. Teimme hampurilaiset tulentekopaikalla, kiipeilimme kallioilla ja hengitimme meren tuoksua.

Tämä ystävä ei lakkaa ylistämästä Suomen saariston eksotiikkaa. Yhteiskäytössä olevat saaret ovat jo itsessään hämmentävä asia, mutta se, että ulkoilusaarissa on hyvät, katetut nuotiopaikat, halot valmiina katoksessa, roskikset, vesipiste, näköalapaikat ja vessat, on aivan ennenkuulumatonta. Ja jos omaa venettä ei ole ja kajakki on perheen pienimmille varma uimakeikka, kesäkaudella pääsee useammalle saarelle yhteysveneellä.

Alkoi vähän nolottaa. Tarvitaanko aina ulkopuolinen alleviivaamaan, mikä maassamme on uniikkia ja hienoa?

Eikä tosiaan tarvitse lähteä edes kauas, sillä jo pääkaupunkiseudulla on useita upeita ulkoilusaaria, muitakin kuin Suomenlinna. Voisimme hyvin hypätä saaristoveneeseen useamminkin, sillä pääsee neljään Espoon saareen. Olisipa vain liikennöintikausi pitempi! Syyskuu olisi loistavaa saarihyppelyaikaa, mutta huomenna on viimeinen päivä, seuraava mahdollisuus sitten ensi kesäkuun alussa.

Kaupunkia tulee harvoin katsottua mereltä päin. Ipanat olivat fiiliksissä, kun etsivät mantereelta tuttuja rakennuksia ja maamerkkejä ja yrittivät hahmottaa, missä kohtaa menimme moottoritien alitse. Vilkutimme veneilijöille, mutta myös presidentille ja pääministerille.

Vaikka päivä oli pilvinen, mieto tuuli teki kelistä leppeän. Rauhallisena liplattava vesi, varvikkoon hiipivä ruska, kukkivat kanervat, punaiset pihlajanmarjat, harmaat käkkyräkelot ja upeat rantakalliot laittoivat aivot lepotilaan. Paitsi tietysti kersoilta, jotka juoksivat itsensä uuvuksiin.

Sipe ei ollut kotona, mutta vilkutettiin silti.

Jos siis kaikki on maissa nähty, siirtykää vesille. Ottakaa saaristo omaksenne, varsinkin, jos se sattuu olemaan ihan tuossa vieressä.

*Tämä samainen ystävä rakastui saaristoon niin palavasti, että osti melkein satavuotiaan puuveneen ja ryhtyi yrittäjäksi. Ihanalla Skumilla voi järjestää kaikenlaisia tilaisuuksia ja samalla voi hioa aussiaksenttia.

"Pikkulapset eivät kuulu lentokoneeseen"

Satu kohtasi lentokoneessa hieman turbulenssia kaksivuotiaan kanssa.

Meillä on ollut tällainen tilanne jo muutaman kerran ja kyllä tätä onkin treenattu.

Luonnollisesti häntä neuvottiin kommenttiboksissa mm. pitämään kaksivuotiaalle taaperolle tiukka puhuttelu ja ohjaamaan hänet piirtämään. Mikä on tavallaan sympaattista. Mutta sitten tuli myös neuvo olemaan lentämättä huonosti käyttäytyvien pikkulasten kanssa. Puutun nyt siihen, en muuhun.

Kirjoitin joku aika sitten oikeutuksen tunteesta (sense of entitlement), joka on päässäsi asuva, suht tiedostamaton ääni, joka vahtii etujasi. Se kertoo vaihtelevalla intensiteetillä, mikä sinulle kuuluu ja mikä on sinulta pois. Ylikorostuneena tämä taipumus tekee elämästä pelkkää muiden paheksuntaa.

Satun lentomatkaa voi hyvin tarkastella tästä näkökulmasta.

Lentokoneessa tämä oikeutuksen tunne nimittäin joutuu happotestiin: joudut turhan lähelle muita ihmisiä eikä tilanteesta pääse pakoon. En minäkään halua, että tuoliani potkitaan, sehän on aivan perseestä. Mutta mistä anonyymi on saanut sellaisen kuvan, että kaikki menisi aina juuri omalla kohdalla sujuvasti? Mutsi takana ymmärtää oikeutesi silloin kun hän tekee kaikkensa, että lapsi pysyisi aisoissa. On ihan ok, jos et itse halua matkustaa tai elää lasten kanssa, mutta et voi olettaa muiden toimivan samoin.

Tämä matkustusrajoituksilla läiskiminen on läheistä sukua ajattelulle, että lapset eivät sovi hiihtoladulle, ravintolaan tai minnekään missä he saattaisivat olla häiriöksi. Toki aikuisetkin voivat olla häiriöksi, mutta se tuntuu olevan helpompi hyväksyä.

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että ihmisen oikeus istua rauhassa on painavampi kuin lapsiperheen oikeus näkyä ja kuulua.

Minäkin uskoin siihen. Pysyin kiltisti vauvan kanssa kotona, jätin menemättä ulos. Se oli paljon helpompaa niin. Joskus tietenkin oli pakko mennä jonnekin, kauppaan tai apteekkiin, mutta yritin välttää niitä tilanteita viimeiseen asti. Jos lapsi alkoi huutaa bussissa, nousin välittömästi pois, viis siitä oliko kotiin viisi kilometriä ja lumisade. Ja herraisä, jos joutui julkisesti imettämään, vihasin sitä muutenkin. En tavannut juuri ketään, koska lapsi saattaisi alkaa huutaa tai käyttäytyä huonosti ja treffit menisivät pilalle.

Mitä tästä seurasi? Pidin vanhemmuutta lapsettomia vastaan kehitettynä salaliittona tosi pitkään, kaduin päätöstäni ylipäätään tehdä lapsia ja itsetuntoni romahti. En suosittele kenellekään. Näin jälkikäteen ajateltuna ehkä vähemmälläkin kärsimyksellä olisi pärjännyt.

Toisen lapsen kanssa päätin, että minun on pakko lopettaa näkymättömän leikkiminen, ihan oman hyvinvointini takia. Tajusin, että minun on pakko tehdä muutakin kuin nysvätä neljän seinän sisällä, vaikka se olikin riskipeliä. Ja kas en ollut ollenkaan niin elämääni pettynyt, yksinäinen ja masentunut. Jännä juttu.

Oikeutuksen tunteen rajoja etsitään hiekkalaatikolla, pyörän satulassa, lentokoneessa ja toimiston kierrätyspisteellä. Saanko viedä tuolta lapion, voinko potkia penkkiä ja saanko heittää muovimukin biojätteeseen. Tästä kannattaa olla tietoinen.

Minulla onkin terveisiä sille anonyymille kommentaattorille. Pyydän vilkaisemaan, mitä peilistä näkyy. Mistä tuo oikeutuksen tunteesi johtuu? Häpeästä, hylkäämisestä, vähättelystä? Oletko yhtä ankara itseäsi kuin pikkulapsia kohtaan? Ei sinusta tee itsenäistä ja pärjäävää se, että olet mahdollisimman kylmä ja kova itsellesi ja kaikille, jotka eivät sovi raameihisi. Sinulla on oikeus tulla hyväksytyksi ja niin on muillakin, erityisesti pikkulapsilla.

Armollisuutta voi myös treenata, sekin onnistuu hienosti juuri lentokoneessa.

Kun me lensimme kesällä iltalennolla kotiin, kuulin kuinka pieni poika oli riviä taaempana aivan viulunkielenä. Viimeinen pisara oli kun Snadi tilasi koneen viimeisen puuron ja pojalle myytiin eioota. Kun sotahuuto alkoi, Snadi katsoi minua ja sanoi että voi ihan hyvin lahjoittaa puuron pojalle, hän oli jo sen verran iso tyttö, että voisi syödä jonkun sämpylän. Lentoemäntä vei ehdotuksemme eteenpäin ja Äiti kiitti tarjouksesta, mutta sanoi, että tässä vaiheessa kyse ei ole enää puurosta. Ymmärsin hyvin, kilarit voi vetää myös siitä, että saisi sen puuron. Perillä perhe päästettiin suosiolla kiilaamaan passintarkastusjonossa. Koska siitä tuli kaikille hyvä mieli.

Kaunis ja hurja Örö tarjosi elämyksiä lapsille ja aikuisille

Meri on tummansininen, valkoisia vaahtopäitä näkyy siellä täällä. "Jos lähtee uimaan tuonnepäin, seuraavaksi tulee vastaan Gotlanti", toteaa opas.

Olemme Örössä, ulkosaaristossa. Kersat meinasivat kuolla nauruun kuullessaan tämän vuoden saaristokohteemme. Vaikka nimi on foneettisesti kaikkea muuta kuin kaunis ja pikkuiselle saarelle kestää pääkaupunkiseudulta autolla ja yhteysaluksella useamman tunnin, matka on vaivannäön arvoinen.

Vanha linnoitussaari kunnostettiin ja avattiin kävijöille muutama vuosi sitten. Saaren palvelut ovat tällä hetkellä erinomaisella tasolla: majoitusvaihtoehtoja on monenlaisille seurueille (tämä on myös suht vaunuystävällinen paikka!), luontopolut on hyvin merkitty ja ruoka on erinomaista. Fillareitakin on vuokrattavana kaikenikäisille ja pienestä kaupasta saa evästarvikkeita.

Muistan kun alle kouluikäisenä matkustin juhannuksen viettoon Utöseen. Moottoriveneellä tehty matka oli pomppuisa. Tukka liimautui silmille ja suolaiset pärskeet kuivuivat poskille. Kun pääsimme perille, muistan sileät ja lämpimät kalliot, rakkolevälautat ja huikean keltaisen maksaruohon. Ja sen, että vastarantaa ei näkynyt missään. Meren ja taivaan välinen ero oli epäselvä. Keskiyöllä vilkkuva majakan valo oli epätodellinen.

Nyt kun vein omat kersat samantyyppiselle reissulle, huomaan, että he nauttivat ihan samoista asioista: meren tuoksusta, perhosten bongaamisesta, sileistä kivistä ja tuulessa lentävien hellehattujen metsästämisestä rantahiekasta. Näimme Örön saarikierroksella merikaalia, kuulimme saaren kummituksesta ja kävimme tykin sisällä. Oppaan jutut lomittuivat hienosti sodan ja luonnon välille. Tarinat Bengtskärin taistelusta ja harvinaisista paahdeniityistä upposivat kiinnostuneeseen yleisöön.

Luontoihmisille tämä on ihan pakollinen retkikohde. Tuntuu, että ulkosaaristossa kaikki nupit ovat kaakossa. Mutta Örön luonto on olosuhteista huolimatta kukoistavaa, kitukasvuisuudesta ei ole tietoakaan. Yksityiskohdat, värit ja muodot hivelevät silmää. Luulenpa, että meren katselemisen terveysvaikutuksista pitäisi tehdä samanlaisia tutkimuksia kuin metsässä kävelemisestä.

Lämmittelymatka Kroatiaan

Sitähän voisi kuvitella, että peruskoulun jälkeen suurin piirtein hallitsee Euroopan kartan.

Silti muutama vuosi sitten tuli yllätyksenä, että Välimeri ei jatkukaan Italian jälkeen suoraan Kreikkaan, vaan siinä Pohjois-Italian huudeilla on sellainen pieni entisen Jugoslavian maa kuin Kroatia.

Puolustaudun sillä, että silloin kun minä tankkasin kartastoa, kyseistä maata ei ollut olemassakaan.

Kroatiassa muutama vuosi sitten alkanut matkailubuumi on houkutellut paikan päälle paljon suomalaisturisteja.

Olen itse turistina vähän jämähtänyt. Matkustan perheenä mieluiten kohteisiin, jotka jo tunnen, pettymyksiä ei oikein lasten kanssa reissatessa jaksa. Ystävien lausunnot ovat kuitenkin olleet Kroatiasta pelkästään puoltavia, joten sinne siis mekin päätimme jäisen alkukesän ajamina siirtyä lämmittelemään.

Ja tämän yhden kokemuksen perusteella yhdyn tyytyväisten nyökyttelijöiden kerhoon, monestakin syystä.

Lentomatka on lyhyt. Miellyttävä kolmen tunnin lento sujui näin isojen ipanoiden kanssa jo aivan rutiinilla. Vaikka maa on pieni, lentokenttiä on useampi, joten jos yksi reitti ei tärppää, perille pääsee toistakin tietä. En itse testannut mutta maan sisäinen junaverkosto toimii kuulemma moitteettomasti jos haluaa monta kärpästä yhdellä iskulla.

Kohteita on vaikka kuinka. Pienehköön maahan on saatu mahtumaan niin upeita luonnonpuistoja, idyllistä saaristoa kuin Unescon maailmanperintökohteita. Me päädyimme Dubrovnikiin, mutta valkkasimme hotellin hieman vanhan kaupungin ulkopuolelta, lähinnä altaan perusteella, kersat kun vetävät edelleen yhtäsuuruusmerkit loman ja pulikoinnin välille. Kaikille meriplutaajille tiedoksi, että vesi oli kiitettävän kirkasta ja aika lämmintä, mutta rannat olivat vaihtelevan kivisiä, joten kannattaa pakata mukaan uimatossut.

Dubrovnikin kaupunki on tähän aikaan vuodesta kuuma ja täynnä turisteja (kuten koko maa), joten jos haluaa välttää tungosta, Game of Thrones -maisemia pääsee ihailemaan myös näköalatasanteella, jonne vie cable car.

Ilmasto oli yllättävän raikas vaikka aurinko porotti joka päivä. Kesäkuukausien aikaan Välimeri saattaa olla suomalaisturren makuun vähän turhan hikinen kokemus, mutta ainakaan rannalla ei edes iltapäivällä ollut läkähdyttävää (kaupungissa kuulemma on eri tilanne). Ehkä meri ja heti rannan takana kohoavat vuoret pitävät huolen siitä, että tuulenvire raikastaa ilmaa.

Erityiskiitos myös siitä, että kasvissyöjäkin löysi safkaa. Yksi perunalisuke pääsee heti kotikokeiluun - laitan reseptin jakoon kun saan testattua.

Harvoin tulee enää vastaan paikkaa, joka välittömästi jättää halun tulla uudelleen. Toivon, että tämä oli vain lämmittelyä sanan kaikissa merkityksissä, ja ensi kerralla saamme pitemmän slotin. Ja silloin on osattava edes vähän kieltä!

Ps. Paikallinen valkoviini oli myös suositeltavaa, meni ihan suosikkeihin sekin!

Kesän saaristokohteet x 3

Noin viisi minuuttia vanhan sananlaskun mukaan: kun tuomi tuoksuu, on syytä ruveta suunnittelmaan kesäreissuja!

Koska mökkeilemme saaristossa suurimman osan kesälomastamme, on lähimatkailu hyvinkin tarpeellista: jos oma saari (tiskaaminen ja mökkipatja) alkaa tympiä, lähdetään seuraavalle saarelle.

Saaristossa on aivan mielettömiä paikkoja (ja joskus jopa siedettävä sää). Moni kuvittelee, että Saaristomereen tutustuminen edellyttää omaa venettä, mutta aika hyvin tulee toimeen ilmankin. Yhteysaluksilla, taksiveneillä ja losseilla pääsee yllättävän helposti saaresta toiseen. Pyöräilykin on suht helppoa, varsinkin jos rengastie kiinnostaa. Suosituimmissa paikoissa (kuten Nauvossa) kannattaa olla majoitusvaraus, jos telttailu ei ole vaihtoehto.

Ensi kesänä on suunitteilla seuraavat etapit.

Korppoon Paljasjalkapolku

Viime kesäinen reissu lipsahti niin riemuvoiton puolelle, että perhe liputtaa kovasti uusinnan perään! Paljasjalkapolku on  kaikkien aistien taidenäyttely keskellä metsää. Konsepti on nerokas: ympäristön ehdoilla tehtyä nykytaidetta yhdistettynä luontopolkuun, jonka pystyy kävelemään läpi lastenkin kanssa. Jokaisen näyttelykokonaisuuden teemat tarkastelevat ihmisen ja luonnon välistä suhdetta eri näkökulmasta, tänä vuonna teemana on "Jälkiä".

Kasnäs - Örö

Örön linnakesaari, jonka paahdeniityiltä voi bongata yli 1600 perhoslajia, avattiin kävijöille vasta pari vuotta sitten. Saaren luontoa on kehuttu nyt niin monelta taholta, että pakko mennä tutustumaan itsekin. Saarella on kaksi noin viiden kilometrin pituista luontopolkua, joihin voi tutustua omatoimisesti tai oppaan johdolla. Voisin melkein kokeilla opastettua kierrosta niin jää ehkä enemmän käteen. Yhteysalusliikenne Öröhön lähtee Hangosta ja Kasnäsistä (ajattelin testata myös kylpylähotellin, jos kävisi niin että uiminen jää muuten vähiin) ja yöpyminen järjestyy kasarmihotellista. Perhoskirja mukaan!

Stora Hästön vedenalainen luontopolku

Stora Hästössä on kaksi vedenalaista luontopolkua, joiden avulla kautta pääsee tutustumaan merenpohjan biotooppeihin. Polkua seurataan uiden (maski/uimalasit päähän), snorklaten tai sukeltaen. Opastaulut on kiinnitetty betonilaattoihin ja ne niitä yhdistää köysi, joten eksyminen on hankalaa. Pikkupyöriäisreitti sopii snorklaajille (reitin pituus 150 m) ja Harmaahylje-reitti on tarkoitettu laitesukeltajille (reitin pituus 300 m). Pohjasta löytyy infoa (suomeksi ja ruotsiksi) kalliopohjan levävyöhykkeestä, sinisimpukoista, murtovedestä, hiekkapohjan kaloista ja meriajokkaasta. Tämä voi olla vielä tälle kesälle liian hankala perhekohde, mutta kelien mukaan mennään kokeilemaan, josko lyhyt märkäpuku riittäisi.

Nämä riittänevät alkuun. Pistäkää jakoon omat saaristohelmenne, jos raaskitte!

Tärkeintä ei ole matka vaan kentälle pääsy

"Tärkeintä ei ole matka vaan matkalle lähtö."

Oletteko kuulleet tämän sanonnan joskus? Kyseessä on hieno filosofinen ajatus. Mutta kyseinen henkilö ei ole varmaankaan ikinä pakannut lapsiperhettä reissuun. Koneeseen ehtiminen ajoissa on keskikokoinen ihme.

Vaikka lapset ovatkin kasvaneet ja olemme oppineet alkuaikojen kommelluksista kantapään kautta, prosessissa on edelleen haavoittuvuuksia. Tässä hiihtoloman kynnyksellä siis 6 syytä, miksi ihan parasta on kyllä lähtöportille pääsy.

1. Pyykkääminen. Tämä on syytä aloittaa vähintään viikkoa ennen. Kersoille (ja itselle) pitää olla viikoksi vaatetta. Ja lisäksi olisi hyvä jos paluupäivänä ei ihan kriittisenä prioriteettina tarvitsisi ruveta pyykkäämään pikkareita.

2. Travel heavy. Mukaan pakataan puolet irtaimistosta. Varmuuden vuoksi -vaatteet. Laturit, passit, aurinkorasvat, unikaverit. Yöpuvut, kellukkeet, puuhakortit, hammastahnat. Kynät, sadetakit, satukirjat, allaspyyhkeet. Korvatulpat, panadolit, hellehatut, käsidesi. Olisi ihanaa optimoida kamamäärä, mutta se harvemmin onnistuu, päinvastoin: mitä pienempi lapsi, sitä palavammin tarvitsee jo matkustamoon koko matkalaukullisen tavaraa.

3. Sesonkiongelma. Paria iltaa ennen lähtöä käy ilmi, että viime kesän vaatteet ovat kahta numeroa liian pienet. Mistä kehitetään *helmikuussa* isommalle shortsit ja sandaalit? Missä laatikossa mahtoi olla koon 120 kesämekot ja uikkarit? Ööö. Puhumattakaan siitä, että keli perillä saattaa yllättää.

4. Pikku apulaiset. Kun olet saanut viikattua vaatteet matkalaukkuihin siisteihin nippuihin niin eikö joku käy etsimässä sieltä mustaa t-paitaansa, vaihda kolmeen kertaan mukaan haluamansa kirjat tai piilota esimerkiksi sakset matkalaukun sivutaskuun.

5. Päästäänkö ihan oikeasti lähtemään? Rosvosektorissa joku herää kuumeessa tai laattaa yöllä. Ymmärrän, että lasten tulee oppia käsittelemään pettymyksiä, mutta joululahjojen ja perhelomien ei soisi olevan opintomateriaalina.

6. Onko nyt varmasti kaikki? Ei tietenkään. Jotain jää aina, vähintään sinne lentokenttätaksiin. Koti-insinööri on hajamielisyyksissään kamojen viljelijöiden aatelia ja lapsiperhematkat tarjoavat tälle harrastukselle erinomaiset puitteet.

Turvatarkastuksen jälkeen voi jo vähän tuulettaa -- ellei tarvitse juosta tukka putkella koneeseen. Yli-inhimillinen suoritus jälleen kerran!

Lapsiperhe Islannissa eli pulikointia jäätiköllä

Kotona ollaan! Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että kaamosmatka Islantiin oli hämmentävän hieno ja vastakohtia täynnä. Kuuma. Kylmä. Värikäs. Pimeä. Rikas. Karu.

Meillä kaikilla oli reissulta omat toiveemme. Koti-insinööri halusi lenkkeillä, minä lojua kuumassa lähteessä ja Skidi ratsastaa issikalla. Snadi halusi lähinnä nähdä laavaa (!), siis sulaa sellaista. Onneksi tämä toive jäi täyttymättä. Noin kymmenen vuoden välein purkautuva Hekla saattaa päästellä paineita milloin tahansa ja se ei ole turistinähtävyys.

Geotermisessä energiassa on kyllä puolensa. Nimittäin uimiskokemus. Parasta ikinä -listalleni pääsi pulikointi 40-asteisessa vedessä. Aaaaah.

Islantilaisten suhde uimiseen onkin läheinen: se on pakollinen oppiaine koulussa ja suosittu ajanviettotapa. Paikallisen uimahallin vesi oli ns. kuntoilupuolellakin 30-asteista, mutta osa asiakkaista oli vain tullut lämmittämään jäseniään ja rupattelemaan kattilaosastolle.

Muutenkin kylpylöinti oli aika loppuun asti ajateltu kokemus: omia pesuaineita ei tarvinnut roudata mukana, sillä kaikissa suihkutiloissa oli vähintään shampoo ja kylpylän pukuhuoneen puolella oli jopa meikinpoistolappuja. Uima-asun sai muutamassa sekunnissa suht kuivaksi salaattilingon kaltaisella laitteella, mutta toki pyyhkeitä ja uikkareita sai vuokrata sopuhintaan. Paitsi lämmintä, myös helppoa!

Hemmetti. Olen melkein aina jäässä, joten en juuri koskaan käy uimahallissa uimassa. Kesällä, kun voisin ehkä tarjetakin, uimahallit ovat kiinni. Tekisipä mieleni perustaa aurinkoenergialla lämpenevä täyden palvelun kesäuimahalli kaikille uimahallipakkaamista inhoaville vilukissoille. Kävisittekö?

Mutta nyt kuvien kimppuun:

Islanninhevoset ovat ystävällinen ja rauhallinen pollerotu, joka sopii mainiosti vaellukseen. Ja paijaamiseen.

Jäätikön laidalla sijaitseva Gullfossin putous muodostuu oikeastaan kahdesta putouksesta. Pauhaavien
vesimassojen päällä on aina hieman sumua, johon syntyy aurinkoisella säällä sateenkaari.

Kersojen mielestä parasta oli musta hiekka. Voin kuvitella että islantilaismutsin mielestä tämä aines
on esim. eteisessä älyttömän kiva.

Þingvellir on kansallispuistoalue Islannin lounaisosassa. Siellä näkee konkreettisesti, miten
Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat erkaantuvat toisistaan.

Tämä Laugavatn-järvi on noin 9-asteinen paitsi silloin kun se on 99-asteinen. Järven rannalla sijaitsevan
Fontana-kylpylän kautta pääsee pulahtamaan. Kävimme, vaikka vähän jännitti!

Välillä maisemat ovat vain täysin epätodelliset. Kuka nuo talot tuohon fotoshoppasi?

Suðurlandin geotermisesti aktiivinen alue, jolla geysirit sijaitsevat, on aika maaginen paikka.
Kaikkialla höyryää ja pulputtaa. Kersat ilahtuivat kovasti pierun hajusta.

Strokkur purkautuu säännöllisesti noin 4-6 minuutin välein.

Purkaukset ovat kaikki erilaisia. Joskus isoa purkausta seuraa heti perään toinen.

Koska oikealle valasmatkalle ei olisi ollut aikaa, satamassa sijaitsevassa pienessä
valasnäyttelyssä voi perehtyä cetacean-jengin elämään.

En ole mikään suuri oluen ystävä, mutta tämä oli mainio tuttavuus. Jos en ryhdy kylpyläyrittäjäksi,
ryhdyn valmistamaan tätä Suomessa lisenssillä.

Kiitokset onnistuneesta matkasta kuuluu ehdottomasti natiivioppaalle Satulle! Neljä Islanti-fania tuli lisää listaan!