Muistatteko sen pääsiäisen, kun kaljat jäätyivät terassille?

Sääri oli yöllä livennyt peiton ulkopuolelle. Samalla yöpuvun lahje oli hilautunut polven korkeudelle.

Heräsin saaristomökillä siihen, että toinen jalka oli nolla-asteinen ja sen elvyttäminen aineenvaihduntakuntoon vei ainakin puoli tuntia.

Ikkunasta veti jotain kautta, vaikka olin laittanut tyynyn eteen. Vedin sukat lahkeiden päälle ja kävin uudestaan nukkumaan.

Aamulla meri vaahtosi. Se tarkoitti sitä, että pohjoistuuli puhalsi vähintään 11 m sekunnissa. Pohjoinen on ainoa suunta, mikä tähän mökkiin osuu kunnolla. Kun on kylmä on helvetin kylmä.

Lähdin kaivolle ämpärien kanssa. Juoksevaa vettä ei näissä olosuhteissa ole. Öisin on monta astetta pakkasta, joten lähellä maan pintaa kulkevat putket jäätyisivät ja halkeaisivat. Kaivon luukku ei pysynyt ylhäällä ja pumppu ei toiminut kunnolla. Näpit jäätyivät.

Ulkissa käynti oli vain hieman avantouintia kevyempi kokemus, mutta ilman jälkieuforiaa. Alan ymmärtää niitä naisia, joiden vatsantoiminta loppuu mökkiolosuhteissa.

Tekemistä ei juuri ole. Ei tarvitse haravoida. Eikä grillata, koska grilli lämpenee tällä puhurilla noin 20 asteiseksi. Lautapelitkin jäivät kotiin, koska niiden pakkaaminen oli kersojen vastuulla. Onneksi on Areena ja Noita Nokinenä. Wifi sentään toimii.

Parin tunnin välein tulee sakea lumikuuro. Antarktiksella on varmasti tällaista.

Tuleehan se välillä mieleen. Pitäisikö lähteä kotiin?

Ei!

Olen joskus sanonut, että vietän pääsiäistä kuin kevään tupareita. Nämä ovat tällä kertaa vain tällaiset kohtuullisen paskat tuparit. On ne silti pidettävä. Sitäpaitsi muuten emme voisi 10 vuoden päästä miettiä, että muistatteko sen pääsiäisen vuonna 2017, kun kaljat jäätyivät terassille? Jestas. Mutta täällä vain oltiin. Aika sissejä hei!

Nyt rupean kirjoittamaan suklaamunasuunnistuksen vinkkirunoja. Munapolun henki ei lepää pohjoistuulellakaan.

Näin taltutat esiteinin

Meillä oli Skidin kanssa riita. Sellainen, jossa minäkin suutuin kunnolla.

Olen ollut huomaavinani, että puolen vuoden sisään kritiikkiä on ruvennut satamaan aika herkästi. Skidi on alkanut entistä enemmän haastaa vallitsevaa konsensusta ja väittää vastaan (välillä jopa ihan aiheesta). Tällekin vaiheelle on nimi.

"8–10-vuotiaan käytöstä voi leimata vaihtelevan pitkä kehitysvaihe, jota kutsutaan 9-vuotistaitteeksi (mm. Dunderfelt 1999). Vaihe liittyy yksilöllisyyden vahvistumiseen: lapsi kokee itsensä entistä vahvemmin erilliseksi yksilöksi, joka haluaa ilmaista mielipiteensä ja oikeutensa. Aiemmin opettajiin ja vanhempiinsa lähes kritiikittömästi suhtautunut lapsi voi olla nyt hyvinkin kriittinen. Moitittavaa löytyy ehkä opettajasta, oppiaineista, vanhemmista ja itsestäkin. Yhteistyöhalu vaihtuu tiuskinnaksi ja ovien paiskomiseksi."- MLL

Tavallaan olen iloinen: hän on aina ollut vähän lepsu pitämään puoliaan, mutta ehkä ihan joka asiasta ei tarvitsisi vääntää. Lisäksi Skidi osaa napauttaa hyvinkin henkilökohtaisella tasolla takaisin. Hän on niin tarkkanäköinen, että pääsee ihon alle, vaikka ei edes yrittäisi.

Koti-insinööri kehotti minua etsimään sisäisen aikuiseni ja ratkaisemaan pattitilanteen. Niinpä menin pyytämään huoneessaan murjottavaa esiteiniä kävelylle. Kersa hämmästyi. Sain suostutella jonkun aikaa, mutta lähti se sitten kuitenkin.

Siinä liukkailla jalkakäytävillä, alikulkutunnelissa moottoritien alla, metsäpoluilla ja jäällä kävellessä haihtuivat äkäiset ajatukset ja huolet. Ympäristön havainnointi antoi uusia keskustelunaiheita ja sai hymyilemään: jäässä oli hienoja kuplia, kaljun pensaan oksistossa kaunis vihreän sävy, jäällä ketun jäljet. 

Loppumatkasta sovimme jo riitaakin. Sen sijaan, että lauseet olisivat alkaneet sanoilla "aina sinä", ne alkoivat sanoilla "älä nyt suutu, mutta". Yritimme ymmärtää toisiamme. Ilta hämärtyi, mutta kummallakaan ei ollut kiire kotiin.

Puolessatoista tunnissa saimme juteltua sen mitä pitikin, ja oltua hiljaa sen minkä pitikin. Kotona lösähdettiin sohvalle.

- Kävelyllä helpottuvat kaikki murheet, totesin.
- Ja se on fakta, vastasi Skidi.

Riidelkää kävelyllä. Jos ei muuta niin ovien paiskominen on paljon vaikeampaa.

Liessaari herätti seikkailunhalun

Olin viime viikon tapahtumien jälkeen lievästi metsäretken tarpeessa. Nuuksio oli tähän mielentilaan liian ruuhkainen, joten etsiskelin lähialueilta hiljaisempaa kohdetta.

Sain suosituksen Liessaaresta, jossa olisi kuulemma passeli parin kilometrin luontopolku ja tulentekopaikalla varustettu rantalaavu koluttavana. Siispä pakkasimme kimpsut ja kampsut ja lähdimme kohti Lohjaa, joka oli muutenkin kaupunkina uusi tuttavuus.

Paikka löytyi helposti. Saareen vei silta, jonka päässä oli heti kivannäköinen hiekkapohjainen uimaranta, johon voisi vaikka pulahtaa luontopolun jälkeen.

Nuuksion kuusimetsiin ja toisaalta Saaristomereen tottuneet ipanat diggasivat kovasti rehevästä lehtometsästä pähkinäpensaineen ja veteen kaatuneiden puiden reunustamasta rantapenkereestä, jossa oli vähän väliä kivoja pikkupoukamia. Kun erehdyin luennoimaan, että järvivesi on makeaa vettä, kersat syöksyivät ryystämään sitä kaksin käsin.

Tiheä metsä myös varmisti sen, että tuulettomissa kohdissa oli aurinkoisena päivänä todella lämmin. Linnut loivat tunnelmaa täysin palkein ja heti polun alkutaipaleella nenän edestä lehahti käpytikka. Paikan puolesta puhuu myös se, että syitä poiketa polulta löytyi koko ajan: siirtolohkareita, luolia, hienoja kantoja ja kukkia.

Skidi ei millään malttanut pysyä polulla. Hän ilmoittikin, että hänen seikkailunhalunsa herää eloon täällä. En ihmettele.

Laavulle vievä polku ei ollut erityisen selkeästi osoitettu ja sinne oli arviolta kilometrin matka luontopolulta. Jos siellä haluaa poiketa, pitää reittiin laskea puolet lisää matkaa (+ kaikki muu poukkoilu). Lisäksi rantaan vievä jyrkkä rinne oli aikamoinen kivuttava sekä ylös- että alaspäin, joten koko jengin on syytä varautua kunnon kengillä.

Mutta laavulle kannattaa kyllä vaivautua. Vaikka paikka onkin kunnostuksen tarpeessa, se sijaitsi hienolla paikalla järven rannalla. Kivistä koottu tulisija toimi hyvin.

Halkovaja on ylhäällä rinteessä, joten siitä kannattaa ottaa sylillinen klapeja mukaan jo matkalla alas.

Lämpimän päivän retken loppuviilennys.

Kaiken kaikkiaan paikka yllätti positiivisesti. Luontopolun pääreitti oli hyväkuntoinen ja aika leveä. Rattaillakin päässee sen kiertämään, mutta korkeuseroja ja juurakkoja toki välillä löytyy. Lopussa iski harmistus siitä, että ei tajuttu ottaa uikkareita mukaan. Ottakaa te!

Ainoa miinus tulee reitin paikoin kummallisista viitoista. Se saattoi johtua siitä, että reittiä kunnostetaan ja parannetaan paraikaa virkistyskäyttöön ja kaikki pisteet eivät olleet vielä valmiina. Kannattaa napata kuva infotaulun kartasta. Siitä on helppo navigoida, missä kohtaa on menossa.

Paitsi että syke rauhoittui ja mielenterveys elpyi, minunkin seikkailunhaluni heräsi. Kesän patikkaretkien suunnittelu sai uutta pontta, kun neljä kilometriä meni ipanoilta näin helposti! Kunnon eväillä menisi ehkä enemmänkin, mutta parempi edetä rauhallisesti ettei kukaan kehitä mitään kammoa. Tämä on nimittäin meikäläiselle parasta terapiaa.

Metsäretkipäivä joka päivä

Jos Snadilta kysyy viikonlopun ohjelmatoiveita, vastaus on metsäretki.

Lääkäri määrää uhmakohtauksiin puoli tuntia plätkytystä.

Eväät reppuun ja luontopolulle, jonka varrelta löytyy nuotiopaikka. Kelillä ei niin väliä, kunhan voi plätkyttää vettä kepillä, kiipeillä puissa ja hyppiä kalliolla.

Tänään olikin riemuisa aamu, kun päiväkodissa vietettiin Suomen lasten metsäretkipäivää ja koko ryhmä lähti retkelle eväiden kanssa.

Onhan siinä rupeaminen, ei voi kieltää. Eteinen on täynnä tenavia laittamassa kumppareita ja huomioliivejä, mutta varhaiskasvatusta se pukeminenkin on. Ja ai että oli ollut kivaa! Eväsleivän mussuttaminen ulkona auringonpaisteessa kavereiden kanssa oli Snadin mielestä aivan parasta.

Ymmärrän ihan täysin.

Maailma näyttää hassulta jäälevyn läpi.

Jos metsä laskee aikuisen stressihormonitasoja, verenpainetta ja sykettä, miksi se ei tekisi niin lapsella? Ja jos ulkoilmassa oleskelu auttaa melatoniinin ja vuorokausirytmin säätelyssä (niin että esim nukkuu yöllä paremmin), miksi tämä ei pätisi myös lapsiin? Puhumattakaan allergioiden lievittymisestä, hyötyliikunnasta, tasapainon kehittymisestä ja lajituntemuksesta.

Ja jos se tosiaan tekee saman lapselle, miksi tätä ihmelääkettä ei annostella reilummalla kädellä?

Metsä on ilmainen liikuntapuisto ja rentoutustuokio. Onneksi täällä kaupungissakin riittää kunnollisia viheralueita, niittyjä ja metsäplänttejä (ja olen aika lähellä saavuttamassa sen luontoaktiivin perustilan, jossa kahlitaan itsensä pihakuuseen ja syödään avain jos kaupunki yrittää sataa metriä lähemmäs moottorisahan kanssa). Ulkopäiväkodit ovat osoittaneet, että lasten kanssa ei välttämättä tarvita valtavia sisätiloja lainkaan.

Jääliukumäki!

Olen myös vahvasti sitä mieltä, että mitään "pitkää päivää" ei ole olemassakaan. Päivät ovat samanpituisia, vietti ne sitten kotona, päiväkodissa, töissä tai koulussa - pihvi on päivän ohjelmassa, miten päivä vietetään. Pitkät päivät ovat oikeastaan pitkästyttäviä, yksinäisiä, raskaita tai ahdistavia.

Minä tiedän, mikä niihin auttaisi. Eikä olisi ollenkaan hullumpaa, jos jo lapsesta saakka oppisi hakemaan metsästä mielenrauhaa.

Ulkoilusta pitäisikin tehdä normaalirutiinia - myös kouluissa ja työpaikoilla. Päiväkodin johtajalle voi pirauttaa jos tuntuu että sisällä nyyhöttämiseen käytetään liikaa aikaa.

Ehkä  lähimetsä pitäisi nähdä yhtenä päiväkodin osana kuten jumppasali. Ehkä se auttaisi ajatteluun, jossa metsäretket on kielletty vaarallisina.

Kertokaapa: pääsevätkö ipanat päiväkodissanne riittävästi metsään? Instassa käydyn keskustelun perusteella metsävisiittien määrä taitaa vaihdella aika paljon.

Metsänhalaaja

Katselimme äsken lasten kanssa Metsän tarinan (leffa on Areenassa vielä 7 päivää).

Kohtaaminen viime keväältä. Rakkaus lämpimiin kiviin yhdisti meidät.

"Metsän tarina on koko perheen elokuva ainutlaatuisesta suomalaisesta metsästä, sen värikkäästä ja monimuotoisesta elämästä.

Elokuvan pääosissa ovat metsän lukuisat asukkaat: karhut ja hirvet, käärmeet ja pöllöt, muurahaiset, sammakot ja liito-oravat sekä muinaiset sielulinnut kuten kuukkeli ja palokärki."

Lähde: Yle

Tuosta upeasta kuvamaailmasta tuli aivan hirveä metsänhimo. Jo riittää kylmyys, harmaus ja hiljaisuus! Haluan haistelemaan sammalia ja suopursuja, kuuntelemaan viserrystä  ja purojen solinaa, nauttimaan perhosen lepatuksesta ja kaarnasta poskea vasten.

Paitsi että mökkeilykausi aloitetaan tässä kuussa, myös viime vuonna aloitettu retkeilyharrastus jatkuu uusilla seikkailuilla. Niin monta hyvää vinkkaamaanne paikkaa jäi polttelemaan vaelluskengän pohjia jo viime syksynä, kun päivän lyhyys katkaisi retkeilykauden.

Tänä vuonna kierroksia uskaltaa jo lisätä kun nuorinkin täyttää viisi. Jos vaikka hankkisi jonkun kevyen kantovälineen, jolla pärjäisi kympin taipaleen, vaikka kuopus väsähtäisi.

Lisäksi Skidi on esittänyt toiveen yöpymisestä metsässä. Telttaan en suostu, mutta retkeilijät voivat majoittua erilaisiin tupiin.

En malta odottaa. Onneksi metsänhalaaja voi verrytellä luonto-ohjelmilla. Kohta mennään taas.

Lasten kanssa tunturiin

Syysloma lähestyy. Lokakuun puolivälissä kouluissa on pidennetty viikonloppu, johon pitäisi keksiä ohjelmaa. Koska rypistys on verrattain lyhyt, olen pohdiskellut hyvää kotimaan kohdetta.

Olen nyt viime kesästä innostuneena ottanut aivan uuden vaihteen vapaa-ajan viettoon.

Olemme perheenä paljon mobiilimpia kuin aikaisemmin. Neljä- ja kahdeksanvuotiaiden pienin yhteinen nimittäjä on jo aika suuri. Meidän ei tarvitse enää jakautua vauvojen ja isojen tyttöjen juttuihin, vaan voimme tehdä kaikkien mielestä kivoja juttuja perheenä. Tänäkin viikonloppuna teimme pari pyöräretkeä (Snadi on vielä vapaamatkustaja) lähimaastoihin. Tämänpäiväinen lenkki venyi 20 kilometriin.

Nyt onkin auennut uusi mahdollisuuksien ikkuna. Retket Nuuksioon ovat olleet kaikkien mielestä kivoja. Ja jos lasten kanssa pystyy helposti suoriutumaan muutaman kilometrin reiteistä Nuuksiossa, miksipä ei tekisi niitä tunturissa. Varsinkin kun syksy on siedettävimmillään metsässä.

Olen tehnyt ennen perheellistymistä superhienoja vaelluksia ja melontareissuja, joita olen jäänyt kaipaamaan. En ole ihan tietoisesti halunnut tehdä sitä pikkulasten kanssa, koska arvostan sielun lepuutusta, mutta nyt valitusindeksi (myös minun) on laskenut reippaasti. Pitkospuilla ei tarvitse enää vaihtaa vaippaa eikä reppuun pakata sosetta. Uskaltaisiko sitä jo kokeilla pienimuotoista vaellusretkeilyä perheenä?

Ostin jopa Lapsiperheen retkeilyoppaan, jossa listataan hyviä lapsiystävällisiä kohteita ympäri Suomen. Oppaassa esitellään Suomen parhaat päiväretkikohteet niin suurimpien kaupunkien ympäristöistä kuin syrjäisemmistä kansallispuistoistakin. Näistä on vaan vaikea valita!

Oletteko retkeilijöitä? Mitä suosittelette? Nyt saa kehua kotipaikkakunnan luontokohteita ja laittaa varustesuosituksia! Saa vinkata myös kivoista hotelleista, sillä Lähiömutsin kokema telttailuhurahdus antaa vielä odottaa itseään.

Miksi haluan asua kaupungissa

Kun viettää kesän maalla, tulee väistämättä se hetki. Jonain kauniina kesäiltana tulee mieleen, että olisipa ihana asua täällä!

Tekisin töitä laiturin nokasta, nauttisin samalla metsän huminasta ja meren huumaavasta tuoksusta. Kuulen usein myös kysymyksen, miksi "te luontoihmiset" ette halua muuttaa sinne luonnon keskelle.

Vastaus on oikeastaan tässä jutussa.

HS:n pitkässä reportaasissa kerrotaan lappilaisista vanhemmista, jotka ovat taistelussa kuntaa vastaan, koska heidän kolmen oppilaan lähikoulunsa on päätetty lopettaa, kustannussyistä. Perheen lasten koulumatka napsahtaa 80 km pituiseksi. Vanhemmat eivät hyväksy koulun lopetusta, joten he päättävät jakautua niin että puolet perheestä muuttaa muualle.

Jäin lukemisen jälkeen aika lailla sanattomaksi. Juttu on monella tapaa todella omituinen, mutta puutun nyt vain tuohon oikeuteen valita asuinpaikka.

Olen asunut luonnon keskellä, Kirkkonummen perämetsässä meren äärellä - mitään palveluita ei haja-asutusalueella tietenkään ollut. Olin hoidossa isovanhemmillani Espoossa, jossa kävin myös kouluni. Tämä tarkoitti sitä, että koulumatkaa kertyi 35 km suuntaansa. Matkaan lähdettiin todella hyvissä ajoin, koska isäni piti olla 7:30 töissä Helsingissä. (Tästä huolimatta minusta ei tullut aamuvirkkua).

Päätin jo varhaisessa vaiheessa, että en ikinä laita lapsiani samaan ruljanssiin. Rakastan mökkielämää, mutta haluan asua kaupungissa juuri perheen kokonaisedun takia, vaikka kilometrin mittainen koulumatka ei olekaan ihan halpa ratkaisu. Valitsen palvelut, kaverit, harrastukset ja sen, että meidän ei tarvitse istua tuntikausia autossa päivittäin. Ikkunasta ei näy erämaata, mutta lähimetsä kelpaa.

Lisäksi pääsen kyllä sinne erämaahan ja mökille, jos ja kun sitä kaipaan. Mökin tenhokin on marraskuussa ihan eri luokkaa kuin yöttömien öiden aikaan.

Asuinpaikkansa saa itse valita, se on selvä. Oppivelvollisuutta taas ei voi. Perheen äiti toteaa jutussa kuunnelleensa sydämen ääntä, "sillä järjenvastaisesti voi toimia, muttei sydämen." Olen tästä aika lailla eri mieltä.

Mikä on sinun kokemuksesi: Miksi te asutte siellä missä asutte? Voisitteko muuttaa syrjäseudulle / kaupunkiin asumaan?

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Kun luonto tuijottaa

Tiedättekö, minulla on usein sellainen tunne, että joku tuijottaa. Muutaman kerran olen saanutkin tuijottajan kiinni verekseltään.

Katsokaa vaikka itse.

1. Järkyttynyt voikukka

Se alkoi siitä kun kävelin mökillä postilaatikolle. Ojasta tuijotti tämä selvästi ulkoasustani kauhistunut kaljupää.

Anteeksi vaan! Mä olen mökillä, joten mulla on pieruverkkarit ja tukka pystyssä! Ja kato ittees. Sinuna en lähtis ekaa kiveä heittämään.

2. Känninen unikko-alien

Kerrankin istuin ihan muina naisina Ravintola Pukin edessä kunnes huomaan, että umpikänninen unikko-alien yritti lähestyä. Vähänkö säikähdin tätä tunkeilijaa!

En kyllä anna rahaa, viinaan menis sekin. Kokeile pummata serkultasi Haisulilta!

3. Terapian tarpeessa oleva puolukka

Lähimetsässä istahdin kannolle nauttimaan kesäauringosta, kun huomasin jalkojeni juuressa surullisen, koiramaisen ja hieman syyttävän katseen.

En mä tallannut sun päälle! Sun kuuppasi punottaa kuule jostain muusta syystä. Ei, en tiedä, jeesaako Ben Furman puolukan lehtiä. Ei, mulla ei ole sen numeroa.

4. Maaninen siirtonurmikko

Sitten yks päivä laitettiin vähän puutarhaa ja taas tunsin katseen selässäni. Siirtonurmikolla oli menossa maaninen vaihe! Tai sitten automatka oli ollut pomppuisa ja tullut vähän paha olo. 

Tietysti joku voi nyt väittää, että tässä on diagnoosina (pareidolian lisäksi) joku äitiyden aiheuttama posttraumaattinen järkytys, joka näyttäytyy siten, että ihminen syyllistyy ihan turhasta ja näkee vastuuta kaikkialla. Onneksi tämä kuvamateriaali on sentään aika yksiselitteisesti puolellani.

Ps. Tiedän että en ole tunteineni yksin. Suomen kaikki tuijotetut, liittykää yhteen!

Marraskuinen seikkailupuisto

Vihaan tätä vuodenaikaa, mutta on yksi paikka, josta siitä voi nauttia. Metsä.

Lapset ovat parhaimmillaan metsässä. Metsä nimittäin vaatii keskittymään. Kannot, risukot, kaatuneet puut, juurakot, jäkälät ja kivet ovat temppurata, jonka suorittamiseksi silmät pitää pitää auki ja jalansija valita tarkasti. Välillä tulee helpompia osuuksia, jolloin on riehunta-aika. Seikkailupuisto vailla vertaa.

Myös minä olen parhaimmillani metsässä. Olen läsnä, ilman wifiä. Hengitän sisään sammalen tuoksua, ajattelen hajottajia, kuuntelen (ajoittaista) hiljaisuutta, välillä miekkailen ja punttaan pepusta, jos tarvis.

Ja metsä, se on parhaimmillaan aina. Marraskuinen retki tarjoilee yllättäviä tuoksuja, makuja ja värejä ja ihan ilman ötököitä.

Musta vesi, keltaiset järviruo'ot.

Katukiveyskivet ovatkin luonnontuote.

Kääpä tekeytyy näkymättömäksi punavihervärisokealle.

Halloween-lehti irvisteli meille.

Mustikat oli tosi kylmiä ja vetisiä.

Ensin näytti siltä että punaisia palloja leijuu ilmassa.

Kun lähtee metsään ilman koria.

Sataa pihlajanmarjoja.

Menkää metsään. Ette pety.

Ukkosfotoja

Pikkuveli istui eilen Helsingin Lauttasaaressa kameran kanssa kun myräkkä nousi:

Ihan kuin jostain maailmanlopun leffasta! Jos diggaat ukkosia, tsekkaa lisää kuvia täältä.

KUVAT: Rauno Lahti

Väkivaltaa maalla

Maalla elämä tulee lähemmäksi ihmistä.

Vietämme kesät mökillä Varsinais-Suomessa, jossa pääsee kosketuksiin lampaiden, hevosien, possujen, kanojen ja kalojen kanssa.

Ruoan kanssa.

Ipana kävi ensimmäistä kertaa kalassa ja tietää nyt, miten ahven päätyy pannulle.

"Ensin kalat napataan, koukku ronkitaan pois suusta ja sitten ne puretaan, naama irti ja massu ulos."

Lapsi suhtautui asiaan hyvin luonnollisesti, vaikka mun korviin toi kuulostikin vähän yksityiskohtaiselta. Ruoasta on tullut epäluonnollista, samalla tavalla kuin kuolemasta. Jostain syystä molemmat raivataan pois kaupunkilaisen näköpiiristä, pois tieltä. Ruoan alkuperää ei tarvitse ajatella, ja sitä on itse asiassa jopa vaikea ajatella. Ruoantuotannosta on tulossa mysteeri.

Olen ollut salaisesti ylpeä siitä, että syön vain eläimiä, joita pystyisin teoriassa itse tappamaan, eli kaloja ja lintuja. Kuinka ollakaan, kävimme naapurin sedän kanssa läpi myös kanalan kanojen kohtalon: niskat nurin, höyhennys ja "purkaminen".

Tajusin, että jos teoriani testattaisiin, söisin särkiä ja ketunleipiä. Checkmate.

Retkeilyä lapsen kanssa

Kävin ostoksilla. Koska etelässä on nyt kerrankin hiihtokausi, jonka loppua ei näy, tarvitsin kaikkia keski-ikäisen urheiluvaatteita kuten kerraston, kypärämyssyn ja hiihtohanskat. Suuntasin Partioaittaan ja Retkikauppaan - ja törmäsin tähän.

Mon dieu, mikä lapsenkantorinkka! (kuva ja lisätiedot täältä).

Alle 3-vuotiaiden lasten kanssa retkeillään ilmeisesti paljon, sillä valikoimissa oli useitakin kantorinkkoja hillittömin varustein, oli ties mitä säädintä, leukatukea, taustapeiliä ja tuuletusta. Jäin kaipaamaan enää kantajan takaraivoon integroitavaa taulu-tv:tä, johon saa ohjelmakortilla sarjiksia 24/7. Mutta tarvitaanko näitä yli 200 egen rinkkoja todella?

Ymmärrän kyllä toisaalta tätä kilpavarustelua. Luonnossa liikkuminen on rentouttava harrastus ja siihen on Suomessa mahtavat edellytykset, mutta lapsella kestää kuitenkin aikaa kauan saavuttaa ns. maastokelpoisuus, kehittää riittävä keskittymiskyky ja sen verran kestävyyttä, ettei tartte vartin välein pitää taukoja. Voisin kuvitella, että vasta viisivuotiaana reipasluontoinen ipana saattaisi jo olla riittävän motivoitunut kävelläkseen pitkiä matkoja epätasaisessa maastossa - ja nauttiakseen itsekin siitä.

Mutta mutta. En itse lähtisi alle kolmivuotiaan kanssa edes yhden päivän vaellukselle, koska mäkin haluan nauttia siitä. Arvostan luonnonrauhaa ja hiljaisuutta enkä halua kuunnella mitään tarpeetonta kitinää  tai käsitellä uhmakohtauksia tunturissa. Suhtaudun lisäksi todella skeptisesti siihen, että energinen lapsi viihtyisi mukisematta rinkassa edes tuntia. Madde on viihtynyt toistaiseksi reilun vartin matkat läheiselle lammasfarmille, mutta aina jossain vaiheessa ehdottanut kävelevänsä itse. Jotenkin mä myös epäilen, että Maddelle maistuisi trangiaruoka tai yö teltassa. Eihän se voi käyttää edes hyttysmyrkkyä.

Noista rinkoista puuttuukin mun kannalta pari lisävarustetta: suukapula ja helikopteri himaan.

Tatti otsassa

Syksyllä(kään) ei voi lenkkeillä, ei ainakaan meidän maalla. Tiedän mistä puhun, sillä kokeilin viime viikonloppuna.

Jo parin sadan metrin taipaleen jälkeen bongasin tien reunasta kaksi upeaa punikkitattia. Sen sijaan, että olisin ottanut ne talteen vasta paluumatkalla, kuuntelin metsästäjä-keräilijävaistojani ja hyppäsin ahneesti riipimään ne saman tien talteen.

Juoksin niljakkaat tatit kädessä kuin joku orgaaninen vapaudenpatsas seuraavat sata metriä, kunnes toisesta putosi lakki, jonka astuin vielä muussiksi. Lievästi vittuuntuneena tajusin, että multitaskaukseni ei nyt ehkä onnistu ja piilotin (niin, hyvä kysymys keneltä?) toisen, vain lievästi muhjuuntuneen tatin pusikkoon odottamaan paluutani.

Juoksin loppumatkan katse tiukasti kengissä. En voinut ottaa riskiä, että näen jonkun universumin parhaan kanttarellipaikan ja
a) joudun tukahduttamaan alkukantaiset vaistoni ja juoksemaan ohi tai
b) päätän, että voin hyvin juosta loppumatkan pelkissä rintsikoissa kilo kanttarelleja hikiseen paitaan pakattuna.

En tietenkään löytänyt sitä toista punikkia enää. Enkä varsinkaan halua ajatella, miltä olen näyttänyt etsiessäni naama punaisena kiroillen sitä hiton itiöemää tienposkesta.

Koti-insinööri onnitteli, kun lenkkiin oli mennyt ainakin 45 minuuttia. Itse onnittelin itseäni, kun tattijuoksullani ei todennäköisesti ollut yhtään silminnäkijää.

Ps. Illalla puskakusella näin parin metrin päässä uudet punikit (kuvassa). Metsän jumalten mielestä mä olin varmaan nöyryyttänyt itseäni tarpeeksi ja ansaitsin nyt suosionosoituksen.

Ps 2. Jäin miettimään, miks suunnistajat ei ota ämpäriä mukaan skaboihin. Siitähän sais vielä extrajännitystä kun niiden pitäis joka rastilta löytää vaikka suppilovahveroita. Olis nimittäin stressinsietokyvylle ja otsalampulle tosissaan töitä.