Tämä omituinen turboahdettu kesä

Elokuu rysähti syliin vähän samalla tavalla kuin kesäkuu, tuli vain jostain takavasemmalta ja kiilasi ohi ja kiihdytti niin, että yskin pölyä. Sitten akoivat koulut, eikä minun tarvinnut enää miettiä kaikkia päivän aterioita ja ohjelmanumeroita. Ja nyt, aivan yhtäkkiä on syyskuu. Mitä tässä välissä oli?

En oikein missään vaiheessa ehtinyt tämän turboahdetun kesän kyytiin. Ainoat selkeät (ilmeisesti proseccon kirkastamat) muistikuvani ovat Hangon regatasta ja merkittävimmät tapahtumat koskivat nilkan taittamista koiraa ulkoiluttaessa. Lopun aikaa oli vain aivot sulattava helle ja tietokone. Ikimuistoinen sinkkukesäni jäi suutariksi. 

Astuin kuoppaan ja olen käyttänyt koko kesän hirveää nilkkatukea.

Ensinnäkin oli helvetisti töitä. Ajattelin aluksi, ettei heinäkuussa tapahdu mitään, mutta kävi juuri päinvastoin: oli vilkkaampaa kuin koko keväänä ja kesälomani oli suoraan jostain yrittäjyyden pilapiirroksesta. Puhuin puhelimessa, tein tarjouksia, pidin etäpalavereita, kontaktoin kumppaneita ja suunnittelin tulevaa samalla kun hikoilin olohuoneessa hihattomassa t-paidassa ja pikkareissa ilman ilmalämpöpumppua.

Toiseksi, vuoroviikkovanhemmuudessa on opettelemista. Kirjoitan tästä vielä pitemmin, mutta käytännössä elän kaksoiselämää, joista toinen muistuttaa opiskeluvuosia. Olen koko ajan matkalla jonnekin, ostan ruokaa yhdelle, syön mitä sattuu. Eikä se toinenkaan elämä ole entisensä: pitää pystyä vaihtamaan sinkkuelämästä perheenäidiksi ja päinvastoin sen viiden minuutin aikana, joka kestää kävellä yksiöstä rivariin, tehdä ruokaa isoja satseja, muistaa mitä piti kommunikoida Wilmaan ja mitä WhatsAppin perheryhmään, ja pestä pyykkiä. Helmasyntini on aina aliarvioida siirtymiin, muutokseen ja tottumiseen menevä aika. Ei kehitystä tässä. 

Kolmanneksi ajankäytön suunnittelu on kertaluokkaa haastavampaa. Pitäisi oppia tekemään tuplasti suunnitelmia sekä itselleen että lasten kanssa, erityisesti lomilla, jos haluaa yhdistää ystäväperheen aikataulut. Tämähän sopii luonteelleni kuin otsatukka sialle. Valitettavasti mitään pillittämisen mahdollisuutta ei ole vaan tämä on otettava haltuun. 

Ja sitten tuli ilmastoraportti, maanjäristys, Taleban ja elokuun viimeinen päivä, ja nyt on vaikea päättää, mistä ahdistuisi eniten. "Hyvä".

Plussapuolelle laskettakoon, että sain toisen koronashotin lisäksi myös myös kirjoitusinspiraationi korkojen kera takaisin ja minulla on kerrankin tarjota kustantajalle suht valmista tekstiä epämääräisen himmelin sijaan.

Jotenkin tähän syksyyn lähteminen tuntuu vaikealta. Tarvitseeko sitä vielä aloittaa? Vai pitääkö haaveilla elämäni sinkkusyksystä?

Please advice.

Ero ja asumisjärjestelyt: millä eri tavoin asumisen voi järjestää?

Tämä yhteiselämän käytännön lopettaminen on massipäällikköjen hommaa. 

Kun pohdimme erilaisia vaihtoehtoja Oikotien, taskulaskimen ja pankin lainalaskurin kanssa, kävi hyvin nopeasti hyvin selväksi, että tarvitsemme jonkin luovan ratkaisun perinteisen sijaan. Yhtä isoa 4h perheasuntoa ei puoliteta näillä huudeilla kahdeksi pienemmäksi 4h perheasunnoksi ilman merkittävää lisävelkaa. Johon taas kummallakaan ei ole rahkeita, etenkään koronan aiheuttaman talousmoukaroinnin jälkeen.  

Vuoroviikkoasumisen malli, jossa lapset asuvat joka toisen viikon toisen vanhemman luona, on yhteishuoltajuuden toteuttamisessa suosituin vaihtoehto. Ero on usein rankka fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen prosessi, johon liittyy valtavasti erilaisia tunteita ja tarpeita, varsinkin jos välit ovat kireät. Tunnistan itsekin henkisen tarpeen pöydän putsaamiseen. Bonuksena tässä on se, että jos lapset ovat itsenäisesti kulkevassa iässä, toista vanhempaa (ja tämän mahdollista uutta kumppania) ei välttämättä tarvitse nähdä lainkaan. Poissa silmistä, poissa mielestä. 

Jos taas välit ovat hyvät, mahdollisuuksia on enemmän. Silti asumisneuvotteluissa vaaditaan joustoa tilanteessa, jossa ei enää tarvitsisi joustaa. Nyt kun kerrankin saisi päättää kaiken itse, neuvottelut ex-kumppanin kanssa voivat tuntua vähän... väkinäisiltä. 

Päätimme silti yrittää. Me erosimme ystävinä ja haluamme säilyäkin sellaisina ihan jo itseisarvollisesti, mutta toki myös vanhemmuuden näkökulmasta. Mutta millä ratkaisulla selviämme a) vähimmällä välppäämisellä ja b) pysymme budjetissa? Ja mitä muita vaihtoehtoja edes on? 

Käytännössä erilaisia komboja löytyi ihan jos tuttavapiiristä yllättävän paljon.

• Lapset asuvat arkisin enimmäkseen toisella vanhemmalla (yleensä jostain käytännön syystä kuten koulumatka) ja ovat enemmän toisen vanhemman kanssa lomilla.
• Vanhemmat asuvat aivan naapureina ja lapsi saa itse valita kumman luona viettää yön. 
• Lapset asuvat eri osoitteissa, toinen isällään, toinen äidillään.
• Kimppakämppä eronneen ystävän kanssa, jolla samanikäinen lapsi/lapsia.
• Lapset jatkavat samassa osoitteessa ja vanhemmat asuvat vuoroviikoin joko omassa tai yhteisessä pienemmässä asunnossa.

Ehkä olennaisinta oli huomata, että nämä ovat kaikki kompromisseja johonkin suuntaan, aivan kuin se parisuhdekin on. Kaikissa ratkaisuissa on mietittävä, kuka joustaa ja mistä, mikä on taloudellisesti mahdollista ja mikä ei, sekä mitä riskejä ratkaisuun sisältyy. Epämukavuusaluetta ei voi täysin välttää.

Kaikki pohtiminen kannattaa aloittaa neuvottelulla pankin kanssa, josta saa raamit liikkumavaralle. Me saimme järkkäiltyä lainojamme niin, että saamme vuokrattua aikuisten vuoroviikkoyksiön tästä lähimaastosta pienellä lisäkululla. Lapsetkin olivat tyytyväisiä, sillä aikuisten ramppaaminen on huomattavasti helpompaa kuin kersojen. Tämä on joka tapauksessa muutaman vuoden mittainen välivaihe, kunnes Teini irtoaa omalle kiertoradalleen. Sitten mietitään uudestaan.

Huh. Kylläpä vapautui kapasiteettia aivoista tämän harjoituksen jälkeen! Voitte odottaa tähän blogiin vähän enemmän elämää. 

Ps. Niin ja se vuoroviikkoasuntokin löytyi. Voin ensi viikolla pitää virtuaalikierroksen, jos kiinnostaa!

Otetaanko vielä kerran?

Olimme istuneet Snadin kanssa soittohuoneessa jo puolitoista tuntia. Uuvutti. Minä kuvasin, Snadi soitti kitaraa. Yritimme tallentaa kahta vaikeahkoa kappaletta, jotka piti lähettää seuraavana päivänä musiikkiopiston pääsykokeeseen. Ei sujunut. Kuvaaminen jännitti, näpit hikosivat ja aina meni jossain kohtaa väärin, mutta jostain syystä kumpikaan ei – täysin perusluonteensa vastaisesti – halunnut lyödä hanskoja tiskiin. 

– Otetaanko uudestaan? 

– Otetaan.

Oma suhteeni treenaamiseen ei ole mitenkään hyvä. Olen huithapeli. Harjoittelu on pääsääntöisesti tylsää. Perusasioiden kertaamista, toisteista, monotonista, hohhoijaata, saman asian jankuttamista, samassa asiassa epäonnistumista. Olinkin hyvin pitkään sitä mieltä, että jos en pärjää (=ole paras) jossain asiassa ilman treeniä, kyseessä ei ole minun lajini. En osallistu, kiitos ja kuulemiin.  

Vasta romaanin kirjoittaminen tuuppasi ensimmäistä kertaa eteeni sellaisen haasteen, jossa täyttyi kolme avainkohtaa: 

a) motivaatio oli hyvä jolloin halusin onnistua, 

b) päämäärä oli konkreettinen eli tiesin, mitä tavoittelen ja 

c) uskoin että pystyn siihen jolloin koin tavoitteen saavuttamisen olevan mahdollista. 

Prosessi kuljetti itseään. Mitä enemmän tein töitä, sen selkeämmäksi kävi päämäärä. Teksti parani kun sitä hioi ja aloin uskoa, että käsikirjoituksesta tulee jossain vaiheessa kirja. Ja vaikka en aina ollut varma, kirjoitinko mitään järkevää, kustannustoimittaja oli. Minulla oli apua. Ja jokainen muistaa oikea-aikaisen kannustuksen loppuikänsä.

Nämä avainkohdat olivat läsnä myös soittohuoneessa. Snadille kirkastui videoiden kautta, mitä yritimme tehdä. Me tunnistimme ongelmia ja korjasimme niitä. Kunnianhimo nousi sitä mukaa mitä pitemmälle biiseissä päästiin virheettömästi. Samalla myös iskettiin stoppi sille myrkylliselle ajatukselle, että minä olen huono enkä osaa. Tuo huonouden ajatus on nimittäin este yrittämiselle.

Et ole huono vaan alussa. Kehityt kun treenaat. Otetaan uudestaan.

Ja vaikka en osaa itse soittaa kitaraa (en tunne edes nuotteja), olin ihan vain seurana, sparraamassa. Kannustin, mutta myös totesin, että tuo oli liian iso moka tuohon kohtaan. Hövelin ihmisen on hyvin vaikea olla pikkutarkka ja siinä riittää haastetta edelleen: rima pitää pystyä joskus asettamaan korkeammalle kuin tällä luonteella jaksaisi. 

Saimme lopulta pari kelvollista versiota kappaleista purkkiin ja painuimme nukkumaan. Seuraavana aamuna Snadi kysyi, mennäänkö vielä videoimaan kertaalleen. Uni oli tehnyt tehtävänsä: saimme molemmista kappaleista talteen vähintäänkin ysin versiot.

Snadi totesi session jälkeen tyytyväisena, että ei haittaa, vaikka hän ei pääsisi sisälle, hän oli tehnyt parhaansa. Ja se piti paikkansa. Kai yksi määritelmä sille on, että tilanteessa on enemmän yritystä kuin on taitoa.

Lisäksi kokemuksena oman parhaansa tekeminen on tärkeä. Oma paras ei kovin usein – jos koskaan – tule ilmaiseksi, treenaamatta ja ilman vaivannäköä. Ja kun on kerran tehnyt parhaansa, tietää, mitä se vaatii. On aivan mahdollista olla omalla parhaallaan maalissa voittajana, jos ei nyt niin sitten myöhemmin.

ADD-nainen äitinä eli kuinka en hurahtanut vauvoihin

Kaikenlaista näpertelyä rakastava Teini ent. Skidi on koronavuoden aikana kehittynyt taitavaksi leipuriksi ja nauttii siitä. Omena putoaa joskus hyvin kauas ja niin on tarkoituskin.

Muistan ikuisesti erään äitiyskeskustelun. Eräs kanssaäiti totesi, että äitiys on hänen mielestään ihanaa, koska hän on antanut itsensä hurahtaa äitiyteen. Tämä hurahdus näkyi vauvahuumana, johon liittyi soseuttamista, loruttelua ja vaatteiden ompelemista. Tulkitsin, että hänen mielestään omat vaikeuteni äiti-identiteetin kanssa johtuivat nimenomaan tästä hurahtamiskyvyttömyydestä, jonka tunnistin itsekin. En saanut hoivaamisesta iloa.

En silloin tiennyt, että minulla oli äitiyteen poikkeuksellisen huonot eväät jo neurotasolla. Tai tiesinhän minä, tavallaan. Olin jo pitkään ajatellut, etten halua lapsia lainkaan, sillä mikään siinä ei erityisemmin vedonnut minuun. Tiesin, että kyllästyn helposti, en nauti rutiineista vaan spontaaniudesta, ajantajuni katoilee aivan eri skaalassa kuin muilla, minun on vaikea tulkita toisten ihmisten ajatuksia ja teen mielelläni montaa asiaa yhtäaikaa. Persoonani ei jotenkin sopinut ollenkaan yhteen lapsiperhemielikuvieni kanssa, jossa keskiössä oli valtava määrä itselleni vieraita ja jopa tylsiä asioita.

Näin jälkikäteen on hämmästyttävää, miten täsmällinen epämääräinen ajatukseni oli. Munasarjani eivät hurahtaneet äitiyteen sen enempää kuin minäkään, joten koin olevani vauvan kanssa aivan väärässä paikassa ja ympäröity ihmisillä, joilla selvästi oli menossa aivan erilainen elämänvaihe kuin minulla. Näiden pätevien, energisten ja neuvokkaiden naisten maailma ei räjähtänyt unen ja liikunnan puutteesta ja jatkuvista keskeytyksistä, he kukoistivat. Minä näin painajaisia, että olin raskaana. Edelleen yksi ahdistavimmista painajaisistani koskee sitä, että huollettavanani on vieras lapsi. Toisen työ, toisen painajainen, heh.

Olen tämän blogin olemassaolon ajan toitottanut kahta kokemukseeni kiinteästi liittyvää asiaa. 

Lisääntyminen ei ole kansalaisvelvollisuus eikä huoltosuhde ole naisten vastuulla. Ei äitiys välttämättä tuo mitään onnen tai naiseuden täyttymistä, vaan voi käydä aivan päinvastoin. Ja ei, et edes välttämättä kadu päätöstäsi. En tiedä, mistä itsekkyydellä syyllistäminen ja yksinäisellä elämällä pelottelu kumpuaa, mutta on selvää, että lapsettomuuden valinnut nainen voi elää aivan yhtä vajaata tai täyttä elämää kuin äitikin, erilaista toki. 

Äitiyskokemus ei ole universaali. Joillekin äitiys on luontaista ja helppoa, joillekin ei. Jotkut pystyvät myös tekemään veroilmoituksen ajoissa, täyttämään valtavia numeroexceleitä ja keskittymään itse uutiseen, vaikka kirjeenvaihtajan hiukset heiluisivat hassusti tuulessa. En pysty samaan vaikka haluaisin ja yrittäisin, sillä hurahtaminen ei ole valinta. Suosittelen hakeutumaan niiden ihmisten seuraan, jotka tunnistavat samoja haasteita, ja etsimään ratkaisuja niiden kanssa, jotka eivät lyttää kokemustasi, vaikka se tarkoittaisi, että et olisikaan parhaimmissa bileissä mukana. Tarkkaavaisuushäiriöinen nainen voi olla mainio äiti, mutta hän jos kuka tarvitsee tukirakenteita, neuvolaa, ystäviä, noutoruokaa, lastenvahteja ja kasvatuskumppaneita, mieluummin useampia, jotta hän voi keskittyä siihen, missä on parhaimmillaan. Lasten isän on syytä varautua ottamaan vastaan paljon perinteistä stereotypiaa laajempi rooli. 

Suhteeni äitiyteen on parantunut vuosi vuodelta. Rakastan isoja lapsiani, joista ei tarvitse huolehtia koko aikaa ja joiden vessahätää ei tarvitse arvailla. Päinvastoin, he haluavat tietää, olenko muistanut syödä lounasta ja antaa Wilmassa luvan metsäretkeen, jota pyydettiin jo kolme päivää sitten. 

Huomaan, että tästä matkasta on jäänyt myös arpia. Ryhdyin äidiksi aivan liian takki auki, pohtimatta. Tunnen ajoittaista epäuskoa siihen, uskallanko yrittää mitään, mistä en ole sataprosenttisen varma. Minua vaivaa myös omituinen vastuunpakoilun tarve. En halua ottaa hoitaakseeni mitään, mitä en ymmärrä tai mikä ei ole pakollista, hyi. Puolustan raivoisasti oikeuttani omaan tilaan ja aikaan enkä tee kompromisseja harrastusteni kanssa. Ja vauvoja kavahdan varmasti ikuisesti. Olen kuitenkin oppinut toivottamaan muiden vauvoista onnea, koska useimmat äidit sitä tuntevat.

Sinulle neuropsykiatrinen kohtalotoverini haluan antaa virtuaalisen äitienpäivähalauksen jo nyt, koska sunnuntaina en kuitenkaan muista. Olet selvinnyt ihan sairaan vaikeasta setistä, todennäköisesti ihan hyvin. Olet ylittänyt itsesi satoja kertoja, oppinut pyytämään apua ja priorisoimaan, nyökkäillyt kaikille hyvää tarkoittaville neuvoille ja itkenyt vasta kotona. Sinä olet riittänyt puutteinesi ja vahvuuksinesi, vaikka polvet ovat puhki ja tukka hätäponnarilla.

Lapsi on kasvanut ilman hurahdusta, koska meitä äitejä on ollut maailman sivu aivan valtavan moneen junaan. 

Miltä ero tuntuu? Klikinsäästäjä: ihan kaikelta

"Ettehän te nyt voi erota!" 

Kun kerron erostamme, yleisin reaktio on tämä. Mitäpä siihen sanomaan. No, kyllä me voimme. 

Toinen yhtä vaikea kysymys on, milloin teimme päätöksen.

Vastaan yleensä, että joskus kesällä 2019. Otin sormukset pois jo monta vuotta sitten, en tarkalleen muista milloin. Eropaperit sentään muistan, sillä printtasin 15. hääpäivänä, joka näin jälkikäteen kuulostaa dramaattisemmalta kuin olikaan. Se vain sattui olemaan juuri se päivä, kun istuin taas yksin kotona ja mietin, pitäisikö tähän päivään kuulua jotain muitakin tunteita kuin jatkuvaa pettymystä ja epätietoisuutta siitä, olenko olemassa vai en. Tiedostin vain, että minun oli pakko poistaa itseni tästä yhtälöstä, mahdollistajan roolista, josta ei jäänyt käteen yhtään mitään.

Ei siis ollut mitään selkeää rajaa, mitään viimeistä pisaraa tai äkillistä muutosta, joka olisi tarjonnut selkeän lopun. Oli vain tavallista arkea flunssakierteineen, työpaineita, monelta taholta tulevaa kuormitusta ja jotain jotain jotain – sekä kaikissa väleissä myös onnellisia hetkiä, jolloin kaikki oli hyvin kunnes taas ei ollut. Silloin päätöstä on hirveän vaikea tehdä. Helppona vaihtoehtona on aina sinnitellä.

Joillekin auttaa terapia, jossa puretaan lapsuudesta opittuja käytösmalleja ja opetellaan laittamaan tunteita laatikoihin. Joillekin taas sopii avoin liitto, jossa molemmilla on muita kumppaneita niihin tarpeisiin, joissa kotona ei kohdata. Me emme tarvinneet kumpaakaan. Halusin miehen, joka olisi henkisesti paikalla. Sen miehen, jonka olin tavannut juhannuksena vuonna 2003. Hän ei ollut enää saatavilla. 

Tätä havaintoa seurannut tunnekimara on ollut uutta.

Muistan ajatelleeni, että harkinta-aika jollain tavoin kirkastaisi ajatuksiani, että se olisi selkeyden ajanjakso, jonka jälkeen ajatukset olisivat asettuneet oikeaan uomaan ja oikea päätös syntyisi kuin itsestään. Ei kirkastanut eikä syntynyt. Jälkikäteen tunnetila on ollut lähinnä epäuskoinen: miten tämä näin meni? 

Vaikka itse aivan tietoisena otin jokaisen askeleen, tuntui että mitään selkeää ja rationaalista tähän ei liittynyt. Silloin on helppo ruveta syyttelemään itseään. Minun olisi pitänyt antaa aikaa ja odottaa, muuttua, ymmärtää, sopeutua. Minä tapoin kipinän, minä olen ollut liian väsynyt, keskittynyt vääriin asioihin, vanhentunut, muuttunut epäkiinnostavaksi. Hyvänen aika, diagnoosi kaikkiin vaikeuksiin olen minä! 

Mutta onneksi minulla on fiksuja ystäviä, jotka jostain syystä jaksoivat kuunnella vuodatuksiani ja totesivat että ei, et se ole sinä. Ei se koskaan ole niin yksinkertaista. Ja johtopäätökseni oli lopulta oikea: yhteiselämä, oli sen sinettinä avioliitto tai ei, on tahtomista ja tahtominen on aktiivinen teko, ei lillumista epämääräisyydessä. En olisi halunnut eroa, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut minun itseni takia.  Minä haluan joko elää yksin tai oikeassa parisuhteessa, en ikuisessa välitilassa.

Nyt on huhtikuu ja huomaan olevani usein onnellinen. Olen alkanut taas kirjoittaa enkä tiedä onko se onnellisuuden syy vai seuraus, ehkä molempia. Asiat kun eivät koskaan ole kovin yksinkertaisia. 

Ps. Jäin miettimään mitä tekevät ne, joilla ei ole empaattista, analyytistä ja kannustavaa juttuseuraa? Kaipaisiko tämä maailma jonkinlaista verkkokurssia eroamisen aiheuttamien tunteiden vertaistukeen? En ole terapeutti enkä sellaiseksi aio julistautua, mutta löysin konsultin työstäni muutamia hyviä työkaluja omien tunteiden työstämiseen ja tekisi mieleni jakaa kokemuksia tässäkin asiassa. Kerron tästä pian lisää instagram-tililläni, joten klikkaa itsesi mukaan jos kiinnostaa!