Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

6.5.2021

ADD-nainen äitinä eli kuinka en hurahtanut vauvoihin

Kaikenlaista näpertelyä rakastava Teini ent. Skidi on koronavuoden aikana kehittynyt taitavaksi leipuriksi ja nauttii siitä. Omena putoaa joskus hyvin kauas ja niin on tarkoituskin.

Muistan ikuisesti erään äitiyskeskustelun. Eräs kanssaäiti totesi, että äitiys on hänen mielestään ihanaa, koska hän on antanut itsensä hurahtaa äitiyteen. Tämä hurahdus näkyi vauvahuumana, johon liittyi soseuttamista, loruttelua ja vaatteiden ompelemista. Tulkitsin, että hänen mielestään omat vaikeuteni äiti-identiteetin kanssa johtuivat nimenomaan tästä hurahtamiskyvyttömyydestä, jonka tunnistin itsekin. En saanut hoivaamisesta iloa.

En silloin tiennyt, että minulla oli äitiyteen poikkeuksellisen huonot eväät jo neurotasolla. Tai tiesinhän minä, tavallaan. Olin jo pitkään ajatellut, etten halua lapsia lainkaan, sillä mikään siinä ei erityisemmin vedonnut minuun. Tiesin, että kyllästyn helposti, en nauti rutiineista vaan spontaaniudesta, ajantajuni katoilee aivan eri skaalassa kuin muilla, minun on vaikea tulkita toisten ihmisten ajatuksia ja teen mielelläni montaa asiaa yhtäaikaa. Persoonani ei jotenkin sopinut ollenkaan yhteen lapsiperhemielikuvieni kanssa, jossa keskiössä oli valtava määrä itselleni vieraita ja jopa tylsiä asioita.

Näin jälkikäteen on hämmästyttävää, miten täsmällinen epämääräinen ajatukseni oli. Munasarjani eivät hurahtaneet äitiyteen sen enempää kuin minäkään, joten koin olevani vauvan kanssa aivan väärässä paikassa ja ympäröity ihmisillä, joilla selvästi oli menossa aivan erilainen elämänvaihe kuin minulla. Näiden pätevien, energisten ja neuvokkaiden naisten maailma ei räjähtänyt unen ja liikunnan puutteesta ja jatkuvista keskeytyksistä, he kukoistivat. Minä näin painajaisia, että olin raskaana. Edelleen yksi ahdistavimmista painajaisistani koskee sitä, että huollettavanani on vieras lapsi. Toisen työ, toisen painajainen, heh.

Olen tämän blogin olemassaolon ajan toitottanut kahta kokemukseeni kiinteästi liittyvää asiaa. 

Lisääntyminen ei ole kansalaisvelvollisuus eikä huoltosuhde ole naisten vastuulla. Ei äitiys välttämättä tuo mitään onnen tai naiseuden täyttymistä, vaan voi käydä aivan päinvastoin. Ja ei, et edes välttämättä kadu päätöstäsi. En tiedä, mistä itsekkyydellä syyllistäminen ja yksinäisellä elämällä pelottelu kumpuaa, mutta on selvää, että lapsettomuuden valinnut nainen voi elää aivan yhtä vajaata tai täyttä elämää kuin äitikin, erilaista toki. 

Äitiyskokemus ei ole universaali. Joillekin äitiys on luontaista ja helppoa, joillekin ei. Jotkut pystyvät myös tekemään veroilmoituksen ajoissa, täyttämään valtavia numeroexceleitä ja keskittymään itse uutiseen, vaikka kirjeenvaihtajan hiukset heiluisivat hassusti tuulessa. En pysty samaan vaikka haluaisin ja yrittäisin, sillä hurahtaminen ei ole valinta. Suosittelen hakeutumaan niiden ihmisten seuraan, jotka tunnistavat samoja haasteita, ja etsimään ratkaisuja niiden kanssa, jotka eivät lyttää kokemustasi, vaikka se tarkoittaisi, että et olisikaan parhaimmissa bileissä mukana. Tarkkaavaisuushäiriöinen nainen voi olla mainio äiti, mutta hän jos kuka tarvitsee tukirakenteita, neuvolaa, ystäviä, noutoruokaa, lastenvahteja ja kasvatuskumppaneita, mieluummin useampia, jotta hän voi keskittyä siihen, missä on parhaimmillaan. Lasten isän on syytä varautua ottamaan vastaan paljon perinteistä stereotypiaa laajempi rooli. 

Suhteeni äitiyteen on parantunut vuosi vuodelta. Rakastan isoja lapsiani, joista ei tarvitse huolehtia koko aikaa ja joiden vessahätää ei tarvitse arvailla. Päinvastoin, he haluavat tietää, olenko muistanut syödä lounasta ja antaa Wilmassa luvan metsäretkeen, jota pyydettiin jo kolme päivää sitten. 

Huomaan, että tästä matkasta on jäänyt myös arpia. Ryhdyin äidiksi aivan liian takki auki, pohtimatta. Tunnen ajoittaista epäuskoa siihen, uskallanko yrittää mitään, mistä en ole sataprosenttisen varma. Minua vaivaa myös omituinen vastuunpakoilun tarve. En halua ottaa hoitaakseeni mitään, mitä en ymmärrä tai mikä ei ole pakollista, hyi. Puolustan raivoisasti oikeuttani omaan tilaan ja aikaan enkä tee kompromisseja harrastusteni kanssa. Ja vauvoja kavahdan varmasti ikuisesti. Olen kuitenkin oppinut toivottamaan muiden vauvoista onnea, koska useimmat äidit sitä tuntevat.

Sinulle neuropsykiatrinen kohtalotoverini haluan antaa virtuaalisen äitienpäivähalauksen jo nyt, koska sunnuntaina en kuitenkaan muista. Olet selvinnyt ihan sairaan vaikeasta setistä, todennäköisesti ihan hyvin. Olet ylittänyt itsesi satoja kertoja, oppinut pyytämään apua ja priorisoimaan, nyökkäillyt kaikille hyvää tarkoittaville neuvoille ja itkenyt vasta kotona. Sinä olet riittänyt puutteinesi ja vahvuuksinesi, vaikka polvet ovat puhki ja tukka hätäponnarilla.

Lapsi on kasvanut ilman hurahdusta, koska meitä äitejä on ollut maailman sivu aivan valtavan moneen junaan. 


22 kommenttia:

  1. Saako halauksen myös nepsy-kohtalotoverisi puoliso? :D Ei sillä että olisin itsekään voimaantunut vauvavuosista. Puolison ADD ja lasten (joista toisella näkyy ADD-piirteitä myös) luoma normisirkus, jota kai elämäksi kutsutaan, on vain välillä ollut liikaa minulle, joka rakastan rutiineja, ennakoitavuutta ja seesteisyyttä. Lasten kasvaessa sirkusta kuitenkin kompensoi enenevissä määrin mahdollisuus pohdiskella elämän menoa yhdessä heidän kanssaan. Se, että en ole enää vain perustarpeiden tyydyttäjä, vaan henkinen vuorovaikutuksemme on yhä enemmän kaksisuuntaista, antaa paljon voimia.

    On siis tosiaan monia syitä tuntea vajavaisuutta vanhempana (ehkä se jos mikä on melko universaali äitiyskokemus?), mutta se että näitä asioita ylipäätään kelaa tarkoittanee suurella todennäköisyydellä, että ollaan oltu ihan riittäviä.

    PS. Vitsi mikä kakku! Sulla on kyllä hyvät asemat (mm.) äitienpäivää ajatellen!

    nappi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa!!! :D Ei ole helppoa tässä yhtälössä kellään. Olen itse aina voinut vedota siihen, että nimenomaan puoliso halusi lapsia, vaikka ilmeisesti hän kuvittelikin että hanskaan homman paremmin... Mutta olen täysin samaa mieltä että lasten kasvaminen best. <3

      Poista
  2. Mua eniten on häirinnyt äitiyskeskusteluissa se ahdas äitiyden malli joka vieläkin on olemassa. Ja se että yleensä keskusteluissa tuomitaan eikä olla edes yrittävinään ymmärtää tai ihmetellä et "noinkin tosiaan voi äitiyttä toteuttaa". Tosin mun lasten pikkulapsiajasta on vielä pidempi aika kuin sinulla, nuorin on nyt 17 v.

    Itsellä se kokemus, et siitä arvostellaan et menet töhin kun lapsi on noin vuoden ikäinen (hiukan alle tai yli), imetät "liian pitkään", isovanhemmat tai lastenhoitajat hoitaa lasta välillä iltaisin. Ja ties mistä muusta...

    Ja kaikkein ärsyttävintä et pitäis olla suurinpiirten kasvatustieteistä yliopistotutkinto et pystyt lasta kasvattamaan. Omista lapsista näyttäis tulleen ihan täyspäisiä vaikka ei sitä tutkintoa olekaan ja kaiken olen varmaan tehnyt ihan väärin monen mielestä...

    Kukin omalla tyyylillään ja äitien pitäis tukea toisiaan erilaisissa ratkaisuissa. Toivon vaan et omat tyttäret pääsis jo vähän helpommalla aikanaan jos lapsia onnistuvat saamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai "imetät liian pitkään"! No entäs sitten "liian vähän aikaa"?! Mikään ei ole hyvä, aina joku hyökkää päälle. Siksi tässä blogissa on hyvä olla, kun täällä ei.

      Poista
    2. Kyllä. Tämä kummallinen oletus, että osaat ja tiedät vanhemmuudesta kaiken, on todella raskas. Lifehackejaan saa mielellään laittaa jakoon, mutta juuri sillä premissillä että kukaan ei tee ilkeyttään toisin. Mua naurattaa edelleen rintareppugate, josta tosiaan jäi ihan elinikäiset jäljet: 14v on nyt ikäluokkansa huippua pikamatkoilla. Terveisiä vaan kantoliinajengille, lonkat ovat ihan ookoo.

      Poista
    3. Rintareppugate- en kestä ����
      Oma pian 12v esikoinen hengasi aikanaan myös jossain Baby Björnissä . Harrastaa muuten balettia ja on opettajansa mukaan pari vuotta ikätasoaan edellä mm. tiedonkäsittelyvalmiuksissa. Ja kaikki tämä on mahdollista, vaikka hän on kävellyt myös vuosia päiväkoti- ikäisenä Kuomat (!) jalassa...(juuri nyt paljasjalkakenkäilyt ovat uusin äiti- mafioiden teema).

      Poista
    4. Meillä asuu vain oikeaoppisesti kannettuja lapsia. Toisella on motoriikassa yhtä jos toista haastetta.

      Väittäisin, että nää vauva-aikojen "hyvä äiti" -kisat johtuvat lähinnä unen puutteesta.

      Minunkin lapseni huolehtivat, että hoidan heille tärkeät asiat ajallaan

      Poista
    5. Oivoi, rintareppugate...olit vähän niinko (ex-)herttuatar meghan, eikö senkin lapsenkantotavasta joku saanu ongelman itselleen? :DD

      Mua jotenkin näissä kulloisenkin muodin mukaisissa "laPsI kÄrSiI" ulinoissa aina hämmentää se, että eikö sinne kuplaan oikeasti tuiki mikään vaihtoehtoisen todellisuuden valonsäde, niinko yhtään? Itsellä on jo sisaruskatraan sisälläkin ollut sellaisia eroja mieltymyksissä ja siinä mikä sopii ja mikä ei, että ei kyllä tulis mieleenkään alkaa kenellekkään puolituntemattomalle pätemään, että mikä sille lapselle on parhaaksi...

      Poista
  3. Olen lukenut blogiasi, vaikka minulla ei ole lapsia enkä ole niitä ikinä halunnut. On ollut (ja on) ihan sanomattoman virkistävää lukea täyspäistä ja samastuttavaa (vaikka en siis olekaan äiti) tekstiä äitiydestä ja siitä, miten se ei herätä niitä kuumeen tunteita. Toki olen vielä enemmän kiinnostunut muista aiheistasi, mutta ai että näiden äitinäkökulmien lukeminen on tuntunut hyvältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on musta onnistuminen: perhelifestyleblogi, jota lukevat lapsettomat. Musta on ihan tarpeellista validoida sitä tunnetta että lapset eivät ole ainoa elämän suola, voi olla ja on paljon muutakin.

      Poista
    2. Se on iso onnistuminen :). Kiitos siitä!

      Poista
  4. Aamen! Ei tarvitse edes olla mitään diagnoosia, jotta tuntuu tuolta. Ei vanhemmuus ole kaikille mikään elämän täyttymys, vaikka se joillekin sitä on. Elämä voi olla hyvää lasten kanssa tai ilman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin, perhedynamiikkaan ja koettuun onneen vaikuttaa todella moni muukin asia kuin äidin hermoverkot. <3 Elämä voi olla tyydyttävää monella muullakin tavalla.

      Poista
  5. Sinun edellisen ADD-postauksen jälkeen tein testejä, ja tajusin itsekin olevani jonkin asteinen ADD. Tämä kevät on ollut hauskaa itsensä uudelleen jäsentämistä sen tiedon valossa. Ymmärrän olevani onnekas, koska minulla on mies, joka on voinut ottaa sen minun ohi lipuvan vastuun Wilmasta, päikystä, viikoittaisista ruokaostosten suunnittelusta ja tilaamisesta, aamuista, joissa pitää muistaa retkieväät ja naamiaisasut. Enhän edes itse muista katsoa kalenteria koskaan ja jokainen työpalaveri tulee aina yllätyksenä. Luojan kiitos spontaanius auttaa niihin tilanteisiin sopeutumisessa. Johtuen minusta ja miehestä ja siitä, että olen tämmöinen ja hän sellainen, on perheemme dynamiikka lähinna perinteisiin roolijakoihin verrattuna päinvastainen. Olen se "mies" jota kaikki äidin kentänlaidalla parjaa, joka ei muista ottaa kuin yhden värisen pelipaidan lapselle ja pelisukatkin on usein unohtunut pestä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tosi iloinen että se postaus on ollut avuksi niin monelle! Aika monessa ADD-kuvauksessa todetaan, että nainen pärjää aika hyvin kunnes elämäntilanne yllättäen muuttuu. Eikä ihme. Lapsen mukanaantuoma mullistus uusine rutiineineen aiheuttaa sen että keskittymistä tarvitsee aivan hulluna mutta minimiunilla. -_- Tunnistan muuten tosi hyvin tuon työpalaverit tulevat aina yllätyksenä -kokemuksen. Tai sitten "Anteeksi että olen myöhässä, muistin tämän kyllä puoli tuntia sitten mutta unohduin tekemään jotain aivan muuta."

      Poista
  6. Lapset. Onneksi ne kasvavat meistä huolimatta.

    VastaaPoista
  7. Mä ajattelen, että täydellisiä tai edes lähelle vanhempia ei ole ja kaikilla meistä on vahvuuksia vanhempina. Samastuin tuohon, että vauvakuumetta ei tullut, vaan ennemminkin järkipäätös, että nyt olisi lasten aika, jos olisi tullakseen. En olisi ikinä ollut valmis äidiksi alle kolmikymppisenä. Itsekin olen huono rutiinien ja toistuvan arjen kanssa, toisaalta myöskin pedantti suorittaja, mies sitten vielä huonompi rutiinien kanssa, joten pikkulasten vanhemmuus oli stressaavaa erityisesti mulle, kun iso osa putosi kuitenkin mun vastuulleni - ja tästä kuormituksesta jäi parisuhteeseemmekin pysyvät jäljet. Ajatuksen tasolla olisin halunnut vielä sen kolmannen lapsen, mutta nyt näen selvästi, että tämä kaksikko oli tälle kombolle ja omalle jaksamiselle oikea määrä.

    VastaaPoista
  8. Raskaudet meni "pieleen" (hyperemeesi), synnytykset samoin (useampi vuorokausi, sektio), imetyskään ei onnistunut, enkä nauttinut koliikki- tai korvatulehdusvauvoistani :D Ihmisille on tuntunut olevan tosi vaikeaa ymmärtää, kun olen sanonut, etten näistä syistä ole pääasiassa nauttinut vauvojeni äitinä olemisesta. Minun huippuhetkeni äitinä tulivat kyllä, mutta vähän myöhemmin. Voin vain todeta, että luojan kiitos, lapset kasvoivat viimein! Tulen luultavasti vuosien päästä kaipaamaan juuri tämänhetkistä elämää, kun lapset ovat sopivan, mutta eivät liian pieniä. Terveisiä ja hyvää huomista äitienpäivää toiselta yhtä mainiolta äidiltä <3

    VastaaPoista
  9. Omaan persoonallisuuteen kuuluu paljon piirteitä, jotka sopivat hyvin perhearjen pyörittämiseen. Lelupäivät yms. pysyvät mielessä suht helposti eikä talvi yllätä koskaan. Myös tarve lapsiin on kummunut jostain niin syvältä, ettei sitä ole suuremmin tarvinnut pohtia sen jälkeen, kun sopiva puoliso löytyi. Silti koin, että pikkulapsiarki oli niin raskasta, etten ehkä ole vieläkään täysin toipunut. Meille reippaille pärjääjille ei kukaan tarjoa apua eikä vähät avunpyynnöt resonoi missään (tämä on muuten kumma ilmiö: en myöskään koskaan saa työterveyshuollosta sairauslomaa, vaikka olisin kuinka kipeä jollain ihan oikealla diagnoosilla). Koin myös pikkulapsiarjen ihan sairaan tylsänä, ja koska omat oma mieli ei päästä irti työlistasta tuli arjesta hyvin nopeasti vain yhtä uuvuttavaa kotityöputkea. En vieläkään tajua, miten joku voi nauttia kotiäitiydestä, mutta se toki kaikille heille onnekkaille(?) suotakoon. Lapset on silti parasta ja rakkainta maailmassa, ja varhaiskasvatus jumalainen keksintö. Pointti tässä siis ehkä se, että haasteensa kullakin ja ihan hyvin me (kai) silti vedetään, kukin omalla tavallaan. Lehdessä oli joskus jonkun julkimon haastattelu, jonka oma lapsuus oli sieltä rankemmasta päästä. Hän sanoi, että jos lapsilla on ruokaa, lämpöä ja rakkautta, niin se takuulla riittää. Tätä, kun aina välillä muistelee, niin pysyy oma rimakin oikealla paikallaan.

    VastaaPoista
  10. Kiitokset tekstistä.♥️ Samastuin ajatuksiisi. Minullakaan ei koskaan ollut vauvakuumetta, mutta kyllä 2 lasta. Tiesin, että minusta ei ole äidiksi, mutta puoliso sai puhuttua ympäri. Tunnen syyllisyyttä kun en osaa/jaksa rutiineja enkä suunnittelua. Olen spontaani, luova, impulsiivinen ja räjähdysherkkä. Arki on kaaosta ja puoliso väsynyt vastuusta ja yllätyksistä. Onneksi lapset muistuttavat syömisestä ja aikatauluista, mutta myös kysyvät, että miksi en ole samanlainen kuin muiden äidit.

    VastaaPoista
  11. Hei, tämä voisi kiinnostaa sinua ja kommentoijia: https://www2.helsinki.fi/fi/uutiset/koulutus-kasvatus-ja-oppiminen/tutkimus-osoittaa-adhd-diagnoosin-saaneiden-aikuisten-ja-heidan-lastensa-suojaavan-itseaan-monimutkaisten-strategioiden-avulla

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...