Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

3.6.2021

Otetaanko vielä kerran?


Olimme istuneet Snadin kanssa soittohuoneessa jo puolitoista tuntia. Uuvutti. Minä kuvasin, Snadi soitti kitaraa. Yritimme tallentaa kahta vaikeahkoa kappaletta, jotka piti lähettää seuraavana päivänä musiikkiopiston pääsykokeeseen. Ei sujunut. Kuvaaminen jännitti, näpit hikosivat ja aina meni jossain kohtaa väärin, mutta jostain syystä kumpikaan ei – täysin perusluonteensa vastaisesti – halunnut lyödä hanskoja tiskiin. 

– Otetaanko uudestaan? 

– Otetaan.

Oma suhteeni treenaamiseen ei ole mitenkään hyvä. Olen huithapeli. Harjoittelu on pääsääntöisesti tylsää. Perusasioiden kertaamista, toisteista, monotonista, hohhoijaata, saman asian jankuttamista, samassa asiassa epäonnistumista. Olinkin hyvin pitkään sitä mieltä, että jos en pärjää (=ole paras) jossain asiassa ilman treeniä, kyseessä ei ole minun lajini. En osallistu, kiitos ja kuulemiin.  

Vasta romaanin kirjoittaminen tuuppasi ensimmäistä kertaa eteeni sellaisen haasteen, jossa täyttyi kolme avainkohtaa: 

a) motivaatio oli hyvä jolloin halusin onnistua, 

b) päämäärä oli konkreettinen eli tiesin, mitä tavoittelen ja 

c) uskoin että pystyn siihen jolloin koin tavoitteen saavuttamisen olevan mahdollista. 

Prosessi kuljetti itseään. Mitä enemmän tein töitä, sen selkeämmäksi kävi päämäärä. Teksti parani kun sitä hioi ja aloin uskoa, että käsikirjoituksesta tulee jossain vaiheessa kirja. Ja vaikka en aina ollut varma, kirjoitinko mitään järkevää, kustannustoimittaja oli. Minulla oli apua. Ja jokainen muistaa oikea-aikaisen kannustuksen loppuikänsä.

Nämä avainkohdat olivat läsnä myös soittohuoneessa. Snadille kirkastui videoiden kautta, mitä yritimme tehdä. Me tunnistimme ongelmia ja korjasimme niitä. Kunnianhimo nousi sitä mukaa mitä pitemmälle biiseissä päästiin virheettömästi. Samalla myös iskettiin stoppi sille myrkylliselle ajatukselle, että minä olen huono enkä osaa. Tuo huonouden ajatus on nimittäin este yrittämiselle.

Et ole huono vaan alussa. Kehityt kun treenaat. Otetaan uudestaan.

Ja vaikka en osaa itse soittaa kitaraa (en tunne edes nuotteja), olin ihan vain seurana, sparraamassa. Kannustin, mutta myös totesin, että tuo oli liian iso moka tuohon kohtaan. Hövelin ihmisen on hyvin vaikea olla pikkutarkka ja siinä riittää haastetta edelleen: rima pitää pystyä joskus asettamaan korkeammalle kuin tällä luonteella jaksaisi. 

Saimme lopulta pari kelvollista versiota kappaleista purkkiin ja painuimme nukkumaan. Seuraavana aamuna Snadi kysyi, mennäänkö vielä videoimaan kertaalleen. Uni oli tehnyt tehtävänsä: saimme molemmista kappaleista talteen vähintäänkin ysin versiot.

Snadi totesi session jälkeen tyytyväisena, että ei haittaa, vaikka hän ei pääsisi sisälle, hän oli tehnyt parhaansa. Ja se piti paikkansa. Kai yksi määritelmä sille on, että tilanteessa on enemmän yritystä kuin on taitoa.

Lisäksi kokemuksena oman parhaansa tekeminen on tärkeä. Oma paras ei kovin usein – jos koskaan – tule ilmaiseksi, treenaamatta ja ilman vaivannäköä. Ja kun on kerran tehnyt parhaansa, tietää, mitä se vaatii. On aivan mahdollista olla omalla parhaallaan maalissa voittajana, jos ei nyt niin sitten myöhemmin.


6 kommenttia:

  1. Rakastin tätä kirjoitusta! Ja tunnistin siitä paljon itsestäni ja molemmista tyttäristäni. En jaksa alkaa näitä tarkemmin eritellä - tulisi romaani -mutta kiitos, että jaoit! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että jeesasi! Ja on lohdullista että meillä on tällaisia kokemuksia kasvattajina. <3

      Poista
  2. Eikö isänsä ole muusikko, olisko hänestä ollut apua ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se isä lapsen puolesta pysty harjoittelemaan, vaan duuni pitää loppujen lopuksi jokaisen tehdä itse. Monesti se vanhempi joka ei itseasiassa tiedä treenattavasta asiasta niin valtavasti, on parempi tuki tällaisella paineistetulla hetkellä, jolloin vanhemmalla tarvitaan nimenomaan vaan kannustusta ja sinnikkyyden ruokkimista. Hyvä Snadi! Toivotaan, että paikka musiikkiopistossa aukeaa! Ja hyvä Katja! :)

      Poista
    2. Noora tähän jo vastasikin hyvin, mutta sen lisäksi että ammattimuusikko ei siis ollut paikalla, on yllättävää miten vähän voi auttaa, jos hallitsee jonkun toisen soittimen. Eli saksofonisti tai rumpali ei juurikaan osaa jeesata kitaristia vaikka haluaisi.

      Poista
  3. Ihana, elämänmakuinen teksti! :)

    Kahden viulua soittavan lapsen vanhempana helppo eläytyä. Osaan itse lukea nuotteja, mutta viulua en osaa käsitellä laisinkaan (myöskään sävelkorvaa ei ole osunut omaan geenipooliin).
    Toisella lapsella oli soiton pääsykoe koronan vuoksi etänä läppäriltä. Oli aikamoinen show...lähinnä toisessa päässä petti tekniikka ja taidot. Lasta jännitti ihan hurjana, mutta niin vaan taisteltiin se homma läpi.

    Kun soitot jatkuu, erittäin suuri merkitys on aikuisen kannustuksella esim. oppilaskonserteissa. Ja jos joskus kehtasin ennen koronaa hetken ajatella, että kenraaleissa ja konserteissa ramppaaminen on työlästä, niin loppukevään vikassa esityksessä (jonne vihdoin pääsi maskilla yksi perheenjäsen), alkoi kiitolliset kyyneleet valua jo ensimmäisestä tahdista esikoisen soittaessa osana isompaa kokoonpanoa. Se oli ehkä yksi liikuttavimmista live- musakokemuksista vuosiin.

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...