Case Kakkapussi

Koiranomistajalle prosessi myydään hyvin yksinkertaisena: ostat kaupasta rullan käteviä koirankakkapusseja, keräät koirasi jätökset pussiin ja heität pussin sekajätteeseen. Näin tienoo pysyy siistinä ja kengänpohjat skeidattomina!

Mutta. Lyhyen kokemukseni mukaan tässä on kuitenkin muutama sudenkuoppa. Keräsin kaikille koiranomistajille ja heitä tarkkaileville ihmisille selkeät case-esimerkit yleisimmistä kakkapusseihin liittyvistä pulmatilanteista.

1. Kakkapussi unohtuu

Niinhän siinä joskus käy: ryntäät ovesta ulos koiran kanssa työpuhelua puhuen ja – hups – sadan metrin päästä huomaat erheesi. Jos satut kävelemään lähiössä, tämän erheen voi korjata useammalla tavalla: vaahteranlehdellä (kiitos näistä puista!), joltain muulta koiranulkoiluttajalta pudonneella kakkapussilla tai kahdella kepillä (auttaa jos osaat syödä puikoilla sushia). Jos taas olet metrolaiturilla tai kauppakeskuksessa, joudut käyttämään laukun pohjalta löytyvää kuittia (toivottavasti et tarvitse sitä kirjanpitoon), penkomaan roskiksesta käytetyn suojamaskin tai uhraamaan sormikkaan tai sukan, mikä on häpeään verrattuna pienempi paha. 

2. Kakkapussi katoaa

Olet aivan varma, että otit namit ja pussit, mutta kun alat kaivella taskujasi koiran kykkiessä tien varressa, pussia ei löydykään mistään. Samalla kun etsit maanisesti pussia, et katso, mihin koira kakkaa. Seuraa epämääräinen paniikki ja puolen tunnin operaatio, johon liittyy useita taktisen tason toimenpiteitä, erityisesti pimeällä. Katso kohta 1 ja 6.  

3. Kakkapussi on rikki.

Valmistusvirheen tai pentuvandalismin takia kakkapussi saattaa olla epäkunnossa, halki tahi reikäinen. Tämän havaitsee tietenkin viimeistään kun sormesi koskettavat jotakin liian lämmintä ja kosteaa. Kuralätäkössä käsien peseminen tuo mukavasti mieleen lapsuuden.

4. Kakkoja tulee useammat. 

Varauduitko yhdellä pussilla? Amatööri. Mukana kannattaa pitää koko rulla. Just in case.

5. Kakka ei ole kerättävissä.

Tämä tapaus liittyy yleensä kohtaan neljä. Jos tarvitsisit ennemminkin rätin kuin pussin, mitataan luonnetta: joudut kysymään itseltäsi, mikä riitää? Perfektionisti päätyy poistamaan kuution verran maata, muut tekevät minkä voivat ja toivovat pikaista sadekuuroa. Tämän kokemuksen jälkeen kakkojen kerääminen olohuoneen lattialta alkaa vaikuttaa helpommalta linjanvedolta.

6. Kakka ei löydy.

On pilkkopimeää, maa on ruskea ja täynnä lehtiä. Mielestäsi koirasi käyttäytyi kuin olisi kakannut, mutta kun tihrustat puhelimen valolla aluetta, josta sisäinen navigaattorisi pökäleiden arvioi löytyvän, mitään ei näy. MISSÄ SE ON?! Alat epäillä omaa näkökykyäsi sekä koiraasi: tapahtuiko kakkaaminen todella? Oletko tulossa sokeaksi? Esittikö koira ihan tahallaan kakkaavaa, jotta voisit tehdä itsestäsi pellen ja pyllistellä niityllä kännykän kanssa? Kävelet kotiin todellisuudesta irtautuneena ja mietit vielä seuraavana aamunakin mysteerikakkaa.

7. Löytyy väärä kakka

Jes, tuossahan ne! Kahmaiset sikarit käteesi ja toteat ne kylmiksi. Not the ones you were looking for. Tai käpy. Mietit taas, että mikä riittää.

8. Lähin jäteastia?

Jos satut omistamaan leikkisän pentukoiran, joka mielellään jahtaa kaikkea heiluvaa tai saattaa tempaista hihnassa yllättäen, opit pian, ettei pussia kannata kanniskella kädessä kovin pitkään ettei se äkisti lennähdä otsaasi. Mutta missä lähin jäteastia on? Ei huolta, sisäinen kompassisi kehittyy ajan myötä muistamaan kaikki roskikset viiden kilometrin säteellä.

Kakka-ammattilaisuuden yhdeksännellä portaalla ymmärrät, että tämä oli salaliitto: pelkkä kakkapussi ei riitä. Tarvitset otsalampun, lämpökameran, lapion, kiikarit ja sekstantin. Ainakin siihen asti kunnes koirasi on taas oppinut kakkaamaan keskelle tietä.

"Aiotko ottaa koronarokotteen?"

Tunnelman tiheys himakökkimisessä alkaa olla sitä luokkaa, että ainoa asia, joka kiinnostaa on jonkinlainen deadline tälle hermosahaukselle. Koska itse uskon sairauksien hoidossa enemmän moderniin lääketieteeseen kuin joidenkin hyvinvointivaikuttajien suosittelemaan universumille hymyilemiseen, olen seurannut suurella mielenkiinnolla koronarokotekisaa.  

On suorastaan hämmästyttävää, millä vauhdilla rokotteita on saatu kehitettyä.  Alustavat tulokset ovat olleet hyviä ja Briteissä rokottaminen alkaa huomenna, täälläkin alkuvuodesta.  

Koronarokotteesta on kuitenkin tulossa jonkinlainen länsimaisen lääketieteen luottamustesti, kun joka hemmetin mediassa tiedustellaan halukkuutta rokotteen ottamiseen ja kommenttiosastot ovat täynnä eriasteista sekoilua. Julkisessa keskustelussa aika moni onkin ilmoittanut, ettei aio ottaa rokotetta lainkaan tai ei ainakaan halua olla "ensimmäisten joukossa", vaikka vielä keväällä neljä viidestä oli ilmoittanut ottavansa rokotteen, jos sitä hänelle suositeltaisiin. Pelot ovat inhimillisiä: millaisia haittavaikutukset ovat? Onko tutkimuksessa hutkittu aikataulupaineen takia? 

No, ensimmäisten joukkoon ei enää edes pääse, sillä ensimmäiset koeihmiset on rokotettu jo viime keväänä ja sen jälkeen piikin on saanut useampi kymmenen tuhatta ihmistä, hyvin tuloksin. Toiseksi täällä pussinperälläkin ensimmäisenä ovat jonossa hoitohenkilökunta ja sen jälkeen riskiryhmät. Kolmanneksi rokote ei muutu turvalliseksi odottelemalla. Jos sattuisit saamaan jonkun reaktion, saat sen myös myöhemmin. 

Koska todennäköisyyksillä pelaaminen tuo lohtua lähinnä insinööreille, pidän erittäin tärkeänä kansantajuistamista. Täällä oli erittäin hyvä selvitys siitä, miksi koronarokotteen kehittäminen on ollut sujuvaa ja ottaminen on suhteellisen turvallista.  

Vauhtia on siis haettu byrokratiaa nopeuttamalla, ei lääketieteellistä prosessia oikomalla. Lisäksi rokotteita kehitetään epidemioiden ulkopuolellakin. Koronaan tepsiviä täsmärokotteita on saatu kehitettyä SARSin pohjalta ja hyviä aihioita oli tarjolla useampia. Tutkimustyöryhmät ovat sattuneesta syystä saaneet ennennäkemättömän runsaskätistä rahoitusta työlleen. Ei ole yhdentekevää, onko käytössä yksi vai kymmenen labraa.

Itse luotan myös siihen, että näyttöä sekä tehosta, että turvallisuutta arvioi aina riippumaton elin. Rokote hyväksytään tieteellisen näytön perusteella ja tällä kertaa prosessia seuraa koko maailma. Olen lähinnä hämmästynyt tästä taidonnäytteestä.

Mahdollisuudet palata normaaliin elämään riippuvat paitsi rokotteiden tehosta ja kyvystä ehkäistä vakavan taudin lisäksi myös koronaviruksen tarttumista myös rokotemyöntyvyydestä, laumasuojasta. En ole tässä asiassa pakkorokottamisen kannalla, mutta pidän hyvänä sitä, että painetta tulee muualta: mitä jos julkisiin tilaisuuksiin kuten konsertteihin ja kansainvälisille lennoille ei ole menemistä ilman rokotusta? Sitten voi vapaasti valita, pysyykö vielä toisenkin vuoden himassa vai kaipaako jo ihmisten ilmoille. Itse todellakin otan rokotteen jos sen vain suinkin saan.

Koronan jälkipyykistä tulee varmasti muutenkin erikoista katsottavaa. Aikanaan selviävät niin vakavan taudinkuvan riskitekijät kuin poliittisten päätösten taloudelliset ja terveydelliset vaikutukset. Sitten voikin jäädä odottelemaan rokotetta, joka tekisi ihmisestä vastuskykyisen sille idiotismille, mikä tähän tilanteeseen johti.

Ps. Esimoderointi päällä, joten 5G-hörhöjen on turha yrittää as usual.

Mitä teet, kun suutut?

Juttelin erään ystäväni kanssa anger managementista. Hän on helposti hermostuvaa sorttia ja yrittänyt löytää terapian avulla keinoja hillitä itseään provokatiivisessa tilanteessa. Ystävä kertoi tilanteesta, jossa oli ensimmäistä kertaa onnistunut raivon tunteen hyväksymisessä ja sitä seuraavan reaktion hillitsemisessä. Hän ei ollut tapansa mukaan räjähtänyt vaan pystynyt rauhoittumaan ja käsittelemään asian rauhoituttuaan jämäkästi mutta ilman siltojen polttamista napalmilla. Hän oli ansaitusti edistyksestään erittäin tyytyväinen. 

Hitto, tulin suorastaan kateelliseksi. Ajatella, että tällaisiakin taitoja voi treenata! Jotenkin tuntuu että meille, jotka emme ole varhaiskasvatuksessa askarrelleet vahvuusvariksia, tällaisesta mielenhallinnasta olisi hyötyä itse kullekin. 

Erityisesti tuo tunteen hyväksyminen jäi vaivaamaan. Negatiivinen tunnehan on ikävä ja siitä haluaa eroon ihan syystä, mutta jokainen toimii stressaavassa tilanteessa eri tavalla temperamenttinsa mukaan. En ole itsekään mikään jedi. Mitä minä siis teen, kun suutun?  

Niin no, minä toimin täysin päinvastoin kuin ystäväni, passiivisaggressiivisesti. En välttämättä huuda lainkaan, vaan vedän rullaverhon ikävän ihmisen eteen ja poistun paikalta. Pois silmistä, pois mielestä ja ongelma ratkaistu! En jaksa nähdä vaivaa selvittääkseni asioita vaan katkaisen epämiellyttävän tunnevellonnan mieluummin poistamalla aiheuttajan ja lähtemällä menemään. Nopeaa ja kätevää! Minun "pitäköön tunkkinsa"-ratkaisuni toki tarkoittaa mykkäkoulua on steroids, eli sitä, ettei välttämättä tarvitse nähdä enää koskaan, ei edes seuraavassa elämässä. 

Vähän lievemmissä tapauksissa lisään tyypin vain henkiselle kostolistalleni, mikä tarkoittaa, että kampitan hänet heti, mikäli tilaisuus tarjoutuu. No, en ole kostolistaa joutunut juuri kaivelemaan, koska lievät suutahdukset laimenevat aika nopeasti.

Tunne on vain tunne. Se syntyy aivoissa ja minä itse päätän, mitä minä sille teen. Uusia tapoja kannattaa opetella monesta syystä. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka ovat hyviä neuvottelijoita. Mitäs jos voisin opetella sellaiseksi? Ihan jo siksi että voisin siirtää tämän tärkeän taidon eteenpäin.

No, joka tapauksessa. Olisipa mahtavaa, jos ihmiset kertoisivat enemmän terapiassa tekemistään havainnoista. Niistä saattaa olla ajatuksen aihiota muillekin.

Hidas, hitaampi, rakennusprojekti

Kaupallinen yhteistyö: Fennia

Aah. Istun lämpimällä laiturilla ja uitan varpaita meressä. Saunan ovi kolahtaa, kun lapset siirtyvät terassille vilvoittelemaan. Seuraan katseellani, kuinka haikara lentää poukaman yli pesälleen. Rantaan kulkee kauniisti kiemurteleva liuskekivipolku, jota reunustavat jylhät männyt. Ylempänä rinteellä kohoaa harmaa hirsitalo, jossa on isot ikkunat merelle. Puutarha näkyy kosteikon luona, siellä kasvaa perunaa, omenapuita ja tuuheita vadelmapensaita... 

Tähän se sellainen skriik-ääni, jossa magnetofonin nauha katkeaa. Mökkiprojekti on vielä aivan vaiheessa ja männyt metrin korkuisia. Ensi kesänä tontilla on korkeintaan tentsile ja pitkospuut, eikä minun tarvitse vielä miettiä, mitä kautta vedetään sähköt ja kuuluuko palju mökkivakuutukseen.

Olen kärsimätön ihminen. Kun saan idean – liittyi se sitten mihin tahansa muutokseen tai hankintaan –  haluan aina toteuttaa sen välittömästi. Ja kun sanon välittömästi, tarkoitan tänään. Jos olen saanut ostettua unelmieni mökkitontin, tokihan siellä pitäisi voida mökkeillä seuraavana kesänä.

Olen oppinut hillitsemään tätä luonteenpiirrettä ajan mittaan. Olen kantapään kautta huomannut, että hyvät päätökset tarvitsevat pysähtymistä ja aikaa. Hyvin yksinkertaisetkin operaatiot pitää suunnitella: verhojen vaihtoon menee kaksi kaksi viikkoa, sillä minulta puuttuu aina oikeat klipsut eikä kankaan pituus riitäkään patterin yli.  Hetken mielijohteen perusteella toimiminen aiheuttaa aina sekamelskaa ja tupladuunia. Olen liian monta kertaa päätynyt miettimään what was I thinking? 

Arkkitehti-appiukkoni on sanonut, että asunnossa täytyy asua ennen kuin sen voi remontoida. Olin aluksi eri mieltä. Kaikki korjaukset ja muutokset on tietenkin kätevää saada alta pois ennen muuttoa, mutta nyttemmin olen kääntänyt takkia. Meidän piti viime syksynä tehdä valaisimien uudelleensijoittelua, sillä muutamassa vuodessa tajusimme, miten luonnonvalo osuu asuntoon. Näin jälkikäteen ajateltuna purimme myös yhden seinän turhaan ja toisaalta taas eteisen lattia jäi tekemättä. Oikea priorisointi näkyy vasta jälkikäteen. 

Kärsivällisyys on ystävä – vakuutus siitä, että lopputuloksesta tulee parempi. Ja mitä suurempi rahallinen panostus on, sen tärkeämpää on käyttää harkintaa ja olla ryntäämättä toteutukseen.​ 

Erityisesti rakentamisprojektissa on pohjatyöt tehtävä huolellisesti. Mökkitontti yhdistyy appivanhempieni omistamaan niemennokkaan, joten on järkevää miettiä koko alueen tulevaisuutta lasten kannalta, joille koko kattaus lopulta jää perinnöksi. Suunnitteluun on myös syytä käyttää ammattilaisia, jotta tie kulkee järkevästä kohdasta, laituriin voi kiinnittää veneen ja saunan terassille paistaa ilta-aurinko. Tämä (jos mikä) ei ole kaikki-mulle-heti-nyt –projekti, vaan aikajana, jolle mahtuu paljon välietappeja ja elämää. Siihen hetkeen, jossa istun laiturillani saunan jälkeen täydellisessä idyllissä, ei ole kahden eikä välttämättä edes viiden vaan ehkä kymmenen vuoden mittainen matka. Lisäksi lapsiperheen elämässä viisikin vuotta on jo suorastaan ikuisuus, jossa kaikki on toisin. 

Unelmien kypsyttelyn saa onneksi aloittaa heti.

Istun taas laiturilla kesällä 2030. Elämäni citymaalaisena on asettunut uomiinsa. Olen saanut saunoa yksin, sillä Skidi on lähtenyt käymään Snadin kanssa autolla Turussa. Kun katson rinteeseen päin, näen aitauksen, jossa on aasi ja alpakoita, ja kanalan, jonka pihalla kuopsuttaa mustia kanoja. Vieressäni istuu koiraystävä, kuonostaan jo hieman harmaantunut.  

*Olen ollut Fennian asiakas jo 15 vuotta ja yhteistyö jatkuu tämänkin unelman toteuttamisessa.

Millainen joulu tänä vuonna tulee?

Eilen se iski. Oli niin loputtoman harmaata, märkää ja synkkää, että päätin laittaa jouluvalot. Lähdin hakemaan varastosta harmaata joululaatikkoa, joka sisältää käytännössä kaiken mitä minun jouluuni kuuluu. Laatikon hakeminen on yleensä elämässäni ihan merkittävä ilon aihe, joulun starttilaukaus, mutta tällä kertaa ilo puuttui. Vähän alkoi arveluttaa, mitä tästä joulusta 2020 oikein tulee?

Jos ketään ei voi tavata, joulupukin pitäisi antaa lahjat Teamsin kautta, talous on kuralla eikä minnekään voi matkustaa, mitä joulusta jää jäljelle? Ja anteeksi nyt mutta olen himaillut aivan tarpeeksi tänä vuonna nauttiakseni siitä enää erityisesti. Olisin todella valmis normaaliin elämään ja toimeentuloon, mutta sitä ei ole tiedossa kuukausiin. 

Tästä on siis tulossa kummallinen joulu, mutta toisaalta, onhan noita kummallisia jouluja ollut aikaisemminkin. Muistan elämästäni muutaman erityisen outotunnelmaisen kuusijuhlan.

Jouluna 1990 olimme Kanarialla. Mutsi ei halunnut eron jälkeen järjestää minkäänlaista joulua, joten hän päätti kiertää koko aiheen ja lähteä aurinkolomalle. Meillä oli pieni kinkku ja muovinen pöytäkuusi matkalaukussa ja lahjat hankittiin ostarilta. Tunnelma oli aivan katossa mutta ei kylläkään jouluinen.

Vuonna 1993 työskentelin Lontoossa au pairina. Minulla ei ollut rahaa lähteä käymään jouluna kotona, joten vietin aaton yksin isäntäperheen kotona, sillä perhe lähti sukuloimaan Cornwalliin. Söin ranskalaisia ja luin kirjoja, ulkona oli 12 astetta lämmintä. Osallistuin perheeni jouluun lankapuhelimitse ja korvaani kuumotti pitkän puhelun jälkeen kun kävin nukkumaan.

Sitten on pari aika blankoa joulua.

En oikeastaan muista juuri mitään joulusta 2010. Minun jouluni muuttivat muotoaan, kun äitini kuoli. Emme menneet loppuillaksi mutsille riitelemään veljieni kanssa Pictionaryn säännöistä ja nauramaan rumille paketeille. Tuona jouluna olin lisäksi yllätysraskaana ja elämässä oli yhtäaikaa aivan liikaa erilaisia tunteita.

Ja sitten oli joulu 2018, kun olin järkyttävässä nuhassa koko jouluviikon. En saanut tehtyä mitään hankintoja ja koko juhla meni vähän ohi, sängyn pohjalla maatessa. En maistanut enkä haistanut mitään joten tunnelma oli kuin olisin katsellut joulua telkkarista.

Samaan hengenvetoon on todettava, että minun asiani ovat kuitenkin ihan hyvin. En ole totaalisessa konkurssissa, vaikka tunnistan (ensimmäistä kertaa elämässäni!) olevani selvästi uupunut. Ehkä fiksuinta on olla hetkeen ajattelematta koko joulua ja keskittyä ottamaan vastaan marraskuu päivä kerrallaan. 

Luotan kersoihin. Ehkä joulu alkaa siitä kun on aika kaivaa perinteinen kalenteri esiin. Siitä onkin puhuttu jo kuukauden päivät hyvin solidaarisessa hengessä: Eddielle tulee paha mieli, jos se ei saa kalenterista mitään. 

En ole oikein koskaan uskonut siihen, että suun vääntäminen hymyyn nostattaisi ilon tunteen. Parin viikon päästä on pakko kokeilla.