Paniikki pentujonossa eli mitä koira muuttaa?

Voileipää ei enää tarvitse syödä yksin.

Lukija laittoi postauspyyntöä koira-asioista. Hän oli pitkällisen koirapohdinnan jälkeen käynyt tapaamassa kasvattajaa ja päättänyt asettua pentujonoon, minkä jälkeen ratkaisu alkoi toden teolla konkretisoitua. Mikä muuttuu, kun pentu tulee taloon? Lukija oli ollut koiranomistaja ennenkin, mutta ei yhtäaikaa äiti ja koiranomistaja, joten hän pyysi, että kirjoittaisin odotuksistani ja todellisuudesta, mikä yllätti ja mikä meni juuri kuten arvelinkin. 

Ymmärrän tätä pähkäilyä hyvin. En minäkään ollut koiranomistajana noviisi, mutta silti arvoin. Saammeko me arjen toimimaan koiran kanssa? Lisäksi rotu oli uusi ja kasvatusosaamiseni vähän ruosteessa. Semikokeneena lasten kasvattajana osasin myös suhtautua riittävällä skeptisyydellä etukäteen tehtyihin ylitsevuotaviin koiranhoitolupauksiin.

Minkä suuruusluokan muutos on kyseessä? 

Riippuu täysin koirasta ja perheen lähtötilanteesta eikä lopputulosta koskaan voi tietää etukäteen. Hamsteriin verrattuna muutos on isompi, mutta vauvaan verrattuna pienempi: koiranpennun hoitaminen on mielestäni helpompaa ja hoitotoimenpiteitä voi tehdä jokainen perheenjäsen. Toki pennullakin on elämässään niitä kuuluisia vaiheita. Pennut nukkuvat alkuun rauhattomasti, järsivät kaikenlaista, pissivät minne sattuu ja naskalit aiheuttavat reikiä niin ihmisnahkaan kuin vaatteisiin. Puoli vuotta muuttaa kuitenkin paljon. Nyt yhdeksän kuukauden ikäisenä dogsteri osaa ottaa sisällä lungisti ja vetelee sikeitä minun vieressäni ketarat taivasta kohti aamukahdeksaan asti, vaikka muu perhe olisi hereillä. 

Tämä ei tarkoita, että kaikissa perheissä metamorfoosi menisi yhtä kivuttomasti. Vaikka osaisikin laskea resurssinsa oikein ja ymmärtäisi, ettei koira ole koriste-esine vaan perheenjäsen, saattaa eteen tulla kaikenlaista yllättävää. Minä ajattelen, että valitessaan itselleen sopivaa koiraa pitää valita myös kasvattaja, johon luottaa. Kokeneelle ja mukavalle tyypille uskaltaa kertoa vaikeuksista ja pyytää niihin apua.  

Mikä minut yllätti?

No juuri se asia, mitä kuvittelin miettineeni tarkkaan: koiran koko! Kyllä, kävin tutustumassa rotuun etukäteen, mutta en täysin tajunnut, mitä terrierinarttuani kolme kertaa painavampi koira käytännössä tarkoittaa. Lisäksi Eddiestä kasvoi pentueensa isoin, joten turri on rotumääritelmänsäkin mukaan iso poika. 

Pointti on tämä: me asumme kaupungissa ja kohtaamme valtavan määrän ihmisiä ja koiria päivittäin, joten koiralta kuin koiralta vaaditaan yhteiskuntakelpoisuutta. Alle kymmenkiloisen pikkukoiran kanssa pärjää aina massaylivoimalla, jos se yllättäen riehaantuu. Näin iso ja painava koira (20kg) taas vie innostuessaan helposti vielä alakoululaisenkin mennessään ja hypätessään esimerkiksi pikkulasta vasten, lapsi kaatuu satavarmasti. Vasta Eddieä kaksi kertaa painavampi teini pystyy pitämään jalansijansa, vaikka se sattuisikin hepuloimaan, kuten sen tapoihin aina välillä kuuluu. 

Vaikka Eddie on lauhkea, se on ollut pakko kouluttaa kunnolla tottelemaan kaikkia kävelyttäjiä Snadista Mummiin – ja tämä on ollut haastavaa. Se ei saa vetää tai tempoa ja sen on pyynnöstä käveltävä sivulla ja ohitettava muut koirat, lenkkeilijät, fillarit, autot ja pulkat ilman mayhemiä. (Mikä on tosi haasteellista, jos koiraa ei kiinnosta namit, mutta se on toisen postauksen aihe).

Toiseksi kokoon liittyy myös ulottuvuus. Tämä ylettyy paikkoihin, joihin en ollut tottunut koirien ylettyvän. Toisaalta se on massansa takia myös vähän kömpelö: parketti luistaa tassujen alla joten se ei pysty esimerkiksi hyppäämään keittiön pöydälle vaikka haluaisi.

Myös ihmiset arastelevat isolta vaikuttavaa mustanaamaista karvaturria paljon enemmän kuin pientä terrieriäni, vaikka jälkimmäinen oli huomattavasti ärhäkämpi. On siis otettava tarkemmin huomioon se, että jotkut ihan tosissaan pelkäävät koiria ja kunnioitettava tätä.

Mikä meni helpommin kuin odotin?

Sisäsiisteyskoulutus meni niin nappiin kuin voi mennä ja siitä pointsit kuuluvat koko perheelle, joka otti homman tosissaan. Yhtään vahinkoa ei ole tullut sisälle sen jälkeen kun tyyppi täytti neljä kuukautta.

Enkä osannut odottaa, että addiktoidun erityisesti aamulenkkeihin! Minulla on Eddien kanssa rauhallinen aamurutiini, josta kummatkin nauttivat. Ensin tyhjennetään kimpassa puurokattila ja sitten mennään lähimetsään, sitten niitylle, lopuksi kierretään vielä vallihautojen kautta kotiin. Palaan tunnin kävelyn jälkeen työpöydän ääreen virkistyneenä ja hereillä, vähintään puolet päivän kävelytavoitteesta tehtynä. Onneksi työelämä joustaa tähän.

Lisäksi Skidin koiranhoitotaidot ovat yllättäneet positiivisesti. Suht kokeneena lasten omistajana en laskenut kummankaan lapsen lupausten varaan mitään vaan lähdin siitä, että loppuviimeksi kyseessä on minun koirani. En ole joutunut muistuttamaan lupauksista kuin pari kertaa alussa, jolloin koira välillä unohtui suunnitelmista. Skidi on yllättänyt olemalla erittäin jämpti, skarppi ja rohkea, ja uskallus on myös lisääntynyt ymmärryksen ja taitojen myötä. Snadista on myös kasvamassa aivan yhtä pätevä koiratyttö kunhan vain silmä kehittyy.

Mikä on mennyt suurin piirtein odotetusten mukaan?

Moni kysyy, onko schapendoesin turkinhoito työlästä. Ei oikeastaan. Takkuja on tullut jonkin verran (eikä ollenkaan niihin paikkoihin mihin kuvittelin), mutta perusteellinen harjaustuokio kerran viikossa on pitänyt karvat ojossa. Erityisesti pehmeän pentukarvan vaihtuessa aikuiseen, vuohimaiseen karvaan on tulossa työläämpi vaihe. 

Poikakoiran kanssa elämistä jännitin eniten, mutta toistaiseksi se on ollut lähinnä tottumiskysymys joka jumalan heinänkorren haisteluun. "Urostelu" ollut aika vähäistä ja rajoittunut satunnaisiin tuijotuskisoihin vastaantulijoiden kanssa.

Summa summarum: yritin miettiä, mistä olisimme joutuneet luopumaan, mutta en keksinyt mitään. Ihan samanlaista elämää me elämme kuin ennenkin, vain ulkoilutusvuorot pitää plänätä. Kysyin tätä varmuuden vuoksi teiniltäkin. Hän sanoi, että koulusta on joskus kiire iltapäivälenkille. 

Useimmiten ne omat uomat löytyvät niin lapsen kuin koirankin kanssa, kun motivaatio on hyvä. Maailma on myös muuttunut koiraystävällisemmäksi: koira saa tulla toimistolle ja jopa lähiravintoloihin, hyviä hoitopaikkoja on keskikaupungillakin ja meillä on lähellä hyvä koirapuisto. Eddie on integroitunut arkeemme ihan kuin se olisi aina ollut siinä. 

Jos siis haluat elämän, johon mahtuu koira, olet jo suurimman askeleen ottanut. Eipähän tarvitse voileipää enää yksin syödä ja se on just hyvä niin.

Ps. Eddien edesottamuksia voi seurata Instagramin puolella omalla Eddie-kanavalla!

Case Kakkapussi

Koiranomistajalle prosessi myydään hyvin yksinkertaisena: ostat kaupasta rullan käteviä koirankakkapusseja, keräät koirasi jätökset pussiin ja heität pussin sekajätteeseen. Näin tienoo pysyy siistinä ja kengänpohjat skeidattomina!

Mutta. Lyhyen kokemukseni mukaan tässä on kuitenkin muutama sudenkuoppa. Keräsin kaikille koiranomistajille ja heitä tarkkaileville ihmisille selkeät case-esimerkit yleisimmistä kakkapusseihin liittyvistä pulmatilanteista.

1. Kakkapussi unohtuu

Niinhän siinä joskus käy: ryntäät ovesta ulos koiran kanssa työpuhelua puhuen ja – hups – sadan metrin päästä huomaat erheesi. Jos satut kävelemään lähiössä, tämän erheen voi korjata useammalla tavalla: vaahteranlehdellä (kiitos näistä puista!), joltain muulta koiranulkoiluttajalta pudonneella kakkapussilla tai kahdella kepillä (auttaa jos osaat syödä puikoilla sushia). Jos taas olet metrolaiturilla tai kauppakeskuksessa, joudut käyttämään laukun pohjalta löytyvää kuittia (toivottavasti et tarvitse sitä kirjanpitoon), penkomaan roskiksesta käytetyn suojamaskin tai uhraamaan sormikkaan tai sukan, mikä on häpeään verrattuna pienempi paha. 

2. Kakkapussi katoaa

Olet aivan varma, että otit namit ja pussit, mutta kun alat kaivella taskujasi koiran kykkiessä tien varressa, pussia ei löydykään mistään. Samalla kun etsit maanisesti pussia, et katso, mihin koira kakkaa. Seuraa epämääräinen paniikki ja puolen tunnin operaatio, johon liittyy useita taktisen tason toimenpiteitä, erityisesti pimeällä. Katso kohta 1 ja 6.  

3. Kakkapussi on rikki.

Valmistusvirheen tai pentuvandalismin takia kakkapussi saattaa olla epäkunnossa, halki tahi reikäinen. Tämän havaitsee tietenkin viimeistään kun sormesi koskettavat jotakin liian lämmintä ja kosteaa. Kuralätäkössä käsien peseminen tuo mukavasti mieleen lapsuuden.

4. Kakkoja tulee useammat. 

Varauduitko yhdellä pussilla? Amatööri. Mukana kannattaa pitää koko rulla. Just in case.

5. Kakka ei ole kerättävissä.

Tämä tapaus liittyy yleensä kohtaan neljä. Jos tarvitsisit ennemminkin rätin kuin pussin, mitataan luonnetta: joudut kysymään itseltäsi, mikä riitää? Perfektionisti päätyy poistamaan kuution verran maata, muut tekevät minkä voivat ja toivovat pikaista sadekuuroa. Tämän kokemuksen jälkeen kakkojen kerääminen olohuoneen lattialta alkaa vaikuttaa helpommalta linjanvedolta.

6. Kakka ei löydy.

On pilkkopimeää, maa on ruskea ja täynnä lehtiä. Mielestäsi koirasi käyttäytyi kuin olisi kakannut, mutta kun tihrustat puhelimen valolla aluetta, josta sisäinen navigaattorisi pökäleiden arvioi löytyvän, mitään ei näy. MISSÄ SE ON?! Alat epäillä omaa näkökykyäsi sekä koiraasi: tapahtuiko kakkaaminen todella? Oletko tulossa sokeaksi? Esittikö koira ihan tahallaan kakkaavaa, jotta voisit tehdä itsestäsi pellen ja pyllistellä niityllä kännykän kanssa? Kävelet kotiin todellisuudesta irtautuneena ja mietit vielä seuraavana aamunakin mysteerikakkaa.

7. Löytyy väärä kakka

Jes, tuossahan ne! Kahmaiset sikarit käteesi ja toteat ne kylmiksi. Not the ones you were looking for. Tai käpy. Mietit taas, että mikä riittää.

8. Lähin jäteastia?

Jos satut omistamaan leikkisän pentukoiran, joka mielellään jahtaa kaikkea heiluvaa tai saattaa tempaista hihnassa yllättäen, opit pian, ettei pussia kannata kanniskella kädessä kovin pitkään ettei se äkisti lennähdä otsaasi. Mutta missä lähin jäteastia on? Ei huolta, sisäinen kompassisi kehittyy ajan myötä muistamaan kaikki roskikset viiden kilometrin säteellä.

Kakka-ammattilaisuuden yhdeksännellä portaalla ymmärrät, että tämä oli salaliitto: pelkkä kakkapussi ei riitä. Tarvitset otsalampun, lämpökameran, lapion, kiikarit ja sekstantin. Ainakin siihen asti kunnes koirasi on taas oppinut kakkaamaan keskelle tietä.

Häntäjahtia, karvarallia, sukkapiiloja eli iloista pentuarkea

Olin taannoin lähdössä yhdistetylle koira- ja ystäväkävelylle, mutta Eddien kaulapanta oli hukassa. Sitä ei etsinnöistäni huolimatta löytynyt mistään, joten jouduin aikataulupaineessa kaivamaan kaapista varapannan. Se oli hieman liian iso, mutta ajattelin, että kyllä se siitä, kävellään nyt tämä lenkki nätisti ja rauhallisesti niin kaikki järjestyy. 

Hehe.

Sadan metrin päästä vastaan tuli Pate. Pate on veikeä russelipentu ja Eddien hyvä ystävä, jonka kanssa leikit ovat aina lähteneet mukavasti käyntiin. Tällä kertaa ystävykset eivät tuhlanneet aikaa kohteliaisuushaistelemiseen vaan aloittivat sadasosasekunnissa senpäiväisen rallin, että Eddieltä lähti panta irti ja siinä rytäkässä Patekin kiskaisi itsensä vapaaksi. Heippa vaan. Koirat rynnivät yhteistuumin kyöräämään viereiselle niitylle ja me omistajat painelimme perään namipussien kanssa pimeyteen huudellen. Pystyimme suurin piirtein paikallistamaan nurmella painivan kaksikon äänestä ja aina silloin tällöin Paten vilkkuvasta valosta. Koska namit tai kutsut eivät juurikaan kiinnostaneet, oli pakko dyykata sekaan  haparoimaan tutunoloista karvaa. Sain kiinni Eddien takaruumiista ja Paten omistaja kieri omansa kanssa vähän kauempana. 

Kun palasimme takaisin koirinemme suht märkinä, kuolaisina, mutaisina ja huohottavina, tiellä odottavalla kävelykaverillani oli naurussa pitelemistä. Sen lisäksi että näytin suohirviöltä myös toinen hanskani sekä Eddien hieno kissaheijastin olivat jääneet jonnekin niitylle. 

- Sellaista, hän totesi.

Kyllä, tällaista. Tässä vähän opetellaan vielä. Mutta haluan täsmentää, että ajoittaisista yllättävistä ahaa-elämyksistä huolimatta arki sujuu oikein kivasti.

Olen kantapään kautta oppinut, että minulla on tällä kertaa isohko koira, joka painaa jo viisikuisena puolet enemmän kuin edesmennyt terrierinarttuni. Jos se juoksee päin, polvet katkeavat. Lisäksi koirallani on selkärangassaan jonkinlainen teleskooppimekanismi, jonka avulla se ulottuu esimerkiksi keittiön tason kaukaisimmassa nurkassa olevaan hedelmävatiin (ja tekee avokadoihin käteviä reikiä). Lisäksi se tulee hulluksi tuoreesta mullasta. Ja kun sanon hulluksi tarkoitan kierin-syön-ja-pompin-umpihulluksi.

Eddien sanavarasto on kasvanut. Maininnat juustosta ja rastaista aiheuttavat korvien ja kulmakarvojen aktiivista heiluntaa. Pentu myös tunnistaa koko nimensä eli Edizuukkeli-puukkeli-höpökuukkeli-eedvardi. Jees, olemme jo saavuttaneet nextin levelin lässytyksessä (incl. ne henkilöt, jotka ovat aina vannoneet etteivät lässytä eläimille, on saatu kiinni makaamasta koiran kanssa pöydän alla ja höpisemässä kaikenlaista skeidaa. Se on terve piirre ihmisessä.) 

Lisäksi haluan huomauttaa, että meillä on kotona siistimpää kuin koskaan! Lähinnä siksi, että keittiön tai eteisen pöydälle ei voi jättää mitään. Lattialle ei voi jättää mitään. Kaappien ovia ei voi jättää auki. Pipot, hanskat ja kengät on laitettava ylähyllylle. Huoneiden ovia ei voi jättää auki (vessapaperirulla best). Sängyt on pedattava, jos haluaa, ettei tyynyn kulmaa ole imeskelty limaiseksi käkkänäksi. 

Parittomia sukkia on tosin aika paljon, koska kuljetusyrittäjä Trans-Eddie Oy pitää huolen sukkalogistiikasta paikasta A paikkaan X. Jonain päivänä vielä löydän ne tai sitten en.

Saan jatkuvasti täyteen 10K askelta. Käytän aamulenkkiin vajaan tunnin, koska luonnonvalo on paitsi sielunhoidollista myös erinomainen tapa tahdistua pimeään vuodenaikaan. Mustikoita löytyy vieläkin, annan kaikki koiralle. Kasvava lapsi sekin on.  

Ja mikä parasta Eddie on iltavirkku ja mukavuudenhaluinen niin kuin minäkin. Se kuivaa aterioinnin jälkeen partansa huppariini, hakee huomiota pöllimällä taitavasti ponnariscrunchien tukastani ja läppää minua edelleen tassulla naamaan aamuisin. Jossain vaiheessa tästä tulee musta silmä. Mutta herätys on nykyään lähempänä kahdeksaa ja senkin jälkeen voidaan kölliä tempurilla. Se on hirmu hyvä poika, edelleen.

Veisitkö lapsesi päiväkotiin, jossa olisi koiria?

Aamulenkki Eddien kanssa on rutinoitunut hieman erikoiseksi. Aluksi hypimme lähimetsässä kaatuneiden puunrunkojen yli, syömme ylikypsiä mustikoita ja välillä minä menen pusikkoon piiloon. Kun olemme saaneet metsiköstä tarpeeksemme, kysyn lähdetäänkö katsomaan lapsia. Vastauksena on iloista haukuntaa ja hännänheilutusta. Reittimme nimittäin jatkuu asvalttiympäristössä ja kiertää peräti kolmen päiväkodin ohi. 

Aluksi päiväkotien pihat ohitettiin pitkällä turvavälillä. Lyhyet, kovaääniset ja äkkiliikkeiset ihmiset selvästi epäilyttivät koiraa, mutta sittemmin touhut alkoivat hieman kiinnostaa. Pian pihojen eteen alettiin parkkeerata tarkkailemaan leikkiviä lapsia aidan takaa. 

Eikä kauaa kestänyt kunnes tarkkailuun tuli vastakaikua. Eräs piponsa mäkeen paiskannut ja taaperokärryllä kaatunut huonotuulinen metriheikki huomasi meidät kesken kiukkukohtauksen. Itku unohtui, tilalle tuli varovainen hymy. Hymyilin takaisin ja tyyppi lähestyi meitä varovasti. 

- Hau.

- On se hau,  myönsin.

- Hau, sanoi myös Eddie ja heilutti häntää. 

Lapsi hätkähti, mutta ei perääntynyt. Sitten hänen naamalleen levisi hymy, joka valehtelematta ulottui korvasta korvaan, ja pulleat sormet työnsivät aidan raosta lahjan: pudonneen lehden. Eddie nappasi lehden (mistä aiheutui ilohuutoja) ja haisteli kättä, nuolaisikin. Välikausihaalariporukkaa alkoi virrata paikalle lisää ja pian aidan raosta pukkasi lisää lehtiä, neulasia ja risuja. Eddielle tietenkin kelpasi kaikki. 

Sama toistui muutamana aamuna ja nykyään lapset ovat jo odottamassa meitä aidan vieressä. Eddieä alkaa tietenkin jossain vaiheessa harmittaa aita – lasten kanssa pitäisi päästä hiekkalaatikolle kyöräämään!

Hoitajatkin ovat tulleet juttelemaan, erityisesti ne, joilla itselläänkin on koira. Jäimme yhdessä miettimään, voisiko koiria käyttää päiväkodeissa jotenkin hyödyksi. Koiriahan voi kouluttaa lähes mihin vaan – viimeisimpänä taitonsa ovat näyttäneet lentokentällä työskentelevät koronakoirat. Kennelliiton kaverikoirat vierailevat vanhustentaloissa ja sairaaloissa ja koulukoirat lievittävät stressiä ja rauhoittavat erityisoppilaita. Eikö päiväkodeissa voisi olla samantyyppistä toimintaa? 

Olen Eddien paimennusvietin kautta itsekin palannut koiran ja ihmisen yhteiselon juurille, molempia hyödyttävään yhteiselämään ja luottamukseen. Lammaskoira osaa koulutettuna kerätä satapäisen lammaslauman nippuun muutamassa minuutissa. Eihän siinä nyt kauaa kuono tuhisisi, että yksi heijastinliivijengi olisi kasassa, puhumattakaan ruokapöytään ohjaamisesta tai retkien parijonossa kulkemisesta. Oppi kulkisi myös toiseen suuntaan: miten eläinten kanssa ollaan? Miten koirien käytöstä ja mielentiloja tulkitaan ja millä tavalla niitä lähestytään? Samalla jaettaisiin hyödyllisiä mikrobeja.

Tietysti ensin pitäisi selvittää, mikä olisi päiväkotiympäristössä hyödyllistä, mistä olisi aidosti apua. (Ryhmäkokojen pienentämiseen koirat eivät voi vaikuttaa) Tarvitaanko rauhoittumiskoiria? Piponetsimiskoiria? Pihaleikkikoiria? Päiväunikoiria? Lohdutuskoiria? Tunnetaitokoiria? Pottakoulutuskoiria? Tai ihan vaan koiria, jotka vaalivat yleistä hyväntuulisuutta. Tehoaisi ehkä lapsiaan hakeviin vanhempiinkiin.

Google osasi kertoa, että päiväkotikoiria on ainakin joskus koulutettu. Tekisi melkein mieli selvittää, millaisia kokemuksia tästä saatiin. Jos tämä konsultin homma ei lyö leiville, saatan ruveta  päiväkotiyrittäjäksi. 

Koiranpentu 3 kuukautta – miten arki sujuu?

Rips rips rips.

Tuhi tuhi. Nuusk nuusk.

Tiedän jo, mitä on tulossa. Yritän teeskennellä nukkuvaa ja pitää naaman peruslukemilla.

Tömps. Harmaa, lämmin tassu mätkähtää poskeeni. Kun kohotan päätäni, kuuluu tiheä kopkopkopkop, kun häntä alkaa takoa lattiaa. Jos haluaa välttyä superinnokkaalta naamapesulta kannattaa toimia nopeasti ja vetää peitto korville. Pentu ulottuu jo kevyesti sängyn reunan yli.

Kelloa ei tarvitse katsoa, se on seitsemän. Ensimmäiset kahdeksan aamun herätyskellot alkavat pimputtaa ihan pian ja talo herää. Eddie on nukkunut iltakymmenestä lähtien, käynyt vain iltapisulla puoli kahdentoista maissa. 

Elämää koiran kanssa on nyt takana reilu kuukausi ja meillä menee hämmästyttävän kivasti. Päivärutiinit ovat muotoutuneet hiljalleen ja tappiot pahimmasta järsimisvimmasta rajoittuivat Koti-insinöörin kuulokkeisiin, muutamaan laturiin, Skidin ET-vihkoon ja minun (ei-paraati) lenkkareihini. Naskalit ovat rei'ittäneet ihmisnahkan lisäksi myös muutaman kalliihkon neuleen, mutta nykyään kaikki muistavat jo vaihtaa peuhaamisvaatteet päälle. 

Sen sijaan hyviä uutisia on vaikka kuinka.

Kotimme on käytännössä lätäkkövapaa, vahingot ovat ihmisten mokia. Meillä ei koskaan ollut sanomalehtiä lattialla (...koska meille ei tule enää sanomalehtiä), mutta pissitystiimi oli alusta lähtien motivoitunut ja takapihan ovi koko ajan auki kiitos lämpimän elokuun. Aika nopeasti kersatkin tajusivat, että "kohta" ei oikein toimi koiran hoidossa. Siinä vaiheessa, kun koira oli syömässä, lenkitysvuorossa olevan on seistävä kengät jalassa eteisessä panta ja hihna valmiina – tai muuten sai käyttää rättiä. Nykyään, jos hätä iskee lenkkiaikojen ulkopuolella, tyyppi hipsii ulko-oven eteen istumaan. Jos kukaan ei huomaa tätä elettä, hän päästää ououou-äänen, jolla viimeistään saa ihmisiin vauhtia. Pidätyskyky on jo aika hyvä ja yöllä ei tarvitse enää käydä välipisulla. 

Halusimme jättinössykän, saimme jättinössykän. Eddie on kuukaudessa tuplannut painonsa: meille saapunut nelikiloinen peruna painoi 12-viikkoisena eläinlääkärin vaa'assa huikeat 8,5 kiloa ja on kuulemma aivan ihannepainossaan. Tämä kehitys antaa tukea sille hämmennykselleni, että ruokaa menee edelleen neljä kertaa päivässä eikä mitään merkkejä näy siitä, että yksi annos jäisi syömättä. Karvainen keittiöassistentti päivystää myös tiiviisti jokaisen ruoanlaittajan varpaiden päällä, jos jotain tippuisi. Ja tippuuhan sitä, kuulemma "vahingossa" ja "koska se näytti niin surulliselta". On aloitettava jonkinlainen omien kakaroiden kovuuskasvatus.

Keskustelen nykyään ihan hemmetisti tuntemattomien ihmisten kanssa. Moi, sopiiko tulla tervehtimään. Päiväkodista tuttu ihmisten nimeämistyyli on vain vaihtunut koiriin (vastaan tuli tänään Brunon / Jalin / Leon / Nalan omistaja). Hihnassa viipotetaan päivä päivältä tarmokkaammin ja lenkkien kesto on venähtänyt jo yli tuntiin. Parasta on vedessä pläiskiminen. Koirakavereitakin on kertynyt jo vaikka kuinka ja parhaita kavereita ovat ne, jotka eivät arastele railakastakaan menoa. Snadi totesi hieman järkyttyneenä erään riehunnan yhteydessä, että koirien leikkisäännöt ovat ilmeisesti vähän erilaiset. Jep. Pienet peppuhaukkaukset kuuluvat asiaan.

Keskusaltaaseen bojoinkkaaminen best.

Eddie osaa jo vaikka mitä. Käytös alkaa hiljalleen rauhoittua kaikista hepulinaskaliherkimmästä vaiheesta, mikä on erittäin hyvä, sillä ulottuvuus on lisääntynyt ja sitä kautta myös mahdollisuudet. Tempuista tärkeimpänä on treenattu kontaktia ja luoksetuloa, mutta eniten meillä käytetään suun tyhjennykseen määräävää komentoa "jätä". Viimeksi suusta putosi puolikas myyrä. Ewww. Ainoastaan yksinoloa on ollut haastavaa harjoitella, sillä näissä olosuhteissa meillä on melkein koko ajan joku himassa. 

Elämä koiravauvan kanssa on ollut sekä erilaista että samanlaista kuin muistelin. Olen hirmuisen tyytyväinen rotuvalintaan ja juuri tähän yksilöön. Lammaskoira on luonteeltaan paljon pehmeämpi kuin terrieri, mutta silti rohkea ja hyvin itsenäinen ja valmis kaikkeen paitsi sateessa ulkoiluun. Eddie on rotunsa edustajana hyväntahtoinen junttieinari.

Olen ylpeä myös perheenjäsenistä, jotka ovat hienosti oppineet koiran tavoille. Koiran kanssa on sekä hyviä että huonoja hetkiä, lapsihan sekin vasta on. Mutta sen minkä kakkapussin unohtamisessa häviää, turkkiterapiassa saa takaisin. Ja sitä on ollut tarjolla päivittäin kaikille sitä kaipaaville. 

Ympäristöystävällistä koiranruokaa – onko sitä?

Kaupallinen yhteistyö: Alvar Pet

Nostetaanpa koira pöydälle aiheesta koirat ja hiilijalanjälki! Ilmastotietoisella kuluttajalla on koiran (ja kissan) kanssa vastassaan moraalinen dilemma. Koira ei ole mikään pakollinen hankinta (kuten toki moni muukin) ja sille on laskettavissa hiilijalanjälki ihan samalla tavalla kuin minullekin: koira vastaa jonkin laskelman mukaan neljännestä henkilöauton vuosipäästöistä. Itse järkeilin hankinnan niin, että jo valmiiksi suht vähähiiliseen elämäämme mahtuu hyvin perheen hyvinvointia lisäävä ystävä, jonka kanssa voi opetella vastuunottoa ja älyluurin seurasta poistumista. Matkammekin suuntautuvat lähinnä mökille.

Toiseksi tajusin myös hiljattain, että koiransa ympäristökuormaan voi vaikuttaa. Noin puolet kuormasta tulee ruokakupin sisällöstä, mutta toki lemmikistä aiheutuu muitakin päästöjä, jos kreisishoppaa kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta koirakamaa uutena ja autoilee koiran kanssa enemmän kuin normaalisti. Koska ihmisruoan tapaan koiranruoassakin suurin merkitys on valituilla raaka-aineilla (eikä pakkausmateriaalilla tai kuljetusmatkoilla), seisoin elokuun alussa koiranruokahyllyn edessä ja tavasin pakkausten sisällysluetteloita. Voiko tässä asiassa valita fiksummin – onko olemassa ruokapussi, jonka tuotannossa on ajateltu myös ympäristöä?  

Lemmikkien ruokaosastolle oli varattu tilaa useampi hyllymetri ja tuotteita oli tarjolla jokaiseen ikäryhmään (kelatkaa, jos ihmisille olisi senioriruoka!). Tuotevalikoima tuntui monipuolistuneen valtavasti sitten 90-luvun ja pussien kyljissä oli valtavasti erilaisia huikeita laatulupauksia ja leimoja siitä, mitä pussi ei sisällä. Mutta mitä kaikki tämä "parhaus" oikein tarkoittaa? 

Yritin pinnistellä, mutten muistanut pätkääkään, mitä brändiä viisi terrieriämme (ja leonbergi) aikoinaan söivät. Muistaakseni ruokakuppiin tyrkättiin kourallinen perusnappuloita, siivu maksalaatikkoa ja lorotettiin hanasta hieman vettä päälle. Maksalaatikko vaihtui jossain vaiheessa koirien märkäruoaksi. Pöydästä niille annettiin kaikenlaista, vaikka ei tietenkään olisi tapakasvatuksen nimissä saanut, ja tyhjät lautaset ja jogurttipurkit saivat tietenkin jätemyllyiltä jälkipesun. Kananmunaa, raejuustoa, piimää, kurkkua – kaikki kelpasi. En muista 90-luvulla minkäänlaisia ruokadogmaattisia koulukuntia olleen tai sitten keskustelu ei vain ikinä osunut minun korviini, koska somea ei ollut. Silloin ei puhuttu kovin tarkkaan edes siitä, että on olemassa oikeasti koiran terveydelle haitallisia ja jopa vaarallisia asioita kuten sipuli, tumma suklaa ja xylitoli. Vain siipikarjan luita ei saanut antaa eikä macadamia-pähkinöitä syöneet silloin edes ihmiset. 

Koiramme olivat helppoja. Ne eivät olleet kauniisti sanottuna nirsoja eivätkä onneksi millekään allergisia ja niiden pakki tuntui olevan terästä. Yksi söi kasvihuoneesta kirsikkatomaatit, toinen veti maasta mansikat, kolmas tuhosi kokonaisen isänpäiväksi ostetun kermakakun, neljäs kaivoi kompostista kolme päivää vanhat kalanperkeet. Ja se joka veti kirsikkatomaatit söi myös pussillisen turkinpippureita, jotka oksensi valkoiselle puuvillamatolle. Turkki kiilsi, hepuleita riitti ja ne elivät kaikki hyväkuntoisina noin 15-vuotiaiksi. Ei ollut mitään syytä, miksi ruokintaan olisi pitänyt perehtyä millään tavoin.

En löytänyt penturuokapusseista suuria eroja makroravintoaineiden osalta, proteiinia, rasvaa ja hiilareita näytti olevan kaikissa samassa suhteessa, eläinperäistä proteiinia oli eniten. Kaikki pussit näyttivät tarjoavan parhaan tieteellisen tiedon mukaan koostettua ravintoainekomboa hivenaineineen, mineraaleineen ja rasvahappoineen, mutta toisin kuin ihmisravintohyllyillä eko-alkuisuus loisti poissaolollaan. Mieleeni hiipi ajatus, ettei ollutkaan kyse siitä voiko ympäristöahdistusta poteva koiranomistaja ajatella ilmastoa, vaan siitä, saako. Onko täysi tabu, että koiraa voisi ruokkia yhtä aikaa terveellisesti että ekologisesti? 

Ei onneksi. Suomessa ilmastoystävällistä koiranruokaa on lähtenyt kehittämään mm. Alvar Pet, joka tähtää ruokapussiensa osalta nollapäästöihin (tehdas on toistaiseksi tanskalainen). Alvar käyttää eläinperäisissä proteiineissaan mm. silakkaa, kilohailia ja broilerin ihmisruoaksi kelpaamattomia elintarviketuotannon sivuvirtoja, sillä niistä saadaan mainiosti eroteltua kaikki tarvittavat ravintoaineet. Mitä järkeä olisikaan tunkea läpeensä prosessoituun kuivanappulaan raaka-aineeksi kalleinta mahdollista japanilaista kobe-härkää tyypille, jolle on aivan sama, onko suussa vaaksiainen vai sisäfilettä. Nappuloiden tarjoiluehdotusta voi myös täydentää haluamallaan tavalla: itse tyrkkään joukkoon joko märkäruokalusikallisen tai hävikkiruokaa: kaurapuuron jämät, lohta tai kanamunaa. Alvar on start-up, jonka tuotekehityspuolella etsitään jatkuvasti uusia ideoita. Ehkä jonain päivänä nappuloissa on mukana riistaa, citykaneja, jauhomatoja, kanttarelleja tai särkeä.

Tässä järsitään kotimaista lampaankorvaa.

Eniten ihmetyttää se, että koiran luokittelu sekasyöjäksi tuntuu tappavan kaiken keskustelun koiraharrastuksen ympäristövaikutuksista. Mutta sehän on juuri syy, miksi asiasta täytyy keskustella! Meillä ei ole varaa siihen, että kaikista haasteellisista aiheista nousee rintareppugatea vastaava älämölö. Kellään ei ole ilmasto- ja ympäristöasioissa vapaudu vankilasta -korttia, vaan me kaikki joudumme valinnoissamme pohtimaan, mikä riittää ja on kohtuullista. 

Minä lähden siitä, että minkä tahansa ruokintametodin kanssa on tärkeää seurata koiran vointia. Kaikki on hyvin, jos pentu pysyy energisenä ja leikkisänä, kasvaa normaalisti, iho, turkki ja hampaat voivat hyvin ja sen vatsa toimii normaalisti (ruoka imeytyy kunnolla eli kaasutus on minimaalista ja sikarituotanto säännöllistä, maltillista ja kiinteää). Luonnollisesti koiran tulee tykätä ruoasta, mutta se ei näytä olevan ongelma tälläkään kertaa: pentunappulat upposivat hyvin ja peruna tuntuu myös sopivan Eddien vatsalle jopa paremmin kuin testaamani riisipohjainen kuivaruoka. 

Toki pentu on pistellyt poskeensa hyvällä ruokahalulla myös muuta laadukasta lähiruokaa kuten pupunpapanoita, yhden irti nyhtämänsä pesulapun, eläviä kärpäsiä, kiviä, hanhenkakkaa, mustikoita, jotain tunnistamatonta raatoa (ennen kuin ehdin kaivaa sen suusta pois, yyh), ruohoa ja koivunsiemeniä.  Kyllä näillä eväillä jaksaa.

Mitäs teillä laitetaan kuppiin?

Vauva-arki 3.0 eli koiranpentu saapui taloon

Here we go, ajattelin, kun istuin mustavalkoinen karvapallo sylissäni auton takapenkillä matkalla kasvattajalta kotiin. Eddie uikutti hieman, mutta käärin sen hupparini sisään, jonne se nukahti. Minunkin teki hieman mieli uikuttaa. Tunne oli hyvin samanlainen kuin heinäkuussa vuonna 2007 kotiutuessani synnystyssairaalasta. Nyt elämässäni alkaisi taas uusi vaihe, jonka vaikutuksista ei kukaan osannut sanoa vielä mitään. Onnea vauva-arkeen, toivottivat monet kun kuulivat koirapäätöksestämme. Kiitin, mutten yhtään muistanut, mitä se oikeastaan tarkoitti. 

Arki alkoi tietenkin heti, kun laskin pennun hetkeksi eteisen lattialle, jotta saisin laitettua kassin pöydälle. Matolle ilmestyi pieni pissaläntti. Tietenkin, amatöörimoka. Sehän oli pidättänyt koko automatkan. 

Siinä hetkessä tajusin, että olin ruosteessa. Edellisistä pentuajoista oli kulunut melkein 30 vuotta. Enkä silloin todellakaan osallistunut pentukouluihin eikä ollut YouTubea, josta olisi voinut yytsiä apuja siihen, miten sitä sisäsiisteyttä taas treenattiinkaan, kuinka voin karsia pennuille tyypillistä ihmisten järsimistä, miten saan sen nukkumaan yön ja saiko pennun kanssa mennä heti jo ulos tapaamaan muita koiria. 

Hakkasin kuitenkin takapihalle sen kolme vuotta tekeillä olleen aidan vajaassa tunnissa ja keräsin sitä kautta itseluottamusta. Kyllä minä tämän homman otan hallintaan.

Lisäksi en ollut aivan sisäistänyt, mitä tarkoittaa kun saman katon alla koiran kanssa asuu kolme ihmistä, joilla ei ole koskaan ollut koiraa, ei pentua eikä aikuista. Vaikka minä olen nykystandardeilla toistaitoinen, osaan kuitenkin ennakoida nelijalkaisten reaktioita ja lukea eleitä. Minä näen, milloin haetaan pissapaikkaa ja milloin suussa on jotain, mitä siellä ei pitäisi olla. Samalla kun koulutun koiraa perheen tavoille, koulutan perhettä koiran tavoille. Olen vaihteeksi projektipäällikkö, jolla on kaikki pallot ilmassa, mutta tällä kertaa jonkinlaisella alkukantaisella substanssilla varustettuna. 

Pikkuhiljaa kaikki alkoi palautua. Jätä huomiotta ei-toivottu käytös, palkitse toivottu. Toistoja, toistoja, toistoja. Kontaktia, kärsivällisyyttä, turvaa, leikkiä, rajoja, rakkautta. Ja paljon unta.

Vaikka tämä aika on ihmisvauvaan verrattuna lastenleikkiä (ei tikkejä hanurissa eikä imetysbluesia), osasin odottaa, että tähänkin vauvaan menevät välillä hermot. 

Tiesin, että mikäli vanhat merkit paikkansa pitivät, pennun pääharrastuksiin kuuluisivat viherkasvien kyörääminen, naskalihampaiden napsauttaminen kiinni milloin mihinkin (mm. verhoihin, neuletakkeihin, lahkeisiin, sohvaan ja kämmenselkään), erilaiset sähkötyöt, vöhkiminen olemattomille asioille sekä yleinen ropeltaminen huonekalujen ja esineiden kanssa. Erityisesti öisin. Hohhoijaa. Eddie on erikoistunut juuri jälkimmäiseen. Kun heräät yöllä siihen ääneen, että ihan kuin rillisi kolahtelisivat säännölllisesti lattiaan, asia on todella niin. Mukava herätys on myös se kun puhelimesi putoaa kolahtaen lattialle, koska joku nykäisee laturia. 

Mutta sitten on se riemu. Valtava energia ja elämänilo, mikä otuksesta jatkuvasti purskahtelee, on täysin aseistariisuvaa. Ja on hauskaa seurata nopeaa kehitystä: miten kivet, sähkökaapit ja pyöräilijät hiljalleen muuttuvat pelottavista jutuista tutuiksi, kaulapanta yhdistyy kävelylenkkiin, ruokakuppirakkaus kasvaa ja asunnosta tulee koti, jonka parasta antia ovat inhoamani alaikkunat. Niiden kautta kun näkyy koiran kokoiselle tyypille läheisen kävelytien slow-tv 24/7. 

Nyt viikon jälkeen on jo olo, että tällaistahan sen elämän kuuluukin olla, koira koko ajan jaloissa pyörimässä. Meillä asuu itsenäinen, herkkä, mielikuvitusrikas ja lempeä koiruli, eikä minun tarvitse kuin yrittää pitää se juuri sellaisena kuin se on.

Ps. Jos pentusaaste kiinnostaa, Instagramin puolella on nyt oma Eddie-kanava...

Ystävät, tässä on Eddie

Kävimme eilen kasvattajan luona tutustumassa kesäkuussa syntyneisiin pentuihin (= makasimme pentulaatikossa mölisemässä). Olimme tietenkin jo nähneet pennuista lukuisia kuvia ja videoita ja kimittäneet helium-äänellä ihastuksesta. Erityisesti yksi pentu, työnimeltä Heikki, möllötti tilanteissa aina jotenkin hassussa asennossa, meni mukkelismakkelis tai haukotteli, ja nauroimme, että tuo sopisi kyllä meille. Koska se oli uros ja olin ajatellut ennemminkin narttua, en sen kummemmin miettinyt asiaa.

Mutta sitten kasvattaja varovaisesti tiedusteli, olisiko meillä mitään urosta vastaan. Hän oli tullut siihen tulokseen, että tämän pentueen rennoin perhekoira olisi nimenomaan Heikki. Ei sitä tarvinnut kauaa miettiä. Loppuviimeksi jokainen koira kohdataan yksilönä, ja koiran kanssa eläminen vaatii aina opettelua.

Meille siis muuttaa heinäkuun lopussa tämä tyyppi. Koska lähipiirissä on aika monta Heikkiä, hänen nimekseen tulee Eddie erään toisen kuuluisan ruuhkatukan mukaan.

Ja kuin sinetiksi tyyppi pötkötti ensin tyytyväisenä sylissäni ja ummisti sitten silmänsä. Kun vein sen nukkumaan tyynylleen se möngersi hetken ja – tadaa – jatkoi unia. Kaikki vanhemmat tietävät, miten riskialtis operaatio nk. unisiirto on, joten pidän tätä onnistumista merkkinä siitä, että se todella on meidän koiramme.

Olisin tietenkin voinut ottaa nämä kaikki:

Ympyrä sulkeutuu. Yli 15 vuoden odotus päättyy ja kestämiseni on virallisesti täysin loppu.

Meidän koira löytyi

Operaatio Karvainen Ystävä etenee! Kiitos vielä kaikille kymmenille kommentoijille, jotka rotupähkäilyyni taannoin osallistuitte – yksi kommenteista nimittäin johdatti tutustumaan itselleni täysin uuteen, mutta resursseihimme nähden juuri sopivalta vaikuttavaan rotuun. Lisätutkimukset eli kasvattajien haastattelu ja Facebookin roturyhmän seuraaminen tukivat ajatusta, että tässä se meidän koira – keskikokoinen, (parta)karvainen, ystävällinen ja älykäs – nyt olisi, ja käynti kasvattajan luona sinetöi asian: meille muuttaa hilpeä ja rento hollannin lammaskoira eli schapendoes.

Nämä sydämellisen hullut hipit valloittivat meidät välittömästi. Kasvattaja katseli kersojen täydellistä heliumäänisekoamista, rapsutusmaratonia ja nurmikolla kierimistä ja totesi, että kyllähän noille on koira saatava. Vähän visiittimme jälkeen saimmekin vauvauutisia: lievää aamupahoinvointia potenut mammakoira oli kuin olikin pieniin päin ja ultrassa oli näkynyt useampikin pötkylä. Mikäli kaikki siis sujuu hyvin, saamme odotettua perheenlisäystä elokuun alussa. Herramunjee!

Kun olen yrittänyt vastata kersojen kysymystulvaan, huomaan etten oikein muista koirien hoitamisesta juuri mitään. Elämästäni koiran kanssa on vierähtänyt 15 vuotta. Ja pennun kanssa olen edellisen kerran vetänyt sanomalehtishowta alle parikymppisenä. Kyllähän koirille ruokaa annettiin, turkkia hoidettiin ja ulkoilutettiin, mutta en pitänyt sitä minään vaivana vaan normaalina elämisenä.

Mutta piileekö tässä nyt se vaara, että olen kuin paraskin 70-luvun äiti, joka käskee juottamaan vauvoille mehua ja putsaamaan tutin omassa suussa, vaikka suositukset on päivitetty sataan kertaan. Ja onko koiran omistaminen uusi mahdollisuus johonkin raivokkaaseen rintareppu- tai kestovaippagateen? Onko ulkoilu kolme kertaa päivässä nykystandardeilla liian vähän? Menevätkö ne pilalle sängyssä nukuttamisesta? Käytetäänkö sanomalehteä edes enää? Jääkö se paitsi varhaiskasvatuksesta jos ei ilmoittaudu pentukouluun? Jännittää!



Se, mikä ei jännitä yhtään, on lasten suhde koiraan. Kun Snadi kömpi eilen illalla sänkyyn, hän toivotti hyvät ja yöt ja totesi tyytyväisenä, että "huomenna on taas uusi päivä puhua koirasta". Hän on luonnollisesti myös katsonut Areenasta ja YouTubesta kaikki mahdolliset koiraohjelmat suomeksi ruotsiksi ja englanniksi. Uutuudenviehätys ei varsinaisesti ole poistumassa. Päinvastoin, kiinnostus on kehittymässä täysimääräiseksi hurahdukseksi, johon takuulla liittyy taka-ajatus kokonaisesta koiralaumasta. En aio asettua poikkiteloin.

Kun vihdoin annoin itselleni luvan tähän, tajusin, miten paljon olen koiraa elämääni kaivannut. Ja nyt kun päästiin asiaan, niin minullahan on aina ollut myös haaveissa sellainen unelmien maatila, jossa vain pidettäisiin erilaisia eläimiä. Tässä esteenä on toki vain lottovoitto, mutta aloitetaan siis koirasta. One down.

Semmoinen ihan tavallinen koira

Tämä ihana kultsu on jo poistunut keskuudestamme.

Koiraprojektimme on jumissa.

Kun vihdoin päätin, että nyt loppui odottelu ja aloin tosissani pohtia prosessin seuraavaa steppiä, huomasin, että päätös on tosi vaikea. Ajattelin, että minulla oli koiran suhteen vain kaksi selkeää toivetta: tyttökoira ja pitää tulla toimeen lasten kanssa. Plussaa saa parrasta. Tällä yhdistelmällä sopivia koiria pitäisi löytyä vaikka kuinka!

Mutta kun aloin kahlata läpi rotumääritelmiä ja erilaisia nettitestejä, huomasin, että erilaisia reunaehtoja ja muuttujiahan on vaikka kuinka. Ei suurta metsästysviettiä, maltillinen haukkumistaipumus, terve rotu, aktiivinen saa olla muttei sähköjänis, keskikokoinen varmaan pärjää parhaiten metsässä ja turkinhoitoon ei ole laittaa kovin montaa tuntia viikossa. Lisäksi neljän terrierin kokemuksella olisi myös mukavaa vaihtelua, jos koira olisi edes jossain määrin miellyttämishaluinen ja kiinnostunut ohjeistani.

Tällaista koiraa ei ole.

Snadi ei näytä saavan koirista mitään allergisia reaktioita.

Huomaan myös potevani rimakauhua. Siinä missä lapsuudessani koirat vain ilmestyivät meille, aikuisena vastuullinen päätöksenteko tuntuu mahdottomalta. Mitä enemmän tietoni lisääntyy, sitä enemmän ihmettelen, miten kukaan on koskaan osannut valita omaan elämäänsä sopivan koiran. Koiranhankintahan on selvästi täynnä riskejä.

Mitä virikkeellinen elämä tarkoittaa noutajaksi jalostetulle vesikoiralle? Tuhoaako se asunnon jos en harrasta sen kanssa rallytokoa?
Jos irlanninsusikoira on onnellisimmillaan omalla pihalla, voiko sitä ottaa rivitaloon?
Hajoaako paimenkoiralta pää, jos lauma lähtee aamuisin kuka minnekin?

Luonnollisesti olen katsellut myös kodinvaihtajia: ei lapsiperheeseen, vaatii ison pihan, pelkää muita koiria, vain kotiin, jossa ollaan koko ajan kotona, vain kokeneelle koiraihmiselle. Olenko sellainen? Miten ihmeessä osaisin olla johdonmukainen laumanjohtaja, jos en edes tiedä, millainen koira meillä viihtyisi.

Pikkuveljen jack russel ei hirveästi jeesaa koirakuumeen hillitsemisessä. 

Järjellä ajateltuna tiedän, että rotumääritelmässä kuvataan aina stereotyyppinen rotunsa edustaja ja yksilöiden välistä vaihtelua on ihan valtavasti. Olen todistanut tätä ihan käytännössä, sillä olin teini-ikäisenä monta vuotta afgaanikennelissä töissä. Yksikään näistä palkituista rotukoirista ei ollut sellainen ylväs ja viileä vinttikoirien soihdunkantaja kuin rotumääritelmässä kuvattiin, päinvastoin. Yksi oli iloinen ja pomppuisa, toinen täysi sohvaperuna ja kolmas oli löllykkä, joka nojasi ihmisiin aina kun voi. Vain yksi tykkäsi juoksemisesta eikä missään tapauksessa tullut luo kun kutsuttiin.

Turhautunein tähän jumittamiseen on tietenkin Snadi, joka kysyy vartin välein, voimmeko jatkaa koiran etsimistä. Hän haluaa minkä tahansa tavallisen koiran kunhan se vain materialisoituu meille ennen kuin hän täyttää 18 vuotta ja muuttaa oman kotiinsa.

Ehkä päättämättömyyteni johtuu siitä, että koiraihmisidentiteettini on hukassa. Siihen ei löydy nettitestiä.

Kysynkin: miten te olette koiranne valinneet vai valitsiko se teidät?