Millainen lastenvaatepalvelu pelastaa arjen?

Kaupallinen yhteistyö: Reima

Snadilla on ReimaKITin kevätpaketti, jossa oli Kylo Ren -hanskat.

Kun muutama vuosi sitten laskeskelimme kuuluisaan kotityöexceliimme koko perheen vaatemanageeraukseen menevää aikaa, oli aika yllättävää huomata, että lastenvaateshow imee kokonaisuudessaan yhtä paljon aikaa kuin ruoanlaitto. Mutta ruoanlaitto sentään tiedostetaan kotityöksi, toisin kuin tämä Kaikkien Metatöiden Äiti, joka pitää sisällään vaatteiden hankinnan, kierrätyksen, paikkauksen, talvisäilömisen, kesäsäilömisen, välikokojen hilloamisen, puhdistuksen, korjaamisen ja ajantasaisen statusraportin kannattelun takaraivossa.

Olen monesti kironnut, että haluaisin ulkoistaa tämän homman, mutta miten se olisi mahdollista? Kuka hullu tähän ryhtyisi, edes voisi ryhtyä? Nähdäkseni lastenvaatemanagerilla on ainakin neljä ongelmaa.





1. Lapset kasvavat paitsi keskenään epäsynkassa myös epätasaisesti. Luulin, että kaksi keskikesällä syntynyttä tyttöä pärjäisivät about samoilla vaatteilla koko lapsuutensa. Hahaha! Kasvupyrähdykset on toistaiseksi loikittu täysin eri aikoihin, mikä tarkoittaa, että likat ovat jättäneet aivan eri koot väliin. Enkä edes aloita siitä, että toinen ei halua pitää yllä mitään värejä ja toinen taas haluaa olla glitter-sateenkaari. Ja nyt tilanne on se, että Snadi on yhtäkkiä tokaluokkalaisena samankokoinen kuin Skidi nelosella, ja räpylä on kokoa 36.

2. Inventaarini vuotaa. En muista, mitä meillä on ja mitä ei. Osaksi tämä johtuu siitä, että minulla ei ole mitään järkevää hankintaprosessia, vaan ostan tuurilla mitä sattuu mistä sattuu, ja osaksi siitä, että hilloan Skidin hyväkuntoisia vaatteita muutaman vuoden ennen kuin ne päätyvät siskonsa käyttöön. Tästä vuotamisesta seuraa, että unohdan kamoja varastoon. Kun ennen reissua etsin monoja, löysin kenkälaatikon, kaikki liian pieniä.

3. Kierrätysoperaatio on tervanjuontia. Pitäisi olla järjestelmällisempi ja olla kiirepäissään nakkaamatta pieneksi menneitä vaatteita samaan "katsotaan tätä myöhemmin" -kasaan, joka kasvattaa kokoaan pianohuoneen nurkassa. Jota ei ikinä katsota myöhemmin. Ei vaikka tiedostan kassissa makaavan parin sadan euron arvosta vaatetta.

4. Olen aina sesongista jäljessä. Paitsi tänä talvena, kun talvi ei tullut vaikka kamat olivat poikkeuksellisesti valmiina. Olemme menneet samoilla housuilla lokakuusta ja arvatkaapa miltä ne näyttävät? Nyt hiihtolomalle sain kaivettua Snadille Skidin vanhat goretexit, mutta sitten huomasin, ettei teinillä sopivaa uimapukua eikä hiihtotakkia sen enempää kuin talvikenkiäkään. Onneksi hän alkaa olla jo sitä kokoa, että voi lainata minun vaatteitani, jos omasta kaapista ei löydy mitään.





Tunnelin päässä on kuitenkin valoa.

Reima on lähtenyt vastaamaan vaatepaniikkiin kehittämällä kuukausimaksuun perustuvan lastenvaatepalvelun, jossa valitsemasi ulkovaatteet toimitetaan kotiovelle kolme kertaa vuodessa. Reima KIT -pakettiin kuuluu aina ulkovaatekerros (haalari/takki+housut), pipo sekä käsineet. Voit halutessasi lisätä mukaan myös kengät tai sesongin mukaan vaihtuvat varusteet, kuten sadevaatteet tai villavaatesetin. Jokainen paketti sisältää lähetteen Emmy-myyntipalveluun. Pakkaa siis pieneksi menneet vaatteet siististi pussiin ja lähetä pakettisi Emmylle, postimaksukin on jo maksettu.

Tämä vastaa käytännössä kaikkiin noihin ongelmiini jossain määrin. Sisävaatteita on paljon helpompi löytää kirppiksiltä. Ulkovaatteiden taas täytyy tässä maassa olla ehjiä ja sopivankokoisia, jotta ulkona pärjää pari tuntia kelillä kuin kelillä. Joustoakin palvelusta löytyy: jos et tarvitse jonkun sesongin pakettia, voit perua sen.





Jäin miettimään, paljonko ylipäätään käytän rahaa lastenvaatehankintoihin, mutta jouduin myöntämään, ettei kokonaisummasta ole harmainta aavistusta. Luulen olevani säästäväinen ja harkitseva, mutta olenko? Hankin vaatteita sieltä täältä täsmäostoksina: alennusmyynneistä, FB-kirppiksiltä, sukulaisilta ja kavereilta ja sitten viime tingan hätäreinä ihan mistä tahansa huoltoasemalta. Tyhmin ostoshan on hinnasta riippumatta vaate, joka ei pääse ikinä käyttöön vaan makaa tuolla vaatekaapissa Ikea-kassissa kolme vuotta.

Lisäksi jos Snadi olisi syntynyt ensin, ostoskorin kokonaissumma menisi katosta läpi. Hänen jäljiltään vaatteista ei jää mitään jäljelle. Housut menevät roskiin. Hanskat menevät roskiin. Pipot menevät kadonneiden pipojen hautausmaalle. Käytännössä vain takit säilyvät – jos niihin ei esimerkiksi tule pihkaa, pyöränrasvaa tai talomaalia. Tähän suhteutettuna Reima KITin kuukausimaksu (39,95€) vaikuttaa jopa pieneltä.

Nostan siis Reimalle pipoa. Vaikka palvelussa on meidän kannaltamme se ongelma, että Skidi on jo venähtänyt yli palvelun maksimikoon ja toisaalta hän suostuu käyttämään vain tasan yhtä Reiman ulkohousmallia, palvelussa on juuri sitä ajattelua, jota olen kaivannut. Ei se kaikkia ongelmia ratkaise, mutta osan kuitenkin.

Jatkokehitysideana asiakastiliin voisi vielä liittää mutsin ulkohousut, jonkinlaisen yleisen elämänhallinnan excelin ja meditaatioharjoitukset. Toimitettuna kotiovelle.

Aktiiviloma ladulla – jatkoon!

Ensimmäistä hiihtolomaani, johon liittyy hiihtoa, on takana jo useampi päivä. Minulla ei ollut reissun suhteen sen enempää odotuksia kuin ennakkoluulojakaan. En odottanut tätä lomaa samalla tavalla kuin odotan aurinkoon pääsyä, mutta olin päättänyt antaa tälle mahdollisuuden ja sen myös tein. No, miltäs tällainen setti nyt sitten amatöörin näkökulmasta vaikuttaa?

1. Automatkailu ei ole enää ongelma

Tämä on tärkeää: hyvästi yrjöfestarit! On yllättävän kivaa, ettei kertaakaan tarvinnut pysähtyä siksi että takapenkki muuttuu naamastaan vihreäksi, jahuu! Ja kiitos myös kaikille kommentoineille, jotka suosittelivat ottamaan Vuokattiin oman auton. Kyllä se on ollut ihan tarpeen, vaikka välimatkat eivät ole olleet kuin muutaman kilsan luokkaa. (VR:lle vinkkinä, että autojuna Kajaaniin olisi myös ihan hyvä.)



2. En ole koskaan kuluttanut näin paljon kaloreita yhdellä lomalla.

Blogitauko johtuu siitä, että olen ollut iltaisin niin puhki, etten ole kertakaikkiaan jaksanut kirjoittaa – aktiivilomailu on vienyt mehut täysin. Pari tuntia pertsaa mäkimaastossa on minun kropalleni aivan optimaalinen treeni: en väsy suorituksen aikana, joten jaksan paljon pitempään kuin kunto todellisuudessa riittää.  Ourakin ilmoitti kolmen päivän jälkeen, että otahan vähän rauhallisemmin.

Ja tämä onkin tosi kiinnostava näkökulma: näyttäytyykö pohjoisen lomakohteissa hieman toisenlainen Suomi kuin Kanarialla? Tänne on selvästi tultu liikkumaan, mikä tietysti on aktiiviloman tarkoituskin. Siinä missä etelänlomalla tärkeimmät liikuntasuoritukset ovat aurinkotuolin varaaminen ja kirjan sivujen kääntely, täällä jengi tähtää ladulle/rinteeseen viimeistään kymmeneksi ja kylpylään iltapäiväksi. Kääk. Epäaamuihmisen on helpompi pitää pötkötysoikeuksistaan kiinni Kanarialla.

3. Travel light ei oikein toimi

Yritän aina pakata mukaan mahdollisimman vähän kamaa. Rantaloman olennaisin asukokonaisuus on bikinit, joissa asutaan koko päivä, joten vaatteita menee yleensä vähemmän kuin kuvittelen. Lisäksi katastrofin sattuessa paikan päältä saa korvaavan tuotteen ja kohteissa on yleensä jonkinlainen pesupalvelu, johon voi pistää pyykit jos tarpeen tulee. Lumilomalle olisi pitänyt käytännössä tyhjentää koko vaatekaappi. Olisin tarvinnut perävaunun erilaisille kerrastoille ja toisen kengille! Nyt ymmärrän, miksi ihmiset valitsevat huoneistohotellin, jossa on pesukone. Ja koska menomatkan akuutein huolenaihe oli kuskin silmän puhkeaminen mutkissa, hankintalistalle lisättiin yhteistuumin SUKSIBOKSI. Pakkausvinkkejä otetaan vastaan!

4. Omat sukset vai vuokrakamat?

Skidin hiihtokamat olivat jääneet pieniksi, joten hänelle piti vuokrata koko pertsasetti monoineen päivineen. Mutta tuota... en ollut tullut ajatelleeksi, että kun hyväkuntoiselle 12-vuotiaalle laitetaan jalkaan kilpatasoiset skinisukset, hänestä näkee ladulla lähinnä perävalot. Omat sukseni olivat sen sijaan odottaneet varastossa pari vuotta lunta ja muutenkin huollon tarpeessa (kuten tietysti kunto ja tekniikkakin). Onneksi hän odotteli kiltisti mäkien päällä eikä edes pyöritellyt silmiään kovin paljoa. Mental note: Välineurheilussa ne välineet ovat aika kova juttu, ja jos ei omista kamoista osaa/jaksa pitää huolta, vuokraaminen on mukavuustekijä monessakin mielessä.

5. Joudun uudelleenarvioimaan suhteeni lumeen

Koska eteläisen Suomen talvi on ollut sanalla sanoen täysin perseestä, ilahduin, kun Kuopion jälkeen maa alkoi olla enemmän valkoinen kuin musta. Vaikka en ole kaupungissa lumifani ihan käytännön syistä (työmatkoista tulee yhtä helvettiä), lomaolosuhteissa olen. Lumella on yhtäaikaa sekä viihdyttävä että rauhoittava vaikutus, kumpaa nyt ikinä sitten hakeekaan. Ja kun väsyy hiihtämiseen, voi hangessa jatkaa vapaalla möyrimisellä ja luovuusharjoituksilla.

Mutta siis lumilomat siirrettiin yhteistuumin jatkoon! Aktiivilomaa ja löhölomaa ei tarvitse laittaa vastakkain, sillä ne tulevat vähän eri tarpeisiin ja molemmille on paikkansa. Kersat innostuivat myös laskettelusta (hiihtokoulu ammattiopen johdolla oli loistovalinta), joten yhtäkkiä meillä onkin talvikaudelle lähimatkailuvaihtoehtoja vaikka kuinka. Luonnollisesti myös kesäsesonki alkoi kiinnostaa. Saariston mökkihommat virtaavat edelleen vahvana suonissa, mutta mieli alkoi tehdä myös vaellusretkille. Ehkä seuraavaksi joku kansallispuisto? Ehkä ne kaikki? Näköjään keski-ikäisetkin koirat oppivat uusia temppuja niin halutessaan (ja laskiaispullalla motivoituna).

Ps. Ajoimme myös Talvivaaran ohi. "Mikä Mordor tuo on", kysyttiin takapenkiltä. Niinpä.

Mitä yhteistä on syntyvyydellä ja isyydellä?

Sananen perhevapaauudistuksesta, josta olen kirjoittanut tähän blogiin jo muutamankin kerran aikaisemminkin. Toivoa on, että kohta ei enää tarvitsisi.

Rakastan vertailuja, erityisesti Pohjoismaiden välisiä. Rakastan niitä siksi, että ne paljastavat tekosyyt: on vaikea vedota sijaintiin, kylmyyteen ja yleiseen vitutukseen, kun olosuhteet ovat samat. Nappaankin kiinni muutamasta ajankohtaisesta havainnosta. Arvaatteko, missä maassa on Pohjoismaiden alhaisin syntyvyys, epätasa-arvoisimmin jakautuvat vanhempainvapaat sekä Euroopan huippua oleva sukupuolten segregaatio eli työelämän jakautuminen nais- ja miesvaltaisiin aloihin?

Suomihan se.

Tätä suhteellisen läpitunkevaa sukupuolten välistä lokerointia ja epäsuhtaa on tietysti selitetty naisten ja miesten (muitahan ei ole) välisillä luonnollisilla, biologisilla eroilla, ja tiedättehän, valinnanvapaudella! Naiset hoivaavat ja imuroivat, koska hormonit tuntevat astiksen ja vaippapaketin kutsun jo aamuvarhaisesta, jopa läpi yön. Miehet sitten tekevät, mitä äiti pyytää. Ja tämä on kuulemma NORMAALIA.

Kummallista kyllä nämä biologiasta kumpuavat valinnat ja intohimot hälvenevät kun mennään länsirajan yli tai Atlantin laavakökkäreelle, jossa yhteiskunta ei pönkitä tiukkaa sukupuolinormia. Jestas, väkiluku kasvaa, vaikka beta-urokset siellä kiikuttavat lapsia leikkipuistoon ja äidit saavat palkkaa.

Noin yleisesti en ole alhaisesta syntyvyydestä huolissani. Mitä vähemmän ihmisiä – kansallisuudesta riippumatta – tällä pallolla on, sen suuremmat mahdollisuudet muilla lajeilla on selviytyä. Olenkin lähinnä pahoillani siitä henkilökohtaisesta tragediasta, että ihmiset, jotka haluaisivat lapsia eivät niitä syystä tai toisesta saa. Ja siksi haluaisin silti hetken miettiä tätä. Miksi juuri Suomessa miehet eivät saa lapsia ja/tai perhehaaveita lykätään pitkälle tulevaisuuteen, vaikka lisääntymisvietinkin pitäisi olla kirjoitettu kromosomeihimme? Miksi mielikuvat niin sukupuolista kuin perhe-elämästäkin ovat ahtaita ja rajoittuneita? Ja mitä siitä seuraa, että vanhemmuus tarkoittaa parisuhteen osapuolille kahta täysin eri asiaa?

Nuoria naisia syyllistetään itsekkäiksi hedonisteiksi, vaikka se merkitsee kohtuullista riskinottoa sekä parisuhteen että työelämän kannalta. Lisäksi lapsille tarvitaan se isäkin. Mutta mistä kiinnostuneita löytyisi? Älkääkä sanoko, että Tinderistä. Miksi kukaan mies ylipäätään haluaisi osallistua kotileikkiin, jossa tarjolla on sidekickin rooli? Erityisesti kun miehillä on enemmän aikaa odotella sopivaa fiilistä ja kondomi on keksitty.

Lisääntyminen ja mikä pahinta myös siitä puhuminen on aina ollut naisten hommaa. Kaikki yhteiskunnan rakenteet, tavat ja käytännöt ovat aina ohjanneet hyvin perinteiseen kuvioon, jossa naisen vastuulle kasaantuvat lastenhoidon lisäksi myös kotityöt, työllistymisongelmat ja paska eläke. Vain mies, jolla on verkostot kunnossa ja vakaa tulotaso, kokee olevansa perhe-elämän vaatimuksiin valmis. Isyysvapaita taas vastustavat äidit, joilla ei ole vaihtoehtoja.

Siinäpä teille valinnanvapautta. Sitä käytetään tällä hetkellä lähinnä perhehaaveiden lykkäämiseen. Money well spent.

Minun junani, lauttani ja kaikki muutkin kulkuneuvot menivät jo sata vuotta sitten, mutta toteanpahan vain, että tämä uudistus ei tule päivääkään liian aikaisin. Sillä siitä kaikki lähtee, kattauksesta. Jatkossa tarjolla on ihan aitoa osallisuutta, joka toivottavasti kasvaa nopeasti kiinteäksi osaksi suomalaista perhe-elämää ja jopa onnea. Miesten toiveiden ja valintojen kautta mielikuvat isyydestä (ja samalla äitiydestä) monipuolistuvat ja tarinat perhe-elämästä saavat uusia kertojia. Niitä kaivataan. Tämä nykyinen kuvasto on jo loppuun selattu.

Ps. Kaikki, jotka haluavat mainita jotain imetyksestä, voivat painaa selaimen vasemmasta yläreunasta löytyvää rastia. Not kinosted.

Onko itsekuria olemassakaan?

Työpaikan keittiössä oli astia, jossa oli irtokarkkia. Tuijotin sitä hetken ja yritin tunnustella, mitä mieltä aivoni olivat ajatuksesta. Tunsin harmikseni lievää kiinnostusta kulhoa kohtaan, mutta en niin voimakasta, etten olisi voinut kävellä ohi. Hetken mielijohteesta työnsin suuhuni pari salmiakkiruutua, enhän oikeastaan edes ollut karkkilakossa. Mutta siinä salmiakkia jäystäessä tuli mieleen pari ajatusta.

Kun kirjoitin taannoin äkillisestä makeanhimon katoamisesta, olin oikeastaan varma, että kyseessä oli jokin hormonaalinen – mahdollisesti ohimenevä – muutos. Olin kokenut samanlaista kieltäytymisen helppoutta ollessani ensimmäistä kertaa raskaana, joten vedin johtopäätöksen, että hormonit ne vain heiluttelevat himoja, tällä kertaa vain saattohoidossa olevien munasarjojen takia.

Mutta siis... eikö vain ensimmäistä raskauttani ja tätä hetkeä yhdistänytkin pari asiaa?

Ensinnäkin alkoholin vähyys. Oura on tarjonnut elämäni parasta raittiuskasvatusta. Viinin dumppaaminen on ollut yllättävän helppoa, ehkä siksi, että alkoholin tuoma palkinto on niin lyhytaikainen ja lasku puolestaan kamala (oletan että tämä johtuu asetaldehydiherkkyydestä). Otan toki edelleen satunnaisen lasillisen punaviiniä, joka ei aiheuta yhtä raskasta laskua sydämelle kuin rakastamani valkoviini, mutta en enää tavan vuoksi. Ja on tutkittu, että alkoholi ja sokeri aktivoivat samaa mielihyväkeskusta, joten himoilla on sama osoite. Voiko kyseinen keskus tottua vähempään?

Toiseksi ensimmäisen lapsen odotusaika oli aika... seesteistä. Tuore avioliitto, töissä ei mitään isompaa kriisiä, vapaa-aikaa riitti hyvin niin harrastuksille kuin ystäville. Elämäni on stressitöntä. Ja niinhän se nykyäänkin on, ehkä avioliiton tuoreutta ja ulkohousukilareita lukuunottamatta. Elämääni on palannut elämä. Luen, kirjoitan, nukun hyvin, liikunkin, olen löytänyt jopa uusia tapoja liikkua kuten äänikirjakävelyt ja venyttelyjumpat, sain jouluna urakoitua jumppakorttini tyhjäksi. Ajattelin tänä vuonna ottaa agendalle käydä laulutunneilla ja jopa piirtää pitkästä aikaa.

Todennäköisesti kyse oli monesta asiasta yhtä aikaa.

Jotain hormonaalista.
Jotain unenlaatuun liittyvää.
Jotain lomasta.
Ja jotain täydellisestä ajoituksesta, kun kaikki taivaankappaleet olivat kohdillaan. 

Ja nyt kun edelleen nautin siitä, etten ole ostanut karkkia kotiin, yksi asia näyttäytyy oudossa valossa: itsekuri. Olen kuullut, että laihoilla ja terveillä (TM) ihmisillä on nimenomaan hyvä itsekuri, selkärankaa, tahtoa. He osaavat priorisoida terveytensä ja valitsevat järkevästi taateleita pantteripussin sijaan. Varmasti näin onkin. Mutta eikö ole hieman eri asia kieltäytyä herkuista siksi, ettei tee niitä lainkaan mieli? Tämä on helppoa. Karkkikipon ohittaminen ei vaadi itsekuria lainkaan, en joudu ponnistelemaan.

Yhtä lailla en kehtaa väittää olevani oman onneni seppä, sillä elämäntilanteeni on paineeton. Aika moni pärjäisi tällaisessa tilanteessa hyvin. Entäs jos onkin niin, että itsekurin merkityksestä saavat puhua vain toipuvat alkoholistit? He, jotka oikeasti kamppailevat.

Joka tapauksessa pidän tästä tilanteesta, jossa voin leikkiä ihmistä, jonka tahdonvoima teräsbetonia.  Eikä vähiten siksi, että muistin parin vuoden takaisen karkkilakkoni aikaisen havainnon, että makean karsiminen vähentää  kuukautiskipuja. Huomaan pitäväni itselleni peukkuja.

Se oikeanlainen lapsuus

Ajauduin taannoin keskusteluun, jossa puhuttiin vauvakadosta ja sen taustoista. Yhdeksi syyksi nostettiin vanhemmuuden suorituskeskeinen ilmapiiri: perheen pitäisi voida ottaa rennosti ja lapset ottaa mukaan aikuisten elämään. Esimerkkinä käytettiin sitä, että illanvietoissa pitäisi antaa lasten vain nukahtaa pöydän alle. Ööö. Jouduin toteamaan, ettei tulisi mieleenikään tehdä noin tai ottaa lapsia kaikkiin aikuisten illanviettoihin (lähinnä siksi, että haluan suunvuoron). Juuri tällaisella detaljitason mikromanageerauksella aiheutetaan vanhemmille turhaa epävarmuutta ja paineita. Kääk, enkö olekaan rento vanhempi, kun haluan lasten nukkuvan omissa sängyissään?

Ja nyt kun luin Isyyspakkauksen Tommin viimeisimmän kirjoituksen, huokaisin taas raskaasti. Lukija oli ollut huolissaan hänen lastensa elämästä. "Oikeaa lapsuutta" kun ei vietetä ravintoloissa vaan Lapissa.

Voi hyvät hyssykät sentään. Luulin, että ihmiset olisivat jo aika pitkään jatkuneen julkisen keskustelun myötä ymmärtäneet, että tällainen huolinäpertely suuntaan tai toiseen on turhaa: asuinpaikalla tai vapaa-ajan viettovalinnoilla ei ole lapsuuden onnellisuuden kanssa mitään tekemistä. Lapset saavat olla lapsia leikkiessään metsässä tai ravintolan leikkihuoneessa. Aivan sama. Lapsuuden eläminen on onnellista aina kun ympärillä on turvallisia aikuisia.

Olen saanut tästä mikromanageerauksesta osani, tietenkin. Ensimmäisen kerran törmäsin tällaiseen huoleksi naamioituun vittuiluun, kun joku kantoliinajengin edustaja löysi erään postaukseni sivulauseesta maininnan rintarepusta. Muistan olleeni todella hämmästynyt tästä yllättävästä detaljista, joka välittömästi teki minusta lasten pahoinpitelijän. Sittemmin virheitä tuli lisää. Vauvapalstalla repesi, kun Snadin synnyttyä Skidi jatkoi tutussa perhepäivähoidossa. Teimme lomilla eri asioita eri komboissa (kaikkien olisi pitänyt tehdä samaa) ja luonnollisesti sain myös palautetta, kun en suostunut perhepetiin, hiillyin kestovaippoihin enkä viitannut imetykseen äidin ja vauvan yhteisenä herkkänä hetkenä. Lapsiin ei olisi myöskään saanut viitata apinoina ja joka juuttaan kritiikin perään olisi pitänyt laittaa disclaimer, että päivääkään en vaihtaisi pois. En laittanut.

Nykyään minulla on vapaudu vankilasta -kortti: isot lapset. Kukaan ei enää arvostele vanhemmuuttani tai valintojani (ainakaan päin naamaa), vaikka mikään ei ole muuttunut. Olen yhä keskinkertainen äiti. Voisin tietysti käyttää tilaisuuden hyväkseni ja alleviivata, että olin oikeassa: ei haitannut, että vihasin imettämistä! Ei haitannut, etten soseuttanut porkkanaa itse! Eikä haitannut, että molemmat menivät päiväkotiin puolitoistavuotiaina! Nykyään kapinoin enää jatkuvaa kuskauspakkoa vastaan.

Mutta turha noista pikkuasioista on jauhaa.

Tässä mikromanageerauksessa onkin irvokkainta konteksti. Nämä kaikki oikean lapsuuden vinkit, jotka osoitetaan keskiluokkaiselle suomalaisperheelle, kuulostavat korneilta, sillä on olemassa lapsia, joilla ei ihan oikeasti ole lapsuutta. Sellaisia lapsia on kaivoksilla, pelloilla, sotilaina ja hikipajoissa, päihdeperheissä ympäri maailman. Näitä lapsia kannattaa auttaa, mutta ei neuvomalla vanhempia pulkkamäkeen.

Jos siis näet somessa vanhemmuutta, mistä et itse tykkää, kysy, onko lapsi vaarassa. Jos ei, sail on. Perhe todennäköisesti pärjää ilman kokemuskonsulttia.