Lapsia, jotka osaavat unelmoida

Jos kysyisin Snadilta, mitä hän ajattelee lapsen oikeuksista, hän todennäköisesti kurtistaisi kulmiaan ja mainitsisi jotakin oikeudestaan ostaa koira omilla rahoillaan. Pahaa pelkään, että jonain päivänä hän saa kuulla, että on olemassa artikla lapsen näkemysten kunnioittamisesta.

Hänen osaltaan lapsen oikeudet ovat hyvin toteutuneet, sillä hän on saanut kasvaa turvallisessa ja tasa-arvoisessa ympäristössä, jossa on mahdollista unelmoida koirasta. Hän saa olla juuri sellainen kuin on: tapaturma-altis höpöttäjä ja fanaattinen koiraihminen. Se ei ole mikään pikkujuttu.

Lapsen oikeuksien toteutuminen nähdään tärkeänä yhteiskunnallisena haasteena joka puolella maailmaa ja tästä ollaan liikuttavan yhtä mieltä – vain yksi maa on jättäytynyt sopimuksen ulkopuolelle. Mistä tämä yksimielisyys syntyy?

Ehkä siitä, että jokainen sivistynyt yhteiskunta ymmärtää olevansa niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Heikoimmassa asemassa on aina se, joka ei voi itse vaikuttaa asioihinsa vaan on päätöksenteossa muiden armoilla. On kaikkien etu vahvistaa heikoimpia lenkkejä, sillä me emme koskaan elä vain tässä hetkessä, marraskuisen keskiviikon lounasaikaa, vaan myös huomista, ensi viikkoa, ja seuraavaa kymmentä ja sataa vuotta. Mitä tässä ajassa tapahtuu heikoille lenkeille? Vahvistuvatko ne osaksi yhteiskuntaa vai jäävätkö syrjään ja ulkopuolisiksi kaikista perustarpeista? Mitä silloin tapahtuu minulle itselleni? Millaisessa yhteiskunnassa haluan olla heikko lenkki, sairas tai vanha?

Lasten oikeuksien päivää vietetäänkin aikuisten takia. Lapsen oikeudet kuvastavat sitä, mitä on olla ihminen.

Jokainen voi miettiä, miten vahva lenkki itse olisi ilman oikeutta kasvaa ja käydä koulua terveenä ilman väkivallan uhkaa. Mitä omasta hyvinvoinnista jäisi jäljelle? Etuoikeutettu asema ei ole omaa aikaansaannosta eikä pysyvä tila. Voin rakentaa peloissani muuria tai yhteiskuntaa, jossa ei tarvitse pelätä. Valitsen jälkimmäisen.

Eroon kiireestä – miten pikkulapsiarkea voisi helpottaa?

Monesta asiasta olen muuttanut mieltäni vuosien saatossa, mutta tästä en: kaikki toimenpiteet, mitkä vähentävät naiselle kasautuvaa perhekuormaa ovat tuikitarpeellisia ja vielä kiireellisesti. Siksipä silmääni pompsahti tämä avaus, jossa vanhempainvapaiden uudistamisen yhteydessä pohditaan, voisiko isovanhemmille avata mahdollisuus käyttää vanhempainvapaan ansiosidonnaista osuutta lastenhoitoon.

Ensin mietin että nääh, eihän tämä mihinkään vaikuta, mutta sitten tajusin, että haksahdin nollasummapelin ansaan: kyse on mahdollisuudesta, joka kannattaa tarjota, sillä ei se ole minulta pois, vaikka en sitä itse voisikaan käyttää. Toiseksi tajusin, että tämähän olisi ollut meille täysin käyttökelpoinen etu. Esikoisen syntymän aikaan Mummi oli vielä täyspäiväisesti töissä. Tilannetta ei helpottanut se, että parin vuoden sisään sukuun pukkasi lisää serkkuja. Mummihan oli jopa kuormittunut, kun yritti töidensä ohella viettää aikaa kaikkien lastenlastensa kanssa. Työelämässä todellakin tarvitaan joustoja myös ruuhkavuosiajan ulkopuolella!

Perhepolitiikka on herkkä aihe, sillä mitään yhtenäiskulttuuria tässä hommassa ei ole eikä pidäkään olla. Provosoidun aina synnytystalkooehdotuksista, sillä kukaan ei perusta perhettä siksi, että haluaisi kantaa vastuunsa kansallisesta huoltosuhteesta. Lapsi on iso, henkilökohtainen päätös, jota pitääkin miettiä kunnolla kumppanin kanssa: päätökseen vaikuttavat perhekäsitykset, talous, verkostot, toiveet, pelot ja mielikuvat. Joku lykkää lapsentekoa siksi, että odottaa vakituista työpaikkaa, toinen siksi, että tulevaisuus näyttää ympäristön kannalta huonolta kauhuromaanilta. Mitä enemmän näitä ajatuksia vähätellään ja naisia syyllistetään, sitä varmemmin pohtijat jäävät odottamaan lapsitoiveilleen parempaa ajankohtaa.

Muistan itse pelänneeni, että rahat eivät riitä ruokaan, mikä osoittautui kahden miinuskäyrällä hiihtävän tytön kanssa turhaksi peloksi. Syy, miksi vannoin lapsilukumme jäävän yhteen, johtui lapsiperhearjen pyörittämisestä kokopäivätöiden ohella. En ollut hoivaajatyyppi. Tajusin vasta lasten myötä, miten paljon vihaankaan arkikiirettä ja erityisesti aamuisin – ja vihaan sitä edelleen. Kiire vie elämästä ilon eivätkä arvonikaan sovi yhteen hutiloimisen kanssa. Kierrokset jäävät yöksikin päälle ja hommaa on rästissä kaikkialla minne katsot. Joillekin riittää, että aikaa on tarjolla viikonloppuisin, mutta minusta se on outoa: silloinhan herää joka aamu vain perjantaita odottamaan. Pidän rennosta ja spontaanista elämästä ja teen nykyään kaikkeni, että eläisin arkea, josta en tarvitse akuutisti lomaa.

Pikkulapsiajan jälkeen sen näkee vielä selvemmin: nyt kun iso osa arjen vastuusta on lapsilla itsellään, kiire on hallinnassa. Perheenjäsenet osaavat käydä itse vessassa ja tehdä välipalaa, kulkea kouluun ja pestä käsiä niin ettemme kaikki ole jatkuvasti räkätaudissa! Ja yrittäjyyden myöstä saan työskennellä omien aikataulujeni mukaan eikä kukaan buukkaa minulle palaveria kahdeksaksi kaupungin toiselle puolelle. Pelkästään se on pienentyneiden tulojen arvoista.

Perhemyönteisyys on perinteisesti nähty pitkinä äitiyslomina, vaikka kaikki vanhemmat eivät ole siitä kiinnostuneita. Minulle tärkeää on työn ja perheen yhdistäminen, jonka ytimessä on vastuiden jakaminen isomman tiimin kesken, jotta ehdin tehdä kaikkea kiinnostavaa ja oman hyvinvointini takia tarpeellista. Tarvitsen nimenomaan mahdollisuuksia siellä ja täällä olivat ne sitten yksityisiä palveluja kuten lastenkuljetusta, ruokakasseja ja vaatekierrätystä tai yhteiskunnan kädenojennuksia: kotipalvelua ja tasa-arvoisia vanhempainvapaita (isälle merkattu kiintiö on aivan olennainen, sillä isät eivät hevin käytä äidin omaisuudeksi miellettyjä vapaajaksoja). Viisautta se on jälkiviisauskin.

Muistatko mitä itse mietit kumppanisi kanssa ennen lapsen hankintaa vai oliko päätös helppo ja itsestäänselvä?

Uusi linjaus: myös kouluruokailu tulisi pitää kirkossa

Paljon melua herättänyt apulaisoikeusasiamiehen linjaus siitä, että kirkko on uskonnon harjoittamiseen tarkoitettu tila, on saanut monet poliitikot pöyristymään. Kokoomuksen ja Keskustan johtohahmot ovat molemmat sitä mieltä, että kirkossa pitää voida käydä muissakin koulumaailman tilaisuuksissa kuten lakkiaisissa.

Toimittajamme Anna Hoosi kävi tapaamassa heitä.

– Mitä muuta kirkossa voisi järjestää kuin koulun kaikille yhteisen joulujuhlan ja lakkiaiset?
– Vaikka mitä! Kyllähän jokainen arjessa ymmärtää, että kun lapsia kuljetetaan niin kirkkohan on erinomainen osoite.
– Mutta osaatteko sanoa jonkin esimerkin? 
– Mikäpä kirkkoon ei sopisi! Olisi hyvä pohtia myös kouluruoan tarjoilemista kirkon tiloissa, siellähän on ehtoollistoiminnasta paljon kokemusta. Miksi ihmeessä käyttää syömiseen jotain ruokalan tapaista paikkaa! Hyi olkoon.
– Entä uimaopetus?
– En näe miksi ei! Olisihan se ahdasmielistä ajatella, että uimiseen tarvitaan vettä. Voihan myös viinissä uida, hehe.
– Mutta entäpä ihmiset, jotka eivät kuulu kirkkoon?
– He ovat myös tervetulleita kirkkoon, virsiähän voi myös hyräillä mukana ja mumista kädet ristissä jotakin epäselvää rukousten ajan. Ei se niin nokonuukaa ole.
– On muitakin ihmisiä, jotka oikeusasiamiehen tavoin katsovat, että kirkko ei ole arvovapaa kerhotila vaan itse asiassa edustaa sakraalia jumalan huonetta, ihan etymologisestikin. Mitä vastaatte heille?
– Etymologia kuulostaa kaiken maailman dosenttien hurskastelulta, hehe. Aina olen kirkkoon kuulunut ja sen hyväksi ratkaisuksi kokenut. Eikös niin sanota, että mikä sopii yhdelle, sopii kaikille?
– Niin, vastapuoli on sitä mieltä, että koulun liikuntasali, joka on toiminut joulujuhlan tapahtumapaikkana jo kymmeniä vuosia, voisi olla juuri tila, joka sopii kaikille. Kommenttinne tähän?
– Onpa vanhanaikainen näkemys. Miksi me turhaan näitä kirkkoja rakennamme, jos niissä ei voi edes tupareita pitää?
– Tupareita?
– No eipäs nyt tehdä kärpäsestä lippalakkia.
– Kiitos haastattelusta. 
– Aamen!

Seitsemän täydellistä kaamoskirjaa: seksiä, äitisuhteita ja feminismiä!

Marraskuun selättämisessä on olennaista keskittyä johonkin aivan muuhun kuin siihen että ympärillä on pelkkää mustaa. Esimerkiksi kirjoihin. Kirjamessuilta tarttui mukaan seitsemän ja itse asiassa kahdeksan kirjaa, jotka kannattaa ahmia glögin ja torttujen sijaan. Tai kanssa.
Affilinkit merkitty tähdellä!

1. Kun haluat vetää pääsi täyteen ajatuksia

Mia Kankimäki: Naiset, joita ajattelen öisin* (Otava)

Aloitin tämän kuuntelemisen jo keväällä, mutta lopetin, koska alku oli hivenen pitkästyttävä, mutta kesälomalla ryhdistäydyin ja jatkoin. Ja voi apua, miten painava kirja tämä oli! Kirjailija tutustuu autofiktion muodossa historian naisiin, joiden elämää ja valintoja hän on jäänyt öisin miettimään: niitä, jotka ovat kapinoineet, uskaltaneet, kehdanneet, sisuuntuneet ja tehneet mitä haluavat. Kirja onkin erinomainen johdatus naisen historiaan, aikaan, jolloin ei ollut soveliasta matkustaa yksin, tehdä uraa taiteilijana tai ylipäätään tehdä muuta kuin lapsia tai kirjontatöitä. Samalla Kankimäki kerää neuvoja, joita naiset omalla esimerkillään antavat. Kannattaa toki lukea jo ihan Afrikka-kuvauksen takia!

Elina Hirvonen: Punainen myrsky* (WSOY)

Tässä oli monta kirjaa samoissa kansissa: lähihistoriaa, maahanmuuttoa, kulttuuria sekä yksilön ja kahden kansan kasvukipuja. Kerronta maistuu yhtä aikaa aavikon hiekalle, minttuteelle ja karjalanpiirakalle ja tarina jättää miettimään kaikkia niitä todellisuuksia, joissa ihmiset tällä pallolla elävät. Vaikka erityisesti lapsen näkökulma on välillä raskasta luettavaa, kirja itsessään on armollinen. Meitä ihmisiä yhdistää kaikkialla sama: me janoamme hyväksyntää ja huomatuksi tulemista, yritämme toimia oikein silloinkin kun tuttu ja turvallinen muuttuu tuntemattomaksi.

2. Kun janoat viihdettä

Olga Kokko: Munametsä* S&S

Munametsä on kahtiajakoisuudessaan mainio teos: päällisin puolin kyseessä on kepeä iloittelukirja kolmekymppisen sinkun elämästä mutta loppua kohti tarina kasvaa feministiseksi pamfletiksi maailman luonnollisimmasta asiasta, joka on joskus kaikkea muuta paitsi luonnollista, erityisesti naiselle. Tirskahtelin ja nyökyttelin päähenkilön kokemuksille ja kun tarina oli loppu teki mieli pysäyttää ensimmäinen vastaantulija ja tarkistaa että tiesihän, hän että paneminen kuuluu kaikille. Kirja on mehukasta luettavaa myös niille, jotka tunnistavat mainostoimiston työpaikkana.

Niina Mero: Englantilainen romanssi* (Gummerus)

Kaikki anglofiilit huomio! Tämä hauskasti kirjoitettu romaani tarjoilee mainion scrambled eggsin romantiikkaa ja jännitystä, Bridget Jonesia ja Downton Abbeya: rakkauksia, rikkauksia ja juonittelua perienglantilaisessa kartanomiljöössä, jossa hyvää palvelusväkeä todellakin vielä löytyy.

3. Kun haluat lumoutua sanataiteesta

Alice Munro: Jupiterin kuut *(Tammi)

Keltaisen kirjaston tarjontaan voi aina luottaa! Novelliblogin syyskautta silmälläpitäen etsiskelin inspiraatioksi lyhyttä luettavaa ja löysin nobelisti Alice Munron. Minulla on ongelma sekä nobelistien että käännöskirjallisuuden kanssa: olen allerginen tahalliselle vaikeudelle ja tietyille käännöstyyleille. Munro ei edusta kumpaakaan, hän kertoo isoja asioita pienten tarinoiden kautta niin, että tunnelmaa voi hengittää.

Annastiina Storm: Kerro, kerro* (S&S)

Tämä oli kirja, joka piti lukea yhteen putkeen, sen verran vauhdikkaasti tarina lähtee viemään vaatehuoneesta kansallismaisemaan. Kirjan etäisellä ja yksityisyyttään vaaliva äidillä on salaisuus, jota tytär alkaa kuoria auki kerros kerrokselta, eikä hän aina tiedä, mikä on totta ja mikä ei.  Lumikki-satu kulkee mukana tarjoten kiinnittymiskohtia sadun ja todellisuuden välillä. Kirjan jälkeen mietin, kuinkahan moni pystyy samastumaan tähän kokemukseen, jossa omaa äitisuhdettaan alkaa purkaa tämän kuoleman jälkeen – olisiko se edes mahdollista aikaisemmin?

4. Kun haluat uuden näkökulman 

Eino Nurmisto: Homopojan opas* (Nemo)

Mahtuu joukkoon yksi mieskin! Bloggaajakollegani Einon omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Homopojan opas vastaa rehellisesti kysymyksiin, joita kukaan ei kehtaa kysyä, mutta kaikki haluaisivat tietää. Tarjolla on relevanttia käytännön tietoa oman identiteetin muodostamisesta, seksistä (tietenkin), sateenkaariperheistä ja homokulttuurista, kritiikkiä unohtamatta. Luonnollinen ja kursailematon johdatus seksuaalisuuteen sopii kenelle tahansa – suosittelenkin tätä paitsi vertaistuelliseksi teokseksi muille homopojille myös kaikille keski-ikäisille heteroille, jotka kokevat jääneensä (ja jäivätkin) seksuaalikasvatuksesta paitsi. Samalla kirja tulee alleviivanneeksi sen kaikista tärkeimmän teeman: Ihmisten jaottelu seksuaalisen identiteetin mukaan on täysin tarpeetonta kaikessa muussa paitsi niissä petipuuhissa.

Tämän kirjan jatko-osaksi voisin suositella tuota pinon päällimmäisenä loikoilevaa Ei enää Eddyä*, joka on homopojan kasvutarinaa autofiktion muodossa.

Lukijan tarina näkymättömästä parisuhdeväkivallasta – jos tuntuu tutulta, toimi!

Lukija otti yhteyttä ja halusi kertoa tarinanasa. Mielestäni se oli kertomisen arvoinen.

"Olin parikymppisenä töissä tavaratalon miestenvaateosastolla. Osastolle tuli nainen ostamaan solmiota miehelleen, mutta hän oli kovin hermostunut ja epävarma siitä, mistä mies pitäisi. Nainen säpsähti, kun kätemme osuivat vahingossa yhteen solmioita vertaillessamme. Nainen osti solmion, mutta tuli seuraavana päivänä takaisin kovin anteeksipyytelevän oloisena. Nainen näytti entistäkin säikymmältä ja jotenkin hauraalta. Edellispäivän varovainen innostus oli haihtunut. Mies ei ollut pitänyt solmiosta.

Jotenkin tuo kuva säpsähtelevästä naisesta iskostui mieleeni huonon parisuhteen kuvana. Ajattelin, että parisuhdeväkivalta näyttää aina sellaiselta, säikyltä naiselta, peitellyiltä mustelmilta. Se, mitä en ymmärtänyt oli parisuhdeväkivallan monimuotoisuus: miten monilla tavoilla se näkyy ja miten ovelaa se voi olla. Kun tarina ei seuraa naistenlehdissä kuvailtua kaavaa, väkivaltaa voi olla vaikea tunnistaa.

Näin jälkeenpäin on tietenkin helppo nähdä varoitusmerkit, mutta silloin kun ne tapahtuivat, asioille oli aina joku selitys, hyvittelyt eivät noudattaneet sitä tyypillisintä raivo-hyvittely -kaavaa, vaan sain ihan satunnaisesti ihania viestejä ja lahjoja. Kaikkein hämmentävintä on ehkä se, että ex-mieheni halveksui väkivaltaisia miehiä ja ajoi naisten ja tyttöjen oikeuksia ja jotenkin tämä(kin) ristiriita oli omiaan sekoittamaan päätäni. Eihän tämä kotitöihin ja lastenhoitoon osallistuva mies voi olla sellainen.

“Tässä on nyt varmaan joku väärinkäsitys.”

Ex-mieheni ei ollut mustasukkainen ihminen omien sanojensa mukaan. Menemisiäni ja yhteydenpitoani ystäviin ei rajoitettu suoraan uhkailemalla, vaan kiertäen: puhelimessa puhuminen kotona kun on muita ihmisiä läsnä oli “epäkohteliasta”, joten vähensin sitä. Menoistakaan ei seurannut välitöntä rangaistusta. Viikon mykkäkoulu, huutoraivosessio, jossa välillä imitoitiin minua halventavasti, tavaroiden heittely seurasi hyvin satunnaisesti ja odottamatta, mutta aloin silti miettiä menojani tarkemmin.

Suurin osa mollaamisestani ja vähättelystäni tehtiinkin huumorin varjolla. Oli perheen yleinen vitsi, että äiti ei osaa kokata. Huomasin vasta suhteen loppuaikoina, että hetkinen, missä vaiheessa identiteettiini alkoi kuulua huonon ruoanlaittajan leima. Ja muistan joskus miettineeni miehen laittamaa ruokaa syödessämme, että ei se nyt niin ihmeellistä ollut, mutta jotenkin minut oli niin saatu uskomaan, että en itse kykenisi maustamaan peruspastaa yhtä hyvin.

Esimerkkejä asioista, joita tein väärin, on lukuisia. Vasta erottuamme huomasin, miten joka kerta kun laitan auton oven kiinni, säpsähdän hieman. Mies jaksoi huomauttaa, että paukautan auton oven liian kovaa. Siis lähes aina. Ja hoopon rooliin turtuu. Vasta kun sain olla aivan rauhassa pidemmän aikaa huomasin, miten kapeaksi oma elintilani oli käynyt.

Olimme yhdessä yli kymmenen vuotta. Muistan jo suhteen alussa huomanneeni, etten voinut riidellessämme sanoa, mitä mieltä oikeasti olin asioista, vaan minun piti tarkkaan miettiä, mitä sanon ja miten, sillä muuten seurauksena oli aina se, että mies pakkasi laukun, ja sanoi lähtevänsä eikä tiedä milloin palaa. Tai muuttavansa takaisin kotimaahansa (länsieurooppalainen maa). Toisaalta mies oli myös se, joka joissain toisissa tilanteissa sanoi, että keitetään teetä ja keskustellaan asia läpi rauhassa. Uskoin, että se teenkeittäjä-keskustelija oli henkilö, jonka kanssa olin parisuhteessa, ja johtuivat aina jostain: työstressistä, migreenistä, herkkyydestä.

Suhteesta irrottauduttuani olen oppinut, että tasa-arvoisessa parisuhteessa molemmat voivat sanoa riidoissakin mielipiteensä. Väkivaltaisessa parisuhteessa “riidat” ovat vallankäyttötilanteita. Lapseni sanoin, “isä huutaa ja äiti kuuntelee”. Kontrollia voi myös naamioida huolenpidoksi. Se, etten olisi lomamatkalla saanut mennä lääkärille, selittyi sillä, että mies oli niin huolissaan jos joutuisin sairaalaan kesken perheen lomamatkan. Näin jälkeenpäin ajateltuna yleensä sairaalaan joudutaan syystä, mutta silloin se tuntui vain siltä, että mies oli aidosti huolissaan.

Tuntuuko tutulta? Toimi näin:

1. Hanki tietoa. Suosittelen “Miksi se ei lähde” -kirjaa sekä vapaasti ladattavissa olevaa, väkivaltaa kokeneiden naisten käsikirjaa Päänavaus selviytymiseen.

2. Älä häpeä. Jos yhtään pohdit omaa tilannettasi, soita Nollalinjalle, Naisten linjalle tai Espoossa Omatilaan. Soita nyt, ei huomenna, ei viikon päästä, ei kesäloman jälkeen. NYT.

3. Etsi vertaistukea. Tavallisissa parisuhteissa olevilta saa neuvoja jotka pätevät tavallisissa parisuhteissa: “Lomat on aina vaikeita”. Onko normaalia, että miehen kanssa lomailu on kuin nuorallakävelyä, jossa yksikin horjahdus voi aiheuttaa katastrofin? Usein manipuloiva mies osaa maalata itsestään hyvän kuvan suhteen ulkopuolisille. Silloin kun olen yrittänyt puhua läheisilleni, olen saanut vastaukseksi, että sehän on niin lämmin ihminen ja ihana isä, olen varmaan ymmärtänyt jotenkin väärin. Muistan jo vuosia sitten sanoneeni ystävälleni, että hän ei varmaan tule koskaan näkemään miestä sellaisena kuin tämä on välillä kotona.

4. Pidä oma pankkitili. Aina. Ihan sama mitä mies sanoisi syyksi yhteiselle tilille. On huomattavasti helpompaa lähteä, jos on omaa rahaa.

5. Älä jää “lasten takia”. Lapsista tuntuu poikkeuksetta, että jopa väkivaltainen isä on parempi kuin ei isää ollenkaan. Myös taloudellisen tilanteen turvaaminen ja halu ehkäistä lasten kasvuympäristön muutoksia voi olla syynä pitää perhe yhdessä. Vaikka lapsiin ei kohdistuisi suoraa väkivaltaa, lapset kärsivät väkivallan näkemisestä ja tilanteen tiedostamisesta johtuvista henkisistä seurauksista, sillä he
- aistivat kotona vallitsevan jännittyneen ilmapiirin
- kuulevat väkivaltaisten tapahtumien ääniä,
- kuulevat ja näkevät isän aliarvioivan, alistavan ja nöyryyttävän äitiä.
- alkavat itsekin varoa käytöstään,
- yrittävät suojella äitiään,
- yrittävät ottaa vastuuta tilanteesta sekä
- tuntevat syyllisyyttä, ahdistusta ja voimattomuutta, kun väkivalta jatkuu. He saattavat tuntea syyllisyyttä myös siitä, että rakastavat kaikesta huolimatta väkivaltaisesti käyttäytyvää isää.

Tutkimusten mukaan lapset kärsivät samanlaisista väkivallan seurauksista kuin väkivallan kohteena oleva nainen. Heillä voi olla erilaisia kipuja, kuten vatsa- ja pääkipuja. Lapsilla saattaa olla oppimisvaikeuksia, käyttäytymishäiriöitä, masennusta ja aggressiivisuutta. Erityisesti pojat voivat samaistua isän käyttäytymiseen ja ryhtyä itse käyttämään väkivaltaa muita kohtaan. Lapset altistuvat kodissa, jossa isä käyttäytyy väkivaltaisesti, rajoittaville ja negatiivisille roolimalleille.

6. Dokumentoi. Kirjoita päiväkirjaa tai sähköposteja, tallenna jotain mistä jää jälki, edes sinulle itsellesi. Ne auttavat ainakin jälkeenpäin hahmottamaan asioiden kulkua."