5.11.2019

Lukijan tarina näkymättömästä parisuhdeväkivallasta – jos tuntuu tutulta, toimi!



Lukija otti yhteyttä ja halusi kertoa tarinanasa. Mielestäni se oli kertomisen arvoinen.

"Olin parikymppisenä töissä tavaratalon miestenvaateosastolla. Osastolle tuli nainen ostamaan solmiota miehelleen, mutta hän oli kovin hermostunut ja epävarma siitä, mistä mies pitäisi. Nainen säpsähti, kun kätemme osuivat vahingossa yhteen solmioita vertaillessamme. Nainen osti solmion, mutta tuli seuraavana päivänä takaisin kovin anteeksipyytelevän oloisena. Nainen näytti entistäkin säikymmältä ja jotenkin hauraalta. Edellispäivän varovainen innostus oli haihtunut. Mies ei ollut pitänyt solmiosta.

Jotenkin tuo kuva säpsähtelevästä naisesta iskostui mieleeni huonon parisuhteen kuvana. Ajattelin, että parisuhdeväkivalta näyttää aina sellaiselta, säikyltä naiselta, peitellyiltä mustelmilta. Se, mitä en ymmärtänyt oli parisuhdeväkivallan monimuotoisuus: miten monilla tavoilla se näkyy ja miten ovelaa se voi olla. Kun tarina ei seuraa naistenlehdissä kuvailtua kaavaa, väkivaltaa voi olla vaikea tunnistaa.

Näin jälkeenpäin on tietenkin helppo nähdä varoitusmerkit, mutta silloin kun ne tapahtuivat, asioille oli aina joku selitys, hyvittelyt eivät noudattaneet sitä tyypillisintä raivo-hyvittely -kaavaa, vaan sain ihan satunnaisesti ihania viestejä ja lahjoja. Kaikkein hämmentävintä on ehkä se, että ex-mieheni halveksui väkivaltaisia miehiä ja ajoi naisten ja tyttöjen oikeuksia ja jotenkin tämä(kin) ristiriita oli omiaan sekoittamaan päätäni. Eihän tämä kotitöihin ja lastenhoitoon osallistuva mies voi olla sellainen.

“Tässä on nyt varmaan joku väärinkäsitys.”

Ex-mieheni ei ollut mustasukkainen ihminen omien sanojensa mukaan. Menemisiäni ja yhteydenpitoani ystäviin ei rajoitettu suoraan uhkailemalla, vaan kiertäen: puhelimessa puhuminen kotona kun on muita ihmisiä läsnä oli “epäkohteliasta”, joten vähensin sitä. Menoistakaan ei seurannut välitöntä rangaistusta. Viikon mykkäkoulu, huutoraivosessio, jossa välillä imitoitiin minua halventavasti, tavaroiden heittely seurasi hyvin satunnaisesti ja odottamatta, mutta aloin silti miettiä menojani tarkemmin.

Suurin osa mollaamisestani ja vähättelystäni tehtiinkin huumorin varjolla. Oli perheen yleinen vitsi, että äiti ei osaa kokata. Huomasin vasta suhteen loppuaikoina, että hetkinen, missä vaiheessa identiteettiini alkoi kuulua huonon ruoanlaittajan leima. Ja muistan joskus miettineeni miehen laittamaa ruokaa syödessämme, että ei se nyt niin ihmeellistä ollut, mutta jotenkin minut oli niin saatu uskomaan, että en itse kykenisi maustamaan peruspastaa yhtä hyvin.

Esimerkkejä asioista, joita tein väärin, on lukuisia. Vasta erottuamme huomasin, miten joka kerta kun laitan auton oven kiinni, säpsähdän hieman. Mies jaksoi huomauttaa, että paukautan auton oven liian kovaa. Siis lähes aina. Ja hoopon rooliin turtuu. Vasta kun sain olla aivan rauhassa pidemmän aikaa huomasin, miten kapeaksi oma elintilani oli käynyt.

Olimme yhdessä yli kymmenen vuotta. Muistan jo suhteen alussa huomanneeni, etten voinut riidellessämme sanoa, mitä mieltä oikeasti olin asioista, vaan minun piti tarkkaan miettiä, mitä sanon ja miten, sillä muuten seurauksena oli aina se, että mies pakkasi laukun, ja sanoi lähtevänsä eikä tiedä milloin palaa. Tai muuttavansa takaisin kotimaahansa (länsieurooppalainen maa). Toisaalta mies oli myös se, joka joissain toisissa tilanteissa sanoi, että keitetään teetä ja keskustellaan asia läpi rauhassa. Uskoin, että se teenkeittäjä-keskustelija oli henkilö, jonka kanssa olin parisuhteessa, ja johtuivat aina jostain: työstressistä, migreenistä, herkkyydestä.

Suhteesta irrottauduttuani olen oppinut, että tasa-arvoisessa parisuhteessa molemmat voivat sanoa riidoissakin mielipiteensä. Väkivaltaisessa parisuhteessa “riidat” ovat vallankäyttötilanteita. Lapseni sanoin, “isä huutaa ja äiti kuuntelee”. Kontrollia voi myös naamioida huolenpidoksi. Se, etten olisi lomamatkalla saanut mennä lääkärille, selittyi sillä, että mies oli niin huolissaan jos joutuisin sairaalaan kesken perheen lomamatkan. Näin jälkeenpäin ajateltuna yleensä sairaalaan joudutaan syystä, mutta silloin se tuntui vain siltä, että mies oli aidosti huolissaan.

Tuntuuko tutulta? Toimi näin:

1. Hanki tietoa. Suosittelen “Miksi se ei lähde” -kirjaa sekä vapaasti ladattavissa olevaa, väkivaltaa kokeneiden naisten käsikirjaa Päänavaus selviytymiseen.

2. Älä häpeä. Jos yhtään pohdit omaa tilannettasi, soita Nollalinjalle, Naisten linjalle tai Espoossa Omatilaan. Soita nyt, ei huomenna, ei viikon päästä, ei kesäloman jälkeen. NYT.

3. Etsi vertaistukea. Tavallisissa parisuhteissa olevilta saa neuvoja jotka pätevät tavallisissa parisuhteissa: “Lomat on aina vaikeita”. Onko normaalia, että miehen kanssa lomailu on kuin nuorallakävelyä, jossa yksikin horjahdus voi aiheuttaa katastrofin? Usein manipuloiva mies osaa maalata itsestään hyvän kuvan suhteen ulkopuolisille. Silloin kun olen yrittänyt puhua läheisilleni, olen saanut vastaukseksi, että sehän on niin lämmin ihminen ja ihana isä, olen varmaan ymmärtänyt jotenkin väärin. Muistan jo vuosia sitten sanoneeni ystävälleni, että hän ei varmaan tule koskaan näkemään miestä sellaisena kuin tämä on välillä kotona.

4. Pidä oma pankkitili. Aina. Ihan sama mitä mies sanoisi syyksi yhteiselle tilille. On huomattavasti helpompaa lähteä, jos on omaa rahaa.

5. Älä jää “lasten takia”. Lapsista tuntuu poikkeuksetta, että jopa väkivaltainen isä on parempi kuin ei isää ollenkaan. Myös taloudellisen tilanteen turvaaminen ja halu ehkäistä lasten kasvuympäristön muutoksia voi olla syynä pitää perhe yhdessä. Vaikka lapsiin ei kohdistuisi suoraa väkivaltaa, lapset kärsivät väkivallan näkemisestä ja tilanteen tiedostamisesta johtuvista henkisistä seurauksista, sillä he
- aistivat kotona vallitsevan jännittyneen ilmapiirin
- kuulevat väkivaltaisten tapahtumien ääniä,
- kuulevat ja näkevät isän aliarvioivan, alistavan ja nöyryyttävän äitiä.
- alkavat itsekin varoa käytöstään,
- yrittävät suojella äitiään,
- yrittävät ottaa vastuuta tilanteesta sekä
- tuntevat syyllisyyttä, ahdistusta ja voimattomuutta, kun väkivalta jatkuu. He saattavat tuntea syyllisyyttä myös siitä, että rakastavat kaikesta huolimatta väkivaltaisesti käyttäytyvää isää.

Tutkimusten mukaan lapset kärsivät samanlaisista väkivallan seurauksista kuin väkivallan kohteena oleva nainen. Heillä voi olla erilaisia kipuja, kuten vatsa- ja pääkipuja. Lapsilla saattaa olla oppimisvaikeuksia, käyttäytymishäiriöitä, masennusta ja aggressiivisuutta. Erityisesti pojat voivat samaistua isän käyttäytymiseen ja ryhtyä itse käyttämään väkivaltaa muita kohtaan. Lapset altistuvat kodissa, jossa isä käyttäytyy väkivaltaisesti, rajoittaville ja negatiivisille roolimalleille.

6. Dokumentoi. Kirjoita päiväkirjaa tai sähköposteja, tallenna jotain mistä jää jälki, edes sinulle itsellesi. Ne auttavat ainakin jälkeenpäin hahmottamaan asioiden kulkua."


25 kommenttia:

  1. Word. Ja se työ saattaa jatkua, vuosia sen jälkeen kun on päässyt irti. Itsellä aikanaan ei onneksi ollut kontrolloidussa suhteessa lapsia ja eron jälkeen toivuin suht nopeasti. Vaikeinta oli antaa itselle anteeksi se, miten syvälle sitä meni mukaan toisen kummallisuuksiin. Fyysistä väkivaltaa ei onneksi ollut, henkistä sitäkin enemmän.
    Ystävä on eronnut, on yhteisiä lapsia ja asiat hoidettu oikeusteitse. Edelleen voimia tarvitaan ystävän omaan eheytymiseen ja pysymään vahvana, kun konflikteja tulee. Ja edelleen viranomaisilta tulee välillä epäuskoista ja kyseenalaista viestiä tilanteista,joista ei mitään mustelmia jää, mutta uhkaa ja pelkoa lasten ja aikuisen mieleen. Tässä on itse välillä avuton olo ystävän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että palautuminen on pitkä prosessi! Tuohan on monella tavalla traumatisoivaa eikä ihmisen identiteetti ei ole betonista valettu vaan muovautuu kokemusten myötä. Tsemppiä teille molemmille!

      Poista
  2. Myös: on olemassa turvakoteja, monessa kaupungissa. Niihin voi mennä vaikka keskellä yötä akuutissa hädässä tai niihin voi esim. soittaa. Eikä hädän tarvitse olla niin akuutti, että "puoliso tappaa minut tänä yönä", vaan riittää sekin että täytyy päästä pois ja alkaa järjestellä omia asioita. Ja vastoin yleistä harhaluuloa ne eivät ole vain äideille joilla on pieniä lapsia, vaan turvakoteihin voivat mennä niin naiset, miehet, nuoret, vanhat tai niihin voi mennä yksin, siis lapsettomatkin. Ainoa kriteeri on väkivallan uhka. Jopa nimettömänä voi mennä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa Suomessa on vain muutama turvakoti joka huolii miehiä, ja niissä vain muutama paikka. Valtaosalle miehistä ei ole tarjolla apua. Tämä legenda miehille tarjolla olevasta tuesta elää niiden muutaman paikan turvin, mutta paljonpa siitä on iloa jos se paikka on toisella puolen Suomea ja väkivaltaista äitiä on isän pakko viedä lapset pakoon yönselkään. Niin kuin meille kävi, mistään isä ei apua saanut.

      Faktat voi jokainen halutessaan tarkistaa ensi- ja turvakotien sivuilta.

      Poista
    2. Onpa surkea tilanne! Toivottavasti miesten madaltunut kynnys avunpyytämiseen parantaa tätä tilannetta.

      Poista
    3. Okei, no itselläni ei varsinaisesti ole kokemusta kuin Tampereen turvakodeista, oletin että kaikkiin otetaan miehiäkin! Miehille vinkiksi miessakit ry. Tekee väkivaltatyötä miesten parissa, siis sekä väkivaltaa kokeneiden miesten että väkivaltaa tehneiden miesten.

      T. Turvakodeista alunperin maininnut

      Poista
    4. Turvakotiin voi hakeutua kuka tahansa sukupuoleen katsomatta! Niitä ei siis (ainakaan vielä) ole eritelty sukupuolen tai muunkaan ulkoisen seikan mukaan. Ainoa "vaatimus" on, että on kokenut lähisuhdeväkivaltaa tai että on sen uhan alla.
      T. Turvakodin työntekijä

      Poista
  3. Myös nainen voi käyttää näitä keinoja miestä vastaan - kasvoin itse tällaisessa kodissa, jossa äiti päivittäin vähätteli ja kontrolloi isää. Toivoisin että kuka tahansa tällaisesta tilanteesta itsensä löytävä uskaltaisi lähteä tai edes sitten suojella lapsia samalta kohtelulta. Siitä jää nimittäin syvät jäljet aikuisikään saakka, ja riski päätyä samanlaiseen parisuhteeseen on erittäin korkea jos kotoa on saanut epäterveen mallin.
    Omat vanhempani ovat edelleen yhdessä ja kaikki pyörii edelleen äidin ailahtelujen ehdoilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää paikkansa, siksi tuonne Facebookin puolelle kirjoittelinkin että tämä ei ole sukupuolisidonnainen käytösmalli. Tiedän itsekin parisuhteita, joissa naisen itsekontrolli ja kunnioitus miestä kohtaan puuttuu täysin.

      Poista
  4. Juuri vähän aikaa sitten puhuttiin oman äidin kanssa asiasta...miten asiat voivat lähteä ihan pienestä ja vaikka silloin jo huomaisi, että jokin ei ole kuten pitää, niin vasta jälkikäteen ne näkee sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Vasta nyt aikuisena sitä tajusi että se, että meillä lapsilla ja äidillä oli kaikista kivointa juuri silloin kun äidin puoliso oli poissa kotoa ja juuri siitä syystä, ettei tämä ollut kotona ja me saatoimme olla normaalisti, oli merkki siitä että kaikki ei ollut hyvin. Mutta ei kukaan meistä osannut tarkkaan sanoa, mikä asioissa oli vialla, kunnes koko touhu levisi vuosien varrella aivan käsiin. Tavallaan sitä toivoo että se väkivalta olisi ollut juuri sitä stereotyyppista riehumista heti alusta alkaen, niin ehkä sen olisi tajunnut jo silloin eikä vasta paljon myöhemmin kun kaikki olivat jo täysin hajalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on todella salakavalaa väkivaltaa, jota on vaikea huomata. Pelko hiipii kotiin ihan huomaamatta ja sitä alkaa pitää normaalitilana. Toivottavasti äitisi on pääsyt toipumaan!

      Poista
  5. Tärkeä aihe, josta voisi puhua huomattavasti enemmänkin. Ja tosiaan kumminkin päin, väkivaltaisuus (minkään muotoinen) ei kysy sukupuolta, vaikka yleensä kuullaankin väkivaltaa kohdanneen naisen versio, ei väkivaltaa kohdanneen miehen. (Tämä ei siis ole kritiikkiä tätä postausta kohtaan, vaan huomio noin yleisesti!)

    Se toipuminen kestää pitkään. Ja mikä veemäisintä, se vie jälkensä myös uusiin parisuhteisiin.
    Minä kärsin parisuhdeväkivallasta reilun pari vuotta. Syyllistämistä, rajoittamista, kyttäämistä ja lopulta myös väkivaltaa. Lähdin siinä vaiheessa kun mies löi kunnolla- ja onnittelen itseäni edelleen siitä päätöksestä. Ja ymmärrän samalla ettei se ole aina niin helppoa, muakin mies ehti lyödä aiemminkin pari kertaa, mutta jotenkin kuittasin ne "ei niin vakavina", vaikka väkivalta on aina väärin ja vakavaa.
    En nykyään uskalla välttämättä riidellessä sanoa mitä oikeasti ajattelen, ettei uusi kumppani suutu. En uskalla olla kertomatta mitä teen ja kenen kanssa, ettei kumppani suutu. Mustasukkaisuutta en siedä enää yhtään, vaan saan kunnon ahdistusoireita moisesta ihan vaan kun se aiheutti suurimman osan tilanteista.

    Kun lähdin, miehen luokse jäi kaksi miehen lasta. Koko sen ajan kun seurusteltiin, musta tehtiin "ilkeää äitipuolta". Se käy tosi pahasti itsetunnon ja mielen päälle kun joka välissä huomautetaan että oot ilkeä äitipuoli, vaikka rakastat niitä lapsia ja haluat niille vaan hyvää.
    Kun lähdin, lapset oli äidillään ja laitoin lasten äidille viestin, kun oltiin välillä yhteydessä muutenkin. En tosin tiedä mitä sittemmin on tapahtunut, kun muutin eri puolelle maata siinä pelossa että ex-mies tekee mulle tai mun eläimille jotakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pelosta jää pitkä jälki. Onnittelut, että lähdit. On ihan käsittämätöntä miten mieli alkaa puolustella lyömistä "ei niin vakavana", vaikka se on selkeä lähtösignaali.

      Poista
  6. Jos tuntuu oikeasti siltä, että paras vaihtoehto lasten kannalta on jäädä väkivaltaiseen tai muuten huonoon suhteeseen kannattaa hiukan tarkistaa perspektiiviä. Lapsilla ei ole sitä elämänkokemusta eikä elettyä elämää johon kokemuksiaan verrata, heille se vanhempien vaikea suhde tai väkivalta on sitä normaalia, jonka varaan käsityksiä parisuhteista aletaan rakentaa. Ja perhe on aina perhe, vaikka kuinka pska olisikin niin lapsilla on pääasiassa tapana puolustaa omaansa.

    Itse ainakin haluaisin uskoa, että lasten takia jäävät eivät oikeasti usko sen väkivallan ja pahoinvoinnin olevan paras vaihtoehto lapsilleen, vaan he vaan haluavat helliä ajatusta siitä, että voisivat parantaa väkivallantekijän ja saada sen hyvän suhteen kun siihen on jo niin paljon uhrattu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on totta. Kaipa ihminen ajattelee viimeiseen asti että kaikki muuttuu paremmaksi vaikka se lasten saama parisuhdemalli olisikin plajon painavampi syy tehdä muutos. Tuossa käytännön toteutuksessa moni varmaan kaipaisi apua, että olisi joku joka järjestäisi uuden asunnon asunnon ja muuton jne. Jos itsetunto on pohjamudissa voi olla vaikea luottaa ja uskoa että siitä toteutuksesta selviää.

      Poista
  7. Tuo tarina on kuin minun elämäni nyt. Teille voin tunnustaa että haluan ehdottomasti erota avoliitosta. En vaan uskalla siitä miehelle puhua. Ei hän koskaan ole ollut väkivaltainen joskus jopa toivon että olisi koska olen vannonut että jos joskus niin käy niin siinä on "oikea" syy lähteä. Henkistä väkivaltaa on aina ja kokoajan. Nyt hän yötöissä ja meillä tytön kanssa kotona kivaa, voin olla oma itseni. Minulla myös aikuisia lapsia jotka olisivat tulossa käymään pariksi yöksi uudenvuoden aikaan. Ihana ihana asia. Mut kun ei käy miehelle. Hän ei halua tänne ketään ulkopuolisia. Jos joku mun kamu joskus aiemmin kävi, mies istui sohvalla, ei puhunut mitään, oli kuin maailman vittumaisin ihminen voi olla. Ei tääl enää ketään käy. Ja jos mä olen kerran kesässä käymässä lasten luona viikonlopun, ni voi sitä mykkäkoulua ja inhottavuutta. Voi apua, miltä teksti vaikuttaa. Ootte ekoja joille kerron mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miehesi ei valitettavasti voi yksipuolisesti määritellä että sun lapset olisi ulkopuolisia eikä ole aikuismaista käytöstä pitää mykkäkoulua siitä että tapaat heitä heidän luonaan. Suosittelisin että pirautat noihin numeroihin ja juttelet teidän tilanteesta tarkemmin. Sieltä varmaan saa käytännön neuvoja myös eron järjestämiseen. Voimia sinulle!

      Poista
    2. Minä lähdin viime kesänä neljäntoista vuoden avioliitosta, koska totesin etten vain enää pysty yrittämään kun tilanne meni vain pahempaan suuntaan. Se oli käsittämättömän vaikeaa, mutta minä pystyin siihen, ja niin pysyt sinäkin <3

      Pari asiaa juuri tätä helvettiä läpikäyvänä:
      - Lähteminen on kamalan vaikeaa, ja siihen voi kuulua entistä enemmän syyllistämistä, manipulointia, pelkoa ja surua. Mutta se on kuitenkin vain väliaikaista. Kun pääset lipun lopulta pois, omaan rauhaan jossa kukaan ei kerro sinulle jatkuvasti miten teit tämän ja tuon väärin, saat hengittää jälleen.
      - Etsi tukea ja ystäviä, jotka ovat siinä fyysisesti auttamisläheisyydellä. Minä sain kerrottua halustani lähteä ja syistä siihen ihmiselle, joka oli itsekin eronnut, ja osasi olla tukena niin henkisissä kuin käytännön asioissa. Emme edes olleet niin valtavan läheisiä tätä ennen (ei minulla juuri ollut sosiaalista elämää), mutta silti hän halusi auttaa ja värväsi pari muutakin ihmistä apuun. Se on ollut korvaamatonta.
      - Vaikka moni asia helpottuu heti kun pääsee väkivaltaisen kumppanin vaikutuspiiristä kauemmaksi, moni muu ei helpota heti. Jos teillä on yhteistä lapsia, olet heidän kauttaan pakotettu olemaan entisen kumppanisi kanssa tekemisissä jollain tavalla vielä hyvin pitkään. Se ei ole helppoa, eikä vallankäyttö lopu siihen lähtöön kun kuitenkin pitää jatkossakin olla yhteyksissä, mutta sekin helpottaa pikkuhiljaa. Askel kerrallaan.
      - Lähteminen tuo uusia haasteita, kun elämää pitää alkaa rakentaa uudestaan. Minä olin romahtaa pienten valintojen edessä, kun piti yrittää päättää millaiset verhot haluan uuteen kotiini tai millaisia herkkuja ostaisin itselleni. Olin niin pitkään vain miettinyt, mikä olisi ratkaisu joka ei suututtaisi tai loukkaisi miestäni, etten tiennyt enää mistä itse pidän. Uuden elämän rakentaminen ei ole helppoa, mutta se ei ole maailmanloppu. Se on uusi alku. Ja sekin helpottaa kyllä.

      Poista
  8. Olen vuosia jo tässä ihmetellyt ja havahduin taas tilanteeseen kun luin iltalehdestä juttua miehestä joka tappoi itsensä ja lapsensa, viestiksi oli jättänyt vaan lauseen olisiko kannattanut kuunnella. Surullinen viesti, enemmän tässä vaan ihmetyttää kun äitiä jutussa säälittiin mutta oliko se todellakin niin kun hän sanoi asian olevan. Äitiä kuunnellaan aina isää ei koskaan, itse menetin lapseni 4kk jonka seurauksena myös tunnesiteen lapsiini kun sossu kuunteli äitiä ja minua ei kukaan. Nyt lapset ovat molemmat psykiatrisessa hoidossa koska heidän äiti on sairas oli jo sillon 10 vuotta sitten mutta sai apua vasta kun hän eros 2 kerran ja menetti 2 nuorempaa lasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En näe järkevänä spekuloida yhdenkään perhetragedian syitä jälkikäteen, surullisia ja tarpeettomia ne ovat kaikki. Tukea pitäisi tietenkin vanhemmuuteen ja parisuhdekriiseihin olla saatavilla molemmille vanhemmille. Sivustolta Apua eroon löytyy tietoa ja vertaistukea erotilanteeseen.

      Poista
  9. Lähdin itse henkistä väkivaltaa sisältäneestä suhteesta vasta kun satunnaiset "ei vakavat" lyönnit kohdistuivat alakouluikäiseen lapseemme itseni lisäksi. Siihen asti oli helppo toivoa parempaa, mutta lapsen rajojen rikkominen pakotti toimimaan. Eron jälkeen 7v toinen lapsi totesi minulle " äiti miksette eronneet aiemmin?". Molemmat lapset ovat vielä 5v eron jälkeenkin ihmeissään miksi erosta puhutaan niin negatiivisesti. Tällaisessa tilanteessa se on hyvä asia myös lapsille.

    VastaaPoista
  10. Hieno teksti. Hyvä, että kirjoitit, itse toukokuun jälkeen en enää ole asunut lapsen isäni kanssa kun tilanne kärjistyi väkivaltaisuuteen. Oli ahdistava ja ehdotin, että lähtisin äidilleni 3v lapsen kanssa klo 22 maissa. Siitä han hermostui, otti kaulasta kiinni ja kaatoi sänkyyn missä lapsemme nukkui. Tämä oli ensimmäinen fyysinen väkivaltainen teko kunnolla. Onneksi olin aloittanut chatin äitini ja veljeni kanssa jo aikaisemmin ja kynnys kertoa tapahtuneesta oli pienempi. Myöhemmin säikähdin omaa reaktiotani, etten kertoosikaan. Mutta onneksi puhuin ja mies meni putkaan ekan yön. Sen jälkeen turvakotiin. Asiasta tuli lastensuojeluasia, jossa tuntui todella pahalta kuulla kuinka ex-mies on sanonut minun tehneeni hänelle henkistä ja seksuaalistaväkivaltaa. Ja kuinka moni sosiaalivieranomainen on hänen puolellaan. Mieheni on ulkomailta, ja kun olin puhunut mahdollisesta yksinhuoltajuudesta oli hänen sosiaalityöntekijänsä kääntänyt hänet lakimiehen huomaan. Sain kesällä syytöksen lapsikaappauksesta, kun isä ei nähnyt lastaan muutamaan viikkoon. Puhuivat kyllä puhelimessa. Näin suoraan lakimiehen tekstin läpi kuinka on valehdellut lakimiehelle. Edelleen jauhaa kuinka väkivaltainen olen ja että olen vaaraksi lapsellemme. Ei kumminkaan juurikaan halua nähdä lasta, vaikka olen jopa tarjonnut enempi. Vihdoinkin saatiin vuodeksi lastenvalvojalla sovittua. Sekin monen kiristysviestin jälkeen. Oma pää aivan sekaisin, nyt alkaa sen selvittely. Vaikka kuinka tiedän olevani hyvä äiti, kumpuaa miehen ääni jatkuvasti kuinka paska olen. Sen haluan pois ja siihen uskon, toivon auttavan aika. Voimia kaikille asian kanssa painiville ja toivottavasti löytyy joku jolle puhua ja joka uskoo. Jossain siellä perukoilla oman pään sisällä on ääni joka sanoo, ettei se voi mennä näin, kuunnelkaa sitä ja uskokaa.

    VastaaPoista
  11. Minä ymmärsin vasta jonkin aikaa eron jälkeen kokeneeni koko suhteen ajan henkistä ja seksuaalista väkivaltaa. Niin näkymätöntä se voi olla. Kuten kirjoituksessa, eihän kotitöitä tekevä ja perheväkivaltaa halveksiva feministimies voi olla paha. Mutta kun on.

    Lähdin, koska tunsin olevani vankilassa omassa elämässäni. Siltikään en vielä ymmärtänyt, että kyse on väkivallasta. Tarvitsin aikaa ja uuden - jälleen väkivaltaisen suhteen. Sen onneksi sain lopetettua jo muutaman kuukauden kuluttua, väkivalta oli räikeämpää, joten tajusin sen. Samalla ymmärsin myös edellisen suhteeni olleen väkivaltainen.

    Kiitos, että nostat esiin tämän aiheen. Siitä pitäisi voida puhua. Mutta en minäkään puhu paitsi ihan vähän näin anonyymisti. En edes nykyiselle miehelleni, koska häpeän sitä, että annoin sen tapahtua itselleni.

    VastaaPoista
  12. Olen ikuisesti kiitollinen pappi Adu { S o l u t i o n t e m p l e. i n f o } {priestadu@gmail.com}, hän teki jälleennäkemisen rakkausloitsun ja mieheni palasi luokseni. Puhun hänen kanssaan ikuisesti, hän on todella tuonut rauhan avioliittooni. Arvostan todella sitä, mitä olet tehnyt perheeni hyväksi...

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...