Asiat, jotka eivät muutu

Syntymäkonservatiivien jaosto tutkii vakavana vanhempien sääntörikkomusten listaa. Ei hyvältä näytä, toteaa vanhempi konstaapeli nuoremmalle tutkijalle. "Jälleen kerran on yritetty tarjota uusia ruokalajeja, pakotettu uutta pipoa päähän ja jankutettu henkareista. Eiköhän mennä vaatimaan hillomunkkia lounaaksi ja vedetä tolkuttomat kilarit jos ei tipu."  

Paljon olen puhunut siitä, mikä isojen lasten kanssa on toisin ja mitä uutta ikä tuo tullessaan, joten ehkäpä olisi tasapuolisuuden nimissä syytä raportoida myös niistä arjen käytänteistä, jotka tuntuvat juuttuneen elämäämme kuin purkka tukkaan.

1. Jos pyykkikorin pohja häämöttää, kata ruokapöytään pöytäliina tai kankaiset tabletit ja ta-daa, jo on vartissa pyykättävää. Erityisesti kiinnostaisi tietää, liittyykö teini-ikään joku megakömpelyysvaihe, jossa kaikki hienomotoriset taidot nollantuvat kosketusnäytön käyttäminen poislukien.

2. Henkarin käyttäminen on ilmiselvästi rakettitiedettä. Ja pyyhenaulakon. Ja pyykkipussin. Ja kenkähyllyn. Ja rikkaimurin. Ja...

3. "Tämä ei ole aivan minun makuuni". Minkä toki jo tiesinkin ja jos et ikinä edes maista niin miten ikinä voisi ollakaan? Vähemmän on toki nykyään sitä aivokalvot räjäyttävää takinkääntöä, jossa eilen maistui ja tänään ei. Ja nykyään ruoat voidaan jakaa kolmeen kastiin:
a) syön vapaaehtoisesti,
b) en syö vapaaehtoisesti, mutta syön,
c) viekää puhelin, karkkipäivä ja peliaika, mutta en sittenkään syö.
Aikaisemmin b-kohtaa ei ollut.

4. Hissinnappulamielensäpahoittaminen ei lopu koskaan. Nappulan tilalle voi vaihtaa ihan minkä muun tahansa nuorimmaisen etuoikeuksia loukkaavan ihmisoikeusrikoksen.

5. "Äiti, missä mun..." -alkuiset kysymykset, mutta vaan isommalla kamamäärällä ja erityisesti kahdeksan aamuina, jolloin aivotoimintani odottelee vielä käynnistymistään. Ja totuuden nimissä edelleen tekee mieli karjua, että vitustako minä tiedän, mutta en edelleenkään tee niin.

6. Takin taskut ovat edelleen hämmentävä omaisuuskokoelma vailla vertaa: piirustuksia, parittomia sormikkaita, purkkaa ("sä olet sanonut, ettei saa heittää luontoon"), kiviä, karkkipapereita ja heijastimia. Ehkä keppejä ei kuljetella yhtä innokkaasti kuin aikaisemmin.

7. Jos on lätäkkö, siitä pitää kahlata tai ajaa läpi, viis siitä onko jalassa keltaiset farkut (jotka eivät lähde puhtaaksi enää koskaan) ja balleriinat. Pätee myös jäätyneisiin lätäköihin, sillä kersaperimätiedon mukaan jää on syytä rikkoa aina or else...!.

8. Kummankaan huoneeseen ei kannata mennä paljain jaloin kävelemään ellet nimenomaan halua jalkapohjiin ilmaista akupainantaa tussin korkeilla, hiuspompuloilla, eränäisillä saksofonin osilla ja hatchimalseilla. Tällä hetkellä on menossa pikkulegotauko, josta tavallaan iloitsen.

9. Kotiavaimiin suhtaudutaan kuin johonkin ulkoa löytyneeseen random kiveen. Myös kaiken muun omaisuuden kylväminen ympäristöön jatkuu normaalein menoin. Ps. Ne jalasta pudonneet kengät löytyivät!

10. Joulu on vakava paikka pikkukonservatiiveille. Perinteiden noudattamista valvotaan tarkasti: joulukuusen haku merkataan kalenteriin (auta armias jos sille illalle tulee töitä!) ja jos riisipuurossa ei ole mantelia, kaikki on pilalla. Pukki on oltava vaikka suvun pieninkin tietää sen satuhahmoksi, joten Koti-insinööri saa ottaa taas kivi-paperi-sakset veljensä kanssa. Joulukalenterista tulee tiukka sisarusten välinen pelisääntökeskustelu ja sitten reklamoidaan, kun joka luukusta ei tule piparitaikinasta tehty tilataideteos tai liput Elton Johnin konserttiin Lontoossa vaan ehkä sama suklaakonvehti kuin eilen. Järkyttävää. Onko tonttu menettänyt mielikuvituksensa!?

Mutta päivääkään en vaihtaisi jne jne. Iloitsen myös siitä, että he edelleen herättävät öisin isänsä, jos jotain äkillistä kommunikaation tarvetta tulee.

Uutuus: jännittävä psykologinen joulukalenteri

Tänä aamuna Snadi juoksi riemuissaan joulukalenterille, jossa odotti kaksi samanlaista valkosuklaa-mansikkakonvehtia ja xylitolipastilliaskit. Snadi kaivoi taskusta ensin yhden konvehdin, katsoi sitä, kaivoi sitten toisen ja katsoi sitäkin, ja ojensi sitten siskolleen ensiksi kaivetun. Siskoa alkoi naurattaa ja hän halusi tietää, miksi Snadi oli päättänyt antaa hänelle ensimmäiseksi kaivetun eikä toista. Oliko se jotenkin erilainen? Mikä siinä oli vikana, oliko ryppyisempi paperi?

Seurasin keskustelua aamukahvini yli ja jäin miettimään joulukalenteria, joka toimisi samalla jännittävänä psykologisena testinä. Lapsillahan on kautta aikojen testattu kaikenlaista, mutta panokset ovat olleet aika pieniä kuten se vaahtokarkin odottelutesti.

Joka päivä kaksi erilaista konvehtia, joista toinen rommirusina.

Tai vain yksi konvehti.

Tai yksi maapähkinä (jolle toinen on allerginen) ja yksi konvehti.

Ooh.

Millä taktiikalla ne jaettaisiin? Miten pitkään pienempi saisi vedota pienemmyyteensä? Missä vaiheessa isompi sanoisi, ettei enää aio ottaa vastaan rommirusinaa tai maapähkinää? Kiehtova asetelma, jossa vastakkain olisivat sekä ikä että persoonallisuudet! Toisaalta vaakakupissa saattaisi olla joulurauha. Ja olisikin.

Kun esittelin idikseni lapsille, aika nopeasti löytyi idea, jossa valintavuoroa vaihdeltaisiin (...mutta entäs jos joka toinen päivä olisi rusina ja joka toinen päivä konvehti) ja isompi konvehti jaettaisiin (...entäs jos se olisi kova karkki?), ja saimmekin aikaan mielestäni korkeatasoisen keskustelun siitä, mikä on reilua ja kuinka paljon joustavuutta voi toiselta odottaa ihan vain siksi, että sattuu olemaan nuorempi.

Tässä vaiheessa Skidi oli lievästi huvittunut, mutta Snadi itkun partaalla, joten lupasin, että voin unohtaa huikean ideani, jos käyttäydytte hyvin jouluun saakka. (See what I did there?) Skidi ei suostunut kiristysyritykseeni vaan totesi tyynesti, ettei hänelle ole kovin merkityksellistä se, mitä kalenterista tulee, ja ilmoitti joka tapauksessa säästävänsä kaiken jouluaattoon.

Snadi taas maiskutti konvehtinsa tarpeettoman kovaan ääneen siskonsa korvan juuressa, jolloin tämä ilmoitti, että onkohan pikkusisko tullut ajatelleeksi, että jouluaattona Skidillä on jäljellä kaikki ja toisella ei mitään. Ei ollut.

Perhana. Sisaruus on kuitenkin se suurin psykologinen testi, mitä elämä ihmiselle tarjoilee, ei tarvetta testata enempää kuin on pakko.

Älkää siis oikeasti kokeilko tätä kotona, uhkailkaa vain.

TeiniOS v. 12.5 päivitysreklamaatio

Ihan ensimmäiseksi haluan korostaa, että tähän asti kaikki on toiminut hyvin. Suorituskyky on parantunut ja päivitysten mukana tulleet korjaukset ovat olleet tarpeellisia (arvostan erityisesti itsenäistä WC1+2 toiminnallisuutta sekä YÖ22-10 kehitystä sekä yleisen automatiikan ja hiljaisuuuden lisääntymistä). Mutta nostan nyt kuitenkin esille nämä ajoittaiset temppuilut, sillä mielestäni se vievät järjestelmää epävakaaseen suuntaan.

Ensinnäkin puheohjauksen teho on viimeisimmän päivityksen myötä heikentynyt, aivan kuin laitteessa olisi jatkuvasti yhteysongelmia. Olen yrittänyt testata, miltä etäisyydeltä puhe menee perille, mutta vielä metrin päästäkin on vaikea saada toivottuja funktioita aikaan. Hieman parannusta olen saanut aloittamalla jokaisen komennon sanoilla "Jos tahdot sen koiran, niin...", mutta tämä on mielestäni turhan raskasta ja teho näyttäisi häviävän toistojen myötä.

Tähän samaan bugiin saattaa liittyä jo hyvin varhaisissa versioissa raportoitu ongelma, jossa viesti näyttäisi menevän perille, mutta mitään ei tapahdu. Samaa komentoa saa siis lähettää monta kertaa ja senkin jälkeen toiminnot käynnistyvät hieman randomilla. Siinä menee hermot samalla tavalla kuin silloin, kun systeemi hidasteli tiettyjen toimintojen aikana eteisessä, ruokapöydässä ja vesilätäköissä.

Lisäksi uusi käyttöjärjestelmä näyttäisi kuluttavan valtavasti energiaa. Jääkaappi on jatkuvasti tyhjä, mutta toiminta-aika jää edelleen lyhyeksi. Yöllä latatumisessa olen myös havaitsevinani jonkinlaisia ongelmia ja puhe huoneen siivoamisesta aiheuttaa "motihälytyksen" ja akkujen välittömän tyhjenemisen. Kahdeksan aamuina järjestelmä näyttäisi jotenkin buuttaantuvan itsekseen kylpyhuoneessa, mikä aiheuttaa muidenkin toimintojen jumiutumista. Plussaa toki siitä, että latautuminen tapahtuu nykyään itseohjautuvasti.

Ehkä näistä uudelleenkäynnistymisistä johtuen jotkut asetukset myös nollaantuvat ajoittain. On todella kiusallista, että kaikki huolella optimoidut säädöt ovat yhtäkkiä poissa. Ohjelmia (YouTube, Spotify ja Instagram) jää päälle sammutusyrityksistä huolimatta, jotkut kansiorakenteet katoavat (kuten "kerron missä olen" ja "asianmukainen pukeutuminen pakkasella") ja paikannustoiminnot esimerkiksi pipon, voirasian ja märän pyyhkeen säilytyspaikoista pyyhkiytyvät pois. On todella työlästä asentaa näitä koko ajan uudelleen.

Lisäksi yhteiskunnallinen feature menee päälle pyytämättä ja yllätyksenä, jolloin laite ei suostu sammumaan lainkaan. Vilkuttaa vain mustavalkoista valoa tai signaloi OK Boomer. Tämä toki saattaa johtua perheen legacyteknologian aiheuttamasta virustartunnasta, joka ei sinänsä ole vaarallinen.

No, joka tapauksessa toivoisin, että saisitte fiksattua tätä user experienceä seuraavaan päivitykseen etteivät ongelmat ala kumuloitua. Olisi ikävää jos systeemi tästä vielä lisää sekoaisi.

Pieni pala saaristoa

Olen ihan opettelemalla opetellut rauhalliseksi, pakottanut itseni miettimään kunnolla ratkaisuja, etten kiirehtisi ja hätiköisi turhaan. Erityisen tarkka olen isoissa hankinnoissa. Mutta kun Koti-insinööri taannoin soitti ja puuskutti puhelimeen, että Pikkupoukama on myynnissä, minulta ei mennyt vastaukseen kolmea sekuntia pitempään. "Milloin tarjous pitää jättää?"

Tuossa kolmessa sekunnissa kävin läpi kaiken tarvittavan. Onko pala Saaristomerta ja mäntymetsää sellainen asia, jonka haluan omistaa? Todellakin. Se ei nimittäin ollut mikä tahansa paikka.

Tontti sijaitsee aivan anopin niemennokan vieressä. Siellä on pieni, suojainen, hiekkapohjainen rantakaistale, jossa olemme käyneet kahlailemassa siitä lähtien, kun Skidi alkoi pysyä kanervikossa tolpillaan. Talvella siellä on pulkkailuun sopivat silokalliot ja syksyllä notkelmista löytyy ämpärikaupalla suppilovahveroa, mustikkaa ja puolukkaa. Lisäksi kalliolla on kiva käydä istumassa kun niemennokka on kesällä täynnä porukkaa.

Ja nyt Pikkupoukama on minun sillä tavalla kuin nyt mikään elämässä koskaan on. Ostos tuntui katarttiselta. Eikä vähiten siksi, että viimeksi kun kävin siellä, kaaduin liukkaalla kalliolla ja löin pääni niin, että ensimmäistä kertaa elämässäni olen hämmästynyt, että jäin eloon.

Tontilla sijaitsee suhteellisen spooky kummitustalo.

Ensinnäkin, rakastan saaristoa ja merta, mutta en ole ollut ihan varma, olenko mökkeilijä. Olemme viettäneet vapaa-aikaa Naantalissa appivanhempien mökillä kohta kaksi vuosikymmentä, mutta olen aina potenut pientä kriisiä paikan suhteen, sillä se ei ole minun. En oikein tiedä, onko ongelma mökkeilyssä vai siinä, että olen tuntenut olevani vieraana enkä tiedä, mikä minun paikkani siellä on. Mutta koska muu perhe viihtyy, minäkin viihdyn. Ja tykkään istua tuulitakissa laiturin nokassa katselemassa kun aurinko laskee Airistolle. Meri on aina ollut sielunmaisemani, siitä ei ole kahta sanaa.

Toiseksi olen kohta 10 vuotta pähkäillyt, mitä ihmettä tekisin äitini perintörahoilla. Kun äitini kuoli häneltä jäi summa, jota ei olisi kannattanut makuuttaa tilillä. Järkevä ihminen olisi varmaankin sijoittanut ne, mutta en keksinyt mihin.

Parasta on ollut miten innoissaan kersat ovat asiasta olleet. Toivottavasti tästä tulee heille rakas paikka.

Kun tilit oli tyhjennetty ja kaupat tehty, Koti-insinööri sanoi, että äitisi olisi ollut tyytyväinen. Niin olisikin! Hän oli suuri omistamisen ystävä, joka piti hyvistä kaupoista ja merestä, ja parastahan oli jos ne sai yhdistettyä. Minä haalin paljon mieluummin rantaviivaa kuin toppatakkeja.

Tänään käytiin kiertämässä tontti koko perheen voimin. Hypittiin ojien yli peurojen jäljissä ja liukasteltiin jäkäläisillä kallioilla, tunnettiin marraskuinen viima kasvoillamme ja mietittiin, mihin sen mökin laittaisi. Tuonneko vaiko tänne ja millaisessa maisemassa sitä aamukahvinsa haluaisi juoda. Sitten joskus kun siihen olisi varaa.

Erikoisinta tässä kaikessa on se, että mökkitontin mukana tuli metsää ja hehtaarin viljelyspelto. Olen siis yhtäkkiä oxymoron, cityvihreä peltotilallinen, espoolainen naantalilainen, joka ymmärtää maanviljelystä yhtä paljon kuin sika satelliitista. Onneksi pelto on vuokralla. Olen tietenkin jo löytänyt itseni pohtimasta viljelymahdollisuuksia. Perunasta olisi kokemusta kyllä, sellaiselta kuuden neliön alalta, johon kuokitaan näpit jäässä vaot huhtikuussa. Ja sitten olisi tietenkin viinirypäleet, härkäpavut ja kukkaniityt. Koti-insinööri ehdotti hamppua ja laamoja. No, miksei.

Keväällä siellä näyttää tältä.

Hän kävi pärryyttämässä meidän tervetulleiksi.

Tontille mahtuu myös kammottava avohakkuualue, joka saa elpyä ja kasvaa puuta niin pitkään kuin elän. Taidanpa tehdä ilmastoteon ja istuttaa sen täyteen kaikkia lempipuitani, tammea, verivaahteraa ja hevoskastanjaa, ja perustan jonkun retriitin, jossa saa olla hiljaa ja halata puita.

My precious.

Tunnetko jo talven painon?

Pääsin aika pitkälle ennen kuin se iski, influenssaakin lamauttavampi kaamoslorviitti. Lokakuu meni yllättävänkin leppoisasti, edistin käsikirjoituksia ja kävin edelleen jumpassa, äänikirjakävelyillä ja mökillä. Marraskuun vaihdetta taas siivittivät erilaiset juhlat ja isot työprojektit, mutta tällä viikolla olen tuntenut aivan fyysisesti, kuinka ravini hyytyy. Jonnekin hartioiden taakse on asettunut talven paino, joka roikkuu reppuselässä kuin 30 kiloinen taapero. Ajatus ei oikein kulje, energiaa on aivan minimit ja aamulla ensimmäiseksi väsyttää. Aivan kuin olisin aliarvioinut ylämäen eikä mikään vaihde enää auta vaikka kuinka polkisi.

Väitän, että näin meidän kuuluisikin luontomme puolesta tehdä: hidastaa. Pimeänä vuodenaikana pitäisi hyväksyä se, että nyt ei lähde eikä lähde keltään muultakaan. Pitäisi vain käydä nukkumaan lasten kanssa samaan aikaan ja möllöttää glögilasin kanssa takkatulta tuijottaen.

Talvi hiljentää raskaalla peitollaan kaiken muun, mutta ihmisellä on edessään ruuhkavuosien multihuipentuma, jolloin normitöiden lisäksi pitää asentaa tonttuovi, yrittää pysyä pikkujouluissa selvin päin, koska mitään krapulaa ei voi tähän tilaan ottaa, tilittää joulukalenterimyynnit koti- ja kouluyhdistykselle, pakottaa joku sukulainen joulupukiksi, ostaa valkoinen paita Lucia-kulkueeseen, käydä kummilapsen kanssa katsomassa jouluikkuna, istua itsenäisyyskonsertissa, ottaa K-P-S päällekkäisistä joulunäytöksistä, piipahtaa joulumarkkinoilla kannattamassa kotimaista käsityötä, virittää jouluvalot ja koristeet ja polttaa piparit. Joskus siinä aatonaaton tienoilla kannattaa muistaa, että se omakin joulu olisi tulossa.

Luojan kiitos ei ole lunta, ettei tarvitsisi vielä kolata ja hiihtääkin.

Olen kuitenkin edistynyt: valitan vähemmän ja hyydyn vuosi vuodelta myöhemmin. Ei kannata jurnuttaa asioista, joille ei voi mitään, mutta armoa pitää itselleen antaa. Olen yrittänyt siedättää itseäni henkisesti talvisuvaitsevaiseksi, vaikka yritän edelleen välttää ulosmenoa ennen kuin lämpöasteet palaavat yli kymmeneen. Täytyy ehkä pyytää joulupukilta pipo, jonka läpi kuulokkeet kuuluvat, sillä pipon virittäminen kuulokkeiden päälle näyttää megatyperältä.

Joku joskus sanoi, että marraskuun roudassa ja harmaudessa on tiettyä hienostuneisuutta. Tavallaan kyllä, samalla tavalla kuin kompostissa, jonka konsepti on hieno, mutta lähempää sitä ei halua tarkastella.

Kuukauden päästä alkaa valostua ja helmikuun puolivälissä jo siristelen silmiäni auringon kurkottaessa lähimetsän latvojen ylle. Muistuttakaa minua tästä, jos nähdään.