1.6.2017

Kaikilla muilla on

"Vain ekaluokkalaiset kulkevat kukkaistyttövaatteissa."



Skidi sai vihdoin kakaistua ulos, miksi ei käytä erästä violettia tunikaa, joka on ollut kaapissa jo pari vuotta käyttöä odottamassa. Tyyppi käyttää vaatekaapistaan muutenkin noin kymmentä artikkelia, joten halusin tietää, mikä tunikassa oikein oli vikana.

Ja se olikin tällä kertaa tyyli. Eli periaatteessa ei mikään mutta käytännössä kaikki.

Tunikasta virisi muutenkin hyvä keskustelu siitä, miten luokassa pukeudutaan. Kaikilla muilla on Adidaksen raitaverkkarit ja tossut ja musta bomber. Tai jos verkkarit ovat pesussa niin superpillit farkut. Pyörän pitää olla Jopo. Kukaan ei käytä ulkkareita tai kumisaappaita. Yhdenmukaisuuden pakko koskee myös poikia. Kaikilla on samanlainen etuheitto.



Ymmärrän.

Mutta kun minä muistan heimovaatepakon vasta yläasteelta. Ja olen vähän yllättynyt, että tämä ahdistus on siirtynyt jo ala-asteikäisille. Miksi ihmeessä jo kolmasluokkalaisen täytyy näyttää samalta kuin muut? Minun ala-asteellani suurin osa jengistä oli sellaisia, jotka eivät kiinnittäneet yhtään huomiota siihen, mitä toisilla oli päällä (minulle tämä on edelleen tehdasasetus, anteeksi kaikki, joiden uusia vaatteita en huomaa.).

Omaa heimoahdistustani lisäsi 80-luvun lopulla se, että yksinhuoltajaperheessä vaatteista tingittiin ensimmäiseksi. Kaikki vaatteeni tulivat kirppiksiltä, mikä tarkoitti sitä, että en ikinä saanut uutta ja muodikasta, toki sinnepäin, mutta ei sertifioitua heimokamaa. Kun yhdeksännellä luokalla vihdoin sain kansitakin, muistan hämmästyneeni, että olin edelleen nolo. Tavallaan rauhoittavaa tajuta, että olisin ollut out joka tapauksessa.

Olen ollut tosi ylpeä siitä, että Skidillä on aina ollut hyvin pragmaattinen lähestyminen vaatteisiin. Mukavat leikkaukset ja materiaalit ovat olleet tärkeämpiä kuin merkki. Onhan se ollut rasittavaakin: häntä ei ole saanut vaateostoksille, ei sitten millään.

Mutta mitä nyt pitäisi tehdä?

Minun äidilläni ei ollut valinnanvaraa silloin, mutta minulla olisi. Voisin käydä ostamassa Skidille heimovaatteet. Koska sekin on kannanotto, jos ei halua pukeutua bomberiin, heimon tyyliin. Mutta kun se tuntuu tyhmältä. Skidi on sielultaan kukkamekkotyttö. Onko sen oman tyylin hintana hyljeksintä?

Asia ratkesi vähän itsestään. Kävimme nimittäin kokeilemassa bomberia. Takki näytti pöhköltä ja yllättäen Skidi oli samaa mieltä. Hän totesi viileästi, että ei, tämä ei ole hänen tyyliään, vaikka se onkin kaikkien muiden. Toistaiseksi tärkeämpää kuin olla samanlainen on erottua pikkuisista. Se onnistuu ihan jo jättämällä kukkaistunikat pois.

Täti esittää silti toiveen. Eikö joku nuorisotubettaja voisi kertoa, että oma tyyli on se koko homman pointti eikä se, että jengin vaatekaapit koostuvat samoista vaatekappaleista. Ja että se kukkamekko on ihan ok, oli ihminen kolme-, yhdeksän- tai kuusikymmentävuotias.

30.5.2017

Unelmahommissa vai oravanpyörässä?

Kahvia toki menee. Ja julkaisen juttuni aina yöllä.
Olen yrittänyt ehtiä lukea Satun ja Hannen Unelmahommissa-kirjaa, mutta kun en kertakaikkiaan ehdi! Osittain siksi, koska yritän pitää niistä unelmahommista kiinni.

Kun vaihdoin työpaikkaa julkiselta kaupalliselle puolelle, moni ihmetteli, miksi haluan takaisin oravanpyörään. Takaisin? En koskaan ymmärtänyt sieltä edes lähteneeni. Olen jo monta vuotta tehnyt palkkatyön lisäksi sivuduunia yrittäjänä.

Ja jokainen, joka tekee kahta työtä, on jonkinlaisessa oravanpyörässä. Mutta tykkään siitä!

Työn merkityksellisyys tulee monesta eri lähteestä. Siitä, että kollegat ja asiakkaat kokevat minun olevan hyödyllinen, sekä siitä, että juttuni herättävät keskustelua ja ajatuksia, naurattavat tai tarjoavat vertaistukea. Minulle vastenmielinen työelämä taas tarkoittaa sitä, että kukaan ei ole kiinnostunut sitä, mihin työtuntini käytän. Välinpitämättömyys on vielä ahdistavampaa kuin tuntien merkkaaminen.

Palkkatyön suhteen olenkin aika joustava. Työyhteisö on loppujen lopuksi viihtymisen kannalta yhtä tärkeä asia kuin riittävän haasteelliset työtehtävät. On pelkkää plussaa, jos joku projekti joskus osuu unelmahomma-kategoriaan. Silloin oravanpyörässä on sairaan kivaa!

Unelmahommat voivat olla myös palkkatyön vastapainoa.

Kun huhtikuussa pidin pois vanhoja kesälomia, olin varma, että ehdin viimeistellä aivan kaikki keskenolevat kirjoitusprojektini. Vaan toisin kävi. Vaikka sain kirjoittaa juttuja päivät pitkät, huomasin, etten ole loppujen lopuksi kirjoittajana juurikaan tehokkaampi, vaikka aikaa olikin reilusti enemmän kuin tämä työpäivän jatkeen verran eli 21-00. Juttujen määrä oli vakio. Kun aikaa on rajoitetusti, oppii tehokkaaksi ja priorisoimaan: ihan pikkujuttuihin ei ehdi jäädä jumiin.

Tänään tajusin, miksi en ollut tehokkaampi. Kirjoittaminen on minulle pääntyhjennystä. Siis sitä, mitä ihmiset yleensä tekevät lomalla tai harrastuksissa. Joku juoksee polkujuoksua, toinen kuokkii puutarhaa, kolmas keräilee muumimukeja. Whatever works. Aivot kaipaavat vaihtelua ja sitä niille täytyy muodossa tai toisessa tarjota. Tarvitsen siis muuta elämää voidakseni kirjoittaa ja kirjoittamista, jotta jaksan muuta elämää.

No miten sitten ehdin tehdä kaikkea? No en ehdikään, kyllähän minulla on vellit hellalla säännöllisin väliajoin - ja sekin on ihan tärkeä muistutus. Silloin pyydetään hattu kourassa anteeksi ja karsitaan tekemisiä. Sivutyössä pitääkin olla tarkka sen suhteen, ettei tee asioita, jotka aiheuttavat huonoa stressiä.

Toki se hyväkin stressi, kuten kaikenlaisen uuden kehittely, aiheuttaa vauhtisokeutta, mutta se on energisoivaa. Ja siitä uudesta seuraakin lisää uutisia perjantaina (sen verran voin vinkata, että utelias nettisalapoliisi sen voi jo löytää). Jos sen jälkeen sitten lukisi vähän unelmahommista.


28.5.2017

"Miksi ne erosivat?"

Tuttavapiirissä tapahtunut avioero kosketti Skidiä. Hän kysyi minulta yllättäen, miksi ihmiset eroavat. Varsinkin kun nämä olivat vaikuttaneet siltä, että kaikki oli hyvin.



En ollut kauhean valmistautunut kysymykseen, joten yritin diplomaattisesti (ja totuudenmukaisesti) sanoa, etten tiedä. Ettei kukaan ulkopuolinen tiedä. Mutta kun Skidi tivasi tarkempaa vastausta, sanoin, että eivät varmaan puhuneet riittävästi toisilleen.

En keksinyt tätä ihan päästäni. Avioliitto päättyy eroon tyypillisesti uskottomuuden, kommunikointivaikeuksien, erilaisten parisuhdeodotusten tai arvomaailmojen törmäyksen vuoksi. On ymmärrettävää, että erilaiset arvot, elämäntyylit ja yhteisen ajan puute lisäävät eroriskiä, mutta kommunikointivaikeudet?

Samalla tajusin, miten ohut se usein kuultu neuvo parisuhteessa puhumisesta on. On tietenkin ihan totta, että keskusteluyhteys pitäisi säilyttää ja omista fiiliksistä kumppanin kanssa kannattaa puhua, mutta eikö tällainen vieraantuminen ole vain oire eikä syy?

Ei kellään ole suhteen alkuvaiheessa ongelmia puhua. Mistä hitosta se äänieristetty seinä siihen kahden ihmisen väliin ilmestyy? Ja onko se se sama seinä, joka tappaa seksielämän?

Ja puhumista ei voi korjata yksin. Siihen tarvitsee sen toisen mukaan.

Ei sellaisen kanssa voi puhua, johon ei luota.
Joka mököttää.
Joka puhuu päälle.
Joka halveksii mielipiteitäsi.
Jota ei kiinnosta puhua.
Joka puhuu eri asiasta.
Joka puhuu aina samasta asiasta.
Jonka äänensävy on aina syyttävä.
Joka haluaa riidellä.
Joka puhuu vain itsestään.
Joka ei kuuntele.

Luottamuksen puutteesta syntyy tunne, että liitossa ei olla enää samalla puolella. Siihen samaan suuntaan soutamiseen toki auttaa keskustelu: onko toinen huomannut saman vai onko kyseessä jonkinlainen toispuoleinen väärinkäsitys?

Jos puhumisen puute on oire, asiat eivät korjaannu puhumista lisäämällä. Samalla tavalla kuin seksin puutteeseen ei tepsi vinkki, että kuksikaa enemmän. Täytyyhän siihen olla kunnon motivaatio.

Puhuminen lisääntyy kun ensin on poistettu se varsinainen kivi kengästä. Ja mikä se sitten on? Jos ei tee mieli puhua, on pakko korjata ensin se mieli. Mikä ei välttämättä ole korjattavissa.

Niin no, ei kukaan ulkopuolinen tiedä. Se on varmaan epätäydellisyydessään kuitenkin se paras vastaus.


27.5.2017

Kesän saaristokohteet x 3

Noin viisi minuuttia vanhan sananlaskun mukaan: kun tuomi tuoksuu, on syytä ruveta suunnittelmaan kesäreissuja!



Koska mökkeilemme saaristossa suurimman osan kesälomastamme, on lähimatkailu hyvinkin tarpeellista: jos oma saari (tiskaaminen ja mökkipatja) alkaa tympiä, lähdetään seuraavalle saarelle.

Saaristossa on aivan mielettömiä paikkoja (ja joskus jopa siedettävä sää). Moni kuvittelee, että Saaristomereen tutustuminen edellyttää omaa venettä, mutta aika hyvin tulee toimeen ilmankin. Yhteysaluksilla, taksiveneillä ja losseilla pääsee yllättävän helposti saaresta toiseen. Pyöräilykin on suht helppoa, varsinkin jos rengastie kiinnostaa. Suosituimmissa paikoissa (kuten Nauvossa) kannattaa olla majoitusvaraus, jos telttailu ei ole vaihtoehto.

Ensi kesänä on suunitteilla seuraavat etapit.


Korppoon Paljasjalkapolku


Viime kesäinen reissu lipsahti niin riemuvoiton puolelle, että perhe liputtaa kovasti uusinnan perään! Paljasjalkapolku on  kaikkien aistien taidenäyttely keskellä metsää. Konsepti on nerokas: ympäristön ehdoilla tehtyä nykytaidetta yhdistettynä luontopolkuun, jonka pystyy kävelemään läpi lastenkin kanssa. Jokaisen näyttelykokonaisuuden teemat tarkastelevat ihmisen ja luonnon välistä suhdetta eri näkökulmasta, tänä vuonna teemana on "Jälkiä".



Kasnäs - Örö


Örön linnakesaari, jonka paahdeniityiltä voi bongata yli 1600 perhoslajia, avattiin kävijöille vasta pari vuotta sitten. Saaren luontoa on kehuttu nyt niin monelta taholta, että pakko mennä tutustumaan itsekin. Saarella on kaksi noin viiden kilometrin pituista luontopolkua, joihin voi tutustua omatoimisesti tai oppaan johdolla. Voisin melkein kokeilla opastettua kierrosta niin jää ehkä enemmän käteen. Yhteysalusliikenne Öröhön lähtee Hangosta ja Kasnäsistä (ajattelin testata myös kylpylähotellin, jos kävisi niin että uiminen jää muuten vähiin) ja yöpyminen järjestyy kasarmihotellista. Perhoskirja mukaan!

Stora Hästön vedenalainen luontopolku


Stora Hästössä on kaksi vedenalaista luontopolkua, joiden avulla kautta pääsee tutustumaan merenpohjan biotooppeihin. Polkua seurataan uiden (maski/uimalasit päähän), snorklaten tai sukeltaen. Opastaulut on kiinnitetty betonilaattoihin ja ne niitä yhdistää köysi, joten eksyminen on hankalaa. Pikkupyöriäisreitti sopii snorklaajille (reitin pituus 150 m) ja Harmaahylje-reitti on tarkoitettu laitesukeltajille (reitin pituus 300 m). Pohjasta löytyy infoa (suomeksi ja ruotsiksi) kalliopohjan levävyöhykkeestä, sinisimpukoista, murtovedestä, hiekkapohjan kaloista ja meriajokkaasta. Tämä voi olla vielä tälle kesälle liian hankala perhekohde, mutta kelien mukaan mennään kokeilemaan, josko lyhyt märkäpuku riittäisi.

Nämä riittänevät alkuun. Pistäkää jakoon omat saaristohelmenne, jos raaskitte!

24.5.2017

Ihmemaassa

Tänään oli päiväkodin kevätkauden päättäjäiset.


Tällä kertaa ryhmässä oli päädytty vähän toisenlaiseen ratkaisuun: ei tanssiesityksiä tai suvivirttä vaan lapset saivat esitellä kevään aikaa tekemiään tutkimuksia. Tutkimuksen aiheina oli ollut hampaita (olivat jopa käyneet pienten ryhmässä tutkimassa suita taskulampulla), vettä, kuuta ja liskoja.

Lisäksi viskarit olivat yhdessä tehneet taulun.

Valkoiselle paperille tehty vesivärityö oli täynnä tavaraa ja siihen liittyi pitkä selitys. Kuvassa oli lasten omien sanojen mukaan taivaaseen päin kasvavaa nurmikkoa, lentäviä koiria, vesipisaroita ja lumihiutaleita ja ötököitä, joihin oltiin kuulemma erityisen tyytyväisiä.

Pitkässä selityksessä toistui monta kertaa sana ihmemaa. Jossa kaikki on väärinpäin ja vänkkyränkänkkyrää.

Ihmemaassa ei ole sääntöjä. Kaikki on mahdollista kuten kesä ja lumihiutaleet yhtä aikaa ja lentäminen ilman siipiä. Ihmemaassa voi olla ihan mitä vain ja kaikki ovat oikeassa, koska väärä on normi. Silloin taide voi olla sotkua ja sotku taidetta. Kukan terälehdet ja tähdet ovat taivaalla ihan vierekkäin, ihan siksi, että ne ovat yllättävän samanlaisia.

Kun sitten lähdin pyöräilemään töihin aivot nyrjähtäneinä, yritin itsekin katsella maailmaa vähän vänkkyränkänkkyrästä näkökulmasta. Vaikeaahan se oli. Pitäisi pysäyttää pyörä johonkin, mihin ei saisi, ja katsoa maailmaa yhtä aikaa läheltä ja kaukaa. Siihen on hirveän vähän tilaisuuksia. Pitäisi olla enemmän.

On se aika mieletön tuo ihmemaa, jonne nuo mukelot edelleen aika vaivatta surffaavat, ihan ilman digilaitteita. Voi kun se taito pysyisi mukana koko elämän.

Snif.

Koulumatkavitutus osa 2

Ullatus! Skidin ala-asteen väistötilakeskustelu on taas alkanut.



Huonokuntoinen ala-aste laitettiin säppiin pikavauhdilla vuosi sitten ja väistötilat löytyivät kaupungin laidalta, reilun kymmenen kilometrin päästä. Sinne on nyt vuoden verran kuljettu bussilla. Nyt kuitenkin nämä tilat tarvitaan toiselle koululle, joten tarvitaan uudet tilat.

Hohhoijaa. Skidi nyt kulkee jo minne tahansa itsenäisesti, mutta Snadi aloittaa koulutaipaleensa vuoden päästä. Olenkin kiinnostuneena seurannut, millainen arpa kuopukselle napsahtaa.

Tänään oli sitten aiheesta tiedotustilaisuus. Kaupunki kaavailee väistötiloja kahden ja puolen kilometrin päähän toiseen kaupunginosaaan, vanhaan toimistorakennukseen. Rakennus remontoidaan kouluksi vuoden sisään.

(Ihan oma kysymyksensä on, miksi helvetissä väistöt kestävät niin kauan, että väistötilojakin pitää vääntää useampaan osoitteeseen. Voisiko sen vatuloinnin lopettaa ja ne vanhat homepytingit jyrätä maan tasalle vähän nopeammin? Kun tuohon ihan viereen on noussut kerrostalo yhdessä talvessa.)

Kuulostaa äkkiseltään hyvältä ratkaisulta. Pääasia, että rakennus on kunnossa ja vähän pitemmällä koulumatkalla lapset saavat liikuntaa!

No ei aivan. Käytännössä törmätään taas ongelmiin. Niihin samoihin kuin aina.




Reittioppaan mukaan 2,5 km taittuu aikuiselta kävellen (pyöräillähän saa vasta kolmasluokkalainen) puolessa tunnissa. Siitä voi sitten laskeskella, miten pitkään siinä menee lapsella repun ja luistimien kanssa.

Lisäksi aika monella ekaluokkalaisella on haaveilutaipumusta, tapa unohtua omiin ajatuksiinsa. Se on liikenteessä huono yhdistelmä. Tarkkavaisuus paranee iän myötä, mutta joillain vain osittain. Ajantajunsa kadottavia aikuisiakin on olemassa.

Veikkaanpa siis, että 45 minuuttia ei riitä koulumatkaan. Kotoa saa lähteä todella, todella hyvissä ajoin ja pahemmilla keleillä täytyy miettiä perheen aikataulut kokonaan uusiksi.

Ongelma on siinä, että koulureittejä arvioivat ja suunnittelevat (oletettavasti) päiväsaikaan insinöörit, jotka ovat yleensä aikuisia miehiä. Koulureittiä kuitenkin käyttävät 120 senttiset vilkkaan kaupunkiliikenteen noviisit, ja enimmäkseen pilkkopimeällä (koska lumettomat talvet ja kirotut kahdeksan aamut). Lasten näkökulma on siis täysin erilainen kuin aikuisten suunnittelijoiden.

No onhan tässä vielä puoli vuotta aikaa miettiä vaihtoehtoja. Voisi tietysti hakea siihen kouluun, missä Skidi aloitti, mutta risteyksen ylitys kammoksuttaa edelleen ja sielläkin hurisee ilmanpuhdistimet nurkissa. Tai siihen toiseen, joka on väistössä 20 kilsan päässä.

Naurattaisi jos ei itkettäisi.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...