Millaista on bloggaajan elämä?

Olin keskiviikkona Yle Puheella juttelemassa bloggaamisen tulevaisuudesta. Mukana paneelissa olivat myös Pupulandian Jenni ja Kolmistaan-blogin Karoliina. Ajattelin avata täälläkin muutamia usein kysyttyjä kysymyksiä.

Voiko bloggaamisella elää?

Tätä kysellään ehdottomasti eniten. Vastaus on että voi, mutta aika harvalla blogin mainostulot riittävät kattamaan koko kuukausilaskutuksen. Moni päätoiminen bloggaaja tekeekin myös muita kirjoitusduuneja (freetoimittajana, kolumnistina, kirjailijana) yrityksensä nimissä.

Ehdin itsekin miettiä bloggaajan uraa, koska olin muutaman vuoden ajan määräaikaisissa työsuhteissa, joiden jatkumisesta ei voinut olla ollenkaan varma.

Kynnys siirtyä päätoimiseksi kirjoitustyöläiseksi oli korkealla. Yksinyrittäjän toimenkuva on ihanan vapaa, mutta minulle sopii paremmin tiukemmat raamit.

Olin helpottunut kun työsuhteeni vakinaistettiin, sillä olen maailman surkein yrittäjä. Suunnitelma B on toki edelleen hyvä olla olemassa, mutta tämä nykyinen 80/20 jako toimii ihan kivasti, koska tykkään myös päätyöstäni.

Saako bloggaaja koko ajan ilmaista kamaa?

Hih. Näin keski-ikäisen semisuositun perhebloggaajan näkökulmasta tämä on suuresti liioiteltua, mutta Jenni myönsi kyllä saavansa lähetyksiä säännöllisesti. Aina silloin tällöin joku toki muistaa. Syksyllä sain pyytämättä ja yllätyksenä ilmoituksen postipaketista. Kun viimein ehdin postiin, huomasin, että paketissa oli leipää. Homeessa.

Ketkä blogiani lukevat?

Tutkimusten mukaan blogin pitäjä edustaa itse keskiarvoista lukijaa. Minun tapauksessani siis nelikymppinen kaupunkilaismutsi on hyvin todennäköinen kävijä. (Ja jostain syystä statistiikassa näkyy merkittävä määrä tamperelaisia - enkä yhtään tiedä miksi!). Olen kyllä erittäin iloinen siitä, että täällä kommentoivat myös muunkinlaisessa elämäntilanteesta elävät ihmiset, koska se nähdäkseni parantaa keskustelun tasoa.

Voiko blogin mainoksiin vaikuttaa?

Voi ja ei voi. Blogeissa on yleensä sekä display-mainoksia (eli noita mainosbokseja) ja sisältöyhteistyöpostauksia.

Se, mitä blogin sivupohjaan kiinnitettyihin mainospaikkoihin tupsahtaa, ei ole kiinni minusta vaan kävijästä ja mainonnanhallintajärjestelmästä. Jos siis olet googlaillut lomamatkoja, sinulle näytetään matkamainoksia, remontoijalle näkyy maalia jne. 

Sisältöyhteistyöt taas ovat täysin valittavissa. Sain palkan viime vuonna 13 postauksesta (postauksia oli yhteensä 165), joista Mádaralle ja Helkamalle meni useampi. Joukossa oli niin haasteita, lastensuojelua kuin heijastinvaatteita. Minulle nämä asiakkaat olivat oikein mieluisia.

Pitääkö blogissa olla upeat kuvat?

Noh, periaatteessa pitää, mutta minulla ei ole koskaan ollut. Oletankin, että kukaan ei käy täällä kuvien takia, sillä ansaitsisin jonkun kälyisimmät kuvat -palkinnon. Kaikki kuvat on enemmän tai vähemmän ei-postauksia-varten-kuvattuja ja olen itse kuvissa vain, jos saan pakotettua Skidin tai Doritin nappaamaan kuvan.

MUTTA. Tämä muuttuu!

Tai ainakin muuttuu se, että en voi enää laitteita syyttää paskoista kuvista. Ostin itselleni joululahjaksi uuden järjestelmäkameran (tämän postauksen kuvat otettu sillä). Pääsen kurssille maaliskuussa, joten malttakaa hetki.

Pitääkö bloggaajan olla läsnä kaikissa somekanavissa?

Ei tietenkään. Facebook-ryhmäni lähentelee 7000 tyyppiä ja se on kanavistani tärkein. Twitterissä olen omalla nimelläni ja aika satunnainen, lähinnä poliittinen. Aloitin Instagramin (nimellä project_mama) käytön reilu vuosi sitten kun sain elämäni ensimmäisen älypuhelimen. Se osoittautui hauskaksi ja postailen kuvia melkein päivittäin. Snapchatiin tämä luddiitti ei yksinkertaisesti jaksa lähteä - ainakaan vielä. En ole suuri videon ystävä, mutta mitenkäs te? Seuraatteko snäppääviä bloggaajia tai tubettajia?

Vaikka postaustahtini on aika laiska, kuvani on aina otettu pimeässä eikä blogini noudattele mitään selkeää teemaa, voin kuitenkin vuoden päästä viettää 10-vuotistaiteilijajuhlaa. Ei se ole ollenkaan hassummin.

Ja hei jos tunnistatte minut kadulla niin saa tulla tervehtimään. Ihmisvihaajailmeeni pettää. 

TOP 5 Talvipelit

Arktinen ja ulkoliikunnan kannalta kohtuullisen mahdoton tammikuu on aiheuttanut sen, että sisäaktiviteetit ovat olleet kova sana.

Isojen lasten kanssa on sentään se pelastus, että voi pelata kaikenlaisia pelejä. Kaivoimmekin naftaliinista kaikki vanhat suosikit - ja keksittiin pari uuttakin.

1. Fortuna with a twist. Kuulapeliin kyllästyy hyvin nopeasti ellei lisää lyöntikierroksiin haastetta: eka kierros silmät sidottuna, toinen keppiä huulten välissä pitämällä lyöden (en muuten suosittele puhaltamista, koska lauta on nelivuotiaan jäljiltä suht kostea), kolmas sukkapuikolla lyöden, neljäs kierähdystekniikalla jne. Naurattaa enemmän kuin uskoisi.

2. Bling-leikki. Perheen vanha klassikko, jossa yksi pelaaja yrittää kyselemällä arvata, mitä toinen ajattelee. Kategoriat ovat ihminen, kasvi, eläin, satuhahmo, ruoka, taivaankappale ja robotti, jotka kattavat kaiken, mitä universumista tarvitsee ajatella.
Huom. Arvaamiseen saattaa sitten mennä aika kauan aikaa, jos neljä vee valitsee sanakseen ´peppu´, hihittää koko ajan ja väittää sen olevan ihminen.

3. Jöllö-piirrospeli. Toinen keksii kuvitteellisen sanan (kuten JÖLLÖ tai PASSOEENI) ja toinen piirtää sen. Jöllön onnistumisesta annetaan hyvin subjektiiviset ja törkeästi kotiinpäinvetävät pisteet ja eniten pisteitä saanut voittaa. Aikuiset häviävät tässä aina.

4. Lelupiilonen. Vanhempi piilottaa vapaavalintaisen määrän leluja ja kersat etsivät ne. Toimii samalla muistipelinä kun ipanat pähkivät, mitkä ovat vielä piilossa. Tämä on huomattavasti kivempaa kuin ihmisten kanssa. Varsinkin persevänä aikuisena on hyvin vaikea löytää muita piiloja kuin vaatekaappi. Ja aivan hauskinta on piilottaa lelu sekajätepussiin, etsijän naama on näkemisen arvoinen, haha!

5. Yhden vokaalin keskustelu. Puheessa saa käyttää vain yhtä, yhdessä päätettävää vokaalia. Se kuka mokaa ensin häviää. Eli si kiki mikii insin hiviiii. (Myös se joka ei tajua, mitä toinen sanoo, joutuu elinikäiseen häpeään.) Varoitus: tämä puhetapa jää tietenkin päälle ja ajaa lopulta hulluksi kaikki.

Osa näistä toimii myös autossa ja lentokoneessa, jos reissuja on tiedossa. Laittakaahan kommenttiboksiin jakoon omat sisäajanviettovinkkinne!

Naisvalitus johtuu harjoituksen puutteesta

Päivän sana lienee naisvalitus.

Keskusteluavauksen heitti Väestöliiton Heli Vaaranen, joka nosti esiin sen, että monet naiset puhuvat miehistään vähättelevästi. Monien vastalauseiden (kuten tämän ja tämän) perusteella naisvalitus on ihan miesten oma vika: mitäs ovat puolisoina ja isinä onnettomia vässyköitä, jotka luistelevat vastuusta aina kun voivat.

Totuus on tietysti paljon monisyisempi. Satu kirjoitti hyvin siitä, miten islantilainen mies on vanhempana tasavertainen, koska hän osallistuu lapsenhoitoon alusta alkaen. Miehen kotimarkkina-asema on Suomessa huonompi, koska vain naiselle tyrkytetään yhteisestä rintamasta perheenpyörittämisvastuuta.

Minäkin kieltäydyn uskomasta, että normaaliälyisen miehen kognitiivisissa taidoissa olisi jotain vikaa. He osaavat huolehtia monimutkaisista tehtävistä yhteiskunnassa. Heillä on jopa vauvakuumetta. Miehen hoivaviettikään ei ole urbaanilegenda vaan evoluution kehittämä piirre: naiset tuppasivat vielä lähihistoriassa kuolemaan synnytykseen hyvin suurella prosentilla, joten miesten on pitänyt pystyä vanhemmuuteen tarvittaessa nopeasti.

Jos ilmiössä on totuuden siemen, mistä miesten osattomuus johtuu? Kolme asiaa nyt ainakin tulee heti mieleen.

Paineita ei ole.

Isyys on edelleen ihan vapaaehtoista - eikä asia nykyisen hallituksen aikana muutu. Kukaan ei kysele eikä paheksu, jos isukin työelämään ei tule taukoa. Mutta jos mies tietäisi, että hänen vastuulleen napsahtaa satavarmasti korvamerkattu ajanjakso, jossa hän ihan yksin vastaa vauvan/lapsen hengissäsäilyttämisestä, väitän, että hän olisi aivan eri tavalla kiinnostunut rutiinien opettelemisesta ja juttelisi kokemuksista, tarttuisi tietokoneeseen, kirjaan tai kilauttaisi osaavalle kaverille. Sama pelko persiissä ajaa tuoretta äitiäkin vauvapalstoille.

Vertaistukea ei ole.

Sijoittuvatko vanhempainvapaita käyttävät miehet pääkaupunkiseudulle tai muuten joihinkin yhteisöihin? Jos ei koskaan kuule tai näe kenenkään miehen osallistuvan lastenhoitoon, voi hyvin käydä niin, että miehen malli on hyvin kapea ja stereotypioiden täyttämä.

Ja esimerkkiä, kannustusta ja tukea tuoreet faijat kaipaisivat. Kun vallalla on uskomus, että vain nainen on luontainen hoivaaja, jonka aivokuorelle laskeutuu kaikki universumin lapsenhoidollinen tieto hedelmöittyneen munasolun myötä, ei ihme, että jännittää. Tekisi ehkä hyvää sanoa ääneen, että samasta äitimyytin asettamasta rimakauhusta kärsivät myös naiset.

Vasta harjoitus tekee mestarin.

Kun vastuu on raskauden ja ensimmäisten elinkuukausien ajan enemmän naisen harteilla, balanssi ei ihan heti muutu. Kun mutsi on kertaalleen opetellut kantapään kautta uuden perheenjäsenen tavat kuten lempiruoat ja päiväuninukutusrituaalin, järjestänyt vaipat, voiteet ja tutit omille paikoilleen ja päässyt jyvälle siitä, että perkele lapsihan kasvaa 12 senttiä vuodessa, hän todella on iskää pätevämpi hommaansa.

Sitten nainen ehkä erehtyy luulemaan, että tämä 24/7 ihollaolon knowhow siirtyy mieheen sillä, että kuiskailee yön pimeinä tunteina jotain sekavaa kakan koostumuksesta ja villahaalarista. Vähän sama kuin Slatan kertoisi pukkarissa, miten futista teoriassa pelataan ja kas, jengi olisi täysin tikissä.

Syvään päähän vaan. Hirvittäähän se, mutta ainakin vene on sama.

Ps. Tein tällaisen tarkistuslistan, jonka kohdista pitää selvitä yksin, olennaisista osin lintsaamatta ja ilman toisen vanhemman (tai oman mutsin) apua - keksittekö lisää?

1. Iltatoimet ja nukutus.
2. Lasten kamojen pakkaaminen viikonlopun mittaiselle reissulle.
3. Kahden päivän kodin ulkopuolisen reissun viettäminen lasten kanssa niin että kaikilla on kivaa.
4. Päiväkotikassin pakkaaminen maanantaiaamuna.
5. Lasten pukeminen sadekelissä / -25 asteen pakkasessa ulkoiluun.
6. Kaverisynttäreiden järjestäminen nelivuotiaalle.
7. Neuvola- ja lääkärireissun hoitaminen ilman puhelua sosiaaliturvatunnuksen loppuosasta.
8. Uimahallikäynti.
9. Värikylvyn netti-ilmoittautuminen maanantaina klo 8:00.
10. Vasu-keskustelu päiväkodissa.

Einesmutsit kunniaan!

Katselin tässä A-studion keskustelun ravitsemussuosituksista.

Kotiruoka eli kurpitsapaistos erottuu edukseen einesten joukosta.

Tuli mieleen, että en oikeastaan tiedä tässä ajassa mitään epätrendikkäämpää kuin tunnustaa, että viis veisaa luonnollisesta kotiruoasta ja vihaa ruoanlaittoa. Asiahan on melkein tabu. Sosiaalisessa mediassa jaetaan korostuneen innokkaasti vihersmoothiereseptejä mutta juuri kukaan ei postaa kuvaa perheen kalapuikkoateriasta.

Einekset ovat häpeän aihe, vaikka kaikki tietävät että elintarviketeollisuus on petrannut ja kokonaisuus ratkaisee.

Olisikohan tästä einespelottelusta jopa syntynyt ihan uusi ilmiö: lapsiperheiden väkisinkokkaaminen? Vanhemmat hikoilevat keittiössä luonnollisten raaka-aineiden parissa lasten parhaaseen liittyvien uskomusten takia. Jos vanhemmat eivät tee kaikkea alusta loppuun itse, he priorisoivat ajankäyttönsä väärin. Lapset ansaitsevat parasta, ja sitä eivät Saarioisten äidit voi tarjota.

Olisi jo aika lopettaa kaikkien einesten parjaaminen. Perheen päivällisen loihtiminen eineksistä ei vielä oikeuta minkäänlaiseen paheksuntaan. Katse pitää kohdistaa valmisruokaboksin sisällysluetteloon. Esimerkiksi klassisessa Saarioisten lihamakaronilaatikossa on käytetty seuraavia aineksia:

Makaroni (vehnä), naudanliha 18 % (Suomi), rasvaton maito, vesi, kananmuna, kuohukerma, suola, rypsiöljy, valkopippuri. 

Ei kuulosta kovin pahalta. Kotitekoisessa versiossa on meillä vaihdettu naudanliha broileriin. Ja sen kotiversionkin kylkeen pitää laittaa kirsikkatomaatteja ja jälkkäriksi mandariini.

Myös kasvishernekeitto on ihan sitä mitä pitääkin.

Vesi, herne, sipuli (17 %), porkkana (10 %), suola, mausteet (timjami, meirami).

Pakastepuolelta löytyy paljon briljantteja tuotteita kuten tämä kasviscouscous (ja saman sarjan muutkin tuotteet ovat ihan huippuja):

Keitetty couscous 39 % (durumvehnä, vesi), porkkana, linssit, parsakaali, papu, punainen paprika, paistettu munakoiso (munakoiso, auringonkukkaöljy), rapsiöljy, paistettu sipuli, valkosipuli, suola, sokeri, chilipippuri, kurkuma, kaneli, inkivääriuute ja etikka. 52 % kasviksia.

Näitä tuotteita ei voi oikeastaan kritisoida edes mausta.



Pahimmassa tapauksessa einesten kategorisella demonisoinnilla tehdään lasten terveydelle täydellinen karhunpalvelus. Riippuu nimittäin aivan kokista onko ns. luonnollinen kotiruoka yhtään sen terveellisempää kuin teollinen valmiste, jossa sentään joku insinööri on laskenut kalorit, vitamiinit, suolapitoisuuden ja ravintosisällön. Joku kotikokki osaa hommansa paremmin kuin toinen.

Jos siis tykkäät ruoanlaitosta, jatka samaan malliin. Jos taas ruoanlaittoon ei ole aikaa, voimavaroja eikä huvita pätkääkään (esimerkiksi niiden ronkeleiden kersojen takia), älä turhaan koe huonommuutta eineksistä. Katso jälkikasvun ruokaviikkoa kokonaisuutena: mitä on aamupalaksi, mitä se syö koulussa?

Ruokavalio on pielessä vasta, jos pääasiallinen ravinto on teollisia lihavalmisteita, karkkia, pullaa, limuja ja sipsejä.

Ja katso, kohtahan se on aikuinen. Silloin voi lounaaksi vetää kokousviinerin ja iltapalaksi suklaata ja punkkua.

Rasti keittiön seinään

Eilen se tapahtui. Skidi söi ensimmäistä kertaa annoksen risottoa ronkkimatta. Paprikanpalaset siirrettiin haarukalla suuhun, ei lautasen reunalle.

Itse kasvoin kaakaolla ja sokerihuurretuilla muroilla, kersat näillä. Puolukkahillo on omatekemää.

Hyvänen aika. Tiedustelin hämmästyneenä, oliko kyseessä tietoinen valinta. Juu oli. Ne voi kuulemma syödä muun ruoan joukossa.

Juu, niin voi. Pari kertaa olen tämän uutisen kertonutkin.

Yritin olla tekemättä asiasta hyvin sarkastista numeroa. Mutta kahdeksan-fucking-vuotta! Se on pitkä aika opetella sietämään asiaa, jota on todella vaikeaa sietää.

Esikoinen on aina ollut paitsi pieniruokainen myös ruoan suhteen äärimmäisen nirso ja ennakkoluuloinen. Hän ei todellakaan ole ilahtunut siitä, että tarjolla on uutta ruokaa. Itse tehtyjen soseiden syöttäminen jäi yhteen kertaan kun ruoka tuli paluupostissa ulos rakeisuutensa vuoksi.

Inho on kohdistunut erityisesti kasviksiin - joita taas minä haluaisin syödä pääsääntöisesti.

Olen aina tuntenut rehellistä kateutta, kun joku kanssamutsi on postannut sosiaaliseen mediaan kuvia lapsista, jotka syövät hyvällä ruokahalulla, innokkaasti, kasviksia väistelemättä. Luonnollisesti olen myös usein kuullut, että se on vain kasvatuksesta kiinni.

Usein puhutaan siitä, millaisia traumoja vanhemmat aiheuttavat lapsilleen, mutta toimii se toisinkin päin. Oli aika, jolloin en oikeastaan halunnut syödä yhdessä perheen kanssa, koska se oli liian epämiellyttävä kokemus. Eheytymiseni alkoi kun syntyi Snadi, joka maistaa mielellään kaikkea. 

Pikkuhiljaa valonpilkahduksia on ollut. Annoskoot ovat kasvaneet. Edamame-pavut ovat nousseet japanilaisravintolassa koko perheen suosikiksi. Mustapapuja voi laittaa keittoon jos laittaa myös nakkeja. Tomaattikeittoon voi laittaa linssejä jos käyttää sauvasekoitinta. Käytän sitä kerta kerralta vähemmän aikaa. Sipulin täytyy toki edelleen olla nanokoossa.

Jonain päivänä.

Mutta toivoa on. Jos siellä on kohtalotovereita niin tietäkää tämä.

Pakkosyöttäminen ei toimi.
Jälkiruoalla lahjominen ei toimi.
Maistattaminen ei toimi.
Lapsen osallistaminen ruoanlaittoon ei toimi.
Pöydässä istuttaminen tuntikaupalla ei toimi.

Ja ei, nirsoilu ei välttämättä johdu siitä, että et syönyt riittävästi kasviksia raskaana tai olet kehno kasvattaja ja esimerkki.

Joihinkin kersoihin toimii vain aika. Kitkuttelu. Jossain vaiheessa lapsi alkaa pitää omana ajatuksenaan, että paprikoita ei oikeastaan huomaa, jos ne syö muun ruoan mukana.

Tältä varmaan tuntuu kun maratonin maali häämöttää.