Yön yli

Skidi kävi elämänsä ensimmäisellä harrastusleirillä, joka kesti yön yli.

Tämä oli eka kerta kun ipana oli yötä vieraassa paikassa ilman viiteryhmäänsä. Toki paikalla oli aikuisia ohjaajia ja huoneessa oli muita lapsia, mutta periaatteessa siellä oltiin ihan itsenäisesti.

Vaikka lapsi olisi kuinka reipas ja sosiaalinen ja intopinkeänä leirillä, vanhemman kannattaa pitää puhelinta auki. Vieraassa paikassa nukkuminen on ihan oma taitolajinsa. Jos uni ei tule, voi olla hyvä ottaa yhteys kotiin. Tuttu ääni rauhoittaa. Lisäksi osasin tässä asiassa tarjota vertaistukea.

Olen nimittäin oma sänky -addikti. Nukun älyttömän hyvin kotona, mutta vieraissa paikoissa ensimmäinen yö menee lähes poikkeuksetta pyörimiseen. En tiedä miksi. Sama toistuu myös mökillä, jossa sentään nukumme kymmeniä öitä vuodessa. Ja koska melatoniini ei tehoa, olen omillani.

Äänet, tuoksut, lämpötila, ilmavirrat, tyyny- ja patjatuntuma, muiden huoneessaolijoiden hengitys. Joku inahtaa tai kahahtaa juuri kun olet saamassa unen päästä kiinni.

Erityisesti tuo viimeinen. Tästä syystä myös nukkumis- ja imetysjärjestelyt vauvan kanssa olivat totaalikriisin paikka (missään ei muuten varoiteta, että vauvat ovat älyttömän meluisia nukkujia!). Lopuksi väsyttää niin että itkettää, mutta et silti saa nukuttua.

Muistelen edelleen kauhulla entisen duunipaikkani tiimipäivää, jossa majoitus oli noin 15 hengen ladossa, narisevalla hetekalla. Unta nolla minuuttia. Ryhmäytyminen jäi passiivisaggressiivisen mielentilani takia vähintään puolitiehen.

Nukunkin kaikkein parhaiten yksin, pimeässä, hiljaisessa ja viileässä huoneessa.

Koska aina välillä täytyy nukkua muuallakin kuin omalla tempurilla, minulla on tekniikka, jota käytän sulkeakseni vieraan paikan pois.

1. Aloita kropan rentoutusharjoituksella. Kuvittele, että makaat jossain miellyttävässä paikassa, hiekkarannalla auringon paisteessa tai lumessa, ei sen väliä. Ajattele rauhallisesti kuinka jalkasi, kätesi, lantiosi, hartiasi ja pääsi ovat raskaat ja väsyneet ja uppoavat vasten maata, yksi kerrallaan. Lopuksi käy läpi kasvojen lihakset: rentouta suu, posket silmät, otsa ja korvat. Tämän jälkeen pitäisi kaiken täpinöinnin olla kadonnut.

2. Hengitysrytmin vakauttaminen. Hengitä ja laske: kolmella sisään, neljällä ulos. Hitaasti. Mukaan joogasta tuttu mielikuvaharjoitus hengityksestä saumattomana ympyränä, jossa sisäänhengitys on nouseva kaari ja uloshengitys laskeva. Tämä on monesti viimeinen ajatukseni ennen tiedottomuutta.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että Skidillekin uni tuli. Etenkin kun löytyi ylimääräinen huone, johon pääsi nukkumaan yksin.

On meillä sittenkin jotain yhteistä.

Nainen parhaassa iässä

Olen aina pitänyt vitsailuna sitä, että aikuinen ihminen ei muka muista ikäänsä. Kunnes sitten viime viikolla en heti osannut vastata yksinkertaiseen kysymykseen: paljonko täytät?

Pienen laskutoimituksen jälkeen oikea numero löytyi, mutta vähän huvitti. Kai tämä on vain merkki siitä, että sillä vikalla numerolla ei ole enää niin hirveästi merkitystä. Vuosi sinne tai tänne. Elämä rullaa uomissaan ikääntymisestä huolimatta.

Tykkään tästä nelikymppisyydestä. Mistään kriisistä ei ole tietoakaan. Tämä on ihan kuin kolmekymppisenä mutta paljon vähemmällä vaivalla - vaipat on vaihdettu ja soseet syötetty. Ruuhkavuosi-indeksi on laskussa, joten tasapaino oman identiteetin ja perheen välillä on parantunut. Pölyttymässä ollut parisuhdekin on mahdollista nostaa entisöitäväksi.

Muutenkin on aika rentoa. Ryppyjen ja harmaiden ilmestyminen ei ole enää uutinen. Kukaan ei pakota nukkumaan teltassa eikä heräämään ennen seitsemää. Kengissä olevia jäärautoja ei tarvitse selitellä. Kaikki urheilusuoritukset ovat pelkkää plussaa ja kovakuntoisen maineen saa pyöräilemällä duuniin. Tiedän milloin mukavuusalueelta ei kannata poistua.

Kun katselen nuoruuden kuviani, olen vähän helpottunut. Yhtään ei käy kateeksi tyttöä, joka vasta aloittelee virheitään. Ja toisin kuin väitetään, jotkut rosot eivät ikinä siloitu. En ole yhtä ehdoton kuin nuorempana, mutta tärkeiden arvojen suhteen näkemykseni ovat vain kirkastuneet.

Ja vaikka olen monella tapaa omavarainen, elämän rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden kanssa olen tullut tutuksi. Mikään ei ole itsestäänselvää.

Ei juurikaan valittamista. Tämä on Hyvää Elämää (TM).

Hiihtokilpailun makua

Taas on saavutettu yksi perhehistorian merkkipaalu: olemme tänä talvena olleet ensimmäistä kertaa ladulla koko perheen voimin.

Lasten myötä joutuu kohtaamaan kaikenlaisia oman lapsuutensa kokemuksia, myös talviurheilun saralla. Toiset tykkää, toiset ei. Kuumalla mehulla poishuuhdottu hiihtokilpailujen verenmaku lienee kitkerä sukupolvikokemus.

Onhan tässä toki oma hommansa. Kahden lapsen välineet ovat käytettynäkin kalliit ja monot täytyy uusia melkein joka vuosi, vaikka parina viime talvena hiihtopäiviä on ollut etelässä yksi. Kamojen ronttaaminen kouluun täyden repun kanssa on raskasta. Perheen yhteiseksi harrastukseksi tästä ei ole moneen vuoteen, sen verran hidasta kehitys on.

Miksi siis vaivautua?

Hiihto ja luistelu ovat niin itsestäänselvä osa suomalaiskansallista kulttuuriperintöä, että harva kyseenalaistaa opetuksen tarpeen. Vaikka asumme pohjoisessa, ei hiihtäminen (sen enempää kuin luisteleminenkaan) ole nykyään mikään välttämätön taito, mutta tavallaan se kuuluu yleissivistykseen siinä missä koripallokin.

Minut peruskoulu opetti lähinnä vihaamaan hiihtoa. Susihuonoilla välineillä kerran talvessa läpisudittu hiihtokilpailu, johon meitä ei tietenkään valmennettu millään tavalla, oli mielestäni silkkaa kidutusta.

Löysin hiihdon uudelleen parikymppisenä monen vuoden ehdottomuuden jälkeen. Muutin lähelle merenrantaa ja silloinen poikaystävät usutti jäälle hiihtämään. Tasaisella hangella, auringonpaisteessa ja ilman kiirettä oli oikein mukavaa sivakoida. Syke nousi, mutta niveliin ei sattunut. Treeni otti koko kroppaan, mutta vauhdin sai määrätä itse. Taukojakin sai pitää. Mikäs siinä istuskellessa kaakaon ja voileipien kanssa.

Aloin lämmetä lajille ja ostin ensimmäisen suksuparini. Sen jälkeen kilometrejä on kertynyt tasaiseen tahtiin. Nykyään hiihto on ainoa postiivinen asia, jonka talvesta löydän.

Ei ongelma ollut hiihto, vaan se hiihtämisen tarjoiluehdotus, jossa nautinto ja mukavuus eivät olleet missään roolissa.

Tätä yritän myös omallekin jälkikasvulle saada läpi: ulkoilun ja liikkumisen pitäisi olla kivaa ja rentoa. Kaikki kompuroivat ladulla alkuun ja oppimiseen menee aikaa.

Ja sitten pitää vain hyväksyä se, että jotkut haluavat mieluummin piirrellä sauvalla kukkia lumeen. Ja se, että kun kysyy kumpi on kivempaa hiihtäminen vai luistelu, vastaus on "pulkkailu".

Ps. Jos hiihto ei maistu, tsekkaa nämä:

1. Ovatko sukset ajan tasalla? Jos vanhat hikilaudat ovat ajalta, jolloin olit 20 kiloa kevyempi, pohjat ovat täynnä naarmuja ja kyljissä on murtumajälkiä, kannattaa setti päivittää uuteen. Sukset valitaan painon ja potkun mukaan, joten osta ne ammattilaiselta, joka mittaa pitoalueen.
2. Panosta sopiviin monoihin. Monon pitää tuntua siltä kuin jalassa ei olisi mitään, yleensä puoli numeroa isompi koko jeesaa. Ja huom kaikki räpyläjalat: löysin täydelliset monot Salomonin leveän lestin malleista.
3. Voitele: suksesta riippuen tarvitset pitoa ja luistoa. Huonon luiston kanssa voi jotenkin elää, mutta lipsuminen pilaa kaiken.
4. Tekniikka kunnossa? Hiihtokoulu ei ole huono ajatus jos suksi ei luista. Suomen latu auttaa alkuun.

Terveisiä perheestä

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen on tulossa Espoossa valtuuston käsittelyyn helmikuussa. Laki määrittelee vähimmäistason ja kunnat voivat erikseen päättää laskevatko tasoa vai eivät.

Tämä rajaus on mainio esimerkki siitä, kuinka monimutkaisia asiat ovat. Periaate kuulostaa helpolta: ne, jotka ovat syystä tai toisesta kotona, eivät saa kokopäiväistä päivähoitoa. Täysin loogista ja helppoa.

Paitsi silloin kun ei ole. Tähän väliin esimerkki elävästä elämästä.

Kun Snadi syntyi, Skidi oli jo nelivuotias. Meillä oli tien toiselta puolelta perhepäivähoitopaikka, jossa hän oli ollut puolitoistavuotiaasta lähtien - siellä oli tuttu pieni ryhmä, paras ystävä ja riittävästi toimintaa varhaiskypsälle ja lukemaan opettelevalle ipanalle. Jos luopuisimme paikasta emme ikinä pääsisi sinne takaisin.

Yritimme ihan vapaaehtoisesti pitää päivät lyhyinä, mutta Skidin palaute oli kylmää: tulette liian aikaisin - haluan leikkiä! Jep. Himassa vauva keskeytti leikit ja vei huomion.

Seuraavana syksynä elämä pisti jälleen pakan sekaisin: jäin työttömäksi. Luonnollisesti olimme hakeneet jo päivähoitopaikkaa ja saaneet sen käsittämättömällä hillolla samasta perhepäivähoidosta. Hohhoijaa. Taas olisi pitänyt ottaa molemmat lapset pois siitä hoitoryhmästä, koska työttömyyteni kesti yli kaksi kuukautta.

Kun sitten sain töitä, työt olisi pitänyt aloittaa jo seuraavan päivänä. Sain neuvoteltua kolmen päivän marginaalin, että ehtisin sopia käytännön järjestelyistä perheen toisen vanhemman kanssa.

Neljän vuoden ikäero on kehityksellisesti aika merkittävä.

Keskusteluissa virkamiesten kanssa on yllättänyt se, miten paljon käytännön järjestelyissä on edelleen epäselvyyksiä (hoitoajat, päiväkodin päivärytmi, ryhmäkoot, yksityiset päiväkodit, hoitotarpeen arviointi) ja jopa eettisiä kysymyksiä (miten kunta saa tiedon perheen työllisyystilanteesta, miten eroperheiden lapsia kohdellaan ja pitääkö päiväkodin tietää esimerkiksi isän masennuksesta?). Valtava hässäkkä - miksi?

Ehkä tosiaan pitäisi vielä kerran miettiä, miksi hallitus näkee subjektiivisen päivähoidon rajaamisen ylipäätään tarpeelliseksi. Sehän taisteltiin läpi nimenomaan naisten voimin laajalla puoluerintamalla 90-luvulla.

Huonossa taloustilanteessa pitää säästää? Nyt on jo nähty, että hallituksen laskelmat eivät toteudu, ihan jo siksi, että käytännön järjestelyt tulevat eteen. Selkeät säästöt saataisiin vain sillä, että oikeus poistettaisiin kokonaan.

Sitten on se näkökulma, että lapsen on aina parempi olla kotona. Mutta jos katsotaan, että lapsilla on todella oikeus kotihoitoon, astutaan kiinnostavalle maaperälle työssäkäyvien vanhempien kannalta. Pitäisikö toiselta vanhemmalta kieltää työssäkäynti?

Onko ongelma sitten subjektiivisuudessa? Siinä, että vanhempien tekemiin päätöksiin ja arviointikykyyn ei voi luottaa? Tuskin, koska vanhemmilla on edelleen täysin subjektiivinen oikeus jäädä kotiin lasten kanssa.

Kesällä 2013 Skidi luki jo sujuvasti.

Noh, tämä hyvin monitahoisesti kantaaottava pilakuva paljasti totuuden. Kun päivähoidon arvostus on nolla, on helppo unohtaa uudistukset ja keskittyä keppiin.

Jos päiväkotia käytetään viinanhakureissuihin, perheellä lienee muitakin ongelmia. Silloin lapsen etu olisi saada olla turvallisessa ympäristössä päiväkodissa. Jos taas kyseessä on herkkä lapsi, joka kärsii pitkästä päivästä päiväkodissa, tämä pitäisi ottaa esiin vasukeskusteluissa työllisyystilanteesta riippumatta: mitä vanhemmat voisivat tehdä, että päivät eivät venyisi? Ja yhtä lailla vastuu on päiväkodilla: miten päiväkotia voisi kehittää viihtyvyyden lisäämiseksi?

Ja uudistuksia kyllä kaivattaisiin.

Ihan ensimmäiseksi tarvitaan paljon enemmän viestintää päivähoidon mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista (esim. neuvolakäynnillä) ja sitten lisää niitä vaihtoehtoja vanhemmille, joille riittäisi kevyempikin palvelutaso. Lisäksi tarvitaan joustavuutta sekä hoitoaikoihin että laskutukseen. Digitaalinen kulunvalvontaa säästää henkilökunnan työaikaa ja paljastaa tarkalleen, miten lapset päivähoitoa käyttävät. Me maksamme koko viikosta vaikka Snadi on perjantaisin melkein aina poissa muskarin takia. Niinä muutamana perjantaina kun muskaria ei ole, tarvitsemme päivähoitoa. 

Ja paljon muutakin varmasti olisi tehtävissä kunhan vain ryhdyttäisiin keräämään ideoita ja testaamaan niitä. Keppiä ei tässä elämäntilanteessa tarvitse.

Jotta saataisiin Tallinnan viinavanhempien rinnalle todellisia perhetarinoita niin kertokaa te: millaisessa tilanteessa olette käyttäneet subjektiivista päivähoito-oikeutta?

Kymmenen syytä rakastaa helmikuuta

Tammikuu, check. Valtavan pitkä kuukausi, jonka suorittamisesta jaksan iloita vuodesta toiseen.

Olen yrittänyt opetella positiivista asennetta talvea kohtaan, turhaan. Minun on rehellisyyden nimissä myönnettävä, että positiivisuutta ei vielä ole se, että jättää vitutuksen tunteet vain sanoittamatta. Veikkaan, että olisin tähän ikään mennessä jo löytänyt sisäisen talvi-ihmiseni, jos sellaisesta olisi tässä ruumiissa häivähdystäkään.

Mutta nyt alkavat suupielet jo kääntyä hymyyn. Koska on ainakin kymmenen syytä rakastaa helmikuuta!

1. Kevät! Vaikka kyseessä on tilastollisesti vuoden kylmin kuukausi, lasken helmikuun jo alustavaksi kevätkuukaudeksi. Ja keväthän on aivan mahtavaa luontokuvausaikaa! Pääsen testaamaan uutta kameraani.

2. Maailma lakkaa olemasta hipihiljainen. Lempparilintuni mustarastas aloittaa ihan näillä näppäimillä. Menee ihan roska silmään, kun sen laulun ensimmäistä kertaa keväällä kuulee. Näin sen jo tänään hiippailevan puskan juurella, mutta vielä se ei luritellut.

3. Valo lisääntyy vauhdilla. Noin puolivälissä kuuta on se hetki, kun kotiin tullessa ei ole pilkkopimeää. Ylipäätään hämäräkytkimellä varustetut yölamput lakkaavat palamasta päivällä.

4. Pyöräilykausi alkaa - ainakin kahden edellisen vuoden perusteella - joten työmatkani lyhenee puolella tunnilla. Tammikuussa en päässyt kertaakaan, koska pidin pakkasrajana kymmentä astetta (liian nössöä?) ja lumimyrskyssä taas en luottanut kaupungin aurauspriorisointiin.

5. Nopeat hiilarit: Runebergintorttu ja laskiaispulla. Oikeastaan helmikuuta voi rakastaa jo ihan vain näiden kahden leivonnaisen takia.

6. Hiihtolomareissu etelään. Testaamme karmaa ja menemme samaan kohteeseen, joka ei ole vielä pettänyt. Tavoitteet nolla. Jos saan luettua vähän kirjaa ja naamaan vähän väriä, olen tyytyväinen.

Kuva Puerto de Moganista viime vuodelta.

7. Täytän vuosia. Koska tämä nelikymppisajanjakso näyttää olevan ihan elämän kevättä, on lupa odottaa seuraavaltakin vuosirenkaalta kaikkea siistiä. Kuten kakkua ja skumppaa.

8. Mökkikausi alkaa. Kun päivä vähän pitenee voi lähteä testaamaan elämää ilman kaukolämpöä ja juoksevaa vettä mökille. Saaristo on jäiden lähdön aikaan ihan huikeimmillaan.

9. House of Cardsin kolmas tuottari. Ah, poliittista kähmintää, joka ei ole minun ongelmani. Täydellistä.

10. Last but not least: kaipaan uusia ulvonnan aiheita. Olen jo aivan kyllästynyt kersojen lumitilannekiukutteluun: joko lunta on liikaa, liian vähän, se on vääränlaista, pulkka ei luista, varpaat jäätyy luistimissa ja ladulla lipsuu. Sen sijaan kuvaan astuvat pälvet, jääpuikot, purolutraus, aamuisin riitteessä olevat lätäköt ja mikä parasta voimme avata uuden luontoretkeilyvuoden 2016.

Olen niin valmis!