Uusi alku Tampereelta

Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Olen ollut hieman elvytyksen tarpeessa helmikuusta 2020 lähtien. Kukapa ei? Kun Visit Tampereen Pirjo kysyi, millaista reissua olisin nyt syksyllä vailla, vastasin empimättä, että sellainen kahden koronaan ja elämään uuvahtaneen naisen sielunhoidollinen kulttuuriretriitti olisi aika jees. Koska loppujen lopuksi keski-ikäisen unelmaloma ei paljoa vaadi: jos reissu sisältää ystävän seuraa, kunnon yöunet hyvällä patjalla, hotelliaamiaisen ja ylipäätään jonkun muun laittamaa ruokaa, lasin viiniä siellä täällä ja matalan kynnyksen viihdettä kaupungilla, teatterissa tai galleriassa, ollaan hyvän elämän ytimessä. 

Sain juuri sitä mitä tilasin. Tampereen junaan hyppäsi kanssani hyvä ystäväni, kolmen pojan äiti, joka oli yhtä buuttauksen tarpeessa kuin minäkin.

Kun edellisen kerran kävin Tampereella, olin liikenteessä talvella ja lasten kanssa, jolloin painopiste oli koko perheelle sopivassa ohjelmassa. Nyt meillä oli mahdollisuus vetää läpi aikuisten setti – ja ilolla vedimmekin! Rakastan kävellä kaupungilla ja piipahdella hetken mielijohteesta erilaisiin liikkeisiin (mitä lapset eivät juuri rakasta), joten pistimme lenkkarit jalkaan ja hyppäsimme junaan. 

Yövyimme aivan Tampere-talon vieressä sijaitsevassa uudehkossa Marriot Courtyardissa, joka oli iloksemme aivan ratikkareitin varrella, joten pääsimme testaamaan myös upouutta kulkuvälinettä.

 

Alla siis jakoon Tampereen vinkit! Tehkää perässä tai muokatkaa oman maun mukaan: 

Kauppahalli

Ra-kas-tan kauppahalleja. Kaupungin pulssin voi käytännössä käydä mittaamassa kauppahallin käytäviltä: onko porukkaa, millaisia kauppiaita kojuista löytyy, tuoksuuko pulla, kahvi ja kukkakimput ja millaiset tuliaiset saan mukaan. Me tutustuimme Tampereen halliin Doerzista löytyvällä Aikamatka kauppahallin makuihin ja historiaan -kierroksella, jonka veti opas Pirjo Rantanen. Suosittelen lämpimästi! Tarinat 120-vuotiaan kauppahallin arkkitehtuurista, vaiheista (se oli menossa jopa purkuun!) ja kauppiaista kiinnittävät paikan kiinnostavalla tavalla kaupungin historiaan ja kulttuuriin. 

Kävimme syömässä Pyynikin munkkikahvilan munkkirinkilät, maistelemassa Tallipihaltakin löytyvän Suklaapuodin konvehteja ja ihastelemassa La Marée äyriäisbaarin shampanjavalikoimaa. Ja vegaanit: käykääpä tsekkaamassa ravintola Leon menu! Kierroksemme päättyi juustojen ja viinien makumaailmaan Juustosopen asiantuntijan johdatuksella. Nämä kaikki sopivat erityisen hyvin naisten reissun ytimeksi. 

Tampereen Työväen Teatteri

Parin vuoden kulttuurivajareiden täyttämiseksi kävimme tietenkin myös teatterissa. Kellariteatterin puolella menevä Nyotaimori pistää katsojan puntaroimaan erittäin ajankohtaista teemaa: modernin työelämän vastuullisuutta. Absurdeja käänteitä saava näytös naurattaa ja itkettää vuoron perään kun halpatyövoimalla ommelluille empowerment-rintaliiveille suunnitellaan mainoskampanjaa. 
Ps. Spoilaamatta juonta kerron, että tarina lava-autokilpailusta on tosi, googlasimme.

Sara Hildenin taidemuseo: Marcel Dzama / Tonight we dance

Tässä näyttelyssä verkkokalvot saavat kyytiä. Kanadalaisen taiteilijan värikkäissä ja surrealistissa teoksissa (piirustuksissa, tauluissa, videoissa ja installaatioissa) tanssivat iloisessa sekamelskassa konekiväärein varustellut ballerinat, eläinpukuiset ihmiset ja populaarikulttuurin satuhahmot, sanalla sanoen täyttä dadaa. Huh. Tästä näyttelystä poistuu aivokuori niin täynnä ajatuksia, että ystävättärelle ne upposivat ihan alitajuntaan ja uniin asti.

Milavida: Paluu 20-luvulle

Tampereen kosmopoliittien Nottbeckien elämästä kertova näyttely on saanut tänä vuonna seurakseen 20-luvun elämästä kertovan vaihtuvan näyttelyn, jossa kurkistetaan sadan vuoden takaiseen elämäntyyliin, viihteeseen, muotiin ja muotoiluun. Kierrokseen kannattaa varata kunnolla aikaa, sillä teemoitetuissa tiloissa ja vitriineissä jaetaan valtavasti tietoa niin tekstin kuin videonkin muodossa. 

Ravintola Villit ja viinit

Ravintola Kajon kylkeen avattu söpö pieni (toimii first come first served -periaatteella)) drinkkiravintolaksi itseään tituleeraava Villit ja viinit on ihastuttava yhdistelmä perinteistä kulinarismia ja luovaa hulluutta. Menu on lyhyt mutta sitäkin laadukkaampi ja annosten kylkeen kaadetaan lasiin luonteikkaita viinejä. Omalaatuisesta tunnelmasta mainittakoon se, että tässä paikassa on täysin sallittua hengata tiskillä drinkin kanssa tai vetää koko menu läpi, tarjoilut hoidetaan tarpeen mukaan.

Ravintola Henriks

Astetta fiinimpää tunnelmaa mutta silti konstailematonta sesonkiruokaa tarjoilee Henriks. Älä anna valkoisten pöytäliinojen hämätä, palvelu on sydämellistä ja ruoka rennon tyylikästä. Tämä keikka kannattaa yhdistää Tampereen Työväen Teatterin näytökseen, sillä ravintola sijaitsee aivan Hämeenpuiston kupeessa. Erityismaininta myös kasvismenusta, jonka starttaava sienikeitto oli lähes uskonnollinen kokemus. (Muista pöytävaraus, tupa oli lauantaina täynnä.)

Ravintola Periscope

Korkeita paikkoja ja kaupunkihorisonttia rakastavalle on Tampereella paljon viihtymisvaihtoehtoja. Me kävimme pitkän päivän jälkeen lepuuttamassa väsyneitä jalkojamme (askelia kertyi päivän mittaan 25K) ja nauttimassa lasilliset kuplivaa Ratinan katolla, ravintola Periscopen loungessa. Kun katselimme kaupungin valojen heijastuksia mustassa vedessä ja kuuntelimme taustalta ihmisten naurua ja puheensorinaa, ystävä totesi, että voisi itse asiassa asua Tampereella. Komppaan.  

Ravintola Muusa

Olympiakorttelissa sijaitseva brunssiravintola Muusan visiitti kannattaa ottaa aina ohjelmaan. Tämän parempaa brunssia, jossa palvellaan niin vegaanit, kasvis- kuin sekasyöjätkin, tuskin Suomesta löytyy. Kolme asiaa: Varaa pöytä. Mene nälkäisenä. Kieri hotellille.

Tampereen design-kortteli: Seele ja Palmroth

Jos kotiverkkareista kuoriutuminen taas toimistokelpoiseksi kuumottaa tai haluat vain nähdä millaisilla siivillä suomalainen muotoilu tällä hetkellä lentää, kannattaa piipahtaa Tampereen design-korttelin liikkeisiin. Tarkempaa infoa löytyy tästä kartasta.

Aivan Kauppahallin vierestä löytyy suomalaisen designin kivijalkaliike Seele, josta löytyy laadukkaita suomalaisten merkkien pukineita arkeen ja juhlaan, myös plussakoossa. Ystävä panosti neuleisiin, minä taas en sattuneesta syystä voinut ohittaa Kaikon puuma-kietaisuhametta, joka tuntui tukevan hot girl summer -teeman jatkamista joulukuulle. 

Samalla kadulla sijaitsee myös perinteikkään kenkäliike Palmrothin pieni showroom ja myymälä, joka on aina piipahtamisen arvoinen. Tällä hetkellä eniten pakataan matkaan kuulemma näitä ketjuloafereita.

Kotimatkalla junassa totesimme saman asian kuten aina: aika loppui kesken, taas. Viikonloppu on aivan liian lyhyt periodi kaupunkireissuun, oli kyseessä sitten Tampere tai Tukholma. Olisin mielelläni osallistunut ainakin tampereenkiäliselle kävelykierrokselle tai piipahtanut vakoilumuseossa! Ensi kerralla täytyy myös varata aikaa second hand -kierrokseen. Ja siihen äyriäisbaariin. Ja Pyynikin näköalatornille. Ja talviuintiin. Ja...

Ps. Jos syyslomasuunnitelmat ovat vielä auki, kehotan kurkistamaan Tampereen tarjontaa, jossa on niin karmivaa karnevaalia kuin valotaidettakin.  Ja tietenkin kestohitti pupukahvila. 

Tämä omituinen turboahdettu kesä

Elokuu rysähti syliin vähän samalla tavalla kuin kesäkuu, tuli vain jostain takavasemmalta ja kiilasi ohi ja kiihdytti niin, että yskin pölyä. Sitten akoivat koulut, eikä minun tarvinnut enää miettiä kaikkia päivän aterioita ja ohjelmanumeroita. Ja nyt, aivan yhtäkkiä on syyskuu. Mitä tässä välissä oli?

En oikein missään vaiheessa ehtinyt tämän turboahdetun kesän kyytiin. Ainoat selkeät (ilmeisesti proseccon kirkastamat) muistikuvani ovat Hangon regatasta ja merkittävimmät tapahtumat koskivat nilkan taittamista koiraa ulkoiluttaessa. Lopun aikaa oli vain aivot sulattava helle ja tietokone. Ikimuistoinen sinkkukesäni jäi suutariksi. 

Astuin kuoppaan ja olen käyttänyt koko kesän hirveää nilkkatukea.

Ensinnäkin oli helvetisti töitä. Ajattelin aluksi, ettei heinäkuussa tapahdu mitään, mutta kävi juuri päinvastoin: oli vilkkaampaa kuin koko keväänä ja kesälomani oli suoraan jostain yrittäjyyden pilapiirroksesta. Puhuin puhelimessa, tein tarjouksia, pidin etäpalavereita, kontaktoin kumppaneita ja suunnittelin tulevaa samalla kun hikoilin olohuoneessa hihattomassa t-paidassa ja pikkareissa ilman ilmalämpöpumppua.

Toiseksi, vuoroviikkovanhemmuudessa on opettelemista. Kirjoitan tästä vielä pitemmin, mutta käytännössä elän kaksoiselämää, joista toinen muistuttaa opiskeluvuosia. Olen koko ajan matkalla jonnekin, ostan ruokaa yhdelle, syön mitä sattuu. Eikä se toinenkaan elämä ole entisensä: pitää pystyä vaihtamaan sinkkuelämästä perheenäidiksi ja päinvastoin sen viiden minuutin aikana, joka kestää kävellä yksiöstä rivariin, tehdä ruokaa isoja satseja, muistaa mitä piti kommunikoida Wilmaan ja mitä WhatsAppin perheryhmään, ja pestä pyykkiä. Helmasyntini on aina aliarvioida siirtymiin, muutokseen ja tottumiseen menevä aika. Ei kehitystä tässä. 

Kolmanneksi ajankäytön suunnittelu on kertaluokkaa haastavampaa. Pitäisi oppia tekemään tuplasti suunnitelmia sekä itselleen että lasten kanssa, erityisesti lomilla, jos haluaa yhdistää ystäväperheen aikataulut. Tämähän sopii luonteelleni kuin otsatukka sialle. Valitettavasti mitään pillittämisen mahdollisuutta ei ole vaan tämä on otettava haltuun. 

Ja sitten tuli ilmastoraportti, maanjäristys, Taleban ja elokuun viimeinen päivä, ja nyt on vaikea päättää, mistä ahdistuisi eniten. "Hyvä".

Plussapuolelle laskettakoon, että sain toisen koronashotin lisäksi myös myös kirjoitusinspiraationi korkojen kera takaisin ja minulla on kerrankin tarjota kustantajalle suht valmista tekstiä epämääräisen himmelin sijaan.

Jotenkin tähän syksyyn lähteminen tuntuu vaikealta. Tarvitseeko sitä vielä aloittaa? Vai pitääkö haaveilla elämäni sinkkusyksystä?

Please advice.

Ero ja asumisjärjestelyt: millä eri tavoin asumisen voi järjestää?

Tämä yhteiselämän käytännön lopettaminen on massipäällikköjen hommaa. 

Kun pohdimme erilaisia vaihtoehtoja Oikotien, taskulaskimen ja pankin lainalaskurin kanssa, kävi hyvin nopeasti hyvin selväksi, että tarvitsemme jonkin luovan ratkaisun perinteisen sijaan. Yhtä isoa 4h perheasuntoa ei puoliteta näillä huudeilla kahdeksi pienemmäksi 4h perheasunnoksi ilman merkittävää lisävelkaa. Johon taas kummallakaan ei ole rahkeita, etenkään koronan aiheuttaman talousmoukaroinnin jälkeen.  

Vuoroviikkoasumisen malli, jossa lapset asuvat joka toisen viikon toisen vanhemman luona, on yhteishuoltajuuden toteuttamisessa suosituin vaihtoehto. Ero on usein rankka fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen prosessi, johon liittyy valtavasti erilaisia tunteita ja tarpeita, varsinkin jos välit ovat kireät. Tunnistan itsekin henkisen tarpeen pöydän putsaamiseen. Bonuksena tässä on se, että jos lapset ovat itsenäisesti kulkevassa iässä, toista vanhempaa (ja tämän mahdollista uutta kumppania) ei välttämättä tarvitse nähdä lainkaan. Poissa silmistä, poissa mielestä. 

Jos taas välit ovat hyvät, mahdollisuuksia on enemmän. Silti asumisneuvotteluissa vaaditaan joustoa tilanteessa, jossa ei enää tarvitsisi joustaa. Nyt kun kerrankin saisi päättää kaiken itse, neuvottelut ex-kumppanin kanssa voivat tuntua vähän... väkinäisiltä. 

Päätimme silti yrittää. Me erosimme ystävinä ja haluamme säilyäkin sellaisina ihan jo itseisarvollisesti, mutta toki myös vanhemmuuden näkökulmasta. Mutta millä ratkaisulla selviämme a) vähimmällä välppäämisellä ja b) pysymme budjetissa? Ja mitä muita vaihtoehtoja edes on? 

Käytännössä erilaisia komboja löytyi ihan jos tuttavapiiristä yllättävän paljon.

• Lapset asuvat arkisin enimmäkseen toisella vanhemmalla (yleensä jostain käytännön syystä kuten koulumatka) ja ovat enemmän toisen vanhemman kanssa lomilla.
• Vanhemmat asuvat aivan naapureina ja lapsi saa itse valita kumman luona viettää yön. 
• Lapset asuvat eri osoitteissa, toinen isällään, toinen äidillään.
• Kimppakämppä eronneen ystävän kanssa, jolla samanikäinen lapsi/lapsia.
• Lapset jatkavat samassa osoitteessa ja vanhemmat asuvat vuoroviikoin joko omassa tai yhteisessä pienemmässä asunnossa.

Ehkä olennaisinta oli huomata, että nämä ovat kaikki kompromisseja johonkin suuntaan, aivan kuin se parisuhdekin on. Kaikissa ratkaisuissa on mietittävä, kuka joustaa ja mistä, mikä on taloudellisesti mahdollista ja mikä ei, sekä mitä riskejä ratkaisuun sisältyy. Epämukavuusaluetta ei voi täysin välttää.

Kaikki pohtiminen kannattaa aloittaa neuvottelulla pankin kanssa, josta saa raamit liikkumavaralle. Me saimme järkkäiltyä lainojamme niin, että saamme vuokrattua aikuisten vuoroviikkoyksiön tästä lähimaastosta pienellä lisäkululla. Lapsetkin olivat tyytyväisiä, sillä aikuisten ramppaaminen on huomattavasti helpompaa kuin kersojen. Tämä on joka tapauksessa muutaman vuoden mittainen välivaihe, kunnes Teini irtoaa omalle kiertoradalleen. Sitten mietitään uudestaan.

Huh. Kylläpä vapautui kapasiteettia aivoista tämän harjoituksen jälkeen! Voitte odottaa tähän blogiin vähän enemmän elämää. 

Ps. Niin ja se vuoroviikkoasuntokin löytyi. Voin ensi viikolla pitää virtuaalikierroksen, jos kiinnostaa!

Otetaanko vielä kerran?

Olimme istuneet Snadin kanssa soittohuoneessa jo puolitoista tuntia. Uuvutti. Minä kuvasin, Snadi soitti kitaraa. Yritimme tallentaa kahta vaikeahkoa kappaletta, jotka piti lähettää seuraavana päivänä musiikkiopiston pääsykokeeseen. Ei sujunut. Kuvaaminen jännitti, näpit hikosivat ja aina meni jossain kohtaa väärin, mutta jostain syystä kumpikaan ei – täysin perusluonteensa vastaisesti – halunnut lyödä hanskoja tiskiin. 

– Otetaanko uudestaan? 

– Otetaan.

Oma suhteeni treenaamiseen ei ole mitenkään hyvä. Olen huithapeli. Harjoittelu on pääsääntöisesti tylsää. Perusasioiden kertaamista, toisteista, monotonista, hohhoijaata, saman asian jankuttamista, samassa asiassa epäonnistumista. Olinkin hyvin pitkään sitä mieltä, että jos en pärjää (=ole paras) jossain asiassa ilman treeniä, kyseessä ei ole minun lajini. En osallistu, kiitos ja kuulemiin.  

Vasta romaanin kirjoittaminen tuuppasi ensimmäistä kertaa eteeni sellaisen haasteen, jossa täyttyi kolme avainkohtaa: 

a) motivaatio oli hyvä jolloin halusin onnistua, 

b) päämäärä oli konkreettinen eli tiesin, mitä tavoittelen ja 

c) uskoin että pystyn siihen jolloin koin tavoitteen saavuttamisen olevan mahdollista. 

Prosessi kuljetti itseään. Mitä enemmän tein töitä, sen selkeämmäksi kävi päämäärä. Teksti parani kun sitä hioi ja aloin uskoa, että käsikirjoituksesta tulee jossain vaiheessa kirja. Ja vaikka en aina ollut varma, kirjoitinko mitään järkevää, kustannustoimittaja oli. Minulla oli apua. Ja jokainen muistaa oikea-aikaisen kannustuksen loppuikänsä.

Nämä avainkohdat olivat läsnä myös soittohuoneessa. Snadille kirkastui videoiden kautta, mitä yritimme tehdä. Me tunnistimme ongelmia ja korjasimme niitä. Kunnianhimo nousi sitä mukaa mitä pitemmälle biiseissä päästiin virheettömästi. Samalla myös iskettiin stoppi sille myrkylliselle ajatukselle, että minä olen huono enkä osaa. Tuo huonouden ajatus on nimittäin este yrittämiselle.

Et ole huono vaan alussa. Kehityt kun treenaat. Otetaan uudestaan.

Ja vaikka en osaa itse soittaa kitaraa (en tunne edes nuotteja), olin ihan vain seurana, sparraamassa. Kannustin, mutta myös totesin, että tuo oli liian iso moka tuohon kohtaan. Hövelin ihmisen on hyvin vaikea olla pikkutarkka ja siinä riittää haastetta edelleen: rima pitää pystyä joskus asettamaan korkeammalle kuin tällä luonteella jaksaisi. 

Saimme lopulta pari kelvollista versiota kappaleista purkkiin ja painuimme nukkumaan. Seuraavana aamuna Snadi kysyi, mennäänkö vielä videoimaan kertaalleen. Uni oli tehnyt tehtävänsä: saimme molemmista kappaleista talteen vähintäänkin ysin versiot.

Snadi totesi session jälkeen tyytyväisena, että ei haittaa, vaikka hän ei pääsisi sisälle, hän oli tehnyt parhaansa. Ja se piti paikkansa. Kai yksi määritelmä sille on, että tilanteessa on enemmän yritystä kuin on taitoa.

Lisäksi kokemuksena oman parhaansa tekeminen on tärkeä. Oma paras ei kovin usein – jos koskaan – tule ilmaiseksi, treenaamatta ja ilman vaivannäköä. Ja kun on kerran tehnyt parhaansa, tietää, mitä se vaatii. On aivan mahdollista olla omalla parhaallaan maalissa voittajana, jos ei nyt niin sitten myöhemmin.

ADD-nainen äitinä eli kuinka en hurahtanut vauvoihin

Kaikenlaista näpertelyä rakastava Teini ent. Skidi on koronavuoden aikana kehittynyt taitavaksi leipuriksi ja nauttii siitä. Omena putoaa joskus hyvin kauas ja niin on tarkoituskin.

Muistan ikuisesti erään äitiyskeskustelun. Eräs kanssaäiti totesi, että äitiys on hänen mielestään ihanaa, koska hän on antanut itsensä hurahtaa äitiyteen. Tämä hurahdus näkyi vauvahuumana, johon liittyi soseuttamista, loruttelua ja vaatteiden ompelemista. Tulkitsin, että hänen mielestään omat vaikeuteni äiti-identiteetin kanssa johtuivat nimenomaan tästä hurahtamiskyvyttömyydestä, jonka tunnistin itsekin. En saanut hoivaamisesta iloa.

En silloin tiennyt, että minulla oli äitiyteen poikkeuksellisen huonot eväät jo neurotasolla. Tai tiesinhän minä, tavallaan. Olin jo pitkään ajatellut, etten halua lapsia lainkaan, sillä mikään siinä ei erityisemmin vedonnut minuun. Tiesin, että kyllästyn helposti, en nauti rutiineista vaan spontaaniudesta, ajantajuni katoilee aivan eri skaalassa kuin muilla, minun on vaikea tulkita toisten ihmisten ajatuksia ja teen mielelläni montaa asiaa yhtäaikaa. Persoonani ei jotenkin sopinut ollenkaan yhteen lapsiperhemielikuvieni kanssa, jossa keskiössä oli valtava määrä itselleni vieraita ja jopa tylsiä asioita.

Näin jälkikäteen on hämmästyttävää, miten täsmällinen epämääräinen ajatukseni oli. Munasarjani eivät hurahtaneet äitiyteen sen enempää kuin minäkään, joten koin olevani vauvan kanssa aivan väärässä paikassa ja ympäröity ihmisillä, joilla selvästi oli menossa aivan erilainen elämänvaihe kuin minulla. Näiden pätevien, energisten ja neuvokkaiden naisten maailma ei räjähtänyt unen ja liikunnan puutteesta ja jatkuvista keskeytyksistä, he kukoistivat. Minä näin painajaisia, että olin raskaana. Edelleen yksi ahdistavimmista painajaisistani koskee sitä, että huollettavanani on vieras lapsi. Toisen työ, toisen painajainen, heh.

Olen tämän blogin olemassaolon ajan toitottanut kahta kokemukseeni kiinteästi liittyvää asiaa. 

Lisääntyminen ei ole kansalaisvelvollisuus eikä huoltosuhde ole naisten vastuulla. Ei äitiys välttämättä tuo mitään onnen tai naiseuden täyttymistä, vaan voi käydä aivan päinvastoin. Ja ei, et edes välttämättä kadu päätöstäsi. En tiedä, mistä itsekkyydellä syyllistäminen ja yksinäisellä elämällä pelottelu kumpuaa, mutta on selvää, että lapsettomuuden valinnut nainen voi elää aivan yhtä vajaata tai täyttä elämää kuin äitikin, erilaista toki. 

Äitiyskokemus ei ole universaali. Joillekin äitiys on luontaista ja helppoa, joillekin ei. Jotkut pystyvät myös tekemään veroilmoituksen ajoissa, täyttämään valtavia numeroexceleitä ja keskittymään itse uutiseen, vaikka kirjeenvaihtajan hiukset heiluisivat hassusti tuulessa. En pysty samaan vaikka haluaisin ja yrittäisin, sillä hurahtaminen ei ole valinta. Suosittelen hakeutumaan niiden ihmisten seuraan, jotka tunnistavat samoja haasteita, ja etsimään ratkaisuja niiden kanssa, jotka eivät lyttää kokemustasi, vaikka se tarkoittaisi, että et olisikaan parhaimmissa bileissä mukana. Tarkkaavaisuushäiriöinen nainen voi olla mainio äiti, mutta hän jos kuka tarvitsee tukirakenteita, neuvolaa, ystäviä, noutoruokaa, lastenvahteja ja kasvatuskumppaneita, mieluummin useampia, jotta hän voi keskittyä siihen, missä on parhaimmillaan. Lasten isän on syytä varautua ottamaan vastaan paljon perinteistä stereotypiaa laajempi rooli. 

Suhteeni äitiyteen on parantunut vuosi vuodelta. Rakastan isoja lapsiani, joista ei tarvitse huolehtia koko aikaa ja joiden vessahätää ei tarvitse arvailla. Päinvastoin, he haluavat tietää, olenko muistanut syödä lounasta ja antaa Wilmassa luvan metsäretkeen, jota pyydettiin jo kolme päivää sitten. 

Huomaan, että tästä matkasta on jäänyt myös arpia. Ryhdyin äidiksi aivan liian takki auki, pohtimatta. Tunnen ajoittaista epäuskoa siihen, uskallanko yrittää mitään, mistä en ole sataprosenttisen varma. Minua vaivaa myös omituinen vastuunpakoilun tarve. En halua ottaa hoitaakseeni mitään, mitä en ymmärrä tai mikä ei ole pakollista, hyi. Puolustan raivoisasti oikeuttani omaan tilaan ja aikaan enkä tee kompromisseja harrastusteni kanssa. Ja vauvoja kavahdan varmasti ikuisesti. Olen kuitenkin oppinut toivottamaan muiden vauvoista onnea, koska useimmat äidit sitä tuntevat.

Sinulle neuropsykiatrinen kohtalotoverini haluan antaa virtuaalisen äitienpäivähalauksen jo nyt, koska sunnuntaina en kuitenkaan muista. Olet selvinnyt ihan sairaan vaikeasta setistä, todennäköisesti ihan hyvin. Olet ylittänyt itsesi satoja kertoja, oppinut pyytämään apua ja priorisoimaan, nyökkäillyt kaikille hyvää tarkoittaville neuvoille ja itkenyt vasta kotona. Sinä olet riittänyt puutteinesi ja vahvuuksinesi, vaikka polvet ovat puhki ja tukka hätäponnarilla.

Lapsi on kasvanut ilman hurahdusta, koska meitä äitejä on ollut maailman sivu aivan valtavan moneen junaan.