Hidas, hitaampi, rakennusprojekti

Kaupallinen yhteistyö: Fennia

Aah. Istun lämpimällä laiturilla ja uitan varpaita meressä. Saunan ovi kolahtaa, kun lapset siirtyvät terassille vilvoittelemaan. Seuraan katseellani, kuinka haikara lentää poukaman yli pesälleen. Rantaan kulkee kauniisti kiemurteleva liuskekivipolku, jota reunustavat jylhät männyt. Ylempänä rinteellä kohoaa harmaa hirsitalo, jossa on isot ikkunat merelle. Puutarha näkyy kosteikon luona, siellä kasvaa perunaa, omenapuita ja tuuheita vadelmapensaita... 

Tähän se sellainen skriik-ääni, jossa magnetofonin nauha katkeaa. Mökkiprojekti on vielä aivan vaiheessa ja männyt metrin korkuisia. Ensi kesänä tontilla on korkeintaan tentsile ja pitkospuut, eikä minun tarvitse vielä miettiä, mitä kautta vedetään sähköt ja kuuluuko palju mökkivakuutukseen.

Olen kärsimätön ihminen. Kun saan idean – liittyi se sitten mihin tahansa muutokseen tai hankintaan –  haluan aina toteuttaa sen välittömästi. Ja kun sanon välittömästi, tarkoitan tänään. Jos olen saanut ostettua unelmieni mökkitontin, tokihan siellä pitäisi voida mökkeillä seuraavana kesänä.

Olen oppinut hillitsemään tätä luonteenpiirrettä ajan mittaan. Olen kantapään kautta huomannut, että hyvät päätökset tarvitsevat pysähtymistä ja aikaa. Hyvin yksinkertaisetkin operaatiot pitää suunnitella: verhojen vaihtoon menee kaksi kaksi viikkoa, sillä minulta puuttuu aina oikeat klipsut eikä kankaan pituus riitäkään patterin yli.  Hetken mielijohteen perusteella toimiminen aiheuttaa aina sekamelskaa ja tupladuunia. Olen liian monta kertaa päätynyt miettimään what was I thinking? 

Arkkitehti-appiukkoni on sanonut, että asunnossa täytyy asua ennen kuin sen voi remontoida. Olin aluksi eri mieltä. Kaikki korjaukset ja muutokset on tietenkin kätevää saada alta pois ennen muuttoa, mutta nyttemmin olen kääntänyt takkia. Meidän piti viime syksynä tehdä valaisimien uudelleensijoittelua, sillä muutamassa vuodessa tajusimme, miten luonnonvalo osuu asuntoon. Näin jälkikäteen ajateltuna purimme myös yhden seinän turhaan ja toisaalta taas eteisen lattia jäi tekemättä. Oikea priorisointi näkyy vasta jälkikäteen. 

Kärsivällisyys on ystävä – vakuutus siitä, että lopputuloksesta tulee parempi. Ja mitä suurempi rahallinen panostus on, sen tärkeämpää on käyttää harkintaa ja olla ryntäämättä toteutukseen.​ 

Erityisesti rakentamisprojektissa on pohjatyöt tehtävä huolellisesti. Mökkitontti yhdistyy appivanhempieni omistamaan niemennokkaan, joten on järkevää miettiä koko alueen tulevaisuutta lasten kannalta, joille koko kattaus lopulta jää perinnöksi. Suunnitteluun on myös syytä käyttää ammattilaisia, jotta tie kulkee järkevästä kohdasta, laituriin voi kiinnittää veneen ja saunan terassille paistaa ilta-aurinko. Tämä (jos mikä) ei ole kaikki-mulle-heti-nyt –projekti, vaan aikajana, jolle mahtuu paljon välietappeja ja elämää. Siihen hetkeen, jossa istun laiturillani saunan jälkeen täydellisessä idyllissä, ei ole kahden eikä välttämättä edes viiden vaan ehkä kymmenen vuoden mittainen matka. Lisäksi lapsiperheen elämässä viisikin vuotta on jo suorastaan ikuisuus, jossa kaikki on toisin. 

Unelmien kypsyttelyn saa onneksi aloittaa heti.

Istun taas laiturilla kesällä 2030. Elämäni citymaalaisena on asettunut uomiinsa. Olen saanut saunoa yksin, sillä Skidi on lähtenyt käymään Snadin kanssa autolla Turussa. Kun katson rinteeseen päin, näen aitauksen, jossa on aasi ja alpakoita, ja kanalan, jonka pihalla kuopsuttaa mustia kanoja. Vieressäni istuu koiraystävä, kuonostaan jo hieman harmaantunut.  

*Olen ollut Fennian asiakas jo 15 vuotta ja yhteistyö jatkuu tämänkin unelman toteuttamisessa.

Millainen joulu tänä vuonna tulee?

Eilen se iski. Oli niin loputtoman harmaata, märkää ja synkkää, että päätin laittaa jouluvalot. Lähdin hakemaan varastosta harmaata joululaatikkoa, joka sisältää käytännössä kaiken mitä minun jouluuni kuuluu. Laatikon hakeminen on yleensä elämässäni ihan merkittävä ilon aihe, joulun starttilaukaus, mutta tällä kertaa ilo puuttui. Vähän alkoi arveluttaa, mitä tästä joulusta 2020 oikein tulee?

Jos ketään ei voi tavata, joulupukin pitäisi antaa lahjat Teamsin kautta, talous on kuralla eikä minnekään voi matkustaa, mitä joulusta jää jäljelle? Ja anteeksi nyt mutta olen himaillut aivan tarpeeksi tänä vuonna nauttiakseni siitä enää erityisesti. Olisin todella valmis normaaliin elämään ja toimeentuloon, mutta sitä ei ole tiedossa kuukausiin. 

Tästä on siis tulossa kummallinen joulu, mutta toisaalta, onhan noita kummallisia jouluja ollut aikaisemminkin. Muistan elämästäni muutaman erityisen outotunnelmaisen kuusijuhlan.

Jouluna 1990 olimme Kanarialla. Mutsi ei halunnut eron jälkeen järjestää minkäänlaista joulua, joten hän päätti kiertää koko aiheen ja lähteä aurinkolomalle. Meillä oli pieni kinkku ja muovinen pöytäkuusi matkalaukussa ja lahjat hankittiin ostarilta. Tunnelma oli aivan katossa mutta ei kylläkään jouluinen.

Vuonna 1993 työskentelin Lontoossa au pairina. Minulla ei ollut rahaa lähteä käymään jouluna kotona, joten vietin aaton yksin isäntäperheen kotona, sillä perhe lähti sukuloimaan Cornwalliin. Söin ranskalaisia ja luin kirjoja, ulkona oli 12 astetta lämmintä. Osallistuin perheeni jouluun lankapuhelimitse ja korvaani kuumotti pitkän puhelun jälkeen kun kävin nukkumaan.

Sitten on pari aika blankoa joulua.

En oikeastaan muista juuri mitään joulusta 2010. Minun jouluni muuttivat muotoaan, kun äitini kuoli. Emme menneet loppuillaksi mutsille riitelemään veljieni kanssa Pictionaryn säännöistä ja nauramaan rumille paketeille. Tuona jouluna olin lisäksi yllätysraskaana ja elämässä oli yhtäaikaa aivan liikaa erilaisia tunteita.

Ja sitten oli joulu 2018, kun olin järkyttävässä nuhassa koko jouluviikon. En saanut tehtyä mitään hankintoja ja koko juhla meni vähän ohi, sängyn pohjalla maatessa. En maistanut enkä haistanut mitään joten tunnelma oli kuin olisin katsellut joulua telkkarista.

Samaan hengenvetoon on todettava, että minun asiani ovat kuitenkin ihan hyvin. En ole totaalisessa konkurssissa, vaikka tunnistan (ensimmäistä kertaa elämässäni!) olevani selvästi uupunut. Ehkä fiksuinta on olla hetkeen ajattelematta koko joulua ja keskittyä ottamaan vastaan marraskuu päivä kerrallaan. 

Luotan kersoihin. Ehkä joulu alkaa siitä kun on aika kaivaa perinteinen kalenteri esiin. Siitä onkin puhuttu jo kuukauden päivät hyvin solidaarisessa hengessä: Eddielle tulee paha mieli, jos se ei saa kalenterista mitään. 

En ole oikein koskaan uskonut siihen, että suun vääntäminen hymyyn nostattaisi ilon tunteen. Parin viikon päästä on pakko kokeilla.

Häntäjahtia, karvarallia, sukkapiiloja eli iloista pentuarkea

Olin taannoin lähdössä yhdistetylle koira- ja ystäväkävelylle, mutta Eddien kaulapanta oli hukassa. Sitä ei etsinnöistäni huolimatta löytynyt mistään, joten jouduin aikataulupaineessa kaivamaan kaapista varapannan. Se oli hieman liian iso, mutta ajattelin, että kyllä se siitä, kävellään nyt tämä lenkki nätisti ja rauhallisesti niin kaikki järjestyy. 

Hehe.

Sadan metrin päästä vastaan tuli Pate. Pate on veikeä russelipentu ja Eddien hyvä ystävä, jonka kanssa leikit ovat aina lähteneet mukavasti käyntiin. Tällä kertaa ystävykset eivät tuhlanneet aikaa kohteliaisuushaistelemiseen vaan aloittivat sadasosasekunnissa senpäiväisen rallin, että Eddieltä lähti panta irti ja siinä rytäkässä Patekin kiskaisi itsensä vapaaksi. Heippa vaan. Koirat rynnivät yhteistuumin kyöräämään viereiselle niitylle ja me omistajat painelimme perään namipussien kanssa pimeyteen huudellen. Pystyimme suurin piirtein paikallistamaan nurmella painivan kaksikon äänestä ja aina silloin tällöin Paten vilkkuvasta valosta. Koska namit tai kutsut eivät juurikaan kiinnostaneet, oli pakko dyykata sekaan  haparoimaan tutunoloista karvaa. Sain kiinni Eddien takaruumiista ja Paten omistaja kieri omansa kanssa vähän kauempana. 

Kun palasimme takaisin koirinemme suht märkinä, kuolaisina, mutaisina ja huohottavina, tiellä odottavalla kävelykaverillani oli naurussa pitelemistä. Sen lisäksi että näytin suohirviöltä myös toinen hanskani sekä Eddien hieno kissaheijastin olivat jääneet jonnekin niitylle. 

- Sellaista, hän totesi.

Kyllä, tällaista. Tässä vähän opetellaan vielä. Mutta haluan täsmentää, että ajoittaisista yllättävistä ahaa-elämyksistä huolimatta arki sujuu oikein kivasti.

Olen kantapään kautta oppinut, että minulla on tällä kertaa isohko koira, joka painaa jo viisikuisena puolet enemmän kuin edesmennyt terrierinarttuni. Jos se juoksee päin, polvet katkeavat. Lisäksi koirallani on selkärangassaan jonkinlainen teleskooppimekanismi, jonka avulla se ulottuu esimerkiksi keittiön tason kaukaisimmassa nurkassa olevaan hedelmävatiin (ja tekee avokadoihin käteviä reikiä). Lisäksi se tulee hulluksi tuoreesta mullasta. Ja kun sanon hulluksi tarkoitan kierin-syön-ja-pompin-umpihulluksi.

Eddien sanavarasto on kasvanut. Maininnat juustosta ja rastaista aiheuttavat korvien ja kulmakarvojen aktiivista heiluntaa. Pentu myös tunnistaa koko nimensä eli Edizuukkeli-puukkeli-höpökuukkeli-eedvardi. Jees, olemme jo saavuttaneet nextin levelin lässytyksessä (incl. ne henkilöt, jotka ovat aina vannoneet etteivät lässytä eläimille, on saatu kiinni makaamasta koiran kanssa pöydän alla ja höpisemässä kaikenlaista skeidaa. Se on terve piirre ihmisessä.) 

Lisäksi haluan huomauttaa, että meillä on kotona siistimpää kuin koskaan! Lähinnä siksi, että keittiön tai eteisen pöydälle ei voi jättää mitään. Lattialle ei voi jättää mitään. Kaappien ovia ei voi jättää auki. Pipot, hanskat ja kengät on laitettava ylähyllylle. Huoneiden ovia ei voi jättää auki (vessapaperirulla best). Sängyt on pedattava, jos haluaa, ettei tyynyn kulmaa ole imeskelty limaiseksi käkkänäksi. 

Parittomia sukkia on tosin aika paljon, koska kuljetusyrittäjä Trans-Eddie Oy pitää huolen sukkalogistiikasta paikasta A paikkaan X. Jonain päivänä vielä löydän ne tai sitten en.

Saan jatkuvasti täyteen 10K askelta. Käytän aamulenkkiin vajaan tunnin, koska luonnonvalo on paitsi sielunhoidollista myös erinomainen tapa tahdistua pimeään vuodenaikaan. Mustikoita löytyy vieläkin, annan kaikki koiralle. Kasvava lapsi sekin on.  

Ja mikä parasta Eddie on iltavirkku ja mukavuudenhaluinen niin kuin minäkin. Se kuivaa aterioinnin jälkeen partansa huppariini, hakee huomiota pöllimällä taitavasti ponnariscrunchien tukastani ja läppää minua edelleen tassulla naamaan aamuisin. Jossain vaiheessa tästä tulee musta silmä. Mutta herätys on nykyään lähempänä kahdeksaa ja senkin jälkeen voidaan kölliä tempurilla. Se on hirmu hyvä poika, edelleen.

Ihana Kamala

En ole tällä viikolla juuri tehnyt muuta kuin jännittänyt CNN:n tuloslaskentaa ja ihmetellyt paitsi valitsijamieshässäkkää myös Pennsylvanian miljoonakaupunkeja, joista en ollut koskaan aikaisemmin kuullut. En ole koskaan seurannut edes Suomen presidentinvaaleja näin kiinnostuneena – eikä ollut moni muukaan. Toivoin Bidenin voittoa jo ihan siksi, jotta voisin taas seurata maailmanpolitiikkaa ilman oksennusreaktiota. Toivoin arvonnousua totuuden puhumiselle, yhdenvertaisuudelle, tieteelle ja ympäristölle, mutta myös tasa-arvolle: Bidenin voiton myötä varapresidentiksi nousisi vihdoin nainen. 

Kun Bidenin voitto vihdoin varmistui ja kerroin tytöille, että USA:n seuraava varapresidentti on Kamala Harris, Snadi nauroi hassulle nimelle ääneen. Kun näytin varapresidentin kuvaa, nauru loppui.

- Mä luulin, että se on mies!

Niinpä. Niin se on joka juuttaan vuosi ollutkin, tarkalleen ottaen vuodesta 1789 lähtien. 

- Aika pitkään!

Eikö vain? Ja silti joidenkin (yleensä valkoisten keski-ikäisten miesten) mielestä tasa-arvo on mennyt liian pitkälle. Lasikattojen säilyttämisen puolesta on toki kuultu paljon muitakin argumentteja kuten että naiset eivät pärjää vaativissa tehtävissä eivätkä halua ottaa vastuuta. Näitä harhaluuloja puretaan vain käytännön esimerkkien kautta, pärjäämällä ja vastuuta ottamalla, niin Suomessa kuin Amerikassa. Mutta ensin siihen pitää saada mahdollisuus.

Teini oli tietysti hieman paremmin perillä varapresidentin taustoista ja huomautti, että tässä rikottiin lasikatto myös ei-valkoisten naisten osalta. Nopealla googlettamisella löytyi tarkennus: Kamalan äiti on Intiasta ja isä Jamaicalta, hän on syntynyt Kaliforniassa, kasvanut yksinhuoltajaäidin kanssa ja on itse äitipuoli. Näkökulmia erilaisiin lasikattoihin ainakin riittää. 

Päätimme tutustua tähän uuteen parivaljakkoon muutenkin vähän tarkemmin. Tarkistimme, että "kamala" tarkoittaa hindiksi lootuksen kukkaa. Ja että Joe Bidenilla on kaksi koiraa, joista toinen on rescue. 

Ei epäilystäkään. Maailmassa on yhtäkkiä kaikki paljon paremmin.

Miten selvitä marraskuusta 2020?

Kävin pyhäinpäivän iltakävelyllä lähitienoilla. Ulkona ei näkynyt juuri ketään, mutta eräältä terassilta kaikuivat ilmeisesti rapujuhlien snapsilaulut, yhden talon ikkunassa oli vilkkuva jouluvaloshow ja venerannassa tuoksui kannabis. Ajattelin, että nähtävästi kukin käsittelee tätä tilannetta omalla tyylillään.

Kun Suomi sulkeutui huhtikuussa, ainoa hyvä puoli, jonka tilanteesta löysin, oli se, ettei ollut marraskuu. Oltiin sentään menossa kohti kesää, pioneja, pisamia, uimarantoja, linnunlaulua ja jäätelöä. No, nyt on marraskuu ja olemme menossa kohti mörönpersettä. Lockdown ei onneksi ole yhtä täydellinen kuin keväällä, sillä koulut sentään ovat auki, mutta toisaalta kaikki normaalit kaamoksentappoaseeni on poistettu käytöstä. En pötki D-vitamiinilla, kirjoilla ja kirkasvalolampulla kovinkaan pitkälle. Selviän loppuvuodesta yleensä sillä, että tungen kalenterin täyteen teatteria, musiikkia, juhlia, yleisiä saunoja, dinnereitä, kaupunkireissuja ja kylpylöitä. Ihan mitä tahansa, kunhan ei tarvitse tuijottaa pimeyttä. Joulukuu pyhitetään tietenkin pipareille, konserteille, joulupoluille ja pikkujouluille.

Tällä hetkellä kalenteri on tyhjä. Päässäni on vähän sama tilanne. Tiedossa on vain rahallisesti tiukkaa arkea ilman takarajaa tai mahdollisuuksia korjausliikkeisiin.  

En oikein tunnista tätä olotilaa. Olen saavuttanut jonkinlaisen stabiilin apatian tilan. Päivät kuluvat, mutta mitään ei tapahdu. Ihan kuin olisin juuttunut ikuiseen pms-vaiheeseen, jossa vain tuskissani odotan jotain muutosta tapahtuvaksi. Mitään takarajaahan tälle kiristelylle ei ole näköpiirissä. Joulun ajatteleminen tuntuu toistaiseksi täysin mahdottomalta.

Tässäkin kohtaa joku varmaan ajattelee että asenne ratkaisee. Mutta mistä asennetta, kiitollisuutta, iloa ja optimismia pitäisi oikein repiä? Siitä että kaikki läheiset ovat elossa? Kuulostaa vähän 1600-luvulta eikä erityisemmin lohduta.

No.

Onneksi on koira, joka lyö edelleen tassulla naamaan joka aamu ja pakottaa ulos. 

Onneksi on tennis, jota voi pelata riittävillä turvaväleillä, ja vihreä pallo, johon voi kohdistaa kaiken henkisen ja fyysisen turhautumisen, mitä 2020 on kasannut. 

Onneksi on äänikirjoja, joiden avulla voin kävellä seuraavatkin lenkkarit puhki.

Onneksi on kersat, jotka pälättävät ajatusteni päälle juttujaan, hukkaavat tavaroitaan ja vaativat keskittymään katkenneiden hiuslenksujen kokoisiin ongelmiin.

Onneksi on ystävät, jotka ovat aivan samassa tilanteessa ja vakuuttavat että vaikutan yhtä epänormaalilta kuin aiemminkin.

Miten sulla menee?