Tästähän ei nyt tule yhtään mitään

Olinkin jo odottanut tätä. Snadi ilmoitti eilen, että kurkku on ehkä vähän karhea. Tänään kurkkukipu oli poissa, mutta nenä alkoi vuotaa. Kuumetta ei ole, eikä edes pärskimistä. Mutta kaupungin ohjeiden mukaan kaikissa mahdollisissa flunssan oireissa tulee jäädä kotiin ja ottaa yhteyttä koronaneuvontaan sekä hakeutua koronatesteihin matalalla kynnyksellä. Selvä.  

Nyt tilanne on se, että olen kaksi päivää yrittänyt soittaa täysin ruuhkautuneeseen koronaneuvontaan enkä pääse edes takaisinsoittojonoon. Toisaalta sekään ei ehkä hyödyttäisi, sillä testausaikoja saa kuulemma vajaan viikon päähän, koska kersoilla valuu räkä tähän aikaan vuodesta, mikä tuntuu olevan uutinen kaikille muille paitsi lasten vanhemmille. Testin jälkeen tuloksissa kestää kolme päivää, koska myös diagnostiikassa on ruuhkaa. 

Yksityiseltä testin saisi ehkä nopeammin, mutta se maksaa satoja euroa. Siihen ei valitettavasti viime kevään talouskatastrofin jälkeen ole varaa. 

Että mitäs nyt sitten? Jos tämä olisi tapahtunut perussyksynä, olisin pitänyt Snadin kotona yhden päivän verran kuumeseurannan nimissä. Vain Sanna Marin saa testin ja tuloksen vuorokaudessa, joten nyt kotonaoloa on tiedossa epämääräisen ajan verran. Enkä tiedä voinko palauttaa Snadin kouluun ilman koronatestiä, vaikka oireet poistuisivat huomenna. 

Onneksi kyseessä on kolmosluokkalainen, joka pärjää kyllä yksin kotona kun on pakko. Ja kahden yrittäjän perheessä todellakin on pakko. En tosin tiedä yhtä ainutta työnantajaa, joka myöntäisi parin viikon palkallisia vapaita koronatestiä odottavan lapsen hoitoon. 

Milloin saa sanoa ääneen, että työssäkäyvän perheellisen näkökulmasta tästä ei tule yhtään mitään? Olen ihan messissä käsien pesussa, matkustusrajoituksissa, turvaväleissä ja maskeissa (vaikka onnistuinkin lennättämään korvikseni jonnekin Kampin metroasemalle maskin poiston yhteydessä), mutta tässä menee raja. Samaan aikaan, kun maahan saa edelleen tulla vapaasti mistä tahansa tautipesäkkeestä jos tyttöystävä asuu täällä, taaperoille tungetaan tikkua nenään joka toinen viikko. Ystäväni haki negatiivisen koronatestituloksen saaneen lapsensa pois päiväkodista jo toistamiseen tällä viikolla, koska nenä vuotaa. Pitääkö nyt mennä uuteen testiin? Ja mitä tekee yksinhuoltaja, joka ei pysty tekemään etätöitä?

Erityisen absurdia tämä on sen tutkimustiedon valossa, jonka mukaan lapset eivät ole merkittävässä roolissa koronan leviämisessä. Onneksi sentään HUSin diagnostiikkajohtaja on kanssani samaa mieltä. 

Jos koko syksy on koronaneuvontaan jonottamista jokaisesta aivastuksesta ja testeissä ramppaamista kerran viikossa, yhtä hyvin voisimme sitten olla taas lockdownissa. Silloin olisivat kaikki muutkin samassa suossa eikä menisi kolmea tonnia vuodessa koronatesteihin. Ja sitten hallitus voikin ruveta miettimään, miten työnantajille korvataan vanhempien jatkuvat poissaolot, lapsille peruskoulun syyslukukausi ja vanhemmille mielenterveyspalvelut.

Muutenkin aika vähän kuulen puhetta siitä, miten tämä pandemia saadaan hiipumaan vai pitääkö viruksen kanssa vain oppia elämään. Avoimia kysymyksiä on aivan ymmärrettävästi vaikka kuinka paljon, mutta me keskitymme riitelemään hemmetin maskeista. Immuniteetistä ja mutaatioista tiedetään vielä aika vähän, jolloin rokotteenkin teho on kysymymerkki. Ja ketkä pitäisi rokottaa ensin? Miksi jotkut perusterveet saavat miedon ja jotkut saavat vakavan muodon? Miten heidät seulotaan?

No näitähän voin sitten miettiä aina silloin, kun en näppäile koronaneuvonnan numeroa. Lapsikin varmaan pääsee ensi viikolla koronatestiin jo ihan terveenä. 

Hei opettaja, kiitos jo etukäteen!

Tämän lukukauden aloitus oli meillä erityisen jännä. Molemmat likat aloittivat peruskoulutaipaleellaan uuden vaiheen: toinen siirtyi yläasteelle ja toinen musiikkiluokalle. Uusiksi meni melkein kaikki. Snadi sentään jatkaa samassa väistökoulussaan, mutta Skidille muutos oli totaalinen. Olin tietenkin innokas kuulemaan kotiin palaavilta tyypeiltä, millaista oli ollut. Arvatkaapa, mitä muutosta koski molempien ensimmäinen kommentti? 

"Meidän ope on ihan huippu!"

"Harmi, ettei meidän lv pidä enempää tunteja."

Koulussa viihtymisen kannalta on tärkeää, että samalla luokalla on mukavia tyyppejä, mutta on suuri helpotus, kun openkin kanssa tulee hyvin toimeen. Ja ensivaikutelma oli ollut ilmeisen onnistunut! 

Uusista opeista oli tietenkin yytsitty kavereilta tietoja heti, kun luokkajaot olivat tulleet tietoon – lasten verkostot ovat niin kattavat, että aina joku tietää jonkun, joka osaa antaa perusteellisen subjektiivisen kuvauksen kyseisen henkilön pedagogiikasta. Arvion paikkansapitävyyttä sitten ruoditaan porukalla hyvinkin asiantuntevasti ja kriittisesti.

Yhtä lailla äitipiireissäni ruodittiin uusien opettajien kohtaamista. Erityisesti, jos perheessä on ekaluokkalainen tai erityislapsi, jonka koulukokemukset ovat olleet vaihtelevan hankalia. Silloin on vielä merkityksellisempää tietää, millaisen ihmisen kanssa todennäköisesti soitellaan pitkin syksyä. Helpotus on valtava, jos vastassa on joku, jonka kanssa kokee heti olevansa samalla puolella. 

Snadin opettaja oli myös pyytänyt meiltä vanhemmilta pientä luonnehdintaa siitä, millainen lapsi luokalle tulee. Kun täytimme Snadin kanssa kyselyä, hän halusi vastata kysymyksiin raivorehellisesti. Snadi vaati avoimesti kerrottavaksi, ettei hän aina jaksa keskittyä ja pälpättää paljon, myös silloin kun pitäisi olla hiljaa. Ehkä sekin on hyvä merkki, ettei halua yrittää esittää opelle yhtään valmiimpaa kuin on. 

Snadi myös ehdotti, että meistä vanhemmistakin pitäisi kirjoittaa jotain. Ehkä pitäisikin. Jännittäähän se varmaan opettajaakin, millaista kasvatuskumppanuutta täällä on tarjolla – sirkkojen siritystä, vanhempainyhdistysaktiivia vai jotain siltä väliltä.

Tämä opettajan roolin korostuminen oli minusta kuitenkin kiinnostava havainto. Perheemme on ollut tekemisissä yhteensä jo reilusti yli kymmenen opettajan kanssa kiitos pitkän päiväkotiperiodin, erikoisten koulujärjestelyjen sekä musiikkiluokkavalintojen. Meille on kertynyt niin paljon kokemusta julkisesti järjestetystä kasvatuksesta, että me tiedämme jo, mikä rooli on sillä, että päiväkodin tai koulun opettaja on helposti lähestyttävä ja luotettava.  

Lisämausteen tähän syksyyn tuo tietenkin korona, jonka kanssa eläminen painaa jatkuvasti takaraivossa myös työelämässä. Mitä jos luokka joutuu karanteeniin tai syksyllä taas ollaan etäopetuksessa? Silloin opettajan suuntaan katsovat kysyvästi paitsi lapset myös vanhemmat. 

Tässä tuleekin kiitos ja kannustus kaikille opettajille: vaikka ipanat saattavat joskus vaikuttaa siltä, ettei niitä yhtään kiinnosta, kuka siellä häärää, niin kyllä niitä kiinnostaa. Ja niin kiinnostaa meitä vanhempiakin. Siispä kiitos kärsivällisyydestä arviointikeskustelujen ajanvarauksessa. Kiitos sekä viikkokuulumisista että niistä viesteistä, joissa lapsemme on tehnyt jotain järjettömän tyhmää. Kiitos, että olet lempeä silloin, kun ajantaju on koulumatkalla kadonnut ja reppu siinä samalla. Kiitos siitä, että juttelette paljon, teette vahvuusvariksia, opettelette yhdessä kierrättämään ja treenaatte kaveritaitoja. Kiitos, että näette koulua pitemmälle. Olette tärkeitä.

Vauva-arki 3.0 eli koiranpentu saapui taloon

Here we go, ajattelin, kun istuin mustavalkoinen karvapallo sylissäni auton takapenkillä matkalla kasvattajalta kotiin. Eddie uikutti hieman, mutta käärin sen hupparini sisään, jonne se nukahti. Minunkin teki hieman mieli uikuttaa. Tunne oli hyvin samanlainen kuin heinäkuussa vuonna 2007 kotiutuessani synnystyssairaalasta. Nyt elämässäni alkaisi taas uusi vaihe, jonka vaikutuksista ei kukaan osannut sanoa vielä mitään. Onnea vauva-arkeen, toivottivat monet kun kuulivat koirapäätöksestämme. Kiitin, mutten yhtään muistanut, mitä se oikeastaan tarkoitti. 

Arki alkoi tietenkin heti, kun laskin pennun hetkeksi eteisen lattialle, jotta saisin laitettua kassin pöydälle. Matolle ilmestyi pieni pissaläntti. Tietenkin, amatöörimoka. Sehän oli pidättänyt koko automatkan. 

Siinä hetkessä tajusin, että olin ruosteessa. Edellisistä pentuajoista oli kulunut melkein 30 vuotta. Enkä silloin todellakaan osallistunut pentukouluihin eikä ollut YouTubea, josta olisi voinut yytsiä apuja siihen, miten sitä sisäsiisteyttä taas treenattiinkaan, kuinka voin karsia pennuille tyypillistä ihmisten järsimistä, miten saan sen nukkumaan yön ja saiko pennun kanssa mennä heti jo ulos tapaamaan muita koiria. 

Hakkasin kuitenkin takapihalle sen kolme vuotta tekeillä olleen aidan vajaassa tunnissa ja keräsin sitä kautta itseluottamusta. Kyllä minä tämän homman otan hallintaan.

Lisäksi en ollut aivan sisäistänyt, mitä tarkoittaa kun saman katon alla koiran kanssa asuu kolme ihmistä, joilla ei ole koskaan ollut koiraa, ei pentua eikä aikuista. Vaikka minä olen nykystandardeilla toistaitoinen, osaan kuitenkin ennakoida nelijalkaisten reaktioita ja lukea eleitä. Minä näen, milloin haetaan pissapaikkaa ja milloin suussa on jotain, mitä siellä ei pitäisi olla. Samalla kun koulutun koiraa perheen tavoille, koulutan perhettä koiran tavoille. Olen vaihteeksi projektipäällikkö, jolla on kaikki pallot ilmassa, mutta tällä kertaa jonkinlaisella alkukantaisella substanssilla varustettuna. 

Pikkuhiljaa kaikki alkoi palautua. Jätä huomiotta ei-toivottu käytös, palkitse toivottu. Toistoja, toistoja, toistoja. Kontaktia, kärsivällisyyttä, turvaa, leikkiä, rajoja, rakkautta. Ja paljon unta.

Vaikka tämä aika on ihmisvauvaan verrattuna lastenleikkiä (ei tikkejä hanurissa eikä imetysbluesia), osasin odottaa, että tähänkin vauvaan menevät välillä hermot. 

Tiesin, että mikäli vanhat merkit paikkansa pitivät, pennun pääharrastuksiin kuuluisivat viherkasvien kyörääminen, naskalihampaiden napsauttaminen kiinni milloin mihinkin (mm. verhoihin, neuletakkeihin, lahkeisiin, sohvaan ja kämmenselkään), erilaiset sähkötyöt, vöhkiminen olemattomille asioille sekä yleinen ropeltaminen huonekalujen ja esineiden kanssa. Erityisesti öisin. Hohhoijaa. Eddie on erikoistunut juuri jälkimmäiseen. Kun heräät yöllä siihen ääneen, että ihan kuin rillisi kolahtelisivat säännölllisesti lattiaan, asia on todella niin. Mukava herätys on myös se kun puhelimesi putoaa kolahtaen lattialle, koska joku nykäisee laturia. 

Mutta sitten on se riemu. Valtava energia ja elämänilo, mikä otuksesta jatkuvasti purskahtelee, on täysin aseistariisuvaa. Ja on hauskaa seurata nopeaa kehitystä: miten kivet, sähkökaapit ja pyöräilijät hiljalleen muuttuvat pelottavista jutuista tutuiksi, kaulapanta yhdistyy kävelylenkkiin, ruokakuppirakkaus kasvaa ja asunnosta tulee koti, jonka parasta antia ovat inhoamani alaikkunat. Niiden kautta kun näkyy koiran kokoiselle tyypille läheisen kävelytien slow-tv 24/7. 

Nyt viikon jälkeen on jo olo, että tällaistahan sen elämän kuuluukin olla, koira koko ajan jaloissa pyörimässä. Meillä asuu itsenäinen, herkkä, mielikuvitusrikas ja lempeä koiruli, eikä minun tarvitse kuin yrittää pitää se juuri sellaisena kuin se on.

Ps. Jos pentusaaste kiinnostaa, Instagramin puolella on nyt oma Eddie-kanava...

Ystävät, tässä on Eddie

Kävimme eilen kasvattajan luona tutustumassa kesäkuussa syntyneisiin pentuihin (= makasimme pentulaatikossa mölisemässä). Olimme tietenkin jo nähneet pennuista lukuisia kuvia ja videoita ja kimittäneet helium-äänellä ihastuksesta. Erityisesti yksi pentu, työnimeltä Heikki, möllötti tilanteissa aina jotenkin hassussa asennossa, meni mukkelismakkelis tai haukotteli, ja nauroimme, että tuo sopisi kyllä meille. Koska se oli uros ja olin ajatellut ennemminkin narttua, en sen kummemmin miettinyt asiaa.

Mutta sitten kasvattaja varovaisesti tiedusteli, olisiko meillä mitään urosta vastaan. Hän oli tullut siihen tulokseen, että tämän pentueen rennoin perhekoira olisi nimenomaan Heikki. Ei sitä tarvinnut kauaa miettiä. Loppuviimeksi jokainen koira kohdataan yksilönä, ja koiran kanssa eläminen vaatii aina opettelua.

Meille siis muuttaa heinäkuun lopussa tämä tyyppi. Koska lähipiirissä on aika monta Heikkiä, hänen nimekseen tulee Eddie erään toisen kuuluisan ruuhkatukan mukaan.

Ja kuin sinetiksi tyyppi pötkötti ensin tyytyväisenä sylissäni ja ummisti sitten silmänsä. Kun vein sen nukkumaan tyynylleen se möngersi hetken ja – tadaa – jatkoi unia. Kaikki vanhemmat tietävät, miten riskialtis operaatio nk. unisiirto on, joten pidän tätä onnistumista merkkinä siitä, että se todella on meidän koiramme.

Olisin tietenkin voinut ottaa nämä kaikki:

Ympyrä sulkeutuu. Yli 15 vuoden odotus päättyy ja kestämiseni on virallisesti täysin loppu.

Korona pisti liikuntarutiinit uusiksi – ja hyvä niin

Muistatteko kun huhtikuussa ulvoin, että kaikki turvalliset liikuntarutiinini menivät koronan myötä vessasta alas? En päässyt jumppatunnille, salille enkä uimaan. Koska en löytänyt itsestäni olohuonejumppaajaa, istuin sohvalla ja ihmettelin, että mitä nyt. Jäljellä oli vain kävely.

Lopulta kyllästyin itseeni. Päätin, että jos elämä ojentaa sitruunoita, vähintä mitä voin tehdä on olla puristamatta niitä silmääni. Ostin siis uudet lenkkarit ja aloin kävellä like never before. Olin toki kävellyt äänikirjojen kanssa jo pitkään muutaman kerran viikossa, mutta nyt siitä tuli päivittäistä: etäpalaverimetodi, ystävän kanssa vietetty hetki, stressihallintakeino ja liikuntasuoritus. Jossain vaiheessa huomasin, että joka ilta oli päästävä kävelemään. Tuntui hyvältä väsyä ja hengästyä.

Toiseksi aloitin uudelleen tenniksen, koska halli oli ainoa kiinnostava, auki oleva liikuntapaikka, eikä tenniskavereista ollut pulaa, kerrankin! Sain pitkästä aikaa päälle hyvän pelirutiinin, jolloin lyönnit kehittyivät ja syöttö alkoi kulkea. Aloin nauttia pelaamisesta ja innostus ruokki pelaamaan vielä paremmin, hakemaan niitä palloja, joita en olisi aiemmin lähtenyt hakemaan. Tunnin jälkeen naamani oli paloauton punainen.

Olen saanut Snadinkin houkuteltua mailan varteen.

Tämä kaikki riehuminen alkoi hiljalleen näkyä. Skidi siitä kai ensimmäisenä huomautti: näytin kuulemma sporttiselta. Säännöllinen peruskuntoharjoittelu ja pallon jahtaaminen olivat parantaneet ryhtiä, lisänneet lihaksia ja poistaneet kolme kiloa painoa täysin huomaamatta, ilman sen kummempia tavoitteita. Ja toki sen tunsin itsekin. Viime viikonloppuna uskaltauduin ensimmäistä kertaa jopa juoksulenkille, kun kaikki muut liikuntasuunnitelmat kariutuivat. Hetken aikaa hain portailla kiukkua ja sitten lähdin jolkottelemaan maalaismaisemaan, omaa hidasta tahtiani.

Siinä viljapeltojen viertä hölköttäessäni mietin kipuväistöä. Kipuväistö on termi, jonka opin fyssarilla. Hän katsoi, kun nousin lattialta ja osasi liikkeeni perusteella kertoa, mihin kaikkialle minua sattui ja mitkä lihakset eivät olleet kunnossa. Mutta kipuväistö voi olla myös henkistä. Se näkyy takariviin piiloutumisena. Omasta urheiluvuorosta joustamisena. Kotiin jäämisenä. Tekosyinä.

Älkää käsittäkö väärin. Juokseminen oli edelleen tylsää ja raskasta, mutta ero oli siinä, etten kertaakaan pelännyt kuolevani. Tiesin, että siedän hengästymistä paljon paremmin, pääsen jyrkätkin mäet ylös ja jaksan kotiin asti. Ja mikä tärkeintä osasin laittaa lenkkini siihen lokeroon, johon se kuului: hätävaraliikunnaksi, kun kaikki kivat vaihtoehdot ovat poissa laskuista. Sen lokeron kansi avataan vain jos mitään kivempaa ei ole tarjolla.

Monesti hyvinvointi nähdään suoraviivaisena ketjureaktiona, jolloin muuttamalla yhtä asiaa seuraa automaattisesti toinen. Mutta useimmiten tarvitaan useampia muutoksia eri paikoissa, paljon aikaa totuttelemiseen ja kolmanneksi vielä itseluottamusta kestää alkuvaikeudet ja takapakkivaiheet.



Kun pari vuotta sitten lopetin virallisesti kaikki ryhtiliikkeet, en tietenkään hylännyt terveitä elämäntapoja vaan toivotaan toivotaan -ajattelun. Jossitteluun perustuvassa elämäntyylissä kaikki hyvä tapahtuu aina ehdollisena: minä saavutan asian X, kun jotain muuta tapahtuu ensin. Tässä piilee ansa: maali liikkuu koko ajan. Toiseksi: mitä jos se ensimmäinen asia ei koskaan tapahdu? Lapsiperhearjessa tiellä on aina jotain, jos ei vesirokko-noromaraton niin sitten joku erikoispainajaisjakso. Täytyy olla varauloskäyntejä ja hitosti joustavuutta itseään kohtaan. Tavoitteellisuus toimii vain ilon kanssa.

Ei hätää, en ole alkamassa hyvinvointivalmentajaksi eikä minun urheilusuoritteitani voi edelleenkään jakaa somessa, mutta naaman voin. Se kuuluu tyytyväiselle naiselle.