Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

30.5.2020

Sata syytä itkeä



Skidi oli armollisella tuulella. Hän ei usein suostu kuviin saati niiden julkaisemiseen, mutta koulujen päättäjäispäivänä hän on valmis tekemään poikkeuksen. Hän tietää, että tämä on se päivä, jolloin muutun normiäidistä itkijänaiseksi. Ei väliä, vaikka tänä vuonna juhlasaliin ei ollutkaan asiaa kuuntelemaan rehtorin puhetta, roska oli silmässä jo heti aamusta. 

En ole ollut tällainen aina. Tämä toukokuinen liikutusromahdus on jotenkin pahentunut vuosi vuodelta. Syytän monia eri asioita (keski-iän lisäksi).





On opettajien jäähyväiset. Molemmilla likoilla vaihtuvat opettajat, kun toinen siirtyy yläasteelle ja toinen musiikkiluokalle. Wilmaan onkin kilahdellut summauksia luokan viimeisen viikon tekemisistä. Luokat ovat käyneet yhdessä piknikillä, pohtineet vahvuusvariksia ja miettineet keinoja muistaa niitä kavereita, jotka eivät ensi syksynä tule samalle luokalle tai samaan kouluun.



Oli viimeinen yhteinen koulumatka. Neljän vuoden ikäero tarkoittaa, että siskokset eivät enää ikinä ole samassa koulussa. Tuttu naama oli erityisesti alkuun Snadille tärkeä, ja isosisko on parin vuoden ajan toiminut palkattomana koulunkäyntiavustajana: roudannut luistimet, jeesannut kadonneiden kamojen etsinnässä, moikannut aina käytävällä ja tullut juttelemaan välkällä. Vaikuttaa siltä, että se on ollut molemminpuolin hauskaa ja vahvistanut siskoutta.

On todistukset. Sen lisäksi, että likkojen arvosanat olivat oikein hyvät, liitteeksi oli laitettu kannustavaa palautetta, jossa keskityttiin lapsen aitoihin vahvuuksiin. Ja täydestä sydämestä kirjoitettu palaute jää mieleen paljon paremmin kuin varsinainen arvosana.





On kasvaminen, fyysinen ja henkinen. Peruskoulu pystyttää lapsuudelle virstanpylväät, konkreettiset ja tunnistettavat raamit samalla tavalla kuin ne ovenpieleen lyijynällä vedetyt pituusmerkintäviivat. Ala-asteella jätetään vuosi vuodelta taakse pikkulapsielämä ja siirrytään hiljalleen kohti yläastetta ja teini-ikää. Peruskoulunsa päättävät kääntävät jo katsettaan vääjäämättömästi kohti muutaman vuoden päässä siintävää aikuisuutta.

Olen siis viettänyt tämän aamupäivän tilassa, jota nuorisolaiset ilmeisesti kutsuvat nimellä uglycrying. Keräsin kuitenkin itseni ja käytin tilaisuuden hyväkseni ottamalla esikoisesta noin kolmesataa kuvaa. Sillä näin tätä vanhemmuutta toteutetaan, lasten määrittelemillä rajoilla ja rakkaudella.


11 kommenttia:

  1. Ai kauhee.. Lapseni on 1v 7kk ja toinen on vielä masussa, mutta tämä teksti itketti, vaikka tuo kaikki on (muka) vielä niin kaukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, sussa on selvästi itkijänaisainesta! Ja tätähän saa alkaa treenata jo päiväkotiryhmien kanssa... 😭

      Poista
  2. Tiedän tunteen, pahenee vaan vaikken ole yleensä hirvittävän herkkä.. Vuosi sitten itkin jo kaikkina viimeisen kouluviikon päivinä lasten kavereita/ muita vanhempia / opettajia nähdessä. Vanhin vaihtoi toiseen kouluun, keskimmäisen paras kaveri muutti muualle ja nuorin pääsi päiväkodista. Kyllä siitä itkeminen aihetta riitti. En ehkä vieläkään pysty lukemaan vuoden takaisia jäähyväistervehdyksiä kuivin silmin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkään en ole omasta mielestäni erityisen herkkä, en esim. Kaipaa vauva-aikoja, mutta jotain pisteitä tämä peruskoulu painelee. Ja tuntuu että opet vielä laittaa parastaan rikä samaa litaniaa kaikille.

      Poista
  3. Tunnistan kirjoituksessasi itseni ja omat muksuni. Nelikon vanhin jätti tänään peruskoulun taakseen ja nuorin aloittaa peruskoulutaipaleensa ensi syksynä.

    Tänä aamuna wa:iin kilahtanut eskarin aikuisten tekemä 'Video Eskarimuistoista' sai kyynelhanat auki. Videossa lapset esittivät kaikki ne ohjelmanumerot, joita olisi esitetty kevätjuhlassakin, pitkin eskarivuotta otettujen kuvien ja videopätkien lomassa. Ja kolmosluokkalaisen stipendi koulumenestyksestä ja kasiluokkalaisen itsensä ylittäminen hänelle hankalissa aineissa jopa joissakin numeroa nostaen ja esikoisen kirjastipendi ansioitumisesta kriittisenä, pohtivana kirjoittajana ja sujuvana sanojen käyttäjänä. Itku on ollut silmissä siis pitkin päivää, onnesta, ilosta ja haikeudesta, kun nuo muksut kasvaa ja itsenäistyy ja mitä kaikkea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua alkaa nielettää jo pelkkä sana "eskarimuistot". Ei hitto. Ja sulla on vielä tuplana muhun verrattuna noita koululaisia! Stipendit oli tosiaan vielä oma lukunsa, Skidi sai kaksi, mm. keskiarvostipendin (lukuaineissa kymppi) jota ei odottanut saavansa. Että alahuuli on väpättänyt itse kullakin. 😅

      Poista
  4. Ääää... Sama homma täällä. Esikoinen aloittaa ensi vuonna ysiluokan, mikä jo sinällään on itkun paikka, mutta pahempaa on ollut se että kuopuksen ope vaihtuu ensi vuodeksi. Ykkös-kolmosluokalla noilla on ollut aivan mahtava nuori miesope, joka oli kirjoittanut tosi nätin jäähyväiskirjeen todistusten mukaan. Lapsilla ja vanhemmilla ja opella on kaikilla ollut itku herkässä tässä viimeisen viikon aikana. Kai tästä silti pääsee yli? Vai onko tää ensi keväänä vielä pahempaa, kun isommalla loppuu peruskoulu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sitä kiitollisuutta ihanasta opesta voi sanoin kuvata kun huomaa, me ollaan oltu tähän asti onnekkaita. Ehkä kannattaa valmistautua ensi vuoteen vähintään yhtä pahana. 😬

      Poista
  5. Tämä on ollut tunteiden ja itkun täyttämä päivä. Näin lapsenlapseni neljän kuukauden tauon jälkeen, ihan livenä ja turvaväleillä. Ulkoillen piknikillä. Aivan loistava päivä "Maalla mummu Helsingissä"

    VastaaPoista
  6. Itsellä ainokaisen opettaja larppasi dolores pimentoa sellaisella tasolla, että ala-asteen päättyessä teki mieli itkeä lähinnä ilosta. Pienellä paikkakunnalla ei voinut kouluakaan vaihtaa, eikä koulun sisällä luokkaa, koska 'sitten kyllä näitä pyyntöjä tulisi varmasti lisää, eikä se nyt oikein onnistu'. Rehtori siis piti tämän opettajan puolia, ja vanhempina meillä, joiden lapset jostain syystä olivat päätyneet opettajan mustalle listalle, ei oikein ollut mitään mahdollisuuksia vaikuttaa. No, voitiin sentään WA:ssa terapioida toisiamme ja koittaa kannustaa lapsia kouluun, vaikka harva se viikko sieltä tuli jotain täysin absurdia paskaa niskaan.

    Onneksi yläasteelle siirtyessä sentään henkilökunta enimmäkseen vaihtui, teini-iästä huolimatta tuntui, että muksun koulumotivaatio oli hurjan paljon paremmalla tolalla. Vaikka ei sitä vuosien aikana muodostunutta epäluottamusta opetushenkilökuntaa kohtaan ihan hetkessä näköjään paikata.

    Onnittelut kaikille koulun murrosvaiheista tänä keväänä selvinneille! Niin koululaisille kuin vanhemmillekin....

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...