Millaista rakkautta lapsesi näkevät?

Kuuntelin, kun meillä kylässä ollut tyttö kertoi iloisesti perheestään: heidän ovessaan on kolme sukunimeä, koska samassa asunnossa asuvat äidin lapset, isäpuolen lapset ja yhteiset lapset. Ah, kuulostaa ihan sellaiselta perheeltä, jossa minä olen kasvanut! Vanhempani olivat useampaan kertaan naimisissa ja minulla on kuusi veljeä: yksi "oikea" veli, neljä velipuolta ja yksi veli, joka ei ole mitään sukua mutta lasketaan veljeksi.

Se, mikä huomioni kiinnitti oli ilo, jolla perheestä puhuttiin: perhekuvion selittäminen oli helppoa ja hauskaa. Eikä porukassa kukaan tuntunut kummeksuvan asiaa millään tavalla, kuuntelivat vain ja totesivat että aijaa. Silloin kun minä olin pieni, eroaminen oli dramaattinen asia, josta ei kukaan julkisesti puhunut. Nykyään tuntuu olevan toisin, onneksi.

– En mä pääse ens viikolla kun mä olen isällä.
– Äh, mulla ei ole sitä kirjaa nyt se jäi äidille.

Tällaisia lauseita kuulen tavan takaa ja olen siitä tosi iloinen. Lasten vapautunut puhe kertoo ydinperhenormin purkautumisesta ja sivistyneistä eroista. Silloin kenenkään ei tarvitse tuntea häpeää, yrittää pelastaa kasvojaan tai ryypätä itseään hengiltä. Ei avioliitto ole kilpailu, jossa perheen kasassa pitäminen hinnalla millä hyvänsä on voitto. Yhtä lailla ero ei ole kirvelevä tappio tai häviö.

Tuo tappion eetos on vahingollinen siksikin, että elämä menee joskus väärin, vaikka kuinka rimpuilisi ja yrittäisi. Parisuhdeneuvot keskittyvät siihen, että rakkautta pitää hoitaa puhumalla ja yhteistä aikaa ottamalla, mutta entäs jos aika ei riitä? Entäs jos puolisoa ei kiinnosta? Entäs jos et tiedä mitä pitäisi tehdä? Kaikki ongelmat eivät ole korjattavissa ravintolatreffeillä tai pikavisiitillä Eurooppaan, eikä edes terapiassa. On painolastia, jota voi keventää, ja omat traumansa kannattaa tunnistaa jo ihan oman itsensä vuoksi mutta on ongelmia, joista ei pääse eroon. Vieraantuminen voi tapahtua hyvin vaivihkaa, jossain siinä tuhannennen makaronilaatikon ja urheiluvaatekoneellisen tiimoilla.

Parisuhteelle ja perheelle ei ole olemassa yhtä mallia vaan monta, myös heteroperheissä. Ihmiset asuvat ja elävät onnellisesti yhdessä ja erikseen hyvin erilaisilla järjestelyillä ja sopimuksilla eikä mikään ole toista huonompi tai paheksuttavampi, jos se osapuolia itseään miellyttää. Sovinnollinen ilmapiiri on tärkeämpää kuin saman katon alla hampaat irvessä asuminen.

Yhtä lailla riepoo seksin ylikorostaminen: on ihan ookoo, jos intohimolla ei ole enää suurta roolia 20 avioliittovuoden jälkeen. Ei aktiivinen seksielämä ole mikään onnen tae. Seksiä on, jos on ollakseen ja hyvin eri määrä on "tarpeeksi".

Mitä yritän sanoa? Jos et voi muuttaa tilannetta, voit muuttaa omaa asennettasi tilanteeseen. Aina kannattaa kokeilla terapiaa, mutta rajansa on yrittämiselläkin. Jos tarjolla on vuosi toisensa jälkeen vain perhe-elämän huonoja puolia, se näkyy väkisinkin itsetunnossa ja sitä kautta lapsissa. Millaisen vanhemman ja parisuhteen mallin lapset sellaisesta saavat? Itse en haluaisi, että ipanat oppivat kuulemaan, kuinka vanhemmat haukkuvat toisiaan tai elävät täydellisessä tunnekylmyydessä. Yhtä lailla en halua heidän muuttuvan näkymättömiksi, kun kaikki vanhempien aika menee riitelyyn.

Sen sijaan vanhemmuus ja arki voi jatkua hyvin samanlaisena (sivistyneen) eron jälkeen ilman että siitä kukaan traumatisoituu. Ja joskus on erottava että voi palata takaisin yhteen.

Anteeksi, Sari – eli kolme kauheinta asiaa yrittäjyydessä

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Blogimedia ja Finago Solo

Katselin puhelimestani kirjanpitäjälleni Sarille lähteneitä viestejä. Niistä joka kolmas sisälsi jonkinlaisen pahoittelun tai anteeksipyynnön. Oho ja hups, ja kappas kun oli päässyt unohtumaan.

Kuitit!
Joka kerta päätän, että en enää tunge kuitteja povariin, lompakon sivutaskuun tai käsilaukun pohjalle. Kun mietin messuhallin aulassa Kirjamessujen 2x3 cm kokoisen narikkalapun kuitin loppusijoituspaikkaa mietin, että olisikohan tälle prosessille jotain digitaalista tapaa.

Verottaja!
Eteisen lattialla makaa verottajan kirje ja omaverossa on huomioitavaa? Toimintaohje: Duck and cover! Myyn ainakin kolmea erilaista alv-kantaa ja maksan välillä palkkioita muillekin kuin itselleni. Verottaja ei lähtökohtaisesti halua saada minua vankilaan vaan lähinnä toivoo, että ne kirjeet avataan, eikä välittömästi tungettaisi laatikon takimmaiseen nurkkaan odottamaan henkisesti vahvaa hetkeä. Olisi huojentavaa, jos niihin voisi suhtautua edes neutraalisti.

Laskutus!
Tämä olisi kassavirran kannalta tosi olennainen asia MUISTAA, erityisesti jos laskuttaa useita eri tahoja kuukaudessa. On aina ilo todeta asiakkaalle, että valitettavasti verkkolasku ei käy, räpeltää eräpäiviä ja alveja laskimen kanssa kökköön Excel-pohjaan ja miettiä mikä mahtaakaan olla seuraava viitenumero. Olisiko tästä punnertamisesta mahdollista saada nopeampaa, helpompaa, tai jopa iloa?

Pahinta on, että en kehity tässä yhtään paremmaksi! Sari saa ihan samoja anteeksi-viestejä edelleen, sillä en edelleenkään muista yhtä ainutta yksityiskohtaa alv-eräpäivistä tai työnantajailmoituksista. Tunnenkin syvää myötätuntoa kaikkia iltapäivälehtien lööppeihin joutuneita kuittisekoilijoita kohtaan, sillä mitään ajokorttia ei yrittäjäksi ryhtyvältä vaadita. Ehkä pitäisi.

Lupasin henkilökohtaista veroilmoitusta täyttäessäni että teen ryhtiliikkeen. Haluan helpompaa elämää sekä itselleni että kirjanpitäjälleni. Erilaisia pienyrittäjiä ja toiminimiä on Suomessa yli 300000. Joukossa on pakko olla kaltaisiani huithapeleita, joiden intohimona on yrittäminen eikä taloushallinnon pyörittäminen (ja onkin). Mutta kun viime keväänä yritin löytää yksinyrittäjälle kätevää laskutus- ja verkkokauppa-alustaa, jouduin toteamaan, että kaikki taloushallinnon palvelut – verkkopankit, verkkokauppa-alustat ja kirjanpito-ohjelmat – oli rakennettu yrityksille, joilla on oma talousosasto. Ja rahaa millä mällätä. Missä ihmeessä kaikki hyvät pienyrittäjän työkalut ovat?

Vastaus olikin, että tulossa. Olin varovaisen toiveikas, kun otin toukokuussa käyttöön nimenomaan pienyrityksen kirjanpitoon suunnitellun Finago Solo -palvelun(29€/kk), johon saa integroitua myös yrityksen verkkopankin. (Verkko)Laskun luominen on helppoa ja kuitit saan kirjanpitoon ihan vain kuvaamalla ja yhdistämällä ne tilitapahtumiin. Kaikki kirjanpitodokumentit syntyvät automaattisesti. Ohjelma myös huomauttaa automaattisesti mikäli kirjauksissa on puutteita ja virheitä. Ooh. Olisi siis teoriassa mahdollista, että Sarin ei tarvitsisi hikoilla käsilaukun pohjalta löytyneiden paperilappusten kanssa, joiden tekstit ovat kadonneet taivaan tuuliin!

Kuukauden käytön jälkeen selkisi se isoin juttu: selkeä vastuunjako keventää kirjanpitäjän laskuja! Minä siis säästän (inhimillisen kärsimyksen lisäksi) puhdasta rahaa, kun Sarin turhan työn ja säätämisen määrä vähenee. Opin samalla terminologiaa ja prosesseja, kun teen itse hommat tiettyyn rajaan asti. Ja jos kirjapitäjällä on itsellään käytössään Procountor-ohjelma, yhteistyöstä tulee vielä saumattomampaa, sillä Finago Solon saa yhdistettyä samaan käyttöliittymään. Helppous myös tekee käytöstä vähemmän epämiellyttävää, joten kuukausittaisista rutiineista tulee pidettyä tarkemmin kiinni.

Jos siis vihaat kirjanpitoa, testaa tätä! Finago Soloa saa kokeilla ilmaiseksi 30 päivän ajan. Käyttöönotto on nopeaa ja saat helposti kiinni käytöstä verkkomateriaalien ja -koulutusten avulla. Elämästä tulee vähän helpompaa, kun pysähtyy ja poistaa risut pinnojen välistä.

Enemmän kuin kasin oppilas

Niin siinä luki, molemmilla. Ipanat siirtyvät seuraaville vuosiluokille, ensimmäinen kuudennelle ja toinen tokalle.

Todistuksia tutkittiin tänä vuonna pitkään ja hartaasti.

Skidi sai ensimmäistä kertaa numerotodistuksen. Tätä ennen alakoululaisen spettarin arvosanat olivat olleet kirjallisia arvioita lukuvuoden suoriutumisesta, mutta nyt ne vaihdettiin numeroarvosanoiksi. Ajattelin, että tyyppi tykkäisi suoraviivaisista numeroista (ja minäkin olen niihin tottunut), mutta yllättäen tuomio olikin, että "nämä numerot ovat vähän tylsät". Kirjallisissa arvioinneissa oli yleensä mukana joku henkilökohtainen, positiivinen huomio, kehu tai kannustus, numero tuli ilman saatetekstiä. Keskiarvon sai laskea halutessaan.

Snadin todistuksessa oli enemmän asiaa. Vaikka Snadi ei aivan täysiä pisteitä kaikista aineista saanutkaan, ope oli laittanut virallisten arvioiden perään muutaman mukavan lauseen edistymisestä ja positiivisista persoonallisuuden piirteestä: innostumisesta, ystävien auttamisesta ja siitä, että "esiintyy mielellään". Niitä oli kiva lukea niin oppilaan kuin vanhemman näkökulmasta, varsinkin kun muistaa, mistä lievää epätoivoa sisältäneestä tilanteesta tähän ensimmäiseen kouluvuoteen lähdettiin. (Toki kehitystoiveena oli mainittu omista tavaroista huolehtiminen, johon on helppo tämänkin viikon jälkeen yhtyä.)

Tuo pieni lisärivi on yllättävän tärkeä osa todistusta. Siinä voi kannustaa, selittää ja täsmentää tai erikseen vielä kiittää edistymisestä. Sanallisiakin arvosanoja voi vertailla (enkä tiedä, tuleeko siitä kenellekään hyvä mieli), mutta positiivinen palaute on aina oma, eikä kellään ole parempi. Niitä on kiva esitellä ja kavereiden kehuja on helppo myötäelää. Niistä myös rakentuu käsitys itsestä.

Numerot ovat paljon jäykempiä ja ohjaavat katsomaan keskiarvoa, josta taas tulee helposti henkilökohtainen kilpailunumero. Silloin on helppo tuntea huonommuutta vaikka olisi ihan keskiverto kasin oppilas, saati sitten jos numero on huonompi.

Olin itse lukioon asti juuri se vähän päälle kasin keskiarvon oppilas. Lähdin koko touhuun takamatkalta, koska en käynyt päiväkotia enkä eskaria, en ymmärtänyt harjoittelusta mitään eivätkä vanhempani auttaneet läksyissä tai olleet muutenkaan paikalla. Menestyin kielissä ihan mukavasti mutta matematiikan heikot arvosanat laskivat keskiarvoa ja pänttäysaineet kuten historia olivat raskaita. Minun kannustukseni olivat liikunnan kymppi ja se, että kuvistyöni pääsi usein "seinälle" eli koulun näyttelyyn parhaimmiston joukkoon. Nämä muutamat positiiviset kokemukset aiheuttivat sen, että pidin itseäni hyvänä oppilaana ja hain lukioon. Lukiossa huomasin jo ihan pitäväni opiskelusta (paitsi matematiikasta) ja keskiarvoni nousi yli yhdeksään.

En koskaan pitänyt itseäni minään briljanttina yleisnerona mutta omassa jutussani olin hyvä, mikä teki minusta mielessäni enemmän kuin kasin oppilaan. Ja näin jälkikäteen voin todeta, että positiivinen kokemus omasta osaamisesta ja kyvyistä edes numeromuodossa oli motivoivaa. Kaikenlainen positiivisessa hengessä annettu palaute, jonka pohjalta kasvaa usko omiin kykyihin, on mielestäni koko peruskoulun tärkein tehtävä – tuo usko kun määrittelee sen, mitä uskaltaa tavoitella ja miten epäonnistumisesta nousee. Ilman sitä ei ole mitään muuta kuin ajelehtimista. Miten kannustetaan niitä, joiden numeroissa ei ole mitään hehkutettavaa?

Kiitos siis opelle kehuista, ne luettiin tarkkaan ja painettiin mieleen. Tokaluokkalainen aloittaa ensi syksynä optimistisin mielin ja uskoo vakaasti myös siihen, että ne kamatkaan eivät ole enää pitkin käytäviä ja niittyjä. Minäkin uskon, jos oikein pinnistelen.

"Äiti, miksi ihmiset uivat yöllä alasti suihkulähteessä?"

No, samasta syystä kuin lapset saivat poikkeuksellisesti valvoa puolille öin. Samasta syystä kuin oli pakko lukea aamulla ensimmäiseksi ruotsalaisten iltapäivälehtien kolumnit, mörkö-muumimukit myytiin verkkokaupasta loppuun ja varusmiehille leivottiin mörkömunkkeja. Ja samasta syystä kuin kustantajalta on amerikkalaisen Hanya Yanagiharan Pieni elämä -romaanin painos loppu. 

Maalivahti lukee ja sanoi sen ääneen. Tämä oli epäilemättä kevään kirjallisuusteko. Oli pakko vähän pureskella tätä, koska  minulla sattuu olemaan sama kirja kesken kuin lukupiiri-Lankisella. Urakkani on vasta puolivälissä mutta jo nyt on selvää, että kyseessä on valtava teos monella tapaa. Moni on kuvannut sen olevan "paras kirja, jonka olen koskaan lukenut", mutta en jotenkin mieltänyt sitä nuoren miehen kirjaksi. Ja eivätkö kaikki nuoret miehet vain pelaa pleikkaa?

No eivät! Tietenkin huippu-urheilija lukevat. Yritän olla romahtamatta täydelliseen patetiaan, mutta lukeminen valmentaa elämään monin eri tavoin.

Ensinnäkin lukeminen auttaa keskittymään. Kun Lankista haastateltiin voitto-ottelun jälkeen, hän totesi, että lopussa oli todella tiukka paikka maalilla, mutta hän lisäsi samaan hengenvetoon, että niin lätkässä joskus on. Just niin! Ja elämässä! Paniikki ei auta vaan keskittyminen, tavoitteen säilyttäminen ja parhaansa tekeminen. Ja siihen keskittymiseen pitkän tarinan lukeminen valmentaa.

Toiseksi lukeminen on henkisesti valtavan kehittävää: se vaikuttavaa myönteisesti muistamiseen, hoksaamiseen, ymmärtämiseen, päättelykykyyn ja oppimiseen, mutta myös tunne-elämään ja sosiaalisuuteen! Eivätkö nämä kaikki ole huippu-urheilijan ominaisuuksia? Sitäpaitsi kirjojen kautta pääsee eläytymään kaikenlaisiin kohtaloihin niin voittajien, häviäjien kuin diskattujen, joten kilpailijan empatiataidotkin kehittyvät.
Kolmanneksi lukeminen sopii kaikille (sekä lukutaitoisille että -taidottomille), yhtään mihinkään ominaisuuteen tai säätyyn katsomatta! Lukemisen ja kirjojen ystävät eivät ole introvertteja kirjastopiruja vaan monipuolista porukkaa ja ihan noin henkilökohtaisena havaintona olen ollut huomaavinani, että lukevat miehet ovat erittäin miellyttävää juttuseuraa. Onneksi kiireisillekin on tarjolla äänikirjoja ja nopealukuisia vaihtoehtoja.

Ja lopuksi: taide ja kulttuuri täydentävät urheiluharrastusta! Monessa lajissa on jo huomattu, että yksipuolinen harjoittelu altistaa urheiluvammoille ja pilaa motivaation. Monipuolisuuteen kannustetaan jo virallisiltakin tahoilta mutta mitä jos urheilijoita kannustettaisiin harrastamaan päälajin ohessa myös ei-liikunnallisia, luovia harrastuksia? Lukemista, teatteria, musiikkia ja kuvataiteita? Jotain, mikä nollaa ajatukset ja palauttaa sykkeen normaaliksi.

Ainakin meillä mahtuu yhteen nuorisolaiseen niin juoksukisoja, saksofonisooloja kuin tuhansia sivua fantasiaa. Ehkä ihmiset uivat yöllä suihkulähteessä, koska lätkäjengillä on lukupiiri, kuka tietää.

Vuosi kotiäitinä

Kun Snadin piti kertoa koulussa, mitä äiti tekee työkseen, hän vastasi, että äiti on kotitöissä ja kuorii porkkanoita. Ensin nauratti, mutta sitten tajusin, että tuossa piilee kyllä totuuden siemen. Vaikka olen vuoden päivät kirjoittanut kuin heikkopäinen, olen myös ollut lapsille läsnä enemmän kuin koskaan. Työelämä ja kotielämä ovat kietoutuneet yhteen.

Kun jätin palkkaduunit noin vuosi sitten, ajattelin että olisin välillä töissä kotona ja sitten välillä kävisin istumassa erilaisissa yhteiskäyttöön tarkoituissa työtiloissa. No, en juurikaan ole käyttänyt yhteistiloja vaan nauttinut siitä, ettei aamulla tarvitse lähteä yhtään mihinkään. Olen saanut hiippailla hiljaisessa talossa, keittää pikakahvia, nakuttaa näppäimistöä ja ahdistua inspiraation puutteesta täysin siemauksin. Välillä olen myös juossut avainkortti kaulassa palavereihin – ja nauttinut siitäkin! Projektiluontoisista toimeksiantojen kautta olen saanut tavata uusia ihmisiä, fiilistellä työyhteisössä toimimista, syödä kunnon lounaan ja oppia uusia asioita. (Näitä muuten kaipaan lisää syksylle, ota yhteyttä jos duunissasi tarvitaan lisäkäsiä!)

Mutta kotitoimiston sivutuotteena on syntynyt myös tämä kotiäitiys. Oikeastaan se tarkoittaa vain kiireetöntä vanhemmuutta ja läsnäoloa, sitä että voin mennä avaamaan lapselle oven, vaikka tämä pääsisi itsekin omalla avaimellaan, kuoria porkkanaa välipalan kylkeen, pestä pyykkiä keskellä päivää ja avata workshopin tuloksia sitten illemmalla. Se tarkoittaa voileipähetkeä esiteinin kanssa ennen kuin hän uppoutuu läksyihin ja tubettajien elämään ja lähtee urheilukentälle treenaamaan pika-aitoja. Meille voi tulla myös lasten kavereita, mutta yksi kerrallaan, erityisesti jos tiedossa on skype-palaveri.

En ole koskaan ollut kotiäitityyppiä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kouluikäisten lasten kanssa minulla on jo enemmän annettavaa. Heillä on ongelmia, joita ymmärrän ja joissa voin auttaa, toisin kuin siinä ulvonnassa, että tonttu ei täyttänyt kalenteriluukkua uudestaan päivän aikana. Tämä läsnäolo, vaikkakin töitä on tehden, on madaltanut puhumiskynnystä ja kasvattanut luottamusta. Olen voinut lohduttaa Snadia, kun koulussa on ollut vaikea päivä, ja jutella hankalista kaverikiemuroista Skidin kanssa. Pääsemme esikoisen kanssa kohti teini-ikää aika vakaasta tilanteesta, joka kestää vähän merivettäkin, uskon.

Minusta tässä olisi niin työnantajille kuin seuraavalle hallituksellekin tutkiskelun paikka. Ruuhkavuodet ovat yllättävän pitkä ajanjakso mutta yksinyrittäjänä olen pystynyt tekemään töitä ja olemaan äiti ihan satasella. Jäykkä ja "aina on näin tehty" -malliin jämähtänyt työelämä ei oikeasti edistä ei firman eikä työntekijän hyvinvointia. Asennemuutoksen rinnalla (kaikesta ei tarvitse selvitä yksin ja täydellisesti) tarvitaan käytäntöön vietyjä työelämän joustoja ja yksinyrittäjyyden helpottamista. Tällä hetkellä ainoa tapa saada armoa on hakea saikkua työuupumukseen.

Vaikka tulotasoni on tippunut konsulttipäivistä roimasti, olen tosi tyytyväinen elämääni. Ja ihan hyvältä tämä saldo viime vuodelta näyttää: olen pukannut ulos Lasitehtaan, Pikkiksen jatko-osan ja Arkisatuja aikuisille-tarinakokoelman. Nyt kirjoitan kahta uutta romaania ja Pikkiksen kolmannen osan käsikirjoitus on valmis. Vaikka en voi kehua palkallani, en koe jääväni mistään paitsi. En pidä ostovoimaa minään mittarina, päinvastoin tunnen saavani aikaiseksi mielekkäitä asioita – vertaistuen jakamista, uusien ajatuksien herättämistä ja lasten ilahduttamista, omien ja vieraiden. Ei pöllömpää.

In the meanwhile lähden kukkakauppaan, koska jänis kävi yöllä safkaamassa Intense Blue -sininatani enkä keksi, mitä romaanini päähenkilö tekisi aviomiehelleen.

Ps. Anteeksi vielä kerran sille postinjakajalle, jolle huusin tuuletusikkunasta iloisen PÖÖn kun luulin että ovella rapistelee iltapäiväkerhosta palaava Snadi. Mahtoi olla järkytys.