Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

6.6.2019

Millaista rakkautta lapsesi näkevät?



Kuuntelin, kun meillä kylässä ollut tyttö kertoi iloisesti perheestään: heidän ovessaan on kolme sukunimeä, koska samassa asunnossa asuvat äidin lapset, isäpuolen lapset ja yhteiset lapset. Ah, kuulostaa ihan sellaiselta perheeltä, jossa minä olen kasvanut! Vanhempani olivat useampaan kertaan naimisissa ja minulla on kuusi veljeä: yksi "oikea" veli, neljä velipuolta ja yksi veli, joka ei ole mitään sukua mutta lasketaan veljeksi.

Se, mikä huomioni kiinnitti oli ilo, jolla perheestä puhuttiin: perhekuvion selittäminen oli helppoa ja hauskaa. Eikä porukassa kukaan tuntunut kummeksuvan asiaa millään tavalla, kuuntelivat vain ja totesivat että aijaa. Silloin kun minä olin pieni, eroaminen oli dramaattinen asia, josta ei kukaan julkisesti puhunut. Nykyään tuntuu olevan toisin, onneksi.

– En mä pääse ens viikolla kun mä olen isällä.
– Äh, mulla ei ole sitä kirjaa nyt se jäi äidille.

Tällaisia lauseita kuulen tavan takaa ja olen siitä tosi iloinen. Lasten vapautunut puhe kertoo ydinperhenormin purkautumisesta ja sivistyneistä eroista. Silloin kenenkään ei tarvitse tuntea häpeää, yrittää pelastaa kasvojaan tai ryypätä itseään hengiltä. Ei avioliitto ole kilpailu, jossa perheen kasassa pitäminen hinnalla millä hyvänsä on voitto. Yhtä lailla ero ei ole kirvelevä tappio tai häviö.

Tuo tappion eetos on vahingollinen siksikin, että elämä menee joskus väärin, vaikka kuinka rimpuilisi ja yrittäisi. Parisuhdeneuvot keskittyvät siihen, että rakkautta pitää hoitaa puhumalla ja yhteistä aikaa ottamalla, mutta entäs jos aika ei riitä? Entäs jos puolisoa ei kiinnosta? Entäs jos et tiedä mitä pitäisi tehdä? Kaikki ongelmat eivät ole korjattavissa ravintolatreffeillä tai pikavisiitillä Eurooppaan, eikä edes terapiassa. On painolastia, jota voi keventää, ja omat traumansa kannattaa tunnistaa jo ihan oman itsensä vuoksi mutta on ongelmia, joista ei pääse eroon. Vieraantuminen voi tapahtua hyvin vaivihkaa, jossain siinä tuhannennen makaronilaatikon ja urheiluvaatekoneellisen tiimoilla.



Parisuhteelle ja perheelle ei ole olemassa yhtä mallia vaan monta, myös heteroperheissä. Ihmiset asuvat ja elävät onnellisesti yhdessä ja erikseen hyvin erilaisilla järjestelyillä ja sopimuksilla eikä mikään ole toista huonompi tai paheksuttavampi, jos se osapuolia itseään miellyttää. Sovinnollinen ilmapiiri on tärkeämpää kuin saman katon alla hampaat irvessä asuminen.

Yhtä lailla riepoo seksin ylikorostaminen: on ihan ookoo, jos intohimolla ei ole enää suurta roolia 20 avioliittovuoden jälkeen. Ei aktiivinen seksielämä ole mikään onnen tae. Seksiä on, jos on ollakseen ja hyvin eri määrä on "tarpeeksi".

Mitä yritän sanoa? Jos et voi muuttaa tilannetta, voit muuttaa omaa asennettasi tilanteeseen. Aina kannattaa kokeilla terapiaa, mutta rajansa on yrittämiselläkin. Jos tarjolla on vuosi toisensa jälkeen vain perhe-elämän huonoja puolia, se näkyy väkisinkin itsetunnossa ja sitä kautta lapsissa. Millaisen vanhemman ja parisuhteen mallin lapset sellaisesta saavat? Itse en haluaisi, että ipanat oppivat kuulemaan, kuinka vanhemmat haukkuvat toisiaan tai elävät täydellisessä tunnekylmyydessä. Yhtä lailla en halua heidän muuttuvan näkymättömiksi, kun kaikki vanhempien aika menee riitelyyn.

Sen sijaan vanhemmuus ja arki voi jatkua hyvin samanlaisena (sivistyneen) eron jälkeen ilman että siitä kukaan traumatisoituu. Ja joskus on erottava että voi palata takaisin yhteen.


8 kommenttia:

  1. Tämä nyt ei varsinaisesti kuulu tähän, mutta tuli kuitenkin mieleeni tätä lukiessa. :) Minua ja 7-vuotiasta poikaamme tuli tänään vastaan nuori tummaihoinen nainen. Poikani tuijotti häntä herkeämättä ja kun hän oli mennyt ohi, niin poikani kysyi hämmästyneenä "miksi tuo tyttö käveli väärässä reunassa, sehän oli pyöräkaista". Itse olin vähän hämilläni miksi hän tuijottaa, mutta kyse ei todellakaan ollut ihonväristä, vaan väärästä kävelypaikasta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset elävät monella tavalla eri maailmassa kuin me 40 vuotta sitten, pitäisikin laittaa johonkin postaukseen ylös näitä sukupolvieroja! Kaikki muutokset eivät ole huonoja.

      Poista
  2. Nämä on tosi tärkeitä näkökulmia. Olen itse 80-luvun eroperheestä ja juu, häpeän määrää ja muotoa on aika vaikea kuvailla. Alakouluikäisenä näin hirveästi vaivaa, että luokkakaverit eivät saisi tietää, koska kenenkään muun vanhemmat eivät olleet eronneet. Salailu ja peittely oli raskasta ja jollain tapaa häpeä muodostui osaksi omaa identiteettiä. Tilannetta pahensi tietysti eron myötä lisäbonuksena tullut vähävaraisuus ja sen seurauksena kiusaaminen. Kyllä se häpeä on edelleen painolastina myös omassa parisuhteessa, esimerkiksi niin, että ei oikein jaksa uskoa että tämä kuitenkaan kestää (vaikka on kestänyt jo 20 vuotta). Silti erossakin voi mennä ojasta allikkoon: vaikka vanhempien huonot välit ovat myrkkyä lapsille, niin on myös katkeroitunut yh-äiti, joka ei pysty olla mustamaalaamatta ex-puolisoa kaikin keinoin. Kaikki eivät löydä uutta parisuhdetta eivätkä edes halua löytää. Eron jäljiltä oma identiteetti voi olla murskana ja usko rakkauteen mennyt. Onneksi nykyään on ihan erilaiset työkalut näiden asioiden työstämiseen ja myös lasten tarpeet huomioidaan. Silloin 80-luvulla ei ollut mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sama kokemus! Tuo sivistynyt eroaminen ei mun vanhemmilta hirveän hyvin onnistunut, mutta jo meidän sukupolvi on hieman paremmilla eväillä varustettua, tulevista nyt puhumattakaan. Itse olen päättänyt visusti välttää katkeruutta, vaikka mikä tulisi eteen, se tunne syö kaikki voimavarat.

      Poista
    2. Sukupolvijuttu tämä on varmasti. Omat vanhempani erosivat vasta lähemmäs seitsemänkymppisinä (kun heidän omat vanhempansa olivat kuolleet, ei tarvinnut enää pitää kulisseja yllä). Ja voi pojat, että hoitivat sen huonosti! Mustamaalaamista, omaisuudesta riitelyä, omien aikuisten lasten sekoittamista mukaan jne. Ainoa asia, missä kai joten kuten onnistuivat oli se, että eivät vetäneet lapsenlapsia mukaan sotkuihinsa.

      Poista
  3. Ehkä pääkaupunkiseudulla tilanne on ollut erilainen kuin muualla Suomessa, mutta itse 80-luvun lapsena en muista, että vanhempieni avioerossa olisi ollut mitään hävettävää. Vanhemmat erosivat minun ollessani niin pieni, etten edes muista sellaista aikaa, kun olisimme olleet ydinperhe, joten siitäkään ei jäänyt mitään traumaa. Sattui sellainenkin tuuri, että kaksi parasta ala-asteen aikaista ystävääni olivat eroperheistä, joten minusta oli suorastaan eksoottista, että oli sellaisiakin perheitä, joissa oli isä. Ehkä olen ollut ihan omassa kuplassani tämän suhteen. :-)

    Mutta sen toki tunnistan, että yhtenä onnellisuuden mittarina pidetään pitkään jatkunutta avioliittoa, mikä on ihan hassua. Eihän se, että ollaan sinnitelty pitkään yhdessä ole mikään tae siitä, että kummallakaan osapuolella olisi ollut suhteessa hyvä olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla! Tietty ihan piennä erosta ei tule niin merkityksellinen ja latautunut kuin esim murrosiässä, jossa on kova rakennustyömaa muutenkin aivoissa meneillään ja häpeän aiheita löytyy ihan joka nurkasta.

      Ja tosiaan se että tavoitellaan pitkää avioliittoa on tosi hassua, eikö nyt kuitenkin olisi järkevämpää tavoitella merkityksellisyyttä, joka toki voi tulla sen avioliiton kautta.

      Poista
  4. Kiitos hienosta kirjoituksesta. Keskinkertainen tosiaan riittää ihan hyvin monella tavalla. Omat vanhempani ovat edelleen naimisissa, ja heidän yhteiselonsa on vanhemmiten tasaantunut, mutta lapsena heidän pitkien ja raastavien riitojensa keskellä toivoin usein että he olisivat eronneet. Heidän riitansa myrkyttivät koko perheen ilmapiirin, ja vielä kotoa pois muutettuani pystyin tunnistamaan tavasta, jolla äitini vastasi puhelimeen, että heillä on riita menossa.

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...