Pääseekö junalla Kroatiaan?

"Onko kesälomasuunnitelmia?"

No on, mutten ole vielä esitellyt niitä perheelle! Ajattelin nimittäin ehdottaa, että lähdetään junalla Kroatiaan. Ja tähän sellainen kauhuemoji.

Tämä monella tapaa hieno kotimaamme sijaitsee helvetin kaukana kaikesta, paitsi Siperiasta, ja lentäminen on edullista ja nopeaa. Taksi kentälle ja – bling – olet muutamassa tunnissa Rivieralla palmujen varjossa. Täydellistä! Mutta jos meinaan vähentää lentämistä, on pakko miettiä muita vaihtoehtoja kuten lähimatkailua ja junailua. Ilmaston lisäksi minua kiinnostaa toinenkin näkökulma: lentokonepesuveden mukana menee myös matkustamisen koko pointti: itse matka. Parikymppisenä tein sellaisia reissuja, jossa ostin menolipun yhteen kaupunkiin ja paluulipun toisesta. Sitten hankkiuduttiin kaupungista toiseen milloin milläkin välineellä, myös Brasiliassa. Ja sehän oli muistaakseni hauskaa! Mutta olisiko se hauskaa lastenkin kanssa?





Kun sitten taannoin parkusin, että eikö täältä voi ikinä enää lähteä mihinkään, some tuli avuksi. Yksi ystäväni oli jo käynyt maitse Brysselissä. Toinen ystäväni taas oli puksuttanut junalla Helsingistä Kiinaan ja totesi, että maata pitkin pääsee pois kolmeakin reittiä. Keski-Euroopassa asuva ystäväni puolestaan huomautti, että Münchenistä Milanoon on suunnilleen sama matka kuin Helsingistä Jyväskylään. Valaistuin. Minultahan puuttui täysin ymmärrys välimatkoista. Keski-Euroopassa ei enää mikään ole kaukana.

Ongelmani ei ole se, että lentäminen on tapa, vaan se, että se on ainut tapa. Osaan kliksutella oikeat liput, näyttää boarding passia ja purkaa kamat linjastolle turvatarkastusjonossa, mutta en tiedä, mikä on Ruotsin junayhtiön nimi. Miten minusta onkin tullut tällainen monomaanikko? Olen niin tottunut siirtymään yhdeltä lentokentältä toiselle, etten osaa enää mitään muuta.

Päätin ottaa homman haltuun. Olen opetellut syömään tofua, eikä tämä voi olla vaikeampaa. Lisäksi kersat ovat nykyään harjaantuneita matkailijoita ja kantavat vaivatta omat reppunsa, joten voimme ihan hyvin lähteä palauttamaan matkustamiseen vähän seikkailua. Olenkin tällä viikolla tuijottanut Peruskoulun Kartastoa ("Äiti, mikä on DDR?") enemmän kuin koskaan ja surffannut Deutsche Bahnin ja SJ:n sivuja.

Vastaus otsikon kysymykseen on, että kyllä pääsee. Ajattelin, että lapsiystävällisintä olisi mennä yölaivalla Turusta Tukholmaan ja ottaa Tukholmasta aamujuna Köpikseen (sekin on oikeasti vain reilun viiden tunnin matka), jonne pysähdymme vähintään päiväksi. Sitten kun huvittaa, paukkaamme Müncheniin, minkä jälkeen palmut ovat vain muutaman tunnin päässä. Voiko tämä olla näin yksinkertaista?

Yllätyksekseni perhekin innostui. Puhuin ensin puolelleni kersat ("hei voidaan ottaa jätskit joka kaupungissa") ja sitten Koti-insinöörin ("junamatka Alppien läpi on toiminut ainakin yhden Bondin ja Star Wars elokuvan kuvauspaikkana + kaljatarjoilu on junassa paljon sujuvampaa"). Nyt väännetäänkin enää siitä, jatketaanko rantalomalle Gardalle, Venetsiaan vai Rovinjiin. Ja minulla on pitkästä aikaa ihan aidosti matkakuume.

Miten on, kiinnostaako aihe teitä? Osaatteko antaa vinkkejä, hyvässä tai pahassa? Kaikki neuvot ovat tervetulleita!

Ps. Jos innostumme junailusta vielä enemmän, interrail-liput ovat alle 12-vuotiaille ilmaiset.

Miksi internet sekoaa maitorauhasen näkemisestä?

Kun näin tämän viraalihitiksi levinneen kuvan maitorauhasista, jouduin kaivamaan esiin ihmisen fysiologian ja anatomian kirjani, jota olin viimeksi tarvinnut opiskeluaikoina lääketieteen käännösten tekemisessä. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa kuvaa ja oli pakko tehdä faktantarkistusta.

Kuva oli aito. Olin hämmästynyt. Luulin tätä ennen, että naisen rinnat koostuvat lähinnä rasvakudoksesta ja synnytyksen jälkeen tapahtuu jotain muutoksia, mistä seurasi minulle lähinnä kipua ja hammastenkiristystä, joillekin tietysti myös imetyksen auvoa. Enkä sen kummemmin miettinyt, että mikä perkele siinä rasvakudoksessa oikein kipeytyy edelleen aika ajoin saati että miltä se rauhanen oikein näyttää siellä sisällä.

On ihan älyttömän hyvä kysymys, miksi näen ensimmäistä kertaa maitorauhaset Twitterissä. Miksi minulle on ala-asteelta lähtien esitetty ihmisen fysiologiaa miesvartalon kautta? Paitsi silloin kun juteltiin terveystiedon tunnilla kuukautisista vain tyttöporukassa.

Palataan takaisin siihen anatomiankirjaan. Kysymykseen lienee se yksinkertainen vastaus, että maitorauhaset eivät selkeästi kuulu juuri minkään isomman otsikon alle. Ne eivät ole osa lihaksistoa, hermostoa tai verenkiertojärjestelmää, eikä niitä esitellä hormonitoiminnankaan alla. Vain ihmisen lisääntymisen jälkeen on kappale breast disorders ja synnytyksen yhteydessä laktaatio käsitellään yhdessä kappaleessa.

Osa kuvaa kommentoineista naisista oli kauhuissaan, että tissien sisällä oli tuollainen rakennelma – ja tämä oli mielestäni kohun ikävin paljastus. Eivätkö he koskaan ole ajatelleet tissien perimmäistä tarkoitusta? Vai ovatko kaikki rinnoista syntyneet mielikuvat, jotka eivät liity puhtaasti ulkonäköön, vääriä tai pelottavia? Ja kyse on sentään naisen ruumiin osasta, joka pitäisi tutkia joka kuukausi, sillä rintasyöpä iskee joka kahdeksanteen suomalaisnaiseen.  Siitä kannattaa olla paljon enemmän huolissaan kuin nännien näkymisestä.

Lääketieteellisen kuvaston vähäsanaisuus on yhtä omituista kuin se, että miesvartalo on suunnittelun ja tuotekehityksen standardi myös niissä tuotteissa, joita käyttävät myös naiset. Kuten turvavyöt ja lääkkeet. Yhtä lailla tarvitsemme akuutisti parempaa ja laajempaa tissitietoutta! Rinnat ovat kaikessa moninaisuudessaan olennainen osa naisen elämää ja on aika lopettaa käsittelemästä niitä lähinnä sensuroinnin näkökulmasta.

Olen kolmen naishenkilön taloudessa pitänyt tissikeskustelua yllä ihan jo siksi, ettei vain pääsisi syntymään sellaista turhaa kainostelua, mitä kaikkiin naiselle ominaisiin elintoimintoihin menkoista alkaen tuntuu liittyvän. Täytyykin siis näyttää kersoille tämä kuva. Minusta nuo ovat nimittäin hienot. Tulee mieleen päivänkakkara, vesi-ilmapallot ja vanha Postipankin logo.

Vahingossa hyvää tulee eli ruokapiirin nokkosletut

Olen alkanut asioida paikallisessa Reko-piirissä (googlasin ja tuo lyhenne tulee sanoista rejäl konsumption) anoppini vanavedessä. Hän vinkkasi, että lähituottajilta voi ostaa suoraan laadukkaita pakastemarjoja, joita meillä menee paljon.

Kun tutustuin ruokapiirin valikoimiin, kiinnitin huomioni hämmentävän edullisiin nokkoslettuihin. Koska pinaattiletut ovat meidän perheen luottoeines, joka otetaan käyttöön aina kun menokalenterissa on ylibuukkausta (pitäisi joskus laskea kuinka monta pinisboksia meillä menee vuodessa), ajattelin kokeilla jotain uutta ja tilasin niitä reilun satsin.

Kylläpä hämmästyin, kun tilauskassista löytyi pussi jauhoja. Perhana vieköön, ihmiset tosiaan ostavat lettujauhoja ja paistavat näitä itse! Koska olen kotikokkina suhteellisen traumatisoitunut, hengittelin hetken ja keräilin itseluottamustani. Päätin ottaa ostoksen johdatuksena, varsinkin kun pussin kyljessä oli lettuohje. Löysin kaapista maitoa (5 dl), kanamunia (3 kpl), voita (25 grammaa), sokeria ja suolaa, ja pistin levyn päälle.







Ruokalajista seurasi valtavasti ongelmia.

1. Ne kumiset läystäkkeet siinä muovipaketissa tuskin kelpaavat enää kenellekään. Pyhä jysäys, että letuista tuli hyviä. Reunoilta rapeita, sopivan suolaisia ja taivaalliselta tuoksuvia, joissa nokkosta oli juuri sopivasti. Kirsikkahillo viimeisteli makuelämyksen.

2. Ohjeen mukaan (+1 lisämuna) tehty satsi eli 10 isoa lettua ei riittänyt kolmelle henkilölle, sillä Snadi olisi syönyt yksin puolet.

3. Naapurinkin lapset tulivat kysymään, mikä ihana tuoksu meiltä tulee ja ottivat letuistani kuvia instagramiin. Joudun vastaisuudessa käryyttämään näitä koko korttelille.

4. Pitää investoida lettupannuun.

5. Joudun ehkä tekemään ruokaa toistekin.

Onnistumiseksi voidaan lukea, että palohälytin ei huutanut kertaakaan. Ehkä olen kehittynyt tässä. Toinen onnistuminen liittyy ennakkoluuloisiin kersoihin: jos kerran nokkonenkin on hyvää, mikä muu mahtaa olla turhaan yök-laarissa?*

Ruokapiiriostoksia voin suositella lämpimästi: pakastimeeni muutti aivan ensiluokkaisia pakastemarjoja, saaristolaisleipää, lohipiirakkaa sekä vappua varten esipaistettuja munkkirinkilöitä, jotka pitää vain lämmittää ja kieritellä sokerissa juuri ennen tarjoilua. Lisäksi on kiva huomata, kuinka paljon Suomessa on kunnianhimoisia ja ammattitaitoisia pienyrittäjiä. Lähinnä ongelmia aiheutuu ns. tilaussekoamisesta, jolloin tarvitset pakettiauton ostostesi kotiinkuljetukseen.

Oletko käyttänyt ruokapiiriä? Mitä tilaat?

*Tiedän jos vastauksen. Seuraava missioni tämän perheen kanssa ovat sienet.

Kuinka pullojen palautuksesta tulee farssi

Snadi halusi eilen illalla lähteä kävelylle, ei siksi, että hän jotenkin nauttisi seurastani vaan siksi, että voisi bongailla koiria. Mikäs siinä, ajattelin, voisin viedä tyhjät tölkit samalla lähikauppaan, siitä tulisi hyödyllinen iltakävely. Pullolaatikko olikin jo aivan täynnä, joten muovikassi hieman pullisteli. En kuitenkaan halunnut jättää muutamaa tölkkiä pois, saati kantaa yhtä kädessäni, joten ajattelin, että kyllä ne nyt tämän lyhyen matkan paikoillaan pysyvät.

Kuinka ollakaan, heti kun astuimme ovesta ulos kolme tölkkiä vieri asvaltille kauhealla räminällä. Lasten katuliitupiirrosten päälle valui kaljaa. Naapuri sattui olemaan pihalla ja nyökkäsi ystävällisesti. Hänellä oli tikkaat kädessä, hän oli juuri tullut tontin linnunpönttöjä putsaamasta. Sulloin tölkit takaisin kassiin ja hymyilin vaivaantuneesti. Jostain syystä katsoin aiheelliseksi kommentoida. "Paluu arkeen".

Voi perkele. Ihan kuin olisin käyttänyt loman ryyppäämiseen ja että tyhjien pullojen palautus olisi kiinteä ja tärkeä osa normaaliarkeani. Apua. Olisiko pitänyt vielä täsmentää, etten aikonut ostaa lisää kaljaa panttirahoilla, koska onhan nyt arki?

On ehdottomasti älykkäämpää lakata kaivamasta, kun huomaa olevansa kuopassa, joten häivyin pusseineni. Jatkoin kuitenkin matkaa entistä tietoisempana siitä, että pullokassi saattaisi pettää milloin tahansa.

Seuraavaksi vastaan tuli juuri taloyhtiöömme muuttanut naapuri, jota en ollut ennen tavannut. Hän tunnisti kuitenkin Snadin ja moikkasi. Snadi moikkasi takaisin ja kailotti iloisesti, että olemme pullo- ja koirakävelyllä. Lausunto saattoi olla hieman kryptinen koska koiraa meillä ei tosiaan ollut. Mahtoiko naapuri nyt ajatella, että elätin itseni pulloja keräämällä? Ja että pakotan lapseni tähän harrastukseeni mukaan. Oh lord.

Piina ei päättynyt tähän. Näin jo kaukaa tutun hahmon kävelevän vastaan hiekkatiellä. Lukioaikainen luokkakaverini, jota en ollut nähnyt aikoihin, oli käymässä Suomessa. Pullokassin kanssa oli vaikea halata ja taas muutama tölkki vieri tielle.

– Jaha, pääsiäisen saalis, hän naureskeli, kun pyllistelin tiellä tunkien tölkkejä takaisin kassiin.

Pidin kuitenkin tällä kertaa suuni kiinni, koska sieltä tuli pelkkiä väärinkäsityksiä. Oli turha alkaa analysoida pussin sisältöä, että itse asiassa suurin osa tölkeistä on pilsneriä ja alkoholitonta olutta eikä meillä mitään ongelmaa ole.

Eipä.

Onneksi hänellä oli mukana koira, jota Snadi sai rapsutella ja saimme vaihdettua puheenaihetta.





Tarina on tosi – ja erinomainen esimerkki siitä, millaisista tapahtumista minun kirjoitusinspiraationi lähtee. Tällaisessa elämän episodissa on nimittäin potentiaalia muuttua arkisaduksi, joita kirjoitan kollegani kanssa pari vuotta sitten perustamamme Novelliblogin puolelle. Blogista on tullut yllättävän suosittu ottaen huomioon, että alunperin ajattelimme kirjoittelevamme sitä lähinnä toisillemme.

Viime syksynä luottokustantajani S&S tykästyi tarinoihin ja nyt arkisaduistamme on julkaistu ihana, paperilta tuoksuva painettu kirja Arkisatuja aikuisille. Kevyessä, käsilaukkukokoisessa kirjassa on mukana on blogista poimittu parhaimmisto sekä läjä uusia tarinoita.

Kun minulta kysyttiin haastattelussa, että mitä nämä arkisadut oikein ovat, vastasin jotakuinkin niin, että arkisaduissa on aina totta toinen puoli. Se on kudelma suomalaiselle tunnistettavaa arkea ja sepitettyjä käänteitä, joissa on enemmän tai vähemmän fantasian elementtejä.

– Tämähän on ihan helvetin hauska, huudahti yleisön joukossa istunut keski-ikäinen mies, joka selvästi yllättyi havainnostaan.

Onhan se! Kuten Vuoden mutsit, tämäkin kirja on tehty puhtaaksi viihteeksi, ilahduttamaan ja liikahduttamaan ihmistä, jolla on arjessaan kaikenlaista kuormaa. Teos on luokiteltu hyvinvointikirjoihin, ehkä siksi, että nauru paitsi pidentää ikää myös parantaa terveyttä välittömästi. Lyhyiden tarinoiden kautta saattaa myös löytää uudestaan aikaa lukemiselle, jos se on ruuhkavuosihärdellissä on päässyt unohtumaan. Kirja sopii stressin purkamiseen ystävälle, puolisolle, äidille – tai ihan itselle – ja hinnoittelukin on kuluttajaystävällinen 17,90€.

Pursuilevasta pullokassista saisi siis mainion tarinan ja vaihtoehtoja loppuhuipennukseksi on useita. Muuttaisin tämän saduksi ehkä niin, että... jaa, mutta enpäs kerrokaan! Kirjoitan sen valmiiksi niin saatte nähdä! (Liittykää Novelliblogin FB-ryhmään tai lisätkää Novelliblogi Bloglovin'issa niin pysytte ajan tasalla.)

Ärsyttävän rauhallinen pääsiäinen

Sisiliskot olivat heränneet! 

Pysyn kannassani, että pääsiäinen eli Kersojen Mässyjen Mystisen Katoamisen juhla on vuoden kivoin juhla, melkein parempi kuin joulu. Vietämme lähes poikkeuksetta pitkää viikonloppua saaristomökillä ja tällä kertaa kevään tupareita vietettiin korkeapaineessa. Aina ei ole yhtä hyvä tuuri.

Ei taaskaan tehty mitään uutta tai ihmeellistä ja silti on mukavaa. Oli metsäretkeilyä eväiden kanssa, haravointia, halkotalkoita, kalastelua, lintujen bongausta, perinteinen munapolku (tällä kertaa uudistetussa muodossa modernina digiversiona), pyörälenkkiä, musisointia, saunanlämmitystä – ja 50% perheestämme uskaltautui jopa saunasta uimaan. Siis sellaista ihan täydellisen rauhallista yhdessäoloa, jossa enimmäkseen kaikilla on kivaa.

Juuri nyt perheessämme on menossa aika seesteinen vaihe, jopa yleiskriittisellä 7-vuotiaalla. On helppo lähteä reissuun kun molemmat pakkaavat itse suht järkevästi omat kamansa eivätkä enää oksenna takapenkille. Vain minulle tuli kertaalleen niin paha pissahätä, että piti pysähtyä huoltoasemalle.

Ajauduin miettimään, miten monta tällaista perhepääsiäistä meillä on edessämme? Kuinka vanhaksi saa käydä virpomassa? Tuleeko aika, jolloin teini kieltäytyy lähtemästä jonnekin kurjalle mökille näin pitkäksi aikaa? Onko perinteen arvostaminen ikä- vai persoonakysymys? Voivatko välit pysyä tällaisina? On rohkaisevaa, että viihdymme pienessä mökissä tällä porukalla ilman erikoistehosteita.

En itse teininä kokenut, etten haluaisi lähteä vanhempieni kanssa minnekään, päinvastoin. Ehkä se johtui siitä, että kyseessä oli aika harvinainen tapahtuma, sillä yksinhuoltajalla vain harvemmin oli saumaa lähteä minnekään. Minulla on (kolmihenkisen) perheemme lomista hyviä muistoja. Meillä ei ollut mökkiä mutta kävimme silloin tällöin etelänmatkalla tai risteilyllä. Oliko teini-ikäni jotenkin vain poikkeuksellisen laimea?

Ehkä tuohon myyttiin vaikuttaa sekin, että moderni vanhemmuus on muuttunut hieman lempeämmäksi ja keskustelevammaksi, lapsiystävällisemmäksi. Reissut suunnitellaan yhdessä, jolloin kaikki saavat esittää toiveita. Ehkä modernit lomakohteet huomioivat muutkin harrastukset kuin ryyppäämisen. Jotenkin toivon, että teininkin kanssa lomasta voi yrittää tehdä sellaisen, että kaikilla on edelleen kivaa.