Viherkasvini ovat perseestä

Olen aina luullut, että kasvit ovat vain kasveja, että ne saman lajin edustajat viihtyvät samanlaisissa paikoissa ja kasvavat suurin piirtein samalla tavalla. Mutta nykyään ajattelen, että joukossa on erilaisia persoonallisuuksia, osan kanssa tulen paremmin toimeen kuin toisten. Esittelen teille todistusaineistoksi nyt tällä hetkellä kotoamme elossa löytyvät yksilöt.

1. Löllö

Löllö on ollut kanssani jo kymmenisen vuotta. Yhtäkkiä se alkoi vain dunkata oudolle ja lössähti ja kun nyt tarkemmin ajattelen tätä asiaa, lössähdys saattaa liittyä siihen, että Skidi oli saanut yhdessä vaiheessa päähänsä kastella kukkia tietämättäni. Leikkelin pois lössähtäneitä oksia ja jäljelle jäivät nämä pari oksaa. Nekin näyttävät olevan hieman vetelässä tilassa, joten kohta varmaan pelkkä ruukku jäljellä.

2. Tohtori Syherö

En ymmärrä, mitä helvettiä tälle tapahtui. Kun ostin sen kaupasta se kiipesi kiltisti ylös noita tukitikkuja pitkin ja kukki valtoimenaan. Sitten se koki jonkinlaisen täydellisen sekoamisen, pudotti kaikki kukkansa ja tekee nyt tuollaista kiemuraa ruukun pohjalla. Jos olisi joku kasvien psykologi olemassa, veisin Syherön sen kanssa juttelemaan disorientaatiostaan.

3. Return of the jedi

Tämä saniainen taas pääsi hieman kuivahtamaan talvella, mutta se oli sen oma syy. En huomannut kuivumista, koska se salakavalasti säilytti vihreytensä, eikä lainkaan nuupahtanut kuten normikukat. Ihme jäkittäjä. Yhtäkkiä vain huomasin, että toisin kuin elävät viherkasvit se rapisee oudosti, kun ilmavirta osuu siihen. Sen heikkotekoisempi ystävä poistui elävien kirjoista, mutta tämä palasi kuoleman porteilta yhden eloon jääneen oksan varassa ja kisaa nyt kärkipaikasta elinvoimaisimpien yksilöiden skabassa. Ihan 6/5 suoritus.

4. Agorafobinen kliivia

Tämä hyvin pitkäikäinen kliivia on periaatteessa ihan hyvävointinen, mutta jostain syystä se on hiihtänyt ruukun toiseen reunaan. Onko joku kussut toiselle puolelle vai mitä? Lisäksi se ei kuki enää ikinä. En tiedä, liittyvätkö nämä kaksi asiaa toisiinsa. Mullanvaihto ehkä sparraisi, mutta kun näyttää siltä, ettei sen juurella ole nytkään multaa vaan jotain kaarnaa niin olen vähän epätietoinen. Don't fix it if ain't broken. Mutta onko se?

5. Tsemp Paulia

Tälle Sain Paulialle kuuluisi joku tsempparipalkinto. Se asuu Snadin huoneessa ja kokee säännöllisin väliajoin erilaisia vitsauksia, putoaa ikkunalaudalta, kylmettyy liian lähellä aukijäänyttä tuuletusikkunaa tai kärsii kevätauringon paahteesta, mutta aina se herää henkiin - eikä mökötä vastoinkäymisistä yhtään vaan kukkii aina! Tykkään sen asenteesta, vaikka muistaakseni mummon yksilöt olivat hieman rehevämpiä. Kaikkea ei voi saada.

Nyt siellä joku huomauttaa, että viherkasveja pitäisi hoitaa asiantuntevammin. Se on kyllä totta. Tulen paremmin toimeen karskien ulkokasvien kanssa! Toisaalta joku voisi väittää, ettei väitteeni ole ihan ongelmaton. Enkä tiedä, kuinka moni on onnistunut siinä, että laittaa keväällä yrttipenkkiin tilliä ja persiljaa ja sieltä pukkaakin kiviä ja orvokkia.

Ulkokasvien kanssa pääsee kuitenkin henkisesti helpommalla.

Jos kasvi kuolee, se ei oikeastaan ole sinun vikasi. Olet vain ostanut valmiiksi huonon taimen tai sitten se on joutunut luonnonvoimien, hallan tai hyönteisten uhriksi. Kuten pallomainen puksipuu, josta kuivui toinen puoli ja se näyttää nyt hieman kuolemantähdeltä. Täytyy myös muistaa, että flamingokukkani, joka oli sentään kestänyt hoivissani opiskeluvuosistani lähtien, kuoli siihen, että laitoin sen heinäkuussa viikoksi ulos.

Lopuksi tarvitsee vain hyvän lapion ja kastelukannun (sammakkolapion toinen silmä irtosi kun kaivoin ylös ruohosipulia, jolla oli täysikasvuisen koivun juurakko) eikä tarvitse välittää suojaruukkuhommista, alussorasta tai substralista. Sitten vain sekoamaan taimikauppaan! Se on kiva yllätys perheelle kun on takapiha kuosissa ja perheen ruokarahoista järkyttävä summa käytetty jättidaaliaan.

Tsemppiä kaikille kevääseen heränneille viherpeukaloille!

Miten tästä saadaan koulukypsä?

- Laittaisitko taas jotain muutakin päälle kuin pikkarit?
- Puhu vähemmän, syö enemmän.
- Mihin laitoit repun?
- Ei renkaisiin, ei piirtämään, ei teeveetä päälle.
- Miten pitkään siinä hampaiden pesussa oikein kestää?
- Missä sun turkoosi lippis on? Missä kaikki lippikset on?

Tässä muutama suustani päässyt lause tältä aamulta.

Alkaa pikkuhiljaa iskeä tuttu tunne: epätoivo. Snadilla alkaa koulu muutaman kuukauden päästä, mutta olemme taitojen suhteen käytännössä samassa tilanteessa kuin viime syksynä. Tarvitaan ihan huikea metamorfoosi, että tämä individualisti saadaan ikinä koulukuosiin. Ainoat asiat, mihin Snadi tuntuu keskittyvän täysillä, ovat jäätelön anelu, jäätelön syönti ja Anatuden biisit.

Sain vertaistukea päiväkodin eteisessä, kun pyöräilykypäräänsä riisuva ikätoveri onnistui tyhjentämään vesipullonsa suoraan kaverin kumisaappaaseen. En ole ainoa, jolla on sähläävä, aivan liian oma-aloitteinen ja keskittymisrajoitteinen iso pieni, joiden päästäminen itsekseen koulutielle ei vaikuta vastuullisen vanhemman ratkaisulta. On muitakin, joille enemmän sattuu kuin tapahtuu.

Ja rehellisyyden nimissä, onhan sitä edistystäkin havaittavissa. Pöytätavat ovat edelleen mitä ovat, mutta syöminen sujuu oikein motivoituna nopeasti. Omien leggingsien ja hiusten saksiminen on loppunut. Tavaroiden jemmaaminen on loppunut sen jälkeen kun hatchimalsit katosivat lopullisesti. Ulvonnassakin on havaittavissa pientä taukoa. Voi toki olla, että nyt vain vedetään vain happea syksyä varten.

Yritän myös uskoa eskariopea, joka vakuuttaa, että tämä on ihan normaalia, kaikki järjestyy kunhan vain jaksamme olla kannustavia ja piilottaa "Tästä ei tule mitään"-ilmeet. Koska kyllähän siitä jotain tulee, hiljalleen.

On ihan selvää, että ekaluokkalaiselta kamat unohtuvat. Läksyt unohtuvat. Syöminen unohtuu. Reppu unohtuu. Ipana itse unohtuu jonnekin. Ekaluokkalaiselle riittää kuitenkin sama kuin kaikille muillekin: tee niin hyvin kuin osaat. Joillain on nelikymppisenäkin haasteita katsoa kalenteriaan riittävän usein.



Koska minun on kuitenkin täysin mahdotonta olla tekemättä mitään ja odottaa ihmettä tapahtuvaksi, päätin, että koulujen loppuessa järkkäämme kersojen kanssa kunnon siirtymäriitin: pidämme juhlat.

Laitamme ykköset päälle, kutsumme vieraita, tilaan Skidiltä saksofonimusiikkia ja Vaarilta puheen. Teemme hitonmoisen numeron tämän aikakauden loppumisesta, ilon kautta. Valmistaudumme muutosten elokuuhun, käymme kasin (saatanan) aamuja, liikkapussin pakkaamista ja vanhempainiltoja päin rohkeina ja ennakkoluulottomina. Päästämme irti päiväkodin hellästä huomasta, pastillit loppu -lapuista ja aloitamme ankaran nimikoinnin. Toivomme opettajalta lempeyttä muistirajoitteitani kohtaan sekä kirjabisnekselle kukoistusta, jotta on varaa ostaa tuplamäärä sormikkaita ja ulkohousuja kylvettäväksi ympäri tienoota.

Niin joo. Se taidankin olla minä, joka ei ole vielä koulukypsä. Hitto. Yritän olla itkemättä vuolaasti ja irrottaa eskariopen jalasta, kun päiväkoti menee kesäksi kiinni eikä aukea meille enää ikinä.

Korjaus: yritän olla itkemättä vuolaasti jo nyt.

Ps. Muistakaa tilata Pikkiksen seikkailut lahjaksi ja kannustukseksi kaikille eskarinsa päättäville! Ja / tai itsellenne. Toukokuussa on hyvä tarjous kahdelle kirjalle!