Arki, josta ei tarvitse lomaa

Kävimme Koti-insinöörin kanssa skumpittelemassa ja leffassa hääpäivän kunniaksi. Kun astuimme kantikseemme sisälle, tuttu tarjoilija moikkasi ja kysyi, että mihin olette lapset jättäneet. Tosiaan. Olimme aina käyneet siellä nelistään.

Piti oikein miettiä, milloin olemme viimeksi olleet kahdestaan rimpsalla. Kääk. Eikös meidän pitänyt olla juuri se perhe, jossa vanhemmat pitävät aktiivisesti huolta parisuhteestaan? Ne vanhemmat, jotka käyvät yhdessä syömässä, kulttuuririennoissa ja ulkomailla eivätkä jumiudu kotiin?

No emme ole, ainakaan lukujen valossa.  Ennen joulua muistuu mieleen yhdet juhlat, jonne läksimme kaksin. Keväällä olemme olleet liikkeellä lähinnä erilaisissa komboissa. Ja nyt kun isot lapset olisi helppo kipata hoitoon käytännössä minne vaan, emme enää tee niin.

Onko tämä nyt sitä kuuluisaa lopun alkua? Sitä, että meille on käynyt vanhanaikaisesti: olemme 13 vuoden aikana hiljalleen kasvaneet erillemme ja liittomme on aloittanut laskeutumisvalmistelut tylsyyslandiaan ja eropaperit ovat enää vain ajan kysymys.

Toivottavasti enemmän on kyse siitä, että tämä nykyinen arki ei oikeastaan vaadi irtiottoja. Elämä ei ole enää kovin kuormittavaa, kun vertaa niihin muutamien vuosien takaisiin jaksoihin, jolloin rämmittiin unideprivaatiossa korvatulehduksesta toiseen. Itse asiassa päinvastoin, perheenä reissaaminen ja puuhastelu on oikeastaan aika hiton mukavaa ja palkitsevaa. Emme tarvitse enää edes lapsenlikkaa: kersat voi hyvällä omallatunnolla jättää tunniksi keskenään, jos käymme kävelyllä.

Ja kun aikaa kohtaamiseen on kotioloissa, emme tarvitse lomaa arjesta. Meillä on treffit kotona. On kai kuitenkin tärkeämpää, miten parisuhdetta hoidetaan (tai ollaan hoitamatta) siinä normaaliarjessa kuin fine diningin äärellä.

Sama pätee työelämään. Olen onnekas, sillä työelämäni on ollut aina aika kiinnostavaa ja teen kirjoitushommia ihan mielelläni lomallakin. En ole toistaiseksi stressaantunut enkä väsynyt edes yrittäjänä, vaikka seuraavan kuukauden laskutus onkin aina täysi kysymysmerkki. Lomat ovat toki tärkeitä, mutta en tarvitse lomaa henkilökohtaista tuulettamista tai henkistä palautumista varten vaan lähinnä yhdessäoloon. Lapset ovat kavereidensa kanssa tai harrastuksissa niin että kotona on välillä hämmästyttävän rauhallista. 

Tilasin siis leffassa isot popparit ja sitruunasoodan, tiesin kysymättäkin, mitä se ottaa. Se sama tyyppi, jonka kanssa on jaettu vaipanvaihdot ja yösyötöt, päiväkotivuorot ja lääkärijonotukset, hyvät ja heikot hetket, ja joka on edelleen siinä. Ihme kyllä.

Kun fillaroimme tuoksuvassa kesäillassa himaan ajattelin, että tämä on hyvää elämää. Ihan timanttisen huikeaa perusarkea. Malja sille.

Mitä kirjan kirjoittaminen vaatii?

Tein instan puolella videomuotoisen storyn ja sain viestin, että onpa omituista kuulla sun ääntä. No niin on, munkin mielestä! Mutta arvatkaapa mitä? Nyt sitä voi kuunnella lisää, kun vain laitatte tämän podcastin pyörimään!

Ensimmäinen toimeksiantoni yrittäjänä oli kirjoittamisen sijaan puhua kirjoista. Kaikki haastateltavani ovat naisia, joilla on tulessa lukematon määrä rautoja, joten juttelemme siitä miten työstetään käsikirjoitusta kun samaan aikaan on ruuhkavuodet, oma yritys / vakkarityö ja joskus pitäisi olla lomallakin. Nostan hattua kaikille naiskirjailijoille. Se nimittäin vaatii tahtoa, edelleen.

Olen sillä tavalla vanhanaikainen, että kirjan kirjoittaminen on minusta hieno ja arvostettava teko. Minusta on vaalimisen arvoinen asia, että tässä yhteiskunnassa pääsevät ääneen monenlaiset kirjoittajat. Ja että ihmisillä ylipäätään on sanottavaa, ja pitkäjänteisyyttä viedä läpi projekti, joka kestää parhaassakin tapauksessa vuoden.

Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että monelle haastatelluista ajatus ensimmäisen kirjan kirjoittamisesta myytiin kustantajan tai jonkun muun tahon toimesta. Meneekö se aina näin? Vai onko niin, että työkseen kirjoittavat naiset eivät itse keksi ryhtyä kirjailijoiksi? Enhän minäkään ymmärtänyt ennen kuin Satu sitä ehdotti.

Järkytyin, kun taannoin kuulin, että noin kaksi kolmasosaa miehistä ei lue naisten kirjoittamia kirjoja. Syitä on monia, mutta joidenkin mielestä naiset kirjoittavat aiheista, jotka eivät miehiä kiinnosta. Tämän "faktan" olin niellyt itsekin: jos mies kysyi minulta, minkä kirjan olen kirjoittanut, sanoin että äh, ihan sellaisen äitiyskirjan vain, vaikka palautteen mukaan se on ollut hiton monelle äidille tärkeä ja voimaannttava teos. Eikös se nyt ole merkittävää miestenkin mielestä? Ja miksi ihmeessä oletin, ettei mies voisi sivistää itseään lukemalla kirjan naisen näkökulmasta perhe-elämään? Miestenhän nimenomaan pitäisikin tehdä niin, lukeminen kun on tapa päästä toisen ihmisen nahkoihin ja elämään.

Toiseksi kirjan kirjoittamisessa on kiistatta iso työ, mutta ei se mahdoton ole. Aikaa löytyy kyllä tahdon kautta, raivaamalla ja priorisoimalla. Miten se tahto löytyy, jos kaikki odottavat sinulta sukupuolesi perusteella lähinnä synnystystalkoisiin osallistumista ja oman ulkonäön hoitamista? Puuttuuko naisilta kannustusta kirjoittamisen pariin?

Ehkä taiteeseen ja kulttuuriin liittyvissä mielikuvissa on vielä tuunaamista, vaikka moni onkin sitä mieltä, että tasa-arvo on jo mennyt liian pitkälle. Ainakin Saara Turusen tuoreessa Sivuhenkilö-romaanissa analysoidaan hyvin tarkkanäköisesti, millaiseksi naiskirjailija voi roolinsa tuntea.

Mielikuvat siitä, kenelle kirjoittaminen on tarkoitettu ja onko sanottavani tärkeää, ovat koko kirjoittamismotivaation ytimessä. En voi olla ajattelematta, että tämä kummallisesti sisäänrakennettu ajattelutapa heijastuu väkisinkin koko yhteiskuntaan, myös siihen työelämän segregaatioon.

Kun ystäväni, kahden pienen lapsen äiti, kirjoitti romaanin, tajusin, että seison itse oman unelmani edessä. En ottanut ajatusta romaanista tai itsestäni kirjailijana vakavasti. Kuvittelin kaikenlaista. En ehdi enkä tietenkään osaa. Siinä missä so called tietokirja syntyi omakohtaisesta kokemuksesta, romaani pitäisi suunnitella tarkoin ja kirjoittaa vielä tarkemmin. Miten ihmeessä sellaista osaisin? En minä ole mikään Mika Waltari!

No, onneksi ei tarvitse olla!

Siispä sinä nainen, joka tykkäät kirjoittaa: ala kirjoittaa. Se on loistava harrastus, josta voi tulla työ.  Eikä tarvitse minnacantheina ruveta riehumaan vaan treenata voi ihan omaksi ilokseenkin. Sitten, jos tuntuu irtoavan enemmänkin, voi koputella kustantajan oveen.



Vertaistukea saat podcastista! Sarjan ensimmäiset haastateltavat ovat Novelliblogia kanssani kirjoittava Ina Westman, jonka esikoisromaani Syliin julkaistiin jo pari vuotta sitten, ja Chez Helenan Helena Liikanen-Renger (sain häneltä luvan lausua sukunimen suomalaisittain!) uunituoreen parisuhdeoppaansa Mon Amour kanssa.

Ps. Syksyllä tehdään toivon mukaan toinen kausi tätä podcastia - katsotaan millainen kattaus jengiä silloin pääsee ääneen!